Tilannepaivitys

Hei vaan kaikille!

Thaimaalainen virtapiikki soi tietokoneemme, joten uusia paivityksia ei varmaan ole ihan hetkeen tiedossa. Lisaksi kotiinpaluu haamottaa, joten saattaa olla, etta viimeisimmat paivitykset kirjoitellaan kotisuomesta.

Mitaan kummallista ei ole kuitenkaan tapahtunut. Viime aikoina olemme vain lomailleet erinaisilla hiljaisilla rannoilla, snorklailleet ja lukeneet. Joten, draamaa ja jannitysta ei enaa nain reissumme loppumetreilla ole tiedossa (nyt koputetaan puuta..)

Huomenna lennamme Intiaan ja siella vietamme pari viikkoa ennen paljon odotettua paivamaaraa 7.4. jolloin lennahdamme Helsinki-Vantaan lentokentalle. Niinpa siis lahestyy tama seikkailu - ja kokemusrikas reissu loppuaan, mutta koti-ikavan maarasta paatellen ei yhtaan liian aikaisin.

Kun muutakaan kerrottavaa ei nyt tassa yhteydessa ole, niin kerrottakoon siis Leagista, tuosta Kambodzassa tapaamastamme maailman viattomimmasta ihmisesta. Jos lukijamme hanet ovatkin unohtaneet niin me emme. Emme vain ole muistaneet missaan vaiheessa tanne kirjoittaa, etta Laosissa teetimme Leagille muutaman yhteiskuvan (kun han niita kovasti toivoi) meista, laitoimme kehyksiin ja kehyksen sisaan 50 dollaria. Leag sai paketin jo aikaa sitten ja on sen jalkeen useaan otteeseen soitellut meille. Rahoilla han sai ostettua kauan haaveilemansa puhelimen ja liittyman. Taman lisaksi han on kaynyt jo pari kuukautta koulua ja siina ajassa oppinut englantia uskomattoman paljon. Kun viimeksi hanet nahdessamme han puhui elekielen lisaksi muutamia irtonaisia sanoja, voimme nyt jo kayda puhelimessa jonkinasteista keskustelua. Leag on yksi niista ihmisista, joita emme takuulla koskaan unohda. Eika ole tarkoitus unohtaa hanen koulunkayntinsa tukemistakaan, sita jatketaan sitten kun suomeen palataan.

Eipa taalta muuta talla eraa. Toivottavasti pian saamme lisattya tanne viimeiset Myanmarin paivitykset ja jotain turinointia Thaimaasta. Bangkok kuittaa!

“In Normalation: The adventures in the Temple City with Thidar and Asian Prince” (Bagan 10.- 16.2.)

(Ei kuvia, kunnes toisin mainitaan...)

Yangonista Baganiin bussilla kestaa virallisen tiedon mukaan 12 tuntia, todellisuudessa 14. Tuo aika meni mukavasti tayteen ahdetussa bussissa eritteiden ja pierun hajua haistellen ja istumapaikoilla koko ilta ja yo nuokkuen. Perille saavuimme siis harvinaisen vahaunisina, nuutuneina ja kipein nivelin.

Bagan on nykyisellaan jaettu kolmeen osaan. Koyhempien reppureissaajien ja muiden pienempibudjettisten turistien aluetta on Nyaung Oo (missa mekin asustelimme). Lahimpana temppelialuetta sijaitsee taas Old Bagan, josta valtio 1990 pakkosiirsi (esteettisista syista, olisihan se liikaa jos turistit joutuisivat sietamaan paikallisia ja heidan asumuksiaan kauniin temppelinakymansa vieressa!) kaikki paikalliset asukkaat 20 kilometrin paahan taysin asumattomalle seudulle, jota nimitetaan nykyaan New Baganiksi. Old Baganissa ja New Baganissa vierailimme vain pikaisesti. Nyaung Oo:ssa taas viihdyimme sitakin paremmin; pieni ja hiljainen kyla, jossa yksi ravintolakatu ja paljon hevoskuskeja ja mukavia ihmisia. Asuimme majatalossa, jossa oli meidan lisaksemme vain myanmarilaisia turisteja. Aamuisin saimme perinteista myanmarilaista aamupalaa (hyvaa, nam!) ja saimme vallata ylakerran terassin omaan kayttoomme, paikallisilla kun ei temppelinahtavyyksien katselun lomassa ollut aikaa loikoilla hotellissa.

Meista tuli pian Nyaung Oo:n julkkiksia Pian tukan takia. Kuulemamme mukaan pikkuletit ovat myanmarissa “pop”, vaikka niita ei kellaan paikallisilla nakynytkaan. Niinpa kuulimme taman tasta tallaisia kommentteja: “Are you the girl from Finland? Yeah, I know, people are talking about you. You have a beautiful hair. I know where you live, the Prince Guesthouse, right?”. Mikas siina sitten. Jos suomessa voi nousta julkisuuteen tekotisseilla, niin taalla pain maailmaa se onnistuu naemma myos tekotukalla.

Tassa vinkki kolmonen Myanmariin ja etenkin Baganiin reissaaville:ottakaa mukaan kaikki lansimaalaiset tavarat, mita vain ikina jaksatte kantaa. Kaikki avatuista geelipurkeista kaytettyihin hajuvesiin ja tarpeettomiin kodinkoneisiin kay. Paikalliset kasityolaiset ja taidemaalarit suorastaan janoavat kaikkea lansimaalaista. Mita tahansa. Ja vaihtavat tavaraa ilomielin maalaamiinsa hienoihin hiekkamaalauksiin. Harmittelimme suuresti, ettei meilla ollut liiemmin ylimaaraista kamaa mukana. Vaihdoimme kuitenkin (jotkut maalauksista ostimme dollareilla, mutta automaattien puuttuessa maasta kokonaan, on kateisvarojen maara rajallinen) monen monta maalausta muun muassa avattuun geelipurkkiin, kaytettyyn hajuveteen, rannekoruun, aurinkolaiseihin ja vanhaan kameran muistikorttiin. Erityisesti paikalliset tuntuvat himoitsevan naita asioita: vieraan maan valuutta, kannykat (valtio valvoo matkapuhelinten myyntia ja hinnat ovat huimat. Mika tahansa vanha nokianluuska kay vaihdossa isoon hiekkamaalaukseen), digikamerat (tai filmikamerat), kauneustuotteet (huulipunat, maskarat, luomivarit, erittain kalliita taalla), tennarit ja lenkkarit, lansimaalaiset housut ja paidat, laukut ja takuuvarmasti korkokengat. Oikeastaan mika tahansa lansimaalainen on vaihtamisen arvoista tavaraa. Tilalle saa niin jarjettoman hienoja perinteisia hiekkamaalauksia, etta paa meinaa rajahtaa. Ja kaikki ovat tyytyvaisia.

Temppelit olivat tajunnanrajayttavan ja hekumaalisen hienoja. Otimme yhtena paivana polkupyorat ja pyorailimme koko paivan pitkin mittavaa temppelikenttaa. Aikoinaan temppeleita on ollut yli 5000, mutta lahimenneisyydessa sattuneen voimakkaan maanjaristyksen jalkeen useita tuhansia tuhoutui ja nyt jaljella on paalle 2000. Ei siina, ihan tarpeeksi niita on kahdelle turistille. Kiertelimme aikamme, kunnes auringonlaskun aikaan kiipesimme yhden temppelin katolle nakymia ihailemaan. Nakyma oli yksi mieleenpainuvimmista, vaikka paljon olemme kauneutta ja huikaisevia maisemia taman reissun aikana nahneet.

Meilla OLI naista vaikuttavista nakymista kuvia. Kuten Yangonista, tapaamistamme ihmisista (Thidar, Aasian Prinssi, Emma ja Jarno, lukuisia paikallisia, jotka halusivat poseerata kanssamme kuvassa, se mukava mies joka kiipesi kanssamme yhden pagodan paalle katsomaan Irrawaddy-jokea, jonka kanssa vaihdoimme kaksi hienoa hiekkamaalausta muistikorttiin ja aurinkolaseihin, plus monia muita) ja tietenkin meista. Hyvia kuvia.(Puhumattakaan Thaimaan kuvista, huokaus!) Mutta sitten kavi nain (ja tama on pitka tarina):

PIRLOCK HOLMES & TETSON
Kadonneen Samsungin mysteeri (eli seikkailut Thidarin ja Aasian Prinssin kanssa)

Kaikki merkit olivat jo pitkan aikaa ennen maahan saapumista viitanneet siihen, ettei maahan – syysta tai toisesta – pitaisi menna.

1. Hakiessamme Myanmarin viisumeita jarjetonta byrokratiaa harjoittavasta (jonota ensin jonotusnumero tasta luukusta, jossa mies tarkastaa oletko tayttanyt kaikki hakemukset liitteineen oikein, ota vuoronumero ja jonota sitten viereiselle luukulle, jossa sama, paperit jo aiemmin tarkastanut mies ottaa ne vastaan) Bangkokin lahetystosta huomasimme, etta lahetyston mukaan viisumin voimassaoloaika alkaa sen myontamispaivasta. Hakiessamme myonnetyt viisumit paria paivaa myohemmin totesimme viisumissa olevan paivamaaran olevan sama, kuin se paiva jolloin passimme lahetystoon veimme. Meilla oli jo paluulento varattu, mutta pikaisten laskujen jalkeen totesimme tassa tapauksessa ylittavamme typerat viisumimme kahdella paivalla. Kuvittelimme Myanmarissa sakkojen siina tapauksessa olevan jotain miljardi dollaria tai vankila - valilla ja paatimme suosiolla vaihtaa paluulennon paivamaaraa. (Jarjettomasta byrokratiasta intoutuneet voivat nykyaan jopa pidentaa viisumiaan Myanmarissa kahdella viikolla, muuten. Mutta vain ja ainoastaan kahdella viikolla, hinta 50 dollaria).

2. Lentojen aikaistaminen maksoi 70 ekstrataalaa. Lentoja oli lisaksi aikaistettava jopa puolellatoista viikolla muiden lentojen ollessa jarjettoman kalliiita. Ensimmaisella yrityksella nettiyhteys kaatui kesken maksun varmistamisen. Emme voineet olla varmoja, onko maksu silti veloitettu tililta, joten meidan piti odottaa yksi paiva ja toivoa, ettei lentojen hinta silla valin muuttuisi.

3. Luulimme, etta Thaimaan bahtien vaihtaminen taaloiksi (jotka sitten Myanmarissa pitaa vaihtaa paikalliseksi rahaksi, koska maan valuutta on niin arvotonta ryonaa, ettei mikaan ulkomaalainen pankki sita suoraan myy) olisi helppoa, mutta ensimmainen pankki sanoi, ettei vaihda, toinen samaa, kolmas sanoi, etta vaihtaa, mutta heidan dollareissaan on leima, joka estaa niiden vaihtamisen Myanmarissa paikalliseen valuuttaan. Neuvoivat paikkaan, jossa EHKA vaihdetaan kaypia dollareita. Oli perjantai ja pankit menossa silta viikolta jo kiinni. Lievaa stressia, lento Myanmariin sunnuntaina.

4. Matkavakuutuksiemme jatkon hommaaminen (mita meidan ei vakuutusyhtion mukaan edes alunperin tarvinut ulkomailta kasin tehda, mutta kas kummaa, yhtakkia olikin elintarkeaa, etta jalleen kerran todistamme, ettei meilla vielakaan ole esimerkiksi MS-tautia) oli aarimmaisen hankalaa, stressaavaa ja aikaavievaa hommaa kaikkine faksi- ja puhelinkuluineen. Faksit eivat menneet lopulta edes perille ja vakuutusyhtion tati sossi sahkopostimme. Samaan aikaan Pialla oli aarimmaisen kivulias (jo toinen!) kainalotulehdus, joka olisi, huvittavaa kylla, vaatinut samaisena paivana laakarihoitoa, vaan taman sotkun takia emme laakariin koskaan ehtineet. Lento Myanmariin seuraavana paivana, eika mitaan tietoa miten siellapain yhteydet muuhun maailmaan toimivat (toisten matkalaisten raporteista tiesimme vain sen, etta joskus edes sahkopostiohjelmat eivat maassa toimi, fakseista puhumattakaan). Kylla ne vakuutusyhtiot vain ovat asiakkaidensa ystavia.

Kun viimein saavuimme maahan, huomasimme viisumin olevan voimassa sittenkin alkaen saapumispaivasta. Kaikki lentolippuihin liittyva sahlays olikin siis ollut taysin turhaa.

Seuraavassa muita lahestyvasta katastrofista kertovia ennusmerkkeja:

1. Olimme jo muutaman paivan ajan puhuneet, kuinka emme olleet kohdanneet matkallamme mitaan sen suurempia vastoinkaymisia – emmeka muistaneet koputtaa puuta, mita taikauskoisina ja universumin ennusmerkkeihin vakaasti uskovina teemme lahestulkoon poikkeuksetta kohtaloa manatessamme.

2. Kuvasimme Baganin temppeleilla Jarin ja Helenan laksiaislahjaksi antamaa pienta onnenukkelia ja vaikeiden kulkuolosuhteiden vuoksi ukkeli huomaamattamme unohtui temppelille. Ilmeisesti paatti jaada katselemaan upeita maisemia vietettyaan puoli vuotta rinkassa. Sinne jai.

3. Yksi Laosissa ranteisiimme sidotuista onnea tuottavista naruista irtosi eraana iltana Tetsonin kadesta. “Nyt meilla ei sitten ole niin paljoa enaa onnea matkassa”, ajatteli Tetson, eika – jalleen kerran – muistanut koputtaa puuta.

4. Joimme temppelilla alkoholia brittilaisten tuttaviemme kanssa. Ja sehan on kiellettya. “Nyt Buddha kostaa meille”, vitsaili Pirlock, eika jalleen kerran muistanut koputtaa puuta. Puuta ei temppeleilla tosin ollutkaan, ne on tehty tiilista.

Myohemmin riensimme tuttuun ravintolaan (jossa olimme tutustuneet sen mukavan oloiseen omistajaan (Ko Ko) jo paria iltaa aiemmin) ja viihdyimme jutustellen tovin jos toisenkin. Siella meille tarjottiin maisteltavaksi paikallista palmuviskia, kohtalokkain seurauksin.

Olimme koko paivan surkutelleet paikallisten huonoa kohtaloa ja sen mukaisesti tukeneet heidan maalausbisneksiaan ja lahjoittaneet nipun kynia sun muuta tarpeettomaksi kaynytta tavaraa vahaosaisille. Tapasimme mahtavia tyyppeja ja meita samanlaisiksi kehuttiin. Kuitenkaan tee hyvaa ja saat hyvaa- periaate ei seuraavana yona toteutunut. Mika lie menneisyyden paha karma meita Myanmarissa varjostanut, silla tuta tulimme saamaan.

Vietimme erittain hauskan illan ravintolassa X omistajansa Ko Kon ja ystavansa, nimea emme muista, mutta olkoon nyt vaikka Neungin, seka Emman ja Jarnon ja kolmen muun Ko Kon kaverin kanssa. Pinkki paholaisemme oli viela kehissa, kuvia otettiin todisteeksi hyvasta paivasta ja hauskasta illasta.

Silla kameralla ei kuvia meidan toimestamme enempaa otettu. Matkalla (jalkeen puolenyon) ravintolasta takaisin hotelliimme Pirlock huomasi, etta laukkunsa oli unohtunut ravintolaan. Olimme hetkea aiemmin kompastuneet (seka humalatilasta, etta pilkkopimeasta ja kuoppaisest kadusta johtuen) maahan ja siksi oitis tutkimme paikan huolellisesti taskulampun avulla. Ei tulosta. Riensimme siis takaisin noin 70 metrin paassa sijaitsevalle ravintolalle, jonka huomasimme olevan jo kiinni. Arvelimme laukun olevan sisalla, joten koputtelimme ja huhuilimme epatoivoisina naapureita, jotka viimein halyttivat paikalle omistajan siskon ovea avaamaan. Tutkimme ravintolan keittiota myoten, ei tulosta. Ehka omistaja oli kerannyt laukun mukaansa ja vienyt kotiinsa? Taman jalkeen tutkimme kotireittimme ojineen ja kuoppineen kolmeen kertaan. Kassista ei nakynyt jalkeakaan. Kadut olivat tyhjat ja autiot, emme tormanneet matkallamme kehenkaan, joka kassimme olisi mahdollisesti saattanut napata.

Pahaenteinen 13. paivan aamu valkeni, ja Tetson kiirehti toiveikkaana ravintolalle laukkua kyselemaan. Ravintola oli naapureistaan poiketen kiinni, joten ei auttanut kuin odotella Ko Kon saapumista. Kun viimein Ko Ko ystavansa Neungin kanssa saapui ravintolaa avaamaan, kiistivat he tietavansa laukusta yhtaan mitaan muuta kuin sen, etta Prilock oli takuuvarmasti ottanut laukun mukaansa.

Neung selitti katselleensa menoamme laheisessa risteyksessa ja muisti nahneensa kolmen taksin ajaneen ohi. Han arveli, etta jos laukkumme oli pudonnut, oli joku taksikuskeista sen loytanyt ja vienyt mennessaan. Me emme itse muistaneet mitaan takseja nahneemme (kaupunki oli sahkoton ja siten pilkkopimea, kadonnut laukku taasen pikimusta. Mikali se kadulle olisi tippunut (Pirlockin mielesta erittain epatodennakoista, han ei ole milloinkaan tiputtanut humalassa ollessaan edes kuulakarkikynaa, kokonaisesta kassista puhumattakaan) olisi sen paikantaminen ollut pimeydessa melko epatodennakoista, ellei sitten tiennyt mita etsia.) mutta toisaalta emme voineet olla varmoja, etteiko kauempana tiella joku olisi autolla mennytkin. Mita tulee laukun mahdolliseen putoamiseen, kumpikaan meista ei tata mahdollisuutta pitanyt todennakoisena. Laukku oli sita mallia, ettei se mitenkaan paalla ollessaan voi tippua – ja toisaalta, niin humalassa emme kuitenkaan olleet. Mutta tuossa vaiheessa emme voineet kuin uskoa, etta ehka kaikki on kuitenkin mahdollista, vaikka typertyneita kassimme katoamisesta (olimme aivan varmoja, etta se on jaanyt ravintolaan) olimmekin.

Ko Kon ja Neungin kiistaessa osallisuutensa laukun katoamiseen, oli meidan otettava ohjat omiin kasiimme. Kameraa tahi muuta laukun sisaltoa emme surreet, mutta kadonneet kuvat niissa esiintyvine ikimuistettavine ihmisineen kouristivat sydanalaa. Jotain oli tehtava. Vaikka tassa yhteydessa todettakoon, etta seka Ko Ko etta Neung kayttayivat molemmat erittain epailyttavasti:

a) saapuivat ravintolalle yhdessa ja myohassa, vaikka Neung on itse toissa kadun varrella toisessa ravintolassa

b) tiesivat heti selityksen kun laukusta alettiin kyselemaan eivatka tuntuneet olevan yhtaan yllattyneita, etta se oli kadonnut

c) myohemmin Pirlockin tullessa paikalle Ko Ko teeskenteli pitkaan, ettei muka ollut huomannut keittion ovella seisoskelevaa Pirlockia ja taman jalkeen vastaili kysymyksiin erittain epamaaraisesti ja hermostuneesti.

d) eivat tarjonneet minkaanlaista apua laukun etsimiseen saatika olleet yhtaan kiinnostuneita tahi huolestuneita, vaikka kadunvarren muut ravintolayrittajat kehottivat Pirlockia ja Tetsonia menemaan valittomasti poliisille.

Poliisille paatimme kuitenkin olla menematta, silla aasialainen poliisi on korruptoitunein sika maailmassa. Myanmarilainen sika niista pahimpia. Toivoimme loytavamme kameramme, joka varkaille ilman latauspiuhaa olisi taysin hyodyton (kyseista kameraa ei myyda Myanmarissa ja siihen sopiva latausjohto ei ole tavanomainen USB-kaapeli. Akun loppuessa kamera olisi varastajalleen kayttokelvoton) tarjoamalla siita kayvan loytopalkkion.

Taajaan Nyaung Oon kaduilla tapaamamme parikymppinen, pikkuisen “tarahtanyt”, mutta hauska, savikuppeja ja pyoraretkia turisteille kauppaava Thidar liittyi valittomasti partioomme. Paikalliskielen taitajana han oli korvaamaton apu etsintaoperaatiossamme. Thidar maalasi kasvoillemme tanakat (perinteiset kasvomaalaukset) ja paiva saattoi alkaa.

Vuokrasimme kadunkulmasta hevoskarryn kuskeineen ja lahdimme levittamaan sanaa keskeisimpiin pisteisiin (hyvin laajalla alueella), etta mikali joku tietaa jotakin pinkista Samsung digipokkarista, tietakoot samaan hengenvetoon, etta tuodessaan sen ravintolaan X tai Prince Guesthouseen saa kateensa 70 ameriikan dollaria (takalainen vuosipalkka) N.Q.A. (No Questions Asked). Moni paikallinen bussiasemalla oleilija toimeen heti tarttuikin (matkan varrella kuultua ja nahtya: “Seventy dollar? Really? Seventy dollar? Oh my God, I will go right now! (pui nyrkkia ilmaan) And I will find it, miss! I find it and I will bring it to you!) ja sana levisi kuin Myanmarilainen metsapalo. Pian kaikki tiesivat, etta pinkki Samsung on kuumaa kamaa ja sen loytaminen lottovoitto.

(Samaan aikaan me matkasimme hevoskarrylla pitkin poikin ja satimme itseamme. Vaikka Pirlock on hajamielisyyksissaan toki unohtanut kassinsa erinaisiin ravintoloihin (aina sen kuitenkin takaisin saaden) selvapaisenakin, on kieltamatta omaa tyhmyytta juoda paansa lahoksi paikallisella viskilla. Tassa tapauksessa tilaisuus teki varkaan. Vaikka rahassa mitattuna emme menettaneet paljon, menetimme paljon kultaakin kalliimpia muistoja. Niita me mietimme, keinuimme hevosvaunuissa edestakaisin, Pirlock, Tetson ja empaattisen tarmokas ystavamme Thidar).

PRINSSI ASTUU PELIIN

Eraalla temppelilla ensimmaisena Baganin paivanamme tapaamamme, varsinainen betelnut-poski-punahammas, taiteilija Min-Min (taiteilijanimeltaan Aasian Prinssi) ilmestyi yllattaen skootterillaan hevoskarryjemme kantaan. Kerroimme paivan polttavat uutiset ja niin Min-Min oli valittomasti osa tiimiamme.
– Have you been to the police yet? Prinssi kyseli.
– No, we decided not to do it at all. If we don´t find the camera we just go there and ask the document for our insurance. Many people told we should ask their help but you know..we really don´t trust them.
– But you have to go there! The one who speaks better english hops on my bike and we go to the police right now! I hate the police, but in this kind of things they are very good. Let´s go! Now!

Koska Aasian Prinssi on itse aikoinaan istunut erinaisia kuukausia putkassa vuodettuaan arkaluontoista tietoa norjalaiselle ja ranskalaiselle lehdistolle, arvelimme hanen tietavan paikallisen poliisin luotettavuudesta meita paremmin. Niinpa armoitettu Pirlock hyppasi mopon kyytiin ja huristeli Prinssin kanssa poliisiasemalle.

Pirlock halusi tehda poliisille vain ilmoituksen kadonneesta laukusta – etenkin kamerasta – vakuutusta silmalla pitaen, mutta Min-Min selitti poliisille kovasti jotakin. Ilmeisesti omia, selvaksi tulleita nakemyksiaan syyllisista: Ko Ko, Neung ja ravintolaa vastapaata infopistetta pyorittava tyyppi (alias “infopisteen vittupaa”, paikallisten mielesta huippuepaluotettava paskapaa, jota kaikki inhoavat) olivat Min-Minin mielesta ilmeisen eparehellisen oloisia. (Ennen poliisiasemalle menoa Min-Min halusi kayda haastelemassa asianosaisia. Han ei uskonut sanaakaan, mita Ko Ko ystavineen hanelle tapahtuneesa kertoi.)

Tuolloin meilla ei viela ollut kasitysta siita, minka hullunmyllyn Min-Min oli pistanyt aluille. Poliisivisiitin jalkeen Min-Min ja Thidar veivat meidat kadestaennustajan pakeille laheiseen kylaan. Lukija oli varpaaton ja sormeton, aarimmaisen ruma mies, joka piirtamansa Pirlockin kasikartan perusteella tiesi kertoa, etta Ko Ko tietaa laukkumme kohtalosta ja etta kameramme loytyy viela samana paivana. Ennustajamies ei suostunut ottamaan vastaan maksua, koska hanen mukaansa pitaa auttaa niita, jotka ovat ahdingossa. Tasta ja muiden paikallisten reaktioista paattelimme, etta myanmarilaiset eivat todellakaan pida varkaista. Jopa iso paha poliisi menee varkaiden edelle.

Pirlock kavi Min-Minin kanssa toistamiseen poliisiasemalla, jossa Pirlockille selvisi, etta edellisen visiitin jalkeen oli pantu toimeen mittava etsintaoperaatio. Poliisi oli kaynyt jututtamassa seka Ko Kota etta ystavaansa Neungia ja poliisin mukaan parivaljakko oli yhtakkia ilmoittanut meidan hypanneen yolla riksakuskin kyytiin. Silloin epailyksemme toden teolle herasivat, silla moinen vaite oli puhdas valhe (ja typera sellainen, hotellistamme ravintolaan oli noin 100 metrin matka) ja lisaksi se poikkesi taysin siita, mita kaverukset olivat aamulla meille puhuneet (joka jo sekin oli meista epailyttavaa).

Loppupaivan ajan ajelimme pitkin pitajaa Min-Minin ja Thidarin kanssa. Siina vaiheessa meille selvisi, etta tarmokas Min-Min oli halyttanyt tapauksen kimppuun jopa Myanmarin erikoispoliisin (SP), joka on paikallinen vastine ameriikan CIA:lle. Tassa vaiheessa totesimme epatoivoisina, etta koko kadonneen kameran mysteeri on lahtenyt lapasesta pahemman kerran. Kauhulla odottelimme, mita tuleman pitaa.

Kun poliisista ei auringonlaskuun mennessa ollut kuulunut, paristelimme kaikki kolme yhdella mopolla poliisiasemalle, Pirlock, Tetson ja Aasian Prinssi, tuo kohtalokas kolmikko. Poliisi oli syomassa ja katsomassa jalkapalloa poliisiparakissaan, mutta suostui kuuntelemaan meita hetkisen. Min-Min oli jalleen kerran kovassa aanessa, mita lie puhui, siita ei tietoa. Ihmettelimme Ko Kon ja Neungin muuttuneita tarinoita, jolloin meille selvisi, etta he itse asiassa olivat kertoneet poliisille kolmenlaista tarinaa. Siitakos soppa syntyi, emmeka mekaan voineet kuin ihmetella. Poliisiseta ilmoitti kutsuvansa kaikki asianosaiset seuraavana paivana kello 16 kuulusteluun.

Tassa vaiheessa meita alkoi huolettamaan. Ei kadonneen omaisuutemme takia, vaan valheita laskettelevien Ko Kon ja Neungin. Heidan valehdeltuaan poliisille, oli jaljella enaa hyvin vahan, mita voisimme tehda saastaaksemme heidat vaikeuksilta. Myanmarissa rangaistukset turistilta varastamisesta ovat erittain ankarat, kuten on asia myos kaikissa muissa aasian maissa. Tavanomaisin rangaistus on 7 vuotta pakkotyota, ja pakkotyota nimenomaan sen orjamaisimmassa merkityksessa. Meista moinen rangaistus halvan kameran takia ei kuulostanut kovin mieltaylentavalta. Lisaksi tiesimme, etta taannoisen maanjaristyksen yhteydessa kadonneiden temppeliaarteiden tapauksessa oli paikallisella poliisiasemalla kidutettu kuoliaaksi syyton mies. Tasta oli nauru kaukana. Koska keissi tuntui meista harvinaisen selvalta (miksi lasketella tyhmia valeita, jos ei ole mitaan salattavaa?) paatimme jalleen kerran ottaa ohjat omiin kasiimme ja yrittaa pelastaa katastrofiksi muuttuneen pinkin karkkikameran mysteeri.

Suuntasimme siis ravintolaan X, jossa hermostunut Ko Ko yritti teeskennella kovinkin kiireista. Melko painavin aanenpainoin ilmoitimme kuitenkin haluavamme keskustella. Kerroimme Ko Ko:lle, etta poliisi on kutsunut meidat kaikki kuulusteluun parivaljakon vaihtuvien tarinoiden vuoksi. Kerroimme haluavamme valttaa taman tapaamisen keinolla milla hyvansa. Koska Neung oli se, joka oli tarinoitaan jatkuvalla syotolla vaihtanut, sanoimme Ko Ko:lle (tata mahdollisuutta olimme tarjonneet toistuvasti aiemminkin, ilman tulosta), etta mikali kamera ilmestyy meille viela taman illan aikana, voimme seuraavan paivana ilmoittaa poliisille, etta joku meille tuntematon palautti kameran meille ja asia on silla selva, sitten poliisikin voisi haudata koko jarjettomaksi paisuneen tutkintansa unholaan. Epailyksemme oikeiksi osoitti se, ettei Ko Ko kertaakaan puolustaunut tai sanonut meidan olevan vaarassa. Niinpa Ko Ko tepsutti kaverinsa Neungin luokse neuvonpitoon. Ja viipyi todella kauan. Lieko hioivat strategiaansa? Ehka paattivat, etteivat voi kuitenkaan luottaa siihen, ettemme kerro poliisille heidan olleen varkaita? Ehka paattivat luottaa hyvantahtoisuuteemme ja uskoa, ettemme seuraavana paivana toimittaisi heita vankilaan?

Neung oli siis tahan mennessa kertonut poliisille ja/tai meille tallaiset versiot tapahtuneesta:
a) kolme taksia oli ohittanut meidat risteyksessa
b)olimme jutelleet riksakuskin kanssa
c)olimme hypanneet riksan kyytiin

Mikaan naista, varsinkaan kaksi viimeisinta, ei pitanyt paikkaansa. Olimme (kuten muuten moni muukin paikallinen) 99% varmoja, etta nama kaverit olivat tehneet elamansa typerimman mokan. Kaiketi se on jossain ravintolanpitajan kasikirjassa, etta ala milloinkaan varasta asiakkailtasi, varsinkin jos nama ovat illan viimeisia.

Oli miten oli, Ko Ko saapui takaisin typerryttavan lauseen kera:
“Neung is very busy now. He doesn´t know anything about the camera. We can go there and try to talk to him.”

Olimme erittain pettyneita, mutta sitten we go there and try to talk to him. Neung hymyineen kaikkineen oli vituttavan viaton ilmestys. Tuo saatanan huolettoman oloinen hymykone senkun vain kiisti Ko Kon tulkkauksen avulla kaiken ja soitteli (jopa ehka liiankin) rennosti kitaraansa.
“No no, this is misunderstanding, Neung never said anything about any rikshawdrivers, he said all the time that three taxis went by customers already inside!”
Olimme jo vahalla uskoa (ei meidan ollut poliisin sanaankaan sen kummemmin luottaminen, epavarmuustekijoita oli tassa vyyhdissa miljoonia) kun yhtakkia Neung jalleen kerran molaytti jotain uutta ja arvaamatonta:
“Maybe you were fighting on the ground and then the bag got lost.”
Siis: vastahan meidan ohitsemme oli ajanut kolme taksia, olimme jutelleet riksakuskin kanssa eikun hypanneet riksan kyytiin ja nyt viela tapelleet fyysisesti (voi herra jumala) pitkin maita ja mantuja. KYLLA SITA VARMAAN VAHEMMASTAKIN LAUKKU JOS TOINENKIN KATOAA, eikos vaan!
(Taman tappeluidean saivat varmaan siita, etta Pirlockilla ja Tetsonilla oli ollut aiemmin illalla joku suukopu. Niin humalassa emme kuitenkaan olleet, ettako olisimme unohtaneet nyrkkitapelleemme..).

Me olimme lopen uupuneita. Paatimme, etta mikali kaverukset valttamatta haluavat poliisiasemalle niin eikait siina sitten muu auta. Meidan hallinnassamme koko tapahtumaketju ei enaa ollut. Sita pyorittivat kaverukset valheineen, Min-Min ja muut hyvaa tarkoittavat paikalliset mielipiteineen ja tapauksen yli-innokkaasti ratkaisemaan pyrkiva paha poliisi. Eikun nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan paivan koitoksiin...

Seuraavana paivana halusimme unohtaa koko jupakan hetkeksi ja suuntasimme Min-Minin seka parin ranskalaisen kanssa Mt. Popalle, tasankomaasta puskevalle vuorelle ja sen paalle rakennetulle temppelille. Turha toivo, spekulointiahan se oli koko paiva ja tasta aiheutunutta ankaraa huonovointisuutta. Toki valtavan, palmuoljya myllyavan lehman silittaminen oli mukavaa.

Saavuttuamme takaisin hotellille, oli heilla iloisia uutisia. SAMSUNG OLI LOYTYNYT!
Alkaamme nuolaisko, ennen kuin tipahtaa, tolkutimme itsellemme, mutta olimme siita huolimatta helpottuneen varmoja, etta edellisiltainen kovistelumme oli tuottanut sittenkin tulosta.

Riensimme paatapahkaa ravintolalle X. Siella Ko Ko oli olevinaan iloinen ja helpottunut (mika mulkku!), kunnes sanoi: “but it´s black”. Voihan vittu sentaan...
Ravintolan edusta oli taynna tapauksesta kiinnostuneita naapuriyrittajia, joille Ko Ko selitti pokkana kameran olevan oranssi, vaikka jo miljoonaan kertaan sen hyvin tunnistettava vari oli tullut kylla selvaksi
Voi vittu, Ko Ko, totesimme. Kylla sina tiedat varsin hyvin, etta se kamera on pinkki.
(ja taman Ko Ko oli jopa kirjannut ravintolansa edessa olevaan kylttiin, jossa luvattiin loytopalkkio pinkista Samsungista [turha luulla, etta Ko Ko olisi sen siihen omatoimisesti laittanut, poliisiseta oli kaskenyt]).

Pitihan Tetsonin silti kayda Ko Kon kanssa tarkastamassa se musta kamera, joka oli sentaan merkiltaan Samsung (olihan joku saattanut epatoivoissaan maalata kameran, kirkas pinkki kun oli tassa tilanteessa turhan tunnistettava vari..) Matkalla laukesi mopo eika kamera tietenkaan kuulunut meille. Se siita toivonpilkahduksesta.

Talla valin vastapaisen infopisteen vittumainen mies tuli kertomaan Pirlockille, etta Pirlock valehtelee, heidan kylassaan ei kukaan varasta. Pirlock siihen kysymaan, etta mikas miehen teoria sitten mahtaa olla, huvikseenko tassa juostaan kadonneen kameran perassa? Vittumaisen infomiehen mukaan kaikki turistit valehtelevat, myos kolme vuotta sitten joltain pariskunnalta oli kadonnut kamera ja hekin olivat valehdelleet ja aiheuttaneet paljon ongelmia poliisin kanssa. Vai niin. Kun Pia perasi miehelta, miksi tama tulee tallaisia torkeyksia latelemaan vailla mitaan perusteita, mies totesi, etta Pirlock on kuin kakkapokale ja poistui paikalta.
(Mm. infopisteen miehen osallisuudesta tapahtumiin oli Min-Min ehdottoman 100% varma. Han totesi miehesta, kuten myos Ko Kosta ja Neungista: “ I know when myanmar-face is lying – and this face was definitely lying”).

Mutta pelottava poliisikuulustelu lahestyi. Me, Pirlock ja Tetson, olimme voimattomia ja eksyneita kuin kaarnalastut virran vietavana. Milloin tama koko homma paisui tallaiseksi sotkuksi? Mehan halusimme vain yrittaa etsia rakkaat kuvamme ja korkeintaan tehda rikosilmoituksen. Nyt olimme matkalla passittamaan paikalliset yrittajat seitsemaksi vuodeksi pakkotyohon!
Loppujen lopuksi saatoimme olla Ko Kon ja Neungin syyllisyydesta vain 99% varmoja. Ja vaikka olisimme olleet taysin varmojakin, emme missaan nimessa tahtoneet heille mitaan hankaluuksia. Emme kameran tahden, emmeka kuvienkaan, joiden tunnearvo oli kieltamatta siltikin korvaamaton. Mutta ei niin korvaamaton. Tahtomme saada kuvat takaisin alkoi kokea vaajaamatonta inflaatiota.

Poliisiaseman seta oli julma mies. Kuin ahdistavimmasta elokuvasta se hirvein ja sadistisin kiduttaja. Tunnekylma kalansilma. (“Tuo on varmasti se, joka kidutti sen syyttoman miehen kuoliaaksi”, ajatteli Pirlock ja nielaisi pari kertaa. Uskalsi kuitenkin rohkeasti katsoa niihin kylmiin kalansilmiin. Tassa oltiin pelastamassa miehia, jotka varastivat meilta ja aiheuttivat meille suunnatonta mielipahaa, mutta tuon julman miehen edessa mikaan ei enaa ollut sen tarkeampaa, kuin saastaa Ko Ko kavereineen kauhealta kohtalolta.) Paha poliisiseta kuulusteli Ko Kota tiukkaan savyyn. Ko Ko (ja myohemmin Min-Min taydensi) itse meille keskustelun tulkkasi jattimainen luu kurkussaan:

“Sina olet muuttanut tarinaasi moneen otteeseen. Mita sina kuvittelet meidan ajattelevan, senkin idiootti? Sita paitsi, se laukku oli olkalaukku ja sita pidetaan niin, ettei se idiootiltakaan vahingossa putoa! Sina tiedat missa se on! Sina tiedat missa se on! Sinun ravintola, sinun syy! Turistien ei tarvitse kuin allekirjoittaa tama lappu ja menetat bisneksesi ja joudut vankilaan, idiootti! Tunnusta! Tunnusta! Sinun ravintola, sinun syy!”

Sitten poliiseta kiinnitti huomiomme meihin ja sanoi, etta nyt voisimme allekirjoittaa. Seurasi muutama piinaava ja hikoiluttava hetki, kunnes Pirlock yllattavan tyynesti ja itsevarmasti sai suunsa auki ja piti jarkahtamattoman monologin tapahtumien kulusta. Siina Pirlock vakuutti, etta meilla ei ole epailystakaan siita, etteiko kyseessa olisi pelkka vaarinkasitys. Alunperin emme halunneet muuta kuin todistuksen rikosilmoituksesta vakuutustamme varten, eika meilla ollut mitaan syyta epailla ravintolanomistajaa mistaan. Koska tapauksessa oli ollut mukana niin monta ihmista omine mielipiteineen, oli koko sotku ja vaarinkasitys paassyt syntymaan. Luultavasti olimme olleet niin humalassa, etta olimme pudottaneet laukkumme tielle. Emme missaan nimessa allekirjoittaisi mitaan lappuja emmeka tahtoneet, etta kukaan muukaan epailisi herra Ko Kota mistaan. Piste. Tahan Tetson viela lisaamaan, etta herra Ko Ko on ainoastaan ollut meille avuksi (haha, ainakin han avusti meita kassimme menettamisessa) ja han on meidan hyva ystavamme. Haluamme siis ehdottomasti, ettei hanta epailla mistaan. Vakuutimme talla puheella jopa itsemme, mutta emme pahaa poliisisetaa. Han vain naurahti pilkallisen tietavaisesti. Arvasi meidan vain pelastavan Ko Kon ja Neungin selkanahan.

Onneksemme ilman allekirjoituksiamme ei poliisilla myoskaan ollut juttua. Koko kauhea katastrofi laukesi siis tahan antikliimaksiin. Koska emme osoittaneet syyllista, emme myoskaan saaneet mitaan lappua toimitettavaksi vakuutusyhtiollemme. Koko homma osoittautui yhdeksi helvetin turhaksi spektaakkeliksi. Ystavamme Min-Min, koko tapauksen paa-arkkitehti, oli kuitenkin varmasti tarkoittanut hyvaa. Kuten ne kaikki muutkin paikalliset, jotka olivat vakuuttuneita Ko Kon ja Neungin syyllisyydesta ja ehka kertoneet myos omat versionsa poliisille. Min-Min ei suostunut ottamaan kahden paivan avustaan mitaan korvausta. Han vain sanoi, etta halusi auttaa meita, koska tehdessaan hyvia tekoja han saa myos itse hyvaa elamaansa. Me emme raaskineet oikaista hanta. Uskoimmehan me ennen itsekin nain.

Viela samaisena iltana palasimme ravintolaan X. Kirjoitimme Ko Kolle mahdollisimman virallisen oloisen ja allekirjoitetun dokumentin, jossa viela toistimme uskomme hanen syyttomyyteensa ja plaa plaa. Silta varalta, etta hanen syyllisyydestaan (syystakin) vakuuttuunut poliisi kavisi viela Ko Kota kavereineen lahtomme jalkeen kovistelemassa. Kun Ko Ko myohemmin naki meidan vaihtavan sahkopostiosoitteita Min-Minin kanssa, han silminnahden hermostui ja puhkesi kummalliseen monologiin koskien sita, etta jos olisi halunnut, han olisi voinut tehda meista poliisille valituksen. Kun kysyimme, etta minkahan takia han nain olisi halunnut tehda tai miksi halusi tasta nyt mainita, Ko Ko pyorsi puheensa ja vakuutteli, ettei koskaan tekisi nain, koska me olemme ystavia. Ikaan kuin tuossa tilanteessa kukaan hanen valituksiaan olisi edes kuunnellut...Lisaksi viiteen eri kertaan Ko Ko selitti, kuinka kaikki hanen englantia puhumattomat ystavansa olivat olleet hanen puolellaan tassa tapauksessa, mutta kaikki englantia puhuvat olivat puhuneet hanesta pahaa. Ko Ko halusi myos lahjoittaa Tetsonille t-paidan, muttei voinut antaa sita lahjana, etteivat ihmiset ja poliisi ala epailemaan hanta lisaa. Kootut selitykset sen kuin vain jatkuivat ja tayttyihan se viimeinenkin epavarma prosentti epailyslukemassa. Voi Ko Ko, sina idiootti. Muutaman dollarin tahden jarjeton riski. Niin epatoivoinen ei voi olla edes synkimpina taloudellisina aikoina. ( Jos joku on ihmetellyt, miksi ravintolanomistajan tarvitsisi muka varastaa, niin selvennyksena, etta paikallisilla ravintoloilla menee kuulemamme mukaan erittain huonosti. Vahaisen turistimaaran vuoksi monen elanto on kovassa ja bisneksen menettaminen lahella. Lisaksi kesalla on tulossa vaalit, jolloin valtio ei paasta kolmeen kuukauteen maahan yhtakaan turistia. Ahdingossa kalliin nakoinen kamera on varmasti vastustamaton houkutin..)

Kun kerroimme Ko Kolle kameramme ladattavasta lithium-akusta ja hotellihuoneessamme sijaitsevasta, ainoasta kameraan sopivasta laturista, Ko Kon ilme venahti. Eivat varmaan olleet kaverukset viela ehtineet tutkimaan kameraa sen tarkemmin, vaan olivat olettaneet sen toimivan normaaliin tapaan pattereilla. Vinoilimme aikamme siita, kuinka varkaat voivat akun simahtaessa ripustaa kameran vaikka seinalle koristeeksi, silla myyntiinkaan siita ei olisi, mutta syysta tai toisesta Ko Ko ei osallistunut vahingoniloomme.

Ja nain paattyi tama epaonninen seikkailu. Pinkki paholainen, missa oletkaan, me kaipaamme edelleen karkkimaista hipiaasi ja sisalla kantamiasi kauniita muistoja. Voi hyvin, toivovat Pirlock Holmes ja Tetson.

Vaikka edellinen on esitetty suhteellisen keveaan savyyn, haluamme huomauttaa etta koko tapahtumasarja oli lievimmillaankin vain erittain ahdistava. Eika sen ahdistavuutta yhtaan vahentanyt se, ettemme itse missaan vaiheessa tahtoneet jutusta tallaista vyyhtia. Kun emme kielta ymmartaneet, on mahdotonta tietaa mita Aasian Prinssi ja muut paikalliset olivat poliisille puhuneet. Kaikki nuo hyvaa tarkoittavat myanmarilaiset hoppanat vain saattoivat meidat hirveyksien ryonaisimpaan ahdinkoon. (Esimerkiksi Min-Minin mielesta oli ihan oikein, etta varkaudesta joutuu tekemaan pakkotyota. Varastaminen on Buddhan mukaan vaarin, ja sen vuoksi paikalliset tuomitsevat sen erittain ankarasti. Meille rikkaille lansimaalaisille ei ole kuitenkaan ihan OK, etta paikallinen koyha joutuu tien varrelle sementtia lappamaan seitsemaksi vuodeksi yhden halvan kameran takia. Tata paikalliset eivat kuitenkaan tuntuneet ymmartavan. Heille kyse on uskosta, ei saalista.)
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Jatkoahdistusta valtellaksemme emme halua kuitenkaan enaa muistella noita kauheita pelon ja kauhunsekaisia hetkia poliisiasemalla. Joten, muistoissamme juttu sailykoon seikkailuna, jota emme koskaan takuulla unohda.

Tapahtuneen johdosta paasimme siis ihan perstuntumalta tarkastelemaan, miten toimii Myanmarin poliisi. Turistien tyytyvaisyys on ykkonen tavallisten paikallisten kustannuksella. Tavallisella turistilla nayttaa olevan suhteettoman paljon valtaa. Nimi paperiin ja tyyppi lahtee pakkotyoleirille, oli todisteita tai ei. Myanmarilaiset saavat siis pelata niin poliisia kuin turistia. Miten epamukavaksi sen tiedostaminen olon tekeekaan. Sita alkoi punnitsemaan uudemman kerran, onko sittenkaan hyva, etta tallaisella systeemilla pelaavaan maahan tulee yhdenyhtakaan turistia. Tietamattaan tai huolimattomuuttaan kuka tahansa saattaa aiheuttaa paikallisille suunnattomia vaikeuksia.
Mitaan paperia vakuutustamme varten emme saaneet, koska poliisi olisi voinut kirjoittaa sellaisen vain siina tapauksessa, etta olisimme osoittaneet syyllisen (melko jarjetonta sinansa). Jos olisimme taman tienneet (tallaisista asioista ei lue mitaan missaan opuksissa eika kukaan paikallisistakaan asiasta mitaan meille sanonut) emme olisi missaan vaiheessa kaantyneet poliisin puoleen. Kaikkialla aasian maissa rangaistukset turisteihin kohdistuneissa rikoksissa ovat erittain ankarat. Muun muassa Vietnamissa varastamisesta seuraa kymmenien vuosien vankilatuomio. Myanmar lienee kuitenkin ainoa maa, jossa ei voi tehda edes rikosilmoitusta saattamatta jotakuta vankilaan. Mita tasta opimme? Jos sinulta varastetaan Myanmarissa jotain, ala odota saavasi mitaan takaisin edes vakuutuksestasi. Alaka missaan nimessa mene poliisin pakeille. Se “May I help you”-kyltti on ehka turistin eduksi, mutta joku siita avusta joutuu melko varmasti karsimaan.

Myohemmin Thidar perheineen kutsui meidat lounaalle. Perhe asuu pienessa bambumajassa New Baganissa, aarimmaisessa koyhyydessa. Parikymppinen Thidar ei voi menna naimisiin, koska hanen pitaa elattaa perhetta myymalla turisteille savikippoja ja opastettuja pyoraretkia. Meilla oli omat epailyksemme siita, mita kaikkea lapsenkasvoinen Thidar rikkaille turistisedille myy, koska kertomansa mukaan han tienasi eraanakin iltana eraalta saksalaismiehelta 70 dollaria. Mutta hadassa keinot ovat monet. Kun perheessa on kaksi pienta lasta ja mielenvikainen mummo, on raha otettava niilla keinoilla kun sen vain saa. Thidarin veli antoi meille lohdutukseksi vuonna 95 otettuja kuvia temppeleista. Han kirjoitti meille Yangonin poliisiaseman osoitteen ylos, ja sanoi etta meidan pitaisi menna viela siella tekemaan ilmoitus varastetusta kassistamme. (Eikohan nama poliisiseikkailut riittaneet kuitenkin taman kameran osalta..) Mielenvikainen mummo taas oli sita mielta, etta meidan pitaisi vetaa ravintolanomistajaa turpaan ja demonstroi miten se pitaisi tehda.

Vaikka kuvia ei nyt Myanmarista ole ainuttakaan (myohemmin kavimme etsimassa uutta kameraa niin Baganista kuin Mandalaystakin ja totesimme, etta koko maassa myydaan ilmeisesti vain patterikayttoisia kameroita hurjaan hintaan) niin muistoja sitakin enemman. Jotkut hyvia, jotkut erittain huonoja. On huvittavaa, etta olemme selvinneet esimerkiksi Vietnamissa kaksi kuukautta ilman yhtakaan varkautta (olemme tavanneet matkallamme niin monia omaisuutensa Vietnamissa menettaneita) ja Myanmarissa olemme joutuneet varkauden kohteeksi kaksi kertaa kahden viikon aikana. Ehka tama oli vain varastossa. Jokaiseen reissuun kuuluu muutama kunnon vastoinkayminen. Myanmaria ei kuitenkaan kay tasta syyttaminen. Huono tuuri on huonoa tuuria, maassa kuin maassa..

Baganista lahdimme eteenpain vahan nuutunein mielin. Jo kameraepisodia ennen olimme alkaneet karsia suunnattomasta tahdottomuudesta ja vasymyksesta. Tuntui, etta nyt on matkattu jo liian kauan, mikaan ei enaa kiinnosta eika eteenpain jaksa enaa liikkua. Myanmar 18 tuntisine bussimatkoineen ja muine hankaluuksineen ei tata olotilaa juuri helpottanut.. Pian hyva ystava sen sanoikin, etta sitten kun mikaan ei enaa tunnu miltaan tai kaikki tuntuu samalta, on aika tulla kotiin.

Kotiinpaluuta pohtiessa kului siis matkamme Baganista kohti Mandalayta. Mitas siella, siita seuraavassa!

(Otsikko: In normalation oli Ko Kon ahkerasti kayttama ilmaus. Ilmeisesti vastine sanalle “normally”.)

“Pagodaview” (Yangon, Myanmar 7.2.-9.2.)

(Ei kuvia, kunnes toisin mainitaan..)

Selvittyamme aamuoisen Bangkokin lapi (Khaosan Roadilla viela bileet jatkuivat) lentokentalle (muistisaanto nro. 356: ala koskaan matkusta Thaimaassa kyydilla, jota mainostetaan sanalla express..) ja todettuamme, etta suomalaiset Jarno ja Emma ovat samalla lennolla, nousimme ensimmaista kertaa lentokoneeseen koko kuusikuukautisen reissun aikana. Pia hikoili, voi pahoin ja tarisi koko matkan ajan. Kuka olisi uskonut, etta lentopelko voi alkaa vain siita, etta tykkaa niin kovasti maasta.

Onneksi lento kesti vain tunnin. Yangonin lentokentalla (joka, kuten huvittuneina panimme merkille, on suurinpiirtein samaa kokoluokkaa kuin Tampereen Pirkkalan lentokentta) supervasyneita matkalaisia vastaan tuli heti miehia perinteisissa tuubihameissaan (Lon Gyi) ja naisia keltaisessa mutameikissaan (tanaka). Kerrankin maa, jossa vaalitaan perinteita muuallakin kuin maaseudulla tai turistikylissa! Muutoin ensivaikutelma oli kerrassaan mongoliamainen. Pakokaasuja, kaoottista liikennetta, vaaralta puolen (liikenteen kulkusuuntaan nahden) ohjattavia ikivanhoja autoja. Vaikea hengittaa, taivaalla ruskea savusumu. Otimme lentokentalta taksin yhdessa suomalaisten kanssa. Hittookos siina, jos niista (suomalaisista) ei paase eroon, niin parempi sitten olla niiden kanssa.

Yangonin kaupunkikuva on repsallaan, mutta silti erittain miellyttava. Brittien siirtomaa-aikana rakennuttamat, ikivanhat ja ransistyneet (mutta asutut) kivirakennukset tuijottelevat vinoine ikkunasilmineen ja minimetsiksi muuttuneine parvekkeineen helmoissaan kuhisevaa liikennetta: 50-luvun Aku Ankka-autoja (oh, niita pienia mini-mazdoja!) ja mita moninaisempaa ihmisjoukkoa. On buddhisteja, on hinduja ja on muslimeja. Silloin talloin, mutta yllattavan harvoin, myos muutama lansimaalainen. Paikalliset mutustelevat taukoamatta jokaisessa kadunkulmassa myytavaa betelnuttia, joka on lehteen kaarittavaa purutupakkaa kera jonkun mystisen ainesosan. Se varjaa hampaat ja suun pitka-aikaiskaytossa punaisenmustaksi, ei Teron (joka kyseista mallia kokeili) mukaan parjaa nuuskalle tai tupakalle ja aiheuttaa suunnatonta punaisten rakaklimppien rakimista. (Joskus kadunkulmat ovat klimppeja punaisenaan, pidemmilla bussimatkoilla betelnuttilaisilla on oma rakapussi mukana). Kadut ovat epamaaraisia eika avoviemareita ole laheskaan aina peitetty. Sahkojen mentya (mita tapahtuu joka ilta useaan otteeseen) on hyva olla taskulamppu mukana, ellei halua ottaa kakkakylpya. Katujen jokainen senttimetri on taynna myyntikojuja ja nurkissa piileskelevia rahanvaihtajia. Myyntikojuissa myydaan mita tahansa appelsiineista alushousuihin ja viagraan. On aanta, on hajua, on kuumaa ja hektista kaupunkielamaa. Kaikista parasta ovat ihmiset: voi niita hymyja! Ja sitten rakennukset. Romahtaneen imperiumin raunioissa on aina jotain kiehtovaa. (Taalla muuten paikalliset muistelevat brittien siirtomaa-aikaa lampimasti. Silloin ihmisten asiat olivat hyvin, nyt eivat. Joskus kansan suurin ja pahin alistaja ei olekaan iso ja paha siirtomaaisanta, vaan sen omat kansalaiset.) Koska valtio ei takaa jatkuvaa sahkontuloa (miksi, siinapa vasta kysymys!), taytyy taman tasta, sahkontulon katketessa, kaynnistaa generaattorit. Niiden puksutus kera entisestaan lisaantyvan pakokaasunhajun tayttaa oisen ja puolipimean kaupungin. Sahkoa riittaa kuitenkin (tietenkin) tarkeille bisnesrakennuksille, valtion hotelleille, temppeleille ja rikkaiden asuinrakennuksille. Koyhemmat korttelit tyytyvat siihen mita saavat.

Me holmiskat lansimaalaiset kuvittelimme olevamme maan paakaupungissa. Meilta on mennyt taysin ohi uutinen siita, etta sotilasjuntta paatti pari vuotta sitten vaihtaa paakaupungin jonnekin keskelle ei mitaan. Emme muista nykyisen paakaupungin nimea, mutta huristelimme sen ohi matkalla Baganiin. Se on pelkkaa luksusta ja loistoa, sahkoa 24/7. Keskustaan ei huhupuheiden mukaan turisteilla ole asiaa. Nimeton Myanmarilainen tietolahteemme tiesi kertoa, etta nykyisen paakaupungin keskusta on sijaintinsa vuoksi tutkien nakymattomissa. Jostain mystisesta syysta rikkaat kiinalaiset ja japanilaiset liikemiehet viihtyvat siella. Paikalliset eivat tieda mita siella tapahtuu, mutta siella tapahtuu jotain.
Uuden paakaupungin ulkopuolella on overin luksusmaisia hotelleja, joista saa mita ilmeisimmin vuokrata kokonaisia luksustaloja omaan kayttoonsa. Nimeton tietolahteemme tiesi myos kertoa, etta Myanmar on rikas maa (on oljya, malmeja, jalokivia), mutta kansa niista rikkauksista ei nae vilaustakaan. Rikkaudet syydetaan niin averiaan valtionjohdon kuin kiinalaisten taskuihin. Osalla naemma rakennetaan luokattoman ylellinen paakaupunkikeskittyma keskelle-ei- mitaan. (Myanmarissa sanotaankin, etta jos olet puhtaalla ja hienolla asuinalueella, tiedat olevasi siella missa sotilashenkilosto ja muu valtionvaki asuu..)

Ulan-Batorimaiseen tapaan, mutta eri syista, Yangonkin on vastakohtien kaupunki. Kun tavallinen kansa varjottelee ilman sahkoa romahtamaisillaan olevissa kerrostaloissaan, rikas kansanosa nauttii ilmastointilaitteiden huminasta kaupungin paremmalla puolella. Nimeton tietolahteemme kertoi, etta jos Myanmarissa haluaa rikastua, pitaa noyristya hallitukselle. Nimeton tietolahteemme ei ole nain tehnyt, joten han tietaa olevansa koko ikansa koyha. Han on myoskin paattanyt olla tekematta lapsia, koska ei halua kasvattaa heita nykyisen hallinnon ikeessa. Kun vastarinta on tehty miltei mahdottomaksi, han on paattanyt kapinoida kaikessa hiljaisuudessa. On ihme, ettei han vaikuttanut ollenkaan katkeralta.

Kun yhtena paivana huristelimme taksilla sen kuuluisan jarven ja Suu Kyin talon ohitse, mietimme koko tilanteen jarjettomyytta. Suu Kyi, eli taallapain “nimelta mainitsematon” on aikoinaan kehottanut turisteja olemaan tulematta Myanmariin, koska rahoillaan he vain tukevat nykyista hallintoa. Tama on helppo ymmartaa, kun nakee millaisia turisteja Myanmarissa suurimmaksi osaksi kay. Rikkaiden saksalaisten ja ranskalaisten keski-ikaisten ryhmat kansoittavat jokaista valtion omistamaa hienoa hotellia. He ajavat valtion supermoderneilla busseilla tai vastaavasti lentavat valtion omistamilla lentoyhtioilla. Niin Yangonissa kuin myohemmin muissa paikoissa itsenaiset ja ajattelevat reppureissaajat ovat ylivoimainen vahemmisto. Tata ei Suu Kyi tainnut tarkoittaa lausuessaan kommenttinsa. Tata rikkaiden turistien massaa ei voisi vahempaa kiinnostaa, mita tahoa he matkustaessaan tukevat. Vaikka heita kiinnostaisikin, niin he tuskin olisivat valmiita luopumaan uima-altaistaan, sahkosta, tai lampimasta vedesta. Yksityisilla hotelleilla tai majataloilla ei ole tarjota vastaavia ylellisyyksia. Lahes jokainen tapaamamme hotelli- tai ravintolayrittaja kertoikin samaa surullista tarinaa: viimeiset kolme vuotta ovat olleet aarimmaisen rankkoja, koska turistit ovat boikotoineet Myanmaria ankarasti. Lienee turha mainita, etta ne turistit, jotka maata boikotoivat, ovat myos niita, jotka maahan matkustaessaan valttaisivat valtion hotelleja. Niinpa yksityiset yrittajat, jotka muutenkin ovat lahestulkoon aina valtionvastaisia, maksavat kaksinkertaisesti valtion tekemisista.

Loppujen lopuksi turistin on mahdotonta oleilla Myanmarissa tukematta valtiota edes valillisesti. Kaikki turisteja majoittavat hotellit joutuvat maksamaan valtiolle vuosittain “turistilupaa”, josta syysta hotelliyosta joutuu maksamaan aina kaksinkertaisen hinnan (esimerkiksi Vietnamissa, jossa vastaavasti hotellit joutuvat maksamaan turisteista poliisille, sai 10 dollarilla lahes luksustason huoneen, taalla silla hinnalla saa sen ramppaisimman loukon) ja sama patee busseihin. Me matkustimme aina niilla kaikista huonoimmilla busseilla (ollaksemme varmoja, ettemme vahingossakaan astu valtion omistamaan kiesiin) mutta maksoimme matkoistamme kolminkertaisesti sen, mita muissa aasian maissa. Asuminen ja matkustaminen Myanmarissa koettelee budjettimatkaajan lompakkoa. Pakostikin mieleen tulee, etta ehka tama on tarkoituksellistakin. Ne, joilla on varaa maksaa olemisestaan ja matkoistaan “mita vaan”, ovat harvoin niita, joita kiinnostaa tavallisten myanmarilaisten asiat saatika hallituksen arvosteleminen. Valtio selvasti satsaa rikkaisiin: kuulema rannikon hiekkarannoilla on turha etsia asumusta alle 20 dollarin, silla siella on silkkaa ja pelkkaa luksusta.

Monet matkustavat Myanmariin siksi, etta sita ei ole viela kasvava turismi turmellut ja siten se tarjoaa enemman haastetta “tallatut polkunsa” kulkeneelle reissaajalle. Mutta tavallisille myanmarilaisille turistit ovat siunaus monellakin tapaa. Kun yleensa turistien lisaantyva maara tarkoittaa meidan seikkailunhaluisten kannalta vaistamatonta ja tylsaa lansimaalaistumista, saattaisi Myanmarin tapauksessa kasvava turismi olla yksi niista avaimista, joilla sen sulkeutunut pelon ilmapiiri voisi lievittya. Mita enemman ajattelevia ja fiksuja matkaajia maahan tulee, sen vahemman valtio voi heidan tekemisiaan (tai heidan kanssaan kontaktissa olevien paikallisten tekemisia) kontrolloida. Ja sen enemman jokainen matkalainen voi tuoda kotiintuomisinaan tietoutta siita, mita maassa oikeasti tapahtuu. Paikallisilla on kova tarve puhua (keskenaan he eivat kuulema useinkaan voi puhua, koska eivat voi koskaan luottaa siihen kenelle kuulijan korvat kuuluvat) ja yha useamman elinkeino on kiinni turisteista. Myanmarin boikotoiminen ei siis ole pitkalla kantamalla oikea keino vaikuttaa sen kansalaisten ahdinkoon. Siksipa siis meidan mielipiteemme on, etta jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi (nain tahtoessaan) reissata Myanmariin. Jokainen valtion tukemista valtteleva turisti on omanlaisensa vastalause, kuulee sen sitten joku tai ei (kieltamatta rikkaiden turistien massat ovat masentavaa nahtavaa, mutta sen parempi syy tulla tekemaan poikkeus). Lisaksi taalla on paljon yksityisia turistiyrittajia, jotka janoavat lisaa niita asiakkaita, joita kiinnostaa itse Myanmar enemman kuin hotellin uima-allas. Unohtakaa se kaikki propaganda ja muu homppa ja tulkaa itse katsomaan. Totuus on tarua ihmeellisempaa!

Kontrolli maassa on ehka suhteellisen nakymatonta, mutta siella se on, kun tarkkailee. Valtion nuuskijoita on jokaisella kadulla, ja jokaisella nuuskijalla on oma vastuualueensa. Yhtena paivana tapasimme kadulla meille tuntemattoman miehen, joka tiesi missa asumme. Han vaitti nahneensa meidat lentokentalla, jossa mukamas kuuli meidan sanovan taksikuskille majapaikkamme osoitteen. Nain ei ollut. Ajelimme taksilla keskustaan, jossa etsiydyimme sattumalta samaan hotelliin, jonka laitoimme Bangkokissa viisumihakemukseemme. (Vieressamme oleva ranskalaismies sen nimen meille vinkkasi, kun huomasimme hakemukseen moisen tiedon tarvittavan..) Epailyttavaako? Ei liioin. Hotellissamme myos menemisemme ja tulemisemme kellonaikoineen merkittiin tarkoin muistiin. Tama kyttaaminen ei ollut ahdistavaa, mutta ei se sen liiemmin turvallisuudentunnetta tuonut. Myanmarissa kannattaa miettia tarkoin mita tekee. Jokaisella kadulla ja rakennuksella on korvat ja silmat, ja ne rekisteroivat kaiken.

Entas sitten se turvallisuus? Meilla lansimaissa Myanmarista lietsotaan jos minkamoisia uhkakuvia. Tavallisen ihmisen mielessa maassa on aina vakivaltaisia kapinoita ja turistien ei ole turvallista oleskella, koska valtio suorastaan etsii syyta laittaa turisti vankilaan. Nain ei ole. Turisti voi jopa melko vapaasti puhua valtiosta arvostelevaan savyyn kenenkaan siihen puuttumatta. Turisti voi matkustaa kielletyille alueille kenenkaan koskaan turistia uhkailematta. Vaarassa ovat lahes aina vain paikalliset. Jos paikallinen vuotaa arkoja tietoja turistille ja jaa kiinni, han joutuu vankilaan. Turisti ei tasta usein saa tietaa mitaan, vaan jatkaa huoletonta ekskursiotaan. Nimeton tietolahteemme oli aikoinaan taksikuskina ollessaan kuljettanut brittituristia (taman omasta tahdosta) turisteilta suljetulle alueelle. Armeija oli pysayttanyt heidat ja tivannut kuskilta, miksi tama kuljettaa turistia suljetulle alueelle. Turisti takapenkilla ei tiennyt, mista oli kyse, eika kukaan edes lahestynyt hanta. Vasta kun kuskia alettiin uhkailla vankilalla, han oli kaantynyt turistin puoleen ja pyytanyt apua. Myanmarissa kaikki poliisit ja armeijan henkilosto pelkaavat turisteja. Valtion maarayksesta turistien olot on tehtava mahdollisimman mukaviksi, jottei Myanmarin jo ennestaan kolhiintunut imago karsisi enaa enempaa (taalla nakee, etta Myanmarissa on satsattu yllattavan paljon turismiin, yksikin ilman painavaa syyta ahdisteltu turisti on nykyisessa tilanteessa liikaa). Turistin kanssa kahnauksiin joutunut poliisi tai sotilas menettaa helposti natsansa. Natsansa menettanyt sika on yhteisossaan heittio, koska kaikki vihaavat poliisia ja armeijaa lahes poikkeuksetta. Niinpa, kun brittimies meni tivaamaan sotilailta heidan nimiaan ja arvojaan ja uhkasi ottaa yhteytta lahetystoonsa, katosi ongelma samantien ja taksi paasi jatkamaan matkaansa. Mekin naureskelimme jokaisen poliisiaseman portissa komeilevaa kylttia: “May I help you?” tai “ How can I help you?” kunnes myohemmin Baganissa hymy hyytyi. Jos Myanmarissa tekee jotain todella typeraa, on aivan varma, etta ongelmia siita tulee. Mutta turistilla on tassa maassa myos ennen kuulumattoman paljon valtaa. On kaksi sanaa, jota kaikki pienenkin valtahitusen kahvassa olevat taalla pelkaavat: lahetysto ja media.
Meista tama kaikki kuulosti aluksi ristiriitaiselta. Meillehan on aina tolkutettu vallan jotain muuta! Aluksi pelkasimme, etta pelkka “juntta” sanan lausuminen saattaisi meidat ennenkuulumattomiin vaikeuksiin. Suu Kyista puhumattakaan. Toki varovainen tulee olla, aivan kaikkialla ei kannata kuuluttaa, kuinka paljon Myanmarin vallanpitajia vihaakaan. Mutta jos jotain tamansuuntaista joskus suusta lipsahtaa, niin melko epatodennakoisesti siita kukaan mitaan raipparangaistusta tulee antamaan. Paikallisten kanssa poliittisesta tilanteesta puhuessa tulee kuitenkin ehdottomasti olla varuillaan: jos puheet kantautuvat vaariin korviin, rangaistuksen kantaja on aina paikallinen, ei turisti.

Mutta takaisin Yangoniin. Paadyimme viettamaan koko Yangonin aikamme suomalaisten kanssa ja mukavaa aikaahan tuo oli! Hotellimme oli korkea talo, jonka katolla oli pieni kattoterassi. Sielta naki koko kaupungin ja etaalla kimaltelevan kultaisen jattipagodan, jonne teimme pienen pyhiinvaellusmatkan yhtena paivana. (Temppeli on pelkkaa kultaa ja jalokivia. Huhupuheiden mukaan temppelissa on enemman kultaa kuin Britannian keskuspankilla ja jossain sen kultalohkareen sisalla lepaa Buddhan hiussuortuva. Tata hiussuortuvaa rukoilemaan saapuvat sadat pyhiinvaeltajat kaukaa pienista kylista, koko elamansa rahaa siihen saastaneina). Huoneidemme ikkunoista oli mahtavat nakoalat ja aamuisin keittiossa tarjoiltiin maittava buffetaamiainen. Jotain etua naista korkeista huonehinnoista! Taman lisaksi kuljeskelimme pitkin kaupunkia, soimme superhyvaa intialaista ruokaa, vaihdoimme rahaa kadulla (toisella kerralla tulimme vaihtajien huijaamiksi, helvetin taitavia ja nopeita ovat, emme vielakaan tieda kuinka ja missa valissa paasivat kaantamaan meilta rahaa. Onneksi ei ollut iso summa!) ja ihmettelimme. Katsoa tata maata on kuin katsoa suoraan historiaan. Missaan muussa maassa tahan mennessa ei suurissa kaupungeissa ole vallinnut sama kehittymaton elintaso. Mutta tietenkin tama kaikki kuuluu vain keinoihin pitaa kansa polvillaan. Tietamattomat ja vahaosaiset kapinoivat vahiten.

Yangonissa teimme matkustussuunnitelman, johon ei nain nopealla rykayksella mahtunut kuin nelja paikkaa. Paatimme tehda sen tavanomaisen turistiluupin, koska se oli yksinkertaisinta eika aikaa muunlaiseen seikkailuun oikein ollut. Bussimatka mihin tahansa paikkaan mista tahansa paikasta tuntuu aina vievan vahintaan vuorokauden (joka pitaa istua uuvuttavasti istumapaikoilla toyssyissa hypahtelevassa bussissa), joten seikkailut tutkimattomampaan Myanmariin saavat jaada seuraavaan kertaan. Mutta tulipahan sita seikkailtua siltikin. Yangonista Baganiin ja mitas siella, siita seuraavassa!

“Happy Bar” (Bangkok part 1, 1.- 7. 2.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon, johon tulossa myohemmin lisaa..)

Emme ottaaneet Bangkokista juurikaan kuvia. Kun yritimme miettia, mista otettu ja minkalainen kuva kuvaisi kaupunkia parhaiten, totesimme, ettei sellaista ole. Kaupunki on liian monikasvoinen, liian taynna vastakohtia, liian liikkeessa. On pilvenpiirtajia, on autobaanoja, on slummeja, on hikisia oisia katuja. On kerjalaisia, on kadulle sammuneita turisteja. On koyhyytta, on aaretonta vaurautta. Naimme Bangkokin pilvenpiirtajat ja lasiseinaiset kiiltelevat bisnespankit. Naimme sen haisevat ja roskaiset lahiot ja minimaaliset, sokkeloiset kujat. Soittelimme kitaraa kadunmiesten kanssa aamuyolla ja katselimme ahkeraan katuja partioivia huoria. Ajelimme taksilla kaupunkia ristiin rastiin, katselimme kuinka korkeimmat tornit kohosivat ylos taivaisiin katseiltamme pakoon. Kaupunki on suuri ja se elaa. Se haisee ja siella on kuuma.

Ensimmaisena Bangkokin paivana kavelimme Khaosan Roadin (alias “kaaostie”, yksi aasian huonomaineisimmista travellerighetoista) valittomassa laheisyydessa pahkailemassa, minne asettuisimme viikoksi asustelemaan (no, emme ainakaan kaaostielle, totesimme menon nahtyamme). Matkallamme eksyimme eraalle minimaaliselle sivukujalle, jonka eraassa minimaalisessa nurkassa sijaitsi minimaalinen baari nimeltaan “Happy bar”. Rastatukkainen omistajansa siella oli seinaa maalaamassa. Totesimme, etta paikkahan nayttaa hyvinkin viihtyisalta ja paatimme viela samana iltana tulla takaisin ensimmaista Bangkokin iltaamme juhlistamaan.

Viimein tallusteluun kyllastyneina hyppasimme tuktukin kyytiin ja pyysimme kuskia viemaan jonnekin, missa ei ole niin aanekasta ja kiireista. Mies sanoi vain, etta okei, ja kuskasi meidat tuotapikaa muutaman kilometrin kauemmaksi joen aareen. Sielta loytyi pikkuruiselta sivukujalta joen varresta mukava guesthouse, jota pyoritti mukava tati. Sinne jaimme.

Olimme jo aiemmin pohtineet, mika Thaimaassa on niin kertakaikkisen viehattavaa. Ennen Thaimaahan tuloa olimme kuvitelleet sen ilmiselvan lansimaalaisuuden ja ylipaisuneen turismin olevan joko arsyttavaa tai tylsaa tai molempia. Nain ei kuitenkaan ollut. Lansimaalaistuminen kun ei ole yksiselitteisesti pelkastaan hirvittavaa ja perinteisia traditioita raiskaavaa. Kahden kulttuurin yhteentormayksesta syntyy myos jotain uutta, olkoonkin, etta McDonalds ja Sedu Koskinen voisivat olla laajentamatta yrityksiaan aivan kaikkialle ja erailta turisteilta voisi evata matkustusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.
Mutta mika Thaimaasta tekee meidan kannaltamme niin viehattavan, ovat ihmiset. Me emme ole poikenneet matkustamisemme alkuperaisesta periaatteesta, joka on ensisijaisesti ihmisten tapaaminen. Rakennukset tai vesiputoukset jaavat kirkkaasti kakkoseksi sen rinnalla, etta paasee tutustumaan ihmiseen, jonka syntypera ja kulttuuri on meille vieras.
Kaikissa muissa maissa kohtaamamme ihmiset ovat olleet lahestulkoon poikkeuksetta meihin verrattuna eriarvoisessa elamantilanteessa, kaikilla tasoilla. Keskustelujen kayminen on ollut hankalaa, johtuen niin kielimuurista kuin toisen osapuolen tietamattomyydesta. Ja tietenkin lasna on aina ollut raha. Vain hyvin harvoin olemme voineet unohtaa olevamme kanssaihmisiimme verrattuna rikkaita, mika meille, koko elamamme suomessa virallisesti koyhina elaneille ja sita statusta sitten loppujen lopuksi kovasti arvostaville, ei ole mikaan kovin miellyttava olotila. Naiden maiden rikkaisiin ihmisiin tutustuminen taas on ollut hankalaa muista syista; heita ei juuri nae niissa paikoissa, joihin me menemme. (Sitapaitsi, naissa maissa rikkaat todellakin ovat rikkaita. Heidan seuraansa me olemme liian koyhia, ironista kyllakin..)

Thaimaassa kohtaamamme ihmiset olivat kuitenkin jotain muuta. On hankala kuvailla sita tunnetta, joka tulee kun kohtaa baarissa thaimaalaisen insinoorin, joka puhuu luonnostaan brittiaksentilla ja pitaa samoista kirjailijoista kuin me. Tai sita olotilaa, kun ohimennen tavatun paikallisen kanssa voi jutella David Lynchin elokuvien taiteellisista ansioista tai USA:n ulkopolitiikasta. Tai sita tunnetta, kun voi kiistella jonkun kanssa maailman uskonnoista ja huomata, etta tuo toinenhan tietaa naista asioista paljon enemman kuin me. Kun muualla on pelkkia koyhia tai rikkaita, tuntuu thaimaasta loytyvan myos keskiluokka eri muotoineen. Eika tuttavuuksiemme koyhyyskaan tarkoittanut automaattisesti tietamattomyytta ja kielitaidottomuutta, kuten on ollut asian laita muualla.
Tassa emme vaita, etta kaikki Thaimaassa olisivat niin onnekkaita, etta voivat saada hyvan koulutuksen tai tarpeeksi rahaa kaydakseen baareissa dokailemassa turistien kanssa. Kun katselee aamuoista bangkokia likaisine, roskia keraavine kerjalaisineen, purkkapaketteja (aamu yhdelta!) turisteille myyvine pikkulapsineen, huorineen ja kaduille sammuneine alkoholisteineen, ei voi olla huomaamatta, etta aivan kaikki eivat valitettavasti ehdi sivistamaan itseaan maailmankirjallisuudella. Puhumattakaan siita, etta tietaa itse olevansa yksi niista syista miksi 7 vuotias pikkupoika myy kadulla purkkaa pedofiilisetien ahdisteltavana eika ole kotona nukkumassa niin kuin ne onnekkaammat pikkuveijarit.

Mutta ensimmaista kertaa aikoihin me tapasimme myos paikallisia ihmisia, joiden kanssa meilla oli ihan oikeasti yhteisia keskustelunaiheita, ja oikea, samanarvoisten ihmisten valinen kontakti. Tuntuu omituiselta tiedostaa, etta taalla kolmannessa maailmassa meidan ja “niiden” valinen ero on useimmiten niin suuri, ettei paikallisten kanssa voi jakaa yhteista kokemusta, tietoa tai yhteisia ajatuksia. Kyse ei ole pelkasta rahasta, vaan ennen kaikkea koulutuksesta. Se tietovarasto, jonka me suomessa omaksumme jo peruskoulussa on jotain sellaista, joka erottaa meidat ihmisina ikuisesti (niin kauan, kunnes se tietotaito kuuluu myos naille ihmisille, mutta me emme naiden valtioiden ja hallitusten toimintatavat nahtyamme uneksisi siita ihan hetkeen...) Onneksi ihmisyyteen kuuluu muutakin, sen ansiosta olemme kokeneet hyvia hetkia ja kokemuksia paikallisten ihmisten kanssa maassa kuin maassa.
Kieltamatta me kuitenkin odotamme aikaa, jolloin me voimme keskustella yleissivistavista asioista (tai edes, herran tahden, saasta!) ihmisten kanssa kaikkialla. Silla nyt, kuuden kuukauden jalkeen me nautimme siita taysin siemauksin, ettei meidan ja “niiden” valilla ole valttamatta niin suurta kuilua. Etta toinen ymmartaa mita sanon, vaikka puhunkin asioista abstraktisti. Etta se toinen vielapa puhuu ihan helvetin paljon parempaa englantia.
Niille ihmisille, jotka ovat Thaimaansa jo moneen otteeseen reissanneet, tama on varmaan normaalia. Ja niinhan sen pitaisi ollakin, kaikkialla. Vaan ei ole.

Tietenkin me ihastuimme Thaimaahan myos siksi, etta Thaimaa on mahtava. Ei ole vaikea ymmartaa, miksi lomaa ja rentoutumista kaipaavat palaavat Thaimaahan vuosi vuoden jalkeen. Matkustaminen on helppoa, kaikki on tuttua, kaikki on toimivaa. Emme tieda, etta onko noloa myontaa tama, mutta kylla matkaamisen helppoutta osaa arvostaa etenkin sen jalkeen, kun on rampinyt laoslaisessa viidakossa paastakseen sahkottomaan bungalowiin ja ollut melkein viikon syomatta, koska kaikkeen ruokaan laitetaan kielloista huolimatta korianteria.* (Ei silla, se oli mahtava kokemus, mutta lomailua moinen ei kylla ole sen perinteisessa merkityksessa..) Ja siltikin: kaikista niista McDonaldseista huolimatta Thaimaa tuntuisi silti olevan Thaimaa. Eivat paikalliset ihmiset ole omaa kulttuuriaan menettaneet, ja muuttuneet esimerkiksi amerikkalaisiksi huolimatta siita, etta katukuva ei niin thaimaalainen enaa olekaan. Eiko kulttuurissa ole kuitenkin kyse ensisijaisesti ihmisista? Perinteiset tavat kalastaa saattavat kuolla ja kuolevatkin, mutta kaikki se vanha kulttuuri sailyy silti ihmisissa, jotka eivat meneta kansallisuuttaan vaikka katsoisivat kuinka paljon lansimaalaisia televisio-ohjelmia.
(Ja sita paitsi: eiko turismi ja lansimaalaistuminen kuitenkin tarkoita paikallisille ensisijaisesti bisnesta ja sen kautta kohenevaa elintasoa? Eiko ole taysin ymmarrettavaa ja ilmiselvaa, etta kaikkialla ihmiset haluavat sita mita meilla on? Materiaa, elintasoa, hyvinvointia? Pitaisiko heidan siis kuopsuttaa niita riisiviljelmiaan ikuisesti vain koska me hyvinvoivat pidamme sita mielenkiintoisena ja eksoottisena? Eiko ole lievasti egoistista ja itsekasta yhdenkaan reppureissaajan kitista “autenttisen” peraan, kun meista jokainen on joka tapauksessa sita autenttista taalla vaajaamatta muuttamassa? Onko se sitten huono asia? Ei ja on. Ei meidan suomalainenkaan kulttuurimme ole enaa sama, kuin 50 vuotta sitten. Nykysuomalaiset enaa harvemmin syovat kalakukkoa ja karjalanpaistia tukinuittamisen lomassa. Mekin olemme lansimaalaistuneet, mutta harvemmin sita kenenkaan kuulee surkuttelevan. Meidan Lappimme rovaniemineen on ihan yhtalainen turistirysa (ehka vahan pienemmassa mittakaavassa) kuin vastaavat kohteet muualla. Oli se sitten jatkuvien turistivirtojen aiheuttamaa tai tietoisesti omaksuttua, kulttuurien muutos on kaikkialla, eika sita voi estaa muutoin kuin pysayttamalla kehityksen. Ja sehan olisi epareilua. Vaikka me kuinka ihannoimme esimerkiksi sen laoslaisen viidakkokylan yksinkertaista elamaa, emme ikimaailmassa voisi kieltaa heilta kehitysta. Emme siinakaan tapauksessa, ettei kehitys ole pelkastaan hyva asia.)

(* Korianteri on yksi aasian kestoinhokkimme. Sita laitetaan aivan kaikkeen ja runsain maarin. Sen maku on karmaiseva. Korianteri jakaa ihmiset niihin, jotka rakastavat sita ja niihin, jotka vihaavat sita. Me emme usko makunystyroidemme ikina tottuvan korianterin makuun, jonka hirveytta ei voi sanoin kuvailla. Toinen kestoinhokkimme on huoneraikastin, jonka olemme nimenneet “rehtorin hengitykseksi”. Muistattehan sen, kun pienena ope tuli neuvomaan laskutehtavissa ja sen hengitys haisi kahvilta, tupakalta ja hampaan valissa matanevalta ruualta? Me muistamme. Rehtorin hengitys haisee tismalleen samalta. Aasialaiset kuitenkin rakastavat tata “tuoksua” ja valilla onkin mukavaa matkustaa bussissa, jonka sisalle on ripustettu naita rehtorin hengitys-raikastimia kymmenittain. Aijai, nena siihen sielua riipivaan hajuun ei vain totu!)

Mutta viimein, tuskallisen pitkan jaarittelun kautta takaisin Bangkokiin: niinpa siis ensimmaisena iltana suuntasimme kaaostien humuun ja etsimme aikamme Happy Bariin johtavaa kujaa. Ennen kuin sinne saakka ehdittiin, sai joku Pian houkuteltua ottamaan pikkuletit. Kun hintaa 4 tunnin tyolle tekotukkineen tuli vahan paalle 20 euroa, niin mikas siina. Siina istuessa saikin hyvan nakoalan kaaostien tapahtumiin. Se on oma tarinansa ja tie sinansa aivan oma ilmionsa. Jos Thaimaa onkin loistava, sinne saapuvat turistit, noin karkeasti yleistaen, eivat. (Oli hauska kuunnella, kuinka paikalliset tyonsa lomassa haukkuivat turisteja. Aivan oikein, silla suurin osa on joka tapauksessa ihan lansimaalaisenkin silmin taysia mulkeroita.)

Kun sitten viimein paasimme Happy Bariin, kului siella amparidrinkki jos toinenkin. Kujalla baarin ohittaneista osa jai koko illaksi tiskille notkumaan. Jostain kumman syysta kaikki ne, jotka jaivat, olivat aivan erikoisen mukavia ihmisia. Baarin omistaja veljineen olivat aika vekkuleita tapauksia, useimmiten enemman kannissa kuin asiakkaansa. Mutta kylla asiakkaillakin virtaa riitti. Paadyimme baaritiskille heilumaan useampanakin iltana (oli yksinkertaisesti niin hauskaa, ettei malttanut pysya poissa) ja eraana iltana Pia ihmetteli kanadalais-taiwanilaiselle tuttavalleen, etta on se kumma kun virtaa ja juttua riittaa naiden paukkujen jalkeen vaikka muille jakaa. Tuttava siihen, etta etkos tyttokulta tiennyt etta naissa ampareissa on mausteena amfetamiinia? No eipa ihme sitten, Pia totesi. Ei kait siina.

Samaisessa baarissa Tero tapasi tulevan tatuointinsa taiteilijan, kuulimme kymmenia erikoisia elamantarinoita ja ajauduimme omituisiin tilanteisiin. Baarissa viihtyi jostain syysta myos joukko etelasta saapuneita baarin omistajia, joten tulimme myoskin kutsutuiksi erityisasiakkaina eraille Etela-Thaimaan saarille Myanmarista palattuamme. Hetken suunnittelun jalkeen Teron tatuointi toteutettiin niin ikaan Happy Barin edustalla pienella kujalla. Paikalle keraantyi yleisoa, osa kauhistelemaan (kuja ei kaiketi ole se hygieenisin tatuointipaikka?) ja osa ihastelemaan. Tatuoinnista tuli hieno, eika edes sattunut! (Bangkokin parhaaksi freehandiksi kyseista tatuointitaiteilijaa tituleeraavat. Ei ole miehen toita kuitenkaan hinnalla pilattu, Teron tatuointi tuli maksamaan 50 euroa). Pia seikkaili pariin otteeseen yksin tuktukilla aamuyolla (Tero oli jo mennyt nukkumaan) pitkin Bangkokia, kun ei muistanut missa asuu. Happy times in Happy Bar!

Muutoin Bangkokisssa oloamme varitti asioiden hoitaminen, Pian, jarjestyksessaan toinen kainalorutto (joka kasvoi ihan naurettaviin mittasuhteisiin ja aiheutti suunnatonta kipua), lepaily ja paamaaraton kuljeskelu pitkin poikin. Eraana paivana veimme passimme bisnespuolelle Bangkokia Myanmarin suurlahetystoon. Tiukoista lomakkeista ja hassunhauskasta byrokratiasta huolimatta saimme kuin saimme viisumimme (vaikka Pia, aivan muissa maailmoissa, kirjoitti viisumihakemukseensa opiskelevansa “cultural politics” sen kummemmin tuon sanayhdistelman aiheuttamia assosiaatioita miettimatta..). Lahetystossa tormasimme, kuinkas ollakaan, suomalaiseen pariskuntaan Emmaan ja Jarnoon, joiden kanssa, meidan sita viela tietamatta, tulisimme seikkailemaan seuraavat paivat Myanmarissa. Selvittyamme myos muista viikon aikana eteen tulleista hankaluuksista (joista lisaa myohemmin..) olikin aika heittaa heipat Thaimaalle vahaksi aikaa.

Ja mitas sitten tapahtuikaan...

“No drugs, and smoking only in the smoking zone” (Chiang Mai 27.- 29.1. & Pai 29.- 31.1.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Kuvia Paista: http://s639.photobucket.com/albums/uu114/kauaspoies/Thaimaa/Thaimaa-Pai/

Laosista lahdimme 26.1. veneella joen poikki ja hopsista vaan, noin minuutin matkan jalkeen olimme Thaimaan puolella. Edellisena iltana olimme katselleet joen toisella puolella vilkkuvia valoja ja miettineet, etta mikahan se siella meita Thaimaan ensikertalaisia oikein odottaa. Yleensa aasianneitsyet matkaavat aina ensin Thaimaahan, koska se on helpoin maa matkustaa. Me sen sijaan olimme rampineet tiemme sinne vastakkaisesta suunnasta. Jos Laosissa koimme matkustamisen ja olemisen helpoksi, mika lollimisen paratiisi meita Thaimaassa mahtoi odottaa?
Thaimaan puolella meilta mitattiin lampo (luotettavan tarkat 35,2 molemmilla), mutta kukaan ei sen kummemmin vaivautunut tarkastamaan laukkujamme. Myohemmin kuulimmekin, etta joki toimii melkoisena salakuljetusvaylana, eika ihme. Meilla olisi voinut olla rinkat taynna kokkelia, eika kukaan olisi huomannut mitaan.
Rajakaupungissa Chiang Khongissa huomasimme, etta kaikki bussit pois kaupungista olivat jo lahteneet. Niinpa ei auttanut muu kuin jaada yoksi.

Kuuden kuukauden ja seitseman maan jalkeen emme ole lakanneet ihmettelemasta sita huimaa muutosta, jota saa todistaa aina rajan ylitettyaan. Laosin lehmia ja kanoja kuhisevasta, traktorin porinalta kuulostavasta verkkaisesta maaseutumaailmasta olimme saapuneet sinne, missa asfaltti jatkuu ikuisesti eika autoista yksikaan ole nahnyt 50-lukua. Kaikki on siistia, puhdasta ja hyvinvoivaa.* Kaikista suurin jarkytys olivat kuitenkin lemmikkielaimet. Ne ovat LASKEJA! Koirat jaksavat tuskin liikkua ja kissojen karva kiiltaa. Mika muutos verrattuna edellisiin maihin! Jokaisella koiralla oli kaulassaan kaulapanta – ja siten siis jokaisella koiralla omistaja – eika missaan nakynyt niita luisia ja repaleisia reppanoita, joita kukaan ei ruoki. Kun naimme eraan vanhan miehen pesemassa koiraansa, tiesimme poistuneemme kolmannesta maailmasta. Jos ihmisilla on aikaa, varaa ja ennen kaikkea kiinnostusta huolehtia lemmikeistaan nain hyvin, ovat ihmistenkin asiat varmasti vahan paremmin kuin muualla aasiassa.
(* Emme toki yleista, Thaimaassa on paljon kurjuuttakin, mutta tata me naimme heti kun saavuimme..)

Ihmeteltyamme yhden yon yli Chiang Khongissa Thaimaan menoa, lahdimme seuraavana aamuna kohti Chiang Maita. Olo oli kuin Suomessa. Kaikki toimii, kaikki on tehokasta. Kaikki on uutta, kaikki on lansimaalaista. Pia koki lisaa kulttuurishokkeja mennessaan ensimmaista kertaa yleiseen vessaan (herranen aika niita kiiltavia kaakeleita! Ilmanraikastin! Vessapaperia!) ja huomatessaan pontolla istuessa, etta joku tuli pesemaan vessan lattiaa. Pesemaan! Lattiaa! Tata ei ollut tapahtunut missaan sen jalkeen, kun lahdimme Suomesta. Lisaa jarkytyksia aiheuttivat ravintoloiden ah niin lansimaalaiset (no kylla se maistui, sita emme kiella!) ruokalistat. Ne fetasalaatit! Pasta, joka ei ole nuudelia! Cappucinot ja latet! Turha varmaan mainitakaan, etta syopoteltya tuli.

Chiang Mai on pieni-iso kaupunki, jossa on kiva tunnelma. Me emme tienneet, miksi sinne menimme, mutta menimme nyt kuitenkin. Meilla ei ollut mitaan erityisen kunnianhimoisia suunnitelmia Pohjois-Thaimaan varalle, silla meilla oli aikaa kaksi viikkoa ja ennen Myanmariin lahtoa paljon jarjestettavia asioita. Loysimme keskustan tuntumasta jonkinsortin 1day-1month- tyyliseksi majataloksi remontoidun kerrostalon, josta sai pienen yksiotyylisen huoneen 3 eurolla. Majatalossa oli paljon paikallisia pysyvia asiakkaita ja jonkin verran turisteja. Huone oli mita oli - tyynyn alta loytyi jonkun kovettuneet varilliset piilolinssit ja pienelta parvekkeelta pystyi koskettamaan viereisen talon seinaa – mutta hei, kolme euroa on kolme euroa. Ensimmaisena yona Pia (Tero nukkui sikeasti) paasi todistamaan Thaimaalaista lahioelamaa, kun vastapaisessa kerrostalossa harrastettiin perhevakivaltaa. Ilmeisesti perheen isanta oli tullut kannissa aamuyolla kotiin ja paattanyt raiskata vaimonsa. Vastenmielista toimitusta ja naisen itkua ja valitusta kuunnellessaan Pia kavi lapi olemattomat vaihtoehtonsa: vaikka olisikin tiennyt paikallisen hatanumeron, kukaan tuskin olisi tullut. Jos Suomessa avioliiton sisainen raiskaus oli laillinen viela vuoteen 1994, on varmaan turha toivoa, etta taallakaan asiat olisivat sen paremmin. Tarina paattyi siihen, etta mies tekonsa suoritettuaan kavaisi kusella (jokikinen aani kantautui meidan seiniemme sisaan kiusallisen kovaa) ja palasi sitten lohduttelemaan vaimoa, joka hetken viela nyyhkittyaan antoi ilmeisesti anteeksi, silla sitten vahan naurettiin ja mentiin nukkumaan. Nain siis taalla. Toki Suomenkin lahioissa vastaavat seinantakaiset tarinat ovat tuttua kauraa.

Chiang Maissa suoritimme vahan kameraostoksia (meidan pinkki pieni Samsungin paholaisemme maksoi vain 60e ja viimeinkin saimme taas kuvia!) ja kuljeskelimme paamaarattomasti. Huomasimme myos, etta samaisella paikkakunnalla sijaitsee surullisenkuuluisa “Tiger Kingdom”, jossa tolvanat turistit paasevat silittelemaan ja halailemaan aitoja tiikereita. Vain idiootti voi uskoa, etta tiikeri koskaan muuttuisi niin kesyksi, etta antaisi ventovieraiden laappia itseaan paivat pitkat, mutta sadat turistit paivittain ovat joko tarpeeksi imbesilleja nain uskoakseen tai sitten he eivat vain valita. Onhan se kiva muisto kirjahyllyssa, mina ja tiikeri, iik! Todellisuudessa tiikerireppanat ovat huumattuja 24/7 vailla mitaan mahdollisuutta viettaa normaalia tiikerin elamaa. Puhumattakaan siita, mita jatkuva huumeissa elely tekee niiden elimistolle. Kun tuktuk-kuskit tulivat kauppaamaan reissua kyseiseen turistirysaan, teki mielemme jalleen kerran yrjota kysyjien suuhun.
(Toinen juttu ovat sitten nama PingPong-showt, joissa naiset tyontavat kaikenlaista tavaraa jalkovaliinsa ja ampuvat sielta pingpong-palloja yleisoon. Moni showta katsomaan meneva ei tieda tukevansa samalla niin prostituutiota kuin ihmiskauppaa, puhumattakaan tuhansien naisten ahdingosta naisia alistavan jarjestelman armoilla. Prostituutiossa ja ihmiskaupassa pyorii suunnattomia rahasummia ja sen taustalla vaijyy jarjestaytynyt julma koneisto, joka on vuosittain vastuussa muun muassa satojen (tuhansien?) tyttojen ja naisten kidnappauksista, kiduttamisesta ja pakottamisesta prostituutioon. Taman koneiston tukeminen missa tahansa muodossa on aarimmaisen vaarin.)

Edella mainitun haahuilun lisaksi kavimme Chiang Maissa katsomassa Thai Boxingia. Matsissa tapasimme kanadalaisten joukkion, jonka olimme tavanneet edellisen kerran Laosissa. Niin, pieni on maailma. Ottelut olivat viihdyttavaa katsottavaa, mutta selvasti jarjestettyja (turistien iloksi tarkeimmat matsit venytettiin aina viimeiseen eraan saakka..). Kiihkeimpia ja mielenkiintoisimpia olivat kuitenkin kaksi naisten ottelua, eipa silla, etteiko miestenkin taitoa voinut jarjestetyista otteluista huolimatta ihailla. (Oli siella myos yksi tyrmays. Tieda sitten, oliko suunniteltu vai ei.)

Chiang Maissa kuulimme, etta seuraavassa maaranpaassamme, eli Paissa, on kaksipaivaiset reggaebileet juuri silloin, kun olimme sinne menossa. No, mikas sen sopivampaa!

Pai on ilmeisesti joskus kauan sitten ollut pieni kyla, mutta nyt se levittaytyy turistimerineen kauas kantamattomiin. Ei silla, etta olisimme mitaan neitseellista kylapahasta odottaneetkaan, mutta turistien maara oli hengastyttava. Vastaavaa olimme nahneet edellisen kerran Kiinan Yangshuossa. Mutta eipa tuo meita huolettanut, silla mehan olimme menossa rauhan ja rakkauden pippaloihin. Reggae nakyi ja kuului kaupunkikuvassa: thaimaalaisia ja muunmaalaisia rastafareja, hippeja, kasityolaisia ja taiteilijoita pienine myyntikojuineen, lesboja ja homoja. Monikulttuurisia pareja (ensimmaista kertaa naimme useaan otteeseen yhdistelmia aasialainen poika ja lansimaalainen tytto, muualla se on lahestulkoon aina toistepain), hyvaa mielta ja meininkia. Tavaramme ensimmaiseen nakemaamme majataloon lykattyamme lahdimme etsimaan kuljetusta itse tapahtumapaikalle, joka sijaitsi vahan kauempana itse kylasta, ylhaalla kukkuloilla.

Matkalla tapasimme tanskalaisen Philipin ja brittilaisen Justinin, joiden kanssa viimein paadyimme meidat pippaloihin kuljettavan auton kulkureitille. Hauskaa oli, joten paadyimme loppujen lopuksi viettamaan koko illan nelistaan (tai nelistaan ja nelistaan, reggaepippaloissa ei olla koskaan yksin tai vain jonkun kanssa...).

Thaimaan aarimmaisen tiukasta huumepolitiikasta johtuen huumeet olivat ehdoton no-no. Olikin huvittavaa huomata, etta jo sisaanpaasyportilla komeili iso “no drugs”-kyltti ja peace-merkin vieressa seisoi rynnakkokivaaria kanniskeleva sotilas. Tama ei ihan kaynyt yksiin reggaeteeman kanssa, silla jos reggae jotain on, niin sodan- ja vakivallanvastaista ja kannabisystavallista. Mutta bileiden alkaessa jaivat poliisisedat ja armeijamiehet nuolemaan nappejaan. Monisataisen yleisolauman kaitseminen ei onnistu edes rynnakkokivaarein.

Musiikki oli jarjettoman hyvaa, esiintyjat mahtavia, tunnelma mainio. Hauskaa oli. Kompuroimme jossain vaiheessa takaisin kotiin ja nukahdimme tyytyvaisina, kunnes seuraavana paivana koko rumba alkoi uudestaan.

Loydettyamme mutkien kautta ilmaiskyydin (ja kuultuamme, etta se lahtee vartin valein 50 metrin paasta hostellistamme) ja paastyamme viimein tapahtumapaikalle, tapasimme yleison kuhinassa taas kerran Philipin ja Justinin. Esiintyjat olivat jalleen kerran loistavia ja ihmisia edellisiltaa enemman. Kuin kirsikkana kakun paalla, oli yksi vuoresta tulessa. Suomessa vastaava metsapalo olisi aiheuttanut kansallisen hatatilan, mutta Thaimaassa kukaan ei jaksanut valittaa. Siella kaiken taustalla vuori siis kyti hiljakseen, heitti oranssin kajonsa ihmisten kasvoille. Pia tutustui yleison joukossa bilettavaan bangkokilaiseen Sista Apsaraan, joka oli esiintynyt bandinsa kanssa edellisiltana. Jonkinlainen sielujen sympatia siina vallitsi, joten Sista (kutsumanimeltaan Aom) liittyi iloiseen joukkoomme. Jossain valissa Pialla oli myos mystinen kohtaaminen hanta sinnikkaasti lahentelevan ladyboyn kanssa, joten hullunhauskan ja kaoottisen illan ainekset olivat kasassa. Tanssittiin, laulettiin, halailtiin tuntemattomia, naurettiin. Voiko hyvilta reggaebileilta paljon muuta toivoa? Tero rauhan ja universaalin rakkauden tunteessaan jakoi tupakkaa ja huikkia amparipaukustaan ohikulkeville ihmisille. Pian villatakki kiersi lenkin yleisossa , kunnes viimein joku tuntematon tuli palauttamaan sen ja sanoi, etta tama on varmaankin sinun. Hullut thaimaalaiset rastafarit puhuivat hulluja juttuja. Joku riisui vaatteensa ja tanssi puolialastomana ympariinsa.

Mutta sitten bileet loppuivat. Lahdimme viela johonkin baariin jatkoille. Siella Tero kadotti kenkansa ja joutui siten kavelemaan takaisin hostelliimme paljain jaloin. Kadulla eras bileissa tapaamamme suomalainen kaatui paa edella moottoripyorallaan asfalttiin, mutta vahingoittumattomana ja toisten kehotuksista huolimatta jatkoi matkaansa. Ystavamme Justin kuseskeli puolitoista metria syvaan ojaan ja kaatui kirjaimellisesti paa edella omaan lammikkoonsa – yha rakkoaan tyhjentaen. Tassa vaiheessa Philip oli kadonnut jonnekin. Pia jumitti melkein tunnin baaritiskilla saaden aikaan keskustelun jokaisen kanssa, joka tuli tilaamaan juotavaa. Aom tanssi kaiuttimen edessa korva siihen painettuna, kun ei mukamas kuullut musiikkia tarpeeksi hyvin. Onko siis syyta mainitakaan, etta kaikki olivat nauttineet oman osansa amparipaukuista ja olivat niin ollen aivan amparipaissaan.

Mutta sitten loppuivat nekin bileet, ja meidan oli aika menna nukkumaan. Seuraavana aamuna piti lahtea Bangkokiin.

Paista jai hyvat muistot. Tapasimme niin paljon mukavia ihmisia, ettei niita tahan ehdi kaikkia kirjaamaan, vietimme ikimuistoisia hetkia. Kuka olisi arvannut, etta Thaimaasta loytyy nain elinvoimaiset ja hyvat reggaepiirit seka sadoittain rastafareja? Jos lansimaalaistuminen onkin joskus surullinen ilmio, niin ainakin talla saralla thaimaalaiset ovat tehneet siita oman versionsa. Joka ei ole perinteisen thaimaalaista, eika sen liiemmin lansimaalaista. Vaan jotain uutta, omanlaistaan kulttuuria.

Bangkokkiin kiirehdimme hankkimaan Myanmarin viisumeita. Siella jatkoimme samalla hyvien ihmisten, sattumusten ja hauskojen iltojen linjalla. Mitas siella, siita seuraavassa!

Hei vaan!

Pia ja Tero taalta Bangkokista terve! Huomenna aamulla lennamme Myanmariin ja olemme siella (mita ilmeisimmin, emme viela oikein tieda miten siella nama yhteydet pelaavat) internetin tavoittamattomissa parisen viikkoa. Mutta palaamme sitten asiaan ja asian viereen kera Thaimaan ja Myanmarin kuulumisten!

Kuulemisiin, siis!

“Kem no can kill chicken, chicken sleep!” (Muang Ngoi & Ban Na 12.1.- 23.1.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

Keskella vuoria mutkittelee pieni joki. Maisemat ovat huikeat. Meidan suunnitelmamme oli edeta jokea pitkin kohti pohjoista aina lahelle Kiinan rajaa. Matkalla on paljon joenrantakylia, monta mahdollisuutta nahda sita mita tulimme nakemaankin. Pohjoinen jai kuitenkin nakematta, koska matkalla sattui ja tapahtui ja sitten loppui aika.
Ensimmainen pysakki oli Muang Ngoi. Ennen kuin lahdimme, eras islantilainen poika sanoi, ettei sinne kannata menna, koska siella on niin paljon turisteja. Me ihmettelimme, etta miten se voi olla mahdollista, kun siella ei ole sahkolinjoja, ei kuuluvuutta, ei teita, ja paikalle paasee vain pienilla veneilla jokea pitkin, pienten koskien yli, tyrskyjen lapi.

Mutta Muang Ngoissa on turisteja. Nimenomaan rikkaita turisteja. “Taalla??!!” me hammastelimme uskomatta silmiamme. Emme voisi kuvitellakaan, etta suomalaiset rikkaat turistit koskaan tulisivat paikkaan, jossa ei ole mitaan muuta kuin joki, muutama kauppa, polyinen katu ja koulu, vuorten ja viidakon ymparoimana. Paikkaan, missa kannykka ei kuulu, missa ei ole lansimaista ruokalistaa. Mutta siella ne olivat, lansimaiset vessanpontot ja lasisisilla liukuovilla varustetut luksusbungalowit. Niinpa me halusimme kauemmaksi, pois, pois. Me olemme nahneet jo liikaa rikkaita turisteja. Liikaa luksustason vaatimuksia ja tyhjia tarpeita, jotka tyontyvat sinnekin missa niihin ei kuuluisi vastata. Missa niihin ei ole aina edes resursseja vastata. Me koetamme tuntea empatiaa, ymmarrysta, joskus jopa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta; olemmehan me saman kulttuurin, saman hyvinvoipaisuuden, yltakyllaisyyden ja etuoikeuksien tuotteita. Me koetamme olla olematta ylimielisia, me olemme aivan yhta turhamaisia kuin he, raiskaamassa oman itsekkyytemme nimissa kulttuuria joka ei missaan nimessa meille kuulu. Ei edes uteliaisuuden nimissa.
Mutta sittenkin. Siina missa me kunnioitamme, he vaativat. Siina missa me olemme huomaavaisia, he ovat ylimielisia. Paikalliset voivat kertoa tuhat ja sata tarinaa valkoisesta miehesta, falangista, joka astelee heidan kaduillaan, ajaa heidan autoillaan ja asuu heidan kattojensa alla kuin omistaisi koko maan. Koko maailman. He voivat kertoa kauhutarinoita ylimielisesta falangista, joka royhkeasti epakunnioittaa heidan tapojaan, ihmisarvoaan ja uskontoaan. He voivat kertoa heidan vaimoistaan, joille jokainen paikallinen on palvelija. Niin voimme mekin, emmeka me voi valttaa tuntemasta suuttumusta, vastenmielisyyttakin. Totuus on se, etta ei se ole tama maa ja sen ihmiset, minka nama paasta varpaisiin goretexiin ja kalliiseen pellavaan kaariytyneet elintasomakkarat haluavat nahda, vaan heille rakennetun aikuisten disneylandin, jossa kaikki on helppoa, lansimaalaista, hygieenista. Kaikki on turvallista, kaikki on aarimmaisen tuttua ja valheellista.
Liioittelemmeko? Emme. Se siina on pahinta. Ja se on kaikkialla. Sita voi vain kysya, etta miksi, herran jumala, miksi, kaikkea ja eniten itse elamaa pelkaavat hemmotellut lansimaalaiset rikkaat tulevat laosilaiseen kylaan, jossa sahko tuotetaan generaattorilla kun muutakaan mahdollisuutta ei ole, ja odottavat saavansa viiden tahden kohtelua?
(Ja sitten ovat ne matkaopasmatkustajat, jotka eivat uskalla astua askeltakaan tarkastamatta suuntaansa matkaoppaasta. Ja sitten ovat ne ihmiset, joiden tulisi pysya ehdottomasti vain kotonaan, missa he tekevat mahdollisimman vahan tuhoa ymparistolleen.)

Niinpa, tahan kaikkeen (odotamme paasyamme veneeseen kun takanamme goretex-asuun pukeutunut keski-ikainen ranskalaisnainen valittaa nyrpealla nasaalilla: what, don´t you have proper seats in this boat? Katsomme venetta, joka hadintuskin pysyy pystyssa ihmisten kivutessa siihen, huteroista laudoista kyhattya rotiskoa, jota parempaa kulkuvalinetta paikalliset eivat edes osaa kuvitella, jolla matkustamisesta maksamme kaksi dollaria. Vai etta viela istumapaikat? Sitten katsomme toisiamme: mista naita ihmisia oikein sikiaa?) kyllastyneina kavelemme eraana paivana kylakoulun ohi viidakkoon.

Siella kavelemme ja kavelemme. Kilometreja ja kilometreja, lapi vehreana levittaytyvan vuoriston, lapi peltojen, lapi jokien ja purojen. Vastaamme tulee viimein pienia, todella vaatimattomia kylia. Niita, joita nakee television dokumenteissa. Etaisia ja luonnon kanssa sopusoinnussa elavia, samalla seka nykypaivaa, etta historiaa. Joissakin majoissa on televisio ja musiikkisoitin, mutta siina onkin lahestulkoon kaikki, minka voi laskea “moderniksi”. Paitsi etta naissa kylissa mainostetaan bungaloweja. Eksymme eraaseen kylaan ja siella kaymme juomassa janoomme spritet eraan bungalowikylan “ravintolassa”. Siella tapaamme Kem´in (miten lie heidan nimensa kirjoitetaan, me kirjoitamme ne niin kuin ne sanotaan) ja hanen miehensa Punjangin. He ovat sydamellisimpia ihmisia mita olemme aikoihin tavanneet, ja se on paljon sanottu, koska lahes kaikki laosilaiset ovat erittain sydamellisia. Me juttelemme niin kauan, etta lopulta emme halua enaa lahtea pois. Niinpa kavelemme takaisin Muang Ngoihin, kaymme pakkaamassa rinkkamme ja lahdemme takaisin viidakkoon.
Tama kuulostaa melko helpolta, mutta todellisuus on tama: Muang Ngoista viidakon keskella sijaitsevaan maaranpaahamme kulkee ainoastaan ohut ja kiemurainen polku, joka mutkittelee purojen ja jokien yli, ohi peltojen ja niilla laiduntavien massiivisten vesipuhveleiden, lapi ryteikkojen ja kivikkojen. Kun lahdimme takaisin rinkkojamme hakemaan, olimme kavelleet jo koko paivan. Koska kuljimme kilpaa auringonlaskun kanssa (pimeassa reitilta on helppo eksya vaikka olisikin taskulamppu mukana) kavelimme hurjaa vauhtia selassamme koko omaisuutemme. Polku kulkee syvien sadevesiojien yli, jolloin joutuu tasapainottelemaan ohuilla puulankuilla. Valilla joutuu ylittamaan puron kiikkeria kivia pitkin, valilla taas kahlaamaan joessa. Mikaan tasta ei ole helppoa, kun selassa roikkuu 20 kiloa ylimaaraista painoa. Mutta meita se ei haitannut. Meista tuntui, etta nyt se on loytynyt, se mita olimme etsineetkin. Perille paasimme juuri ennen auringonlaskua. Tassa vaiheessa olimme kavelleet yhden paivan aikana 25 kilometria, joista viimeiset 6 tai 7 rinkat selassa. Olo oli poyristyttavan vasynyt, mutta tyytyvainen.

Useimmiten meita houkuttavat jaamaan enemman ihmiset kuin paikat. Mutta tassa kylassa oli sita kaikkea. Kem (joka pyysi kutsumaan itseaan Mamaksi, kuten hanen lapsensakin tekevat. Hanen kodissaan asuessamme me tavallaan olimmekin hanen lapsiaan, han meidan valiaikainen aitimme.) ja hanen miehensa Punjang kohtelivat meita alusta saakka kuin vanhoja tuttuja. “We are now one family” he vain totesivat. Eika tama vieraanvaraisuus rajoittunut vain heihin, vaan se koski koko kylaa.

Jotta ei sattuisi vaarinkasityksia, niin pieni tasmennys: etaisesta ja vaikeakulkuisesta sijainnistaan huolimatta tama kyseinen kyla ei ole mikaan koskematon alkuasukasyhteiso. (Sellaiseen meilla ei tosin ole kerrassaan mitaan tarvetta paastakaan, turistit eivat kuulu kaikkialle.) Myohemmin saimme jalleen kerran tietaa, etta tamakin (!!) paikka on Lonely Planetissa. Me emme tasta tienneet mitaan, moiset homppaopukset jo aikoja sitten hylanneina. Niinpa loysimme sinne sattumalta, mika on, vaikkakin useimmiten tekee asioista vahan monimutkaisempia, huomattavasti suloisempaa kuin toisten ihmisten matkakertomusten noudattaminen. Mutta kaikeksi onneksi (niin, no meidan onneksemme, edistys ei kylan ihmisille ole mikaan huono asia) kyla on edelleen niin kuin kaikki eristyksissa sijaitsevat laosilaiset kylat: erittain vaatimaton. Me asuimme kuten paikalliset, soimme kuten he, peseydyimme kuten he. Bungalowimme ei ollut mitaan sen hienompaa kuin heidan omatkaan yksinkertaiset bambusta ja lankuista kyhatyt asumuksensa. Me nukuimme miniatyyrimaisilla patjoilla lattialla, petipunkkien tayteisten takkien alla. Iltaisin ja oisin oli niin kylma, etta puimme paallemme kaikki vaatteemme pysyaksemme lampimana. Sahkoa oli vain iltaisin “ravintolassa” (jonka valaistus yksi kappale sahkolamppuja). Sahko johdettiin laheisesta purosta yksinkertaisen generaattorin avulla ja toimi miten sattui. Suihku ja vessa olivat katottomassa pienessa rakennuksessa, suihkuna toimi puutarhaletku, johon jaakylma vesi tuli niin ikaan purosta. Siispa, ihan jokainen ohikulkeva turisti ei onneksi halua jaada. Kylassa asuessamme tapasimme kyllakin muutamia seikkailunhaluisia, joista naki jo kauas, etta ajatus keskella viidakkoa asumisesta todellisuudessa kauhistutti heita tai sitten he eivat viela olleet aivan ymmartaneet realiteetteja. On yllattavaa, kuinka suurelle osalle ihmisia modernit mukavuudet ovat enemmankin elinehto kuin ylellisyytta.

Jo seuraavana paivana tutustuimme muihin kylalaisiin (seka muihin kylassa asuviin lansimaalaisiin, joista eritoten yksi ruotsalainen pari oli todella mahtava tapaus) petankkipelin merkeissa. Petankki on laosilaisten kansallinen intohimo. Ja ainakin taallapain, naissa pienissa kylissa, sen yhteyteen kuuluu runsas paikallisen riisiviinan, lao-laon juominen. Me aloitimme pelaamisen aamulla ja illalla lopetimme. Kaikki olivat kannissa kuin kaet. Lao-lao on hyvin erikoinen viina. Se ei tee vihaiseksi, ei vasyneeksi, eika riidanhaluiseksi, vaikka sita joisi kuinka paljon. Se tekee hyvin onnelliseksi, avoimeksi, iloiseksi. Lao-laon parissa olemme kokeneet elamamme parhaimmat humalatilat. Eika siina viela kaikki, pullollinen lao-laoa maksaa alle euron. Sita ostetaan yksi pullo, jonka jalkeen tarvitaan yksi lasi. Yksi toimii kaatomestarina ja huolehtii siita, etta kaikki ottavat vuorollaan shotin. Jarjestys on tarkea. Ensin juo kaataja itse (khoi-khin-khon-tai jotain vastaavaa), sitten ryhman yhteisollisesti arvokkain jasen. Jos joukossa on esimerkiksi kylan vanhin, on han luonnollisesti ensimmainen juomavuorossa. Tama toistuu ainakin niin kauan, kunnes kaikki ovat liian kannissa muistaakseen kenen vuoro on juoda, joku juo pullon suusta, kaikkien silmat harottavat ja kaikilla on niin hauskaa, ettei kukaan enaa jaksa valittaa statuksista. Me saimme paljon uusia ystavia. Seuraavana aamuna herasimme ilman krapulaa Punjangin nikkarointiin. Han oli paattanyt rakentaa omalle pihalleen oman petankkiradan. Siispa kylalaisia alkoi saapua portista yksi kerrallaan, jostain ilmestyi pullo lao-laoa, toinen, kolmas, neljas. Loppu oli edellispaivan kaltainen. Saimme lisaa uusia ystavia.
Naapurissamme asui mukavia saksalaisia, muuten. Heidan kanssaan vietimme mukavia iltoja tahtitaivaan alla nuotion aaressa. Mukavia ihmisia kaikkialla.

Kahden paivan jalkeen Kem sanoi meille: “You stay with Mama Kem and Punjang half year. Or one year. Or forever.” He halusivat meidan jaavan opettamaan englantia kylakouluun, jolloin olisimme saaneet ilmaisen asuinsijan ja aikaa myoten epailematta kylalaisten ehdottoman kiintymyksen. Silloinen englanninopettaja, Jake nimeltaan, oli juuri lopettamassa. Kukaan ei halunnut hanen lahtevan. Eras vanhempi mies itki ja sanoi, ettei han kesta kun nama falangit aina lahtevat, mikseivat ne voisi jaada ikuisesti? Voiko naita ihmisia edes sanoin kuvailla, heidan lampoaan ja varauksettomuuttaan. Ei voi.

Toki meita kiinnosti suuresti jaaminen. Kyla ihmisineen on uskomattoman viihtyisa, enemman. Taalla me muistimme, miksi me haluamme matkustaa. Jonnekin kauaksi. Me haluamme nahda tata elamaa, tata onnea, tata raakaa ja puhdasta elamaniloa. Tata yhteisollisyytta iloineen ja suruineen, nauruineen ja riitoineen. Sita kun lapset syntyvat kylan lapsenpaastajan kasiin majojen lattioilla, ruoka metsastetaan tai itse teurastetaan (se kasvaa takapihalla, pelloilla, viidakossa ja kylan tomuisilla poluilla), kerataan ja viljellaan. Kaikki mita on, rakennetaan, kaikki mita ei voi rakentaa, haetaan kilometrien paasta (jonne se on ensin kuljetettu kilometreja busseissa ja veneessa jokea pitkin). Kun jonkun jalka katkeaa, se laitetaan paikoilleen kasin. Jos hammas pitaa vetaa, se vedetaan ulos niin kuin parhaiten taidetaan. Puolisot etsitaan naapurikylista. Naiset ovat naisia ja miehet miehia. Miehet kantavat jalkikasvuaan kantoliinassa selassaan kun naiset tekevat omia juttujaan. Tuoreet isat kiirehtivat kotiin vastasyntynytta hoitamaan, vaikka muut miehet jaavat viela ryyppaamaan. Taalla nakee isia, joiden kaltaisista on vain uneksinut. Punjang heista erinomaisena esimerkkina. Vaikka heissa on miehina omat vikansa, niin isia he osaavat olla, koska on pakko. Mies joka ei huolehdi perheestaan ei ole mies ollenkaan. Taalla nakee myos rehellisyytta, valittamista ja pyyteettomyytta, joka meidan kulttuurissamme on suurelta osin kuollut. Kem kutoi kylalaisille pyyhkeita ja koristeliinoja. Kun joku kysyi, paljonko han niista pyytaa rahaa, Kem ihmetteli, etta mita rahaa. Kem tietenkin antaa ne, miksi ihmeessa han pyytaisi niista rahaa? Tata me tulemme katsomaan, me onnea kaipaavat, me kadotetun ihmisyyden kulttuurissa kasvaneet, me luontomme kadottaneet, me suuuntamme menettaneet.

Mutta jos jonain paivana jaamme, emme viela. Kem oli surullinen. Punjang myos. Heidan koiransakin oppivat rakastamaan meita, jopa se, joka murisee koko ajan. Viikko on lyhyt aika, mutta myos pitka. Eraana paivana Kem ja Punjang halusivat vieda meidat naapurikylaan (tunnin kavelymatkan paahan) haihin. “We go one family, we and you” Punjang sanoi. Sen enempaa siita ei keskusteltu, etta haluaisivatko meille tuntemattomat ihmiset meidat haihinsa. Lahjaksi veimme kolme kaljapulloa, joka on taallapain jopa suhteellisen arvokas haalahja. Haapari oli ostanut haita varten vesipuhvelin, joka oli teurastettu samana aamuna. Ennen haaseremoniaa naiset kokkasivat yhdessa nurkassa, kylan miehet olivat korkanneet ensimmaisen lao-laon jo kahdeksan aikaan aamulla. He istuivat kova-aanisten vieressa kuuntelemassa musiikkia kovalla volyymilla ja puhuivat viela kovempaa. Tero otettiin heti miesten joukkoon, Pia lahti kokkaamaan naisten kanssa. Taallapain miehet tekevat miesten juttuja ja naiset naisten, eika kumpaakaan osapuolta edes kiinnosta toistensa tekemiset. Kun joku utelias mies tuli naisjoukon liepeille kuikuilemaan, hanet hatistettiin pilkkahuutojen saattelemana pois, kuin arsyttava karpanen. Naisjoukossa kiersi oma lao-lao-pullo, posket helottivat ja alkuhetkien ujous muukalaista kohtaan katosi nopeasti. Vauvat kiersivat sylista syliin, lihanpaloja karkkyvia koiria hatisteltiin kepein ja kivin loitommalle. Pia voi vain arvailla, etta naurusta ja eleista paatellen naiset puhuivat miehistaan ja siita mita tapahtuu valojen sammuessa pariskuntien vallyjen alla. Lapsista ja vanhoista kaunoista, ystavyydesta ja vihamiehista. Miesten jutuista on vaikea sanoa. Omassa kulttuurissakin kannisten miesten juttuja on joskus vaikea seurata. (Eras nuori mies yritti puhua Piaa lapsentekopuuhiin, koska luuli Teron olevan tuhkakikkeli. Taalla on kummallista, ettei 27-vuotiaalla naimisissa olevalla naisella ole lapsia. Silloin pitaa olla jossain vikaa. Mies: I can. Pia: What you can? Mies: I can, you can. Pia: Ummm, what you can? Mies (katsoo Teron suuntaan merkitsevasti): I CAN. I last.)

Juotuamme muutaman tunnin lao-laoa ja puhvelinosien kypsyttya tulella, oli haaseremonian aika. Keraannyimme yhden majan lattialle isoon rinkiin. Keskella lattiaa oli kultainen malja, johon oli rakennettu massiivinen kukka-asetelma. Kukkien seassa paloi kynttiloita ja aivan juurelle oli aseteltu keitettya riisia ja lihanpaloja. Joku papintapainen (kylanvanhin?) luki rukouksia monotonisella aanella. Taustalla liian kanniset kylan miehet meuhkasivat ja saivat osakseen tuimia katseita. Meille oli aiemmin sanottu, etta tanaan “vanhempi pariskunta menee naimisiin”. Niinpa meita huvitti huomata, etta nainen oli huomattavasti nuorempi kuin Pia ja mies nuorempi kuin Tero. Seremonian lopuksi kaikki vieraat antoivat haaparin kateen lihanpaloja ja riisia. “Pappi” sitoi haaparin kadet narulla yhteen, jonka jalkeen kaikki vieraat sitoivat heidan molempiin kasiinsa lisaa onnea tuovia valkoisia naruja. Haapari vastaavasti sitoi naita naruja vieraiden kasiin. Sitten seremonia oli ohi ja haapari naimisissa.

Taman jalkeen juotiin lisaa. Paljon. Tanssittiin (Pia oli niin kannissa, etta osasi yhtakkia tanssia perinteisia laotansseja, joihin kuuluu paljon hienovaraisia ja pienia kasiliikkeita. Alkaa kysyko miten tai miksi, mutta kylalaiset olivat tasta innoissaan). Sitten syotiin puhvelia. Falangeille jokainen kylalainen halusi antaa omasta keitostaan ne parhaimmat osat, jotka useimmiten sisalsivat paljon rustoja ja janteita tai olivat osa jotain epamaaraista sisaelinta. Entiselle kasvissyojalle (Pia) teki todella tiukkaa. Tero kyynelehti pidatellessaan oksennusta karvainen (mustia, paksuja karvoja..) elaimenkimpale suussaan. Tasta huolimatta piti teeskennella, etta hyvaa on, aijai. Kylan koirilla oli onnenpaivat poydan alla.

Laosilaiset muistuttavat paljon suomalaisia siina mielessa, etta julkiset tunteidenosoitukset ovat tabu. Hellyytta tai suuttumusta ei ole hyvaksyttavaa nayttaa julkisesti. Mutta tama kaikki muuttuu, kun ollaan vahan humalassa. Kuin kotimaassa olisi. Kem ja Pia vannoivat rakastavansa toisiaan ikuisesti. Kemin vanhempi siskokin halusi yhtya tahan ja itkikin vahan. Sitten halailtiin ja pussailtiin paljon. Valilla joku ohikulkevista naisista halusi liittya seuraan ja tuli kanssa halailemaan, vaikkei tiennyt mista on kyse. Punjang (joka ei tosin ollut humalassa, koska hanella on silmavaivoja ja paansarkya, joita viinanjuonti pahentaa) sanoi, ettei halua meidan lahtevan. Haakylan ihmiset kysyivat, voisivatko Pia ja Tero tulla asumaan heidan kylaansa myos? Ikuisesti? “Te voisitte rakentaa talon tanne. Ja me auttaisimme. Me kantaisimme lautoja. Ja sitten me pitaisimme juhlat ja te asuisitte taalla aina ja teilla olisi lapsia, jotka syntyvat taalla.” Tallaisen varauksettoman kyvyn kiintya ventovieraisiin me olemme kadottaneet. Me olemme kasvaneet hapeamaan kiintymysta tai valittamista, jopa niin pitkalle, etta kiintymysta on vaikea osoittaa jopa omille perheenjasenille. Piti tulla melko kauaksi todetakseen, etta teeskentelemattomyys tuntuu hyvalta. Se, etta valittaa, varauksetta ja aidosti, toisista ihmisista. Kun Kem naytti Pialle, etta hanen sydameensa sattuu kun lahdemme, sita halusi vain itkea. Pia naytti myos omaa sydantaan ja sanoi, etta niin minunkin. Ja voi aivan rehellisesti sanoa tarkoittaneensa sita.

Kun ei muuta, niin yrittivat saada jaamaan yoksi. Kem oli niin kannissa, etta unohti pihallaan asuvan joukon saksalaisia (he olivat myos kavaisseet haissa, mutta lahtivat aiemmin). Hanet piti vakuuttaa siita, etta kylla nyt oli parempi lahtea kotiin. Taivuttelu oli kovaa, mutta lopulta paasimme lahtemaan. Pia oli siina vaiheessa jo niin kannissa, etta oli hetkea aiemmin laulanut mikkiin niin kauan, etta jonkun piti sammuttaa se. Lisaksi leukaan oli ilmestynyt haava (johon kylalaiset kilvan tunkivat tuhkaa nuotiosta) ja paidan likaisuudesta paatellen jossain oli jo ryvetty. Noloa kylla, mutta lahkeillekin oli tullut kustua. Onneksi se naytti vedelta ja onneksi kaikki muutkin olivat siina kunnossa, ettei tasta tullut taas yksi “huonosti kayttaytyvat kanniset suomalaiset ulkomailla”-tapaus. Kotimatkalla oli jo pimeaa ja Pian entista vaikeampi pysya pystyssa piskuisella polulla viidakon katveessa. Tero pysyi paremmin tasapainossa, mutta ei ollut yhtaan sen vahemman kannissa. Matkan alkaessa Punjang sanoi Terolle: “You are a good man”, otti kadesta ja piti kiinni koko tunnin kestavan kotimatkan ajan.

Aamulla totuus valkeni jomottavassa krapulassa ja kipuilevissa jasenissa. Tero oli kutakuinkin ehja, mutta Pian saldo oli tama: kaksi vaantynytta varvasta, yksi haljennut kynsi. Yksi vaantynyt ja musta pikkurilli, haava leauassa, haava polvessa. Kolme ruhjetta takapuolelessa, lukuisia mustelmia ja revennyt paita. Voisi sanoa, etta siina oli kylla yksi elamamme kauheimmista kanneista. Mutta hauskaa oli, superhauskaa. Naita muistoja vaalitaan koko loppuelama.

Valitettavasti kameramme hajosi jonkun lao-lao-huuruisen petankkipelin tiimellyksessa. Niinpa meilla ei ole kovinkaan paljon kuvia kylien elamasta, elaimista, ihmisista. Upeista nakymista eraan kukkulan laelta, jonne kiipesimme yhtena paivana maisemia katselemaan. Alapuolella avautui nakyma kumpuilevaan vuoristoon, jonka valiin laaksoihin pilvet laskeutuvat syleilemaan maata. Kaukana oli kyla, jonka bambumajojen kaislakatot nokottavat maassa kuin olisivat aina sinne kuuluneetkin. Vesipuhvelit (aluksi pelkasimme niita, ne ovat valtavia teravine ja massiivisine sarvineen, mutta nopeasti huomasimme etta lempeampia otuksia saa hakea) ja lehmat laidunsivat sangelle niitetyilla pelloilla. Matkalla naimme ison vihrean kaarmeen, joka katosi pusikkoon askeleemme kuultuaan. Se oli varmasti myrkyllinen, mutta ei meita pelottanut. Maailmassa on hyvin vahan elaimia, jos ollenkaan, jotka pahasta tahdostaan haluaisivat ihmisia vahingoittaa. Eraana paivana Punjang vei Teron ja koirat lintumetsalle. Tastakaan ei ole kuvia. He saivat pienen linnun, jonka Punjang valittomasti nylki ja paistoi. Se maistui luiselta ja pienelta, mutta Terosta oli mahtavaa maistella otusta, jonka on itse pyytanyt.
Myohemmin saatamme saada lisaa kuvia naapurissamme asuneilta saksalaisilta, siihen saakka on tyytyminen siihen mita on.)

Koska kaikki kylassa myytavat tuotteet tuodaan Muang Ngoista (jonne ne edelleen tuodaan muualta jokea pitkin) kylassa ei ole esimerkiksi apteekkia tai edes laakevarastoa. Punjangin mysteeriseen silma-ja paakipuun annoimme sarkylaakkeita. Muutamaa kylalaista vaivaavaan yskaan annoimme yskanlaaketta. Naapurikylassa oli pieni poika, joka oli polttanut kyynarpaansa pahasti kiehuvaan veteen. Hanelle Pia vei yhtena aamuna Basibactia tulehdusta lievittamaan ja paranemista edistamaan. Jotkut halusivat jotain laaketta, vaikkei ollut mitaan vaivojakaan. Annoimme vahistamme, mehan saamme niita taas lisaa seuraavasta isommasta kaupungista. Kem´in ja Punjangin nuorimmalle pojalle annoimme jouluksi hankkimamme holmot, soivat tonttulakit. Poika oli niin onnellinen, etta melkein itki. Han meni peiton alle tonttulakkien kanssa ja kuunteli niiden soittoa lakkaamatta. Ajatella, etta suomalaiset lapset eivat ole tyytyvaisia, jos saavat edellisvuoden mallin playstationista. Siina taas vahan kontrastia ja onnellisuuden ydinta. Se ei todellakaan loydy yltakyllaisyyden keskelta. Vaikka lahjoitimme lahtiessamme, laskunmaksun yhteydessa, vahistamme (meilla alkoi rahat loppua, lahin automaatti on Oudom Xaissa) vahan ylimaaraista rahaa Punjangin laakarikayntiin (han joutuu menemaan viikoksi sairaalaan tutkimuksiin ja tama viikko maksaa hanelle saman verran kuin hanen vanhemman poikansa kuukausi koulussa Nong Khiewissa, eli erittain paljon), elimme kylassa taysin minimaalisella budjetilla. Bungalowi maksoi 75 eurosenttia yolta, ruoka dollarin per annos. Maksamamme muutama ylimaarainen apudollari mukaanlukien paivabudjettimme oli ruhtinaalliset 6 dollaria nokka. Ja silti avustuksemme kattoi yli 20% sairaalakaynnin kuluista.

Meita on jo pitkaan vaivannut eras matkailun filosofiaan liittyva asia. Kun kerromme naista satunnaisista hyvantekevaisyysteoistamme (useinhan niita ei voi tehda, tietenkaan, jos mielii olla tarpeeksi itsekas matkustaakseen) kohtaamme muissa matkaajissa uskomatonta vaivaantuneisuutta. Aivan kuin siina olisi jotain havettavaa, etta nakee vaivaa auttaakseen jotakuta jossain, sen verran kun kykenee. Ja mita vaivaa se on meilta vaatinut, ei mitaan. Kun kohtaamme ihmisen josta pidamme ja jota arvostamme, me autamme jos han apua tarvitsee. Ei siina sen kummempaa. Joskus se on rahaa, joskus se on jotain muuta. Uskomme, etta jokaisen matkailijan velvollisuus on auttaa jotakuta, jotain, jossain. Ainakin kerran jokaisessa maassa, jossa vierailee. Emme ymmarra budjettimatkailijoita, jotka hokevat olevansa liian koyhia maksamaan kahta dollaria paivassa asumisestaan, mutta heilla on varaa lentaa viiteen maahan kuukauden aikana. Meilla ei ole vastuuta koko maailman epaonnesta, mutta meilla on vastuu omasta etuoikeutetusta asemastamme. Jotain on pystyttava tehda, jotakuta on voitava auttaa. Muuten on pysyttava kotona ja katsottava itseaan kauan peilista. Rastat, pellavahousut ja vihreat elamanarvot eivat tee viela kenestakaan hyvaa ihmista. Niin monet, itseaan tiedostavina pitavat, matkaajat puhuvat kritisoiden maidensa ihmisia vaivaasta rahanhimosta, mutteivat nae itseaan vaivaavaa toisenlaista itsekkyytta ja sokeutta. He kulkevat maailmaa ristiin rastiin selassaan rinkka, jonka arvo on paikallisen bungalowiyrittajan kahden vuoden tulot, mutta tinkivat kahden dollarin yohinnasta. Illalla marihuanaa poltellessaan he puhuvat siita, kuinka he haluaisivat pelastaa maailman, vaikka he pelastaisivat siita jo osan luopumalla muutamasta ylimaaraisesta kaljasta voidakseen maksaa sen huiman kaksi dollaria asumisestaan. Kotimaassaan he ehka puhuvat koyhien ja epaonnisten puolesta, mutta taalla niista koyhista tulee heidan vastustajiaan. Jokainen paikallinen haluaa vain heidan rahansa, niilla on tuhat metkua veloittaa dollari enemman kuin pitaisi. “Kaikki halvalla minulle tanne nyt, jos en saa sita paikallisten hintaan en osta ollenkaan!” he kitisevat ja miettivat jo seuraavaa jointtiaan. Mutta ainakin heilla on valittavan ihmisen imago. Se kai siina lopulta eniten merkitsee.
Me emme (todellakaan) kuvittele olevamme mitaan laupiaita samarialaisia. Kuten eraassa iltanuotiokeskustelussa (ja eraassa Frendien jaksossa) todettiin: maailmassa ei ole olemassa ainuttakaan taysin epaitsekasta tekoa. Mutta se ei tarkoita sita, etteiko jokaisen olisi yritettava parhaansa mukaan olla hyva ihminen. Oli miten oli, tasta matkailu vs. hyvantekevaisyys-asiasta me ajattelemme nain: jos me saamme matkata paivan vahemman kun autamme jotakuta huomattavasti itseamme epaonnekkaampaa ja koyhempaa hyvaa ihmista silloin kun han sita apua tarvitsee, me emme meneta mitaan. Painvastoin, kun nakee onnen ja helpotuksen pyyhkivan sen ihmisen kasvoja, josta on oppinut pitamaan, jopa valittamaan, menee ilomielin kotiin vahan aikaisemmin, montaa arvokasta muistoa rikkaampana.

Yhta erinomaista viikkoa onnellisempina me sitten viimein lahdimme, aamuvarhain, viidakon lapi kohti Muang Ngoita ja meidat pois kuljettavaa venetta. Kem teki meille matkalle evaaksi sticky ricea (talle emme tieda suomenkielista nimea) ja pari keitettya, omien kanojen munimaa kananmunaa. Edellisena iltana han ja Punjang pitivat meille hyvanonnen seremonian, kokkasivat ruokaa ja sitoivat lisaa onnea tuovia naruja kasiimme. Tunnelma oli haikea. Omituista, miten jotkut ihmiset ja paikat vievat paloja mennessaan, siten, etta sitten kotiin palatessaan on hajallaan pitkin maailmaa, paikoissa ja ihmisissa, muistoissa ja kokemuksissa. Mutta silti enemman koossa. Tanne meidan pitaa viela palata. Nain me lupasimme. Emme sanoneet hyvasti, vaan: nahdaan taas.

Palasimme veneella Nong Khiewiin ja samaan bungalowikylaan tuimanlampiman isantamme huomaan. Lahtoamme edeltavana iltana omistajapari kyseli, etta milloin te lahdette. Me vastasimme, etta huomenna. He hataantyivat kovasti. He olivat suunnitelleet pitavansa meille hyvanonnenseremonian myos. Me ihmettelimme, koska edellisella kerralla naimme monen lahtevan, eika ketaan erikseen seremonioitu, ei edes sita islantilaista poikaa, joka asui heilla viikon. He sanoivat, etta vaikka taalla kulkee koko ajan niin paljon turisteja, niin meita he eivat unohda. Syy jaakoon ainaiseksi mysteeriksi, koska tietaaksemme me emme olleet tehneet mitaan muuta kuin elamoineet yolla. Me vakuuttelimme (ja naytimme ranteidemme nauhoja) etta meilla on nyt hyvaa onnea kotiin asti. Seuraavana aamuna olivat kuitenkin kokanneet meille runsaan aamupalan, joka piti tulla nauttimaan “perheen kesken”. Meilla on laosissa naemma jo muutamakin perhe talla seudulla. Takaisinpaluuta ei tarvitse enaa edes harkita, koska se on luvattu jo niin monelle.

Otsikko: eraana iltana Pia meni kyselemaan Kem´ilta, etta olisiko hanella grillattua lihaa. Kem katsoi huolestuneena kanalaa (pienta majaa pihan nurkassa) ja totesi pahoillaan: “Kem no can kill chicken, chicken sleep”. Taalla jokainen tehotuotantolihansyonnin rampauttama saa tehoterapiaa: jos lihaa haluaa, se tapetaan siina silmien edessa. Mutta sita lihaa on ilo syoda. Sen on nahnyt tepastelevan pihalla elamansa tunnossa, niin kuin kanan, possun, hanhen, koiran (tata emme kyllakaan maistaneet) tai lehman tai minka tahansa muun kuuluukin. Jonain paivana ne sitten syodaan, eika syojan tarvitse tuntea syyllisyytta siita, ettei kunnioittaisi sita mista hanen lihapullansa on kotoisin.

Tahan alkoivat paattya paivamme Laosissa. Hyvia paivia ne olivatkin. Mutta taas pitaa lahtea tuulta pain. Ja jonain paivana tuulen mukana takaisin. Jos Laosia voi mitenkaan yhdella lauseella kuvailla (ei voi) niin voisi sanoa, etta se on hyvien, vilpittomien ja kauniiden ihmisten maa.

(Taman jalkeen seurasi taas yksi paiva masentavassa Oudom Xaissa ja muutama paiva rajalla Huey Xaissa, niista ei varmaan sen enempaa. Seuraavalla kerralla kuulumisia kertoillaankin sitten Thaimaasta. Heippahei siihen saakka!)