(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Keskella vuoria mutkittelee pieni joki. Maisemat ovat huikeat. Meidan suunnitelmamme oli edeta jokea pitkin kohti pohjoista aina lahelle Kiinan rajaa. Matkalla on paljon joenrantakylia, monta mahdollisuutta nahda sita mita tulimme nakemaankin. Pohjoinen jai kuitenkin nakematta, koska matkalla sattui ja tapahtui ja sitten loppui aika.
Ensimmainen pysakki oli Muang Ngoi. Ennen kuin lahdimme, eras islantilainen poika sanoi, ettei sinne kannata menna, koska siella on niin paljon turisteja. Me ihmettelimme, etta miten se voi olla mahdollista, kun siella ei ole sahkolinjoja, ei kuuluvuutta, ei teita, ja paikalle paasee vain pienilla veneilla jokea pitkin, pienten koskien yli, tyrskyjen lapi.
Mutta Muang Ngoissa on turisteja. Nimenomaan rikkaita turisteja. “Taalla??!!” me hammastelimme uskomatta silmiamme. Emme voisi kuvitellakaan, etta suomalaiset rikkaat turistit koskaan tulisivat paikkaan, jossa ei ole mitaan muuta kuin joki, muutama kauppa, polyinen katu ja koulu, vuorten ja viidakon ymparoimana. Paikkaan, missa kannykka ei kuulu, missa ei ole lansimaista ruokalistaa. Mutta siella ne olivat, lansimaiset vessanpontot ja lasisisilla liukuovilla varustetut luksusbungalowit. Niinpa me halusimme kauemmaksi, pois, pois. Me olemme nahneet jo liikaa rikkaita turisteja. Liikaa luksustason vaatimuksia ja tyhjia tarpeita, jotka tyontyvat sinnekin missa niihin ei kuuluisi vastata. Missa niihin ei ole aina edes resursseja vastata. Me koetamme tuntea empatiaa, ymmarrysta, joskus jopa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta; olemmehan me saman kulttuurin, saman hyvinvoipaisuuden, yltakyllaisyyden ja etuoikeuksien tuotteita. Me koetamme olla olematta ylimielisia, me olemme aivan yhta turhamaisia kuin he, raiskaamassa oman itsekkyytemme nimissa kulttuuria joka ei missaan nimessa meille kuulu. Ei edes uteliaisuuden nimissa.
Mutta sittenkin. Siina missa me kunnioitamme, he vaativat. Siina missa me olemme huomaavaisia, he ovat ylimielisia. Paikalliset voivat kertoa tuhat ja sata tarinaa valkoisesta miehesta, falangista, joka astelee heidan kaduillaan, ajaa heidan autoillaan ja asuu heidan kattojensa alla kuin omistaisi koko maan. Koko maailman. He voivat kertoa kauhutarinoita ylimielisesta falangista, joka royhkeasti epakunnioittaa heidan tapojaan, ihmisarvoaan ja uskontoaan. He voivat kertoa heidan vaimoistaan, joille jokainen paikallinen on palvelija. Niin voimme mekin, emmeka me voi valttaa tuntemasta suuttumusