Nivusesta se alkoi, sisäreittä pitkin se aina polveen asti jatkui, kunnes se valahti jo sääreen, uhkaavasti kohti muutossa saatua haavaa. Milloin se päättyy? Mihin se päättyy? Päättykö se ylipäätään? Jollei, mihin se johtaa? Siis mikä? No ilmeisesti joku verenmyrkytyksen sukuinen asia Teron jalassa. Imusuonet nivusesta säären puoliväliin ovat niin kuumottavan kipeät, että kävelyä haittaa. Vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo Pietarissa. Kait se täytyy linkata päivystykseen. Siellä ne varmaan sanoo, että tämä on jonkinlainen enne, varoitus, joka kyllä antibiooteilla saadaan kuriin.
"Mutta rakkaat lapset, siihen mitä matkan päällä tapahtuu ei antibiootit auta.", lääkäri Lucy Ferr siihen täydentämään.
Sanoi kuka mitä ikinä sanoi, me lähdetään matkaan.
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Viimeinen ennen ensimmäistä
Lähtöön on aikaa enää muutama piinaava (ei missään nimessä “hassu”) tunti ja minuutti. Juna Pietariin lähtee Tikkurilasta maanantaina aamulla vähän seitsemän jälkeen. Pietarista matka jatkuu Moskovaan ja Moskovasta Irkutskiin, Irkutskista Ulan Batoriin ja Ulan Batorista Pekingiin, miten ja mitä tapahtuu, sen näkee sitten. Näillä näkymin Laosista tulee ensimmäinen maa, jossa vietämme kauemminkin aikaa, mutta sitä ennen tulee varmasti vastaan kaikenlaista mielenkiintoista, suunnitelmat voivat siis muuttua vielä moneen kertaan.
Menneeseen “viimeiseen” viikkoon on kuulunut niin rauhallista ajanviettoa ystävien ja perheen kanssa kuin draamaakin: Tero sai muuttokuormaa purettaessa rikkinäisen lautasen (erittäin omituisen tapahtumaketjun seurauksena) jalkaansa ja kiidätettiin ensiapuun, jossa haavaan laitettiin kuusi tikkiä. Onneksi ensiapukurssi tuli käytyä keväällä, verentulo oli sen verran hulvatonta, että puristussiteen tekotaidosta oli todellakin hyötyä. Matkallelähtöä haaveri ei sentään estä, mutta taikauskoisina mietimme, josko tätä pitäisi pitää ennemerkkinä. Tai sitten se tarkoittaa sitä, että itse matkalla säilymme ehjinä ja kaikki menee hyvin. Koputetaan puuta, heitetään suolaa olan yli, syljetään, vältellään mustia kissoja ja toivotaan parasta.
Viimeisetkin viisumit on noudettu (loput sitten matkan päältä) Kiinan suurlähetystöstä, tuliaissalmiakit ostettu, viimeiset paniikkihankinnat (kuten mm. sähkölaiteadapteri ja ylijännitesuoja, kaikenlaista sitä onkin) tehty. Vietimme reissulla muutaman mukavan päivän helsingissä syksyn kirpakan koleuden hiipiessä auringon lämpöön. Kävellessämme pitkin helsingin katuja ja puistoja päämäärättömästi (rinkat selässä ja rinkoissa kaikki tämänhetkinen omaisuus), saavutti meidät kummallinen irtolaisuuden tunne. Kummallinen siksi, ettei sellaista ole kumpikaan meistä koskaan ennen kokenut. Ennen on aina ollut koti, jonne palata. Nyt ei ole mitään (ystävien ja perheenjäsenten vieraanvaraisuuden lisäksi) missään, ei tuttua sohvannurkkaa tai kirjahyllyä jossain vakinaisessa osoitteessa, ei työtä mihin palata, ei varmuutta lähitulevaisuudesta. Siltikään se ei pelota, se vain juovuttaa. Ollapa kerrankin vapaa tavarasta ja pölyn pyyhkimisestä sen päältä, kaikesta tuosta turvaa tuovasta ja tylsänturruttavasta ihmisarjen syklistä! Ollapa vaan tyhjän päällä, vailla aikatauluja ja ainaisia pakkoja! Samalla kun se voi olla helvetin pelottavaa, se on helvetin vapauttavaa. Vaikka elämä on täynnä mahdollisuuksia, sitä haluaisi aina tarttua henkensä hädässä siihen ensimmäiseen joka tulee vastaan, takertua siihen, pysyä ja jäädä ja olla niin kuin pitääkin. Omalla kotisohvalla siideri kädessä, seuraavan päivän työvuoron riippuessa raskaana olkapäillä kuin joku haiseva ja vastenmielinen riepu. Kerrankin elämässä voi sanoa, että ei sitä, ei moneen kuukauteen sitä paskamaista arkea! (Vaikka se onkin paskamaista, niin sitäkin tulee varmasti ikävä. Mutta ei niitä työvuoroja eikä pölyä. Paitsi siinä vaiheessa, kun tulemme rahattomina takaisin suomeen, eikä työtä ole. Eikä varaa siihen pölyynkään.) Aikamme näitä tuntoja pohdittuamme ymmärsimme, ettei irtolaisuus ole oikeasti irti olemista tai kodittomuutta. Se on sitä, että koti ei ole täällä, mutta se ei ole muuallakaan (Joten se on kaikkialla). Tältä se varmaan sitten tuntuu, se “vapaus”, kiertolaisen arkipäivä.
Varmaa on se, etteivät nämä kaksi reissaajaa palaa aivan samoina takaisin, niin paljon tähän matkaan liittyy muutakin kuin irtioton ja seikkailun halua. Olennaista ei ole niinkään se, mitä matkalla tapahtuu (varmasti tapahtuu kaikkea suurta ja pientäkin, mutta voihan olla, että jossain vaiheessa hostellit ja kuumuus ovat samoja kaikkialla ja lopulta se kyllästyttää, mitään ei tapahdu ja matkaaminenkin muuttuu arjeksi, ei jatkuvan hauskan odottaminen ole realistista) vaan itse lähteminen. Että lähtee, vaikkei siinä ole mitään järkeä, yleisillä mittapuilla mitattuna. Se sama pelko, joka jumittaa ihmisen sinne kotisohvalle siideritölkki kädessä (television eteen vielä parhaassa tapauksessa) estää saavuttamasta niin monia muitakin asioita. Se pistää tyytymään puolinaiseen, vaikka voisi saada kokonaisen ja vielä parempaa laatua. Jos ei kerran muuten lakkaa pelkäämästä, pitää katsoa pelon taakse, sitä tässä nyt sitten yritetään tehdä niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Ehkä sitä sitten uskaltaa tehdä isompiakin valintoja, kuin lähteä puolen vuoden junamatkalle.
Matkan kynnyksellä olotilat ovat heittelehtineet paniikin, ahdistuksen ja jännityksen kautta aina hillittömään intoon ja iloon. Ennen odottaminen oli jonkin kaukaisen asian odottamista, nyt se kaukainen asia on tässä ja mielen valtaa toisinaan epäilys: miten ihmeessä me siellä pärjäämme? Ennen niin huolelliset ennakkosuunnitelmat tuntuvat nyt järjettömän tökeröiltä: voi helvetti, eihän meillä edes ole minkäänlaisia karttoja mukana! Ei me olla otettu selvää mistään aikatauluista, kunhan mennään vaan, järjetöntä, me kuollaan, me kuollaan! Mitä jos sattuu kaikki se, minkä ei pitäisi olla mahdollista? Mitä jos uin meressä enkä osaa lukea haivaroituskylttiä? Onko Mekong-joessa krokotiileja, eikai niissä virtaavissa kohdissa, missä lasketaan niillä traktorin kumeilla, minne ollaan ehkä menossa? Mitkä hämähäkit ovat myrkyllisiä? Mitä jos ripuloin housuuni kesken bussimatkan? Mitä jos unohdan passin? Mitä jos sitä ja mitä jos tuota ja rahaakin on aivan liian vähän, se loppuu jo Pietarissa ja joudutaan tulemaan takaisin! Kunnes sitten taas muistaa, että se on vain vanha ystävämme tuntemattoman pelko, joka selkäämme henkäilee. Kaiken uuden kynnyksellä sitä aina epäröi: entä jos sieltä sittenkin putoaa? Ei putoa, paitsi ehkä unissaan riippumatosta, jollain syrjäisellä rannalla. Tai jos putoaa, putoaisi missä tahansa muuallakin.
Kaiken epäilyksen ja tunnelmoinnin yläpuolella kellii kuitenkin suunnaton ilo. Nyt sitä sitten perskutavie mennään. Teron äiti sanoisi: olkaa nyt ja tulkaa ja menkää. Helvettiäkö sitä filosofioimaan tämänkään vertaa.
Seuraavan kerran päivitellään varmaan tunnelmia Trans-Siperian varrelta. Siihen mennessä olemme varmaan jo tajunneet tehneemme aivan kammottavan virheen.
Tuut- Tuut siihen saakka!
Menneeseen “viimeiseen” viikkoon on kuulunut niin rauhallista ajanviettoa ystävien ja perheen kanssa kuin draamaakin: Tero sai muuttokuormaa purettaessa rikkinäisen lautasen (erittäin omituisen tapahtumaketjun seurauksena) jalkaansa ja kiidätettiin ensiapuun, jossa haavaan laitettiin kuusi tikkiä. Onneksi ensiapukurssi tuli käytyä keväällä, verentulo oli sen verran hulvatonta, että puristussiteen tekotaidosta oli todellakin hyötyä. Matkallelähtöä haaveri ei sentään estä, mutta taikauskoisina mietimme, josko tätä pitäisi pitää ennemerkkinä. Tai sitten se tarkoittaa sitä, että itse matkalla säilymme ehjinä ja kaikki menee hyvin. Koputetaan puuta, heitetään suolaa olan yli, syljetään, vältellään mustia kissoja ja toivotaan parasta.
Viimeisetkin viisumit on noudettu (loput sitten matkan päältä) Kiinan suurlähetystöstä, tuliaissalmiakit ostettu, viimeiset paniikkihankinnat (kuten mm. sähkölaiteadapteri ja ylijännitesuoja, kaikenlaista sitä onkin) tehty. Vietimme reissulla muutaman mukavan päivän helsingissä syksyn kirpakan koleuden hiipiessä auringon lämpöön. Kävellessämme pitkin helsingin katuja ja puistoja päämäärättömästi (rinkat selässä ja rinkoissa kaikki tämänhetkinen omaisuus), saavutti meidät kummallinen irtolaisuuden tunne. Kummallinen siksi, ettei sellaista ole kumpikaan meistä koskaan ennen kokenut. Ennen on aina ollut koti, jonne palata. Nyt ei ole mitään (ystävien ja perheenjäsenten vieraanvaraisuuden lisäksi) missään, ei tuttua sohvannurkkaa tai kirjahyllyä jossain vakinaisessa osoitteessa, ei työtä mihin palata, ei varmuutta lähitulevaisuudesta. Siltikään se ei pelota, se vain juovuttaa. Ollapa kerrankin vapaa tavarasta ja pölyn pyyhkimisestä sen päältä, kaikesta tuosta turvaa tuovasta ja tylsänturruttavasta ihmisarjen syklistä! Ollapa vaan tyhjän päällä, vailla aikatauluja ja ainaisia pakkoja! Samalla kun se voi olla helvetin pelottavaa, se on helvetin vapauttavaa. Vaikka elämä on täynnä mahdollisuuksia, sitä haluaisi aina tarttua henkensä hädässä siihen ensimmäiseen joka tulee vastaan, takertua siihen, pysyä ja jäädä ja olla niin kuin pitääkin. Omalla kotisohvalla siideri kädessä, seuraavan päivän työvuoron riippuessa raskaana olkapäillä kuin joku haiseva ja vastenmielinen riepu. Kerrankin elämässä voi sanoa, että ei sitä, ei moneen kuukauteen sitä paskamaista arkea! (Vaikka se onkin paskamaista, niin sitäkin tulee varmasti ikävä. Mutta ei niitä työvuoroja eikä pölyä. Paitsi siinä vaiheessa, kun tulemme rahattomina takaisin suomeen, eikä työtä ole. Eikä varaa siihen pölyynkään.) Aikamme näitä tuntoja pohdittuamme ymmärsimme, ettei irtolaisuus ole oikeasti irti olemista tai kodittomuutta. Se on sitä, että koti ei ole täällä, mutta se ei ole muuallakaan (Joten se on kaikkialla). Tältä se varmaan sitten tuntuu, se “vapaus”, kiertolaisen arkipäivä.
Varmaa on se, etteivät nämä kaksi reissaajaa palaa aivan samoina takaisin, niin paljon tähän matkaan liittyy muutakin kuin irtioton ja seikkailun halua. Olennaista ei ole niinkään se, mitä matkalla tapahtuu (varmasti tapahtuu kaikkea suurta ja pientäkin, mutta voihan olla, että jossain vaiheessa hostellit ja kuumuus ovat samoja kaikkialla ja lopulta se kyllästyttää, mitään ei tapahdu ja matkaaminenkin muuttuu arjeksi, ei jatkuvan hauskan odottaminen ole realistista) vaan itse lähteminen. Että lähtee, vaikkei siinä ole mitään järkeä, yleisillä mittapuilla mitattuna. Se sama pelko, joka jumittaa ihmisen sinne kotisohvalle siideritölkki kädessä (television eteen vielä parhaassa tapauksessa) estää saavuttamasta niin monia muitakin asioita. Se pistää tyytymään puolinaiseen, vaikka voisi saada kokonaisen ja vielä parempaa laatua. Jos ei kerran muuten lakkaa pelkäämästä, pitää katsoa pelon taakse, sitä tässä nyt sitten yritetään tehdä niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Ehkä sitä sitten uskaltaa tehdä isompiakin valintoja, kuin lähteä puolen vuoden junamatkalle.
Matkan kynnyksellä olotilat ovat heittelehtineet paniikin, ahdistuksen ja jännityksen kautta aina hillittömään intoon ja iloon. Ennen odottaminen oli jonkin kaukaisen asian odottamista, nyt se kaukainen asia on tässä ja mielen valtaa toisinaan epäilys: miten ihmeessä me siellä pärjäämme? Ennen niin huolelliset ennakkosuunnitelmat tuntuvat nyt järjettömän tökeröiltä: voi helvetti, eihän meillä edes ole minkäänlaisia karttoja mukana! Ei me olla otettu selvää mistään aikatauluista, kunhan mennään vaan, järjetöntä, me kuollaan, me kuollaan! Mitä jos sattuu kaikki se, minkä ei pitäisi olla mahdollista? Mitä jos uin meressä enkä osaa lukea haivaroituskylttiä? Onko Mekong-joessa krokotiileja, eikai niissä virtaavissa kohdissa, missä lasketaan niillä traktorin kumeilla, minne ollaan ehkä menossa? Mitkä hämähäkit ovat myrkyllisiä? Mitä jos ripuloin housuuni kesken bussimatkan? Mitä jos unohdan passin? Mitä jos sitä ja mitä jos tuota ja rahaakin on aivan liian vähän, se loppuu jo Pietarissa ja joudutaan tulemaan takaisin! Kunnes sitten taas muistaa, että se on vain vanha ystävämme tuntemattoman pelko, joka selkäämme henkäilee. Kaiken uuden kynnyksellä sitä aina epäröi: entä jos sieltä sittenkin putoaa? Ei putoa, paitsi ehkä unissaan riippumatosta, jollain syrjäisellä rannalla. Tai jos putoaa, putoaisi missä tahansa muuallakin.
Kaiken epäilyksen ja tunnelmoinnin yläpuolella kellii kuitenkin suunnaton ilo. Nyt sitä sitten perskutavie mennään. Teron äiti sanoisi: olkaa nyt ja tulkaa ja menkää. Helvettiäkö sitä filosofioimaan tämänkään vertaa.
Seuraavan kerran päivitellään varmaan tunnelmia Trans-Siperian varrelta. Siihen mennessä olemme varmaan jo tajunneet tehneemme aivan kammottavan virheen.
Tuut- Tuut siihen saakka!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)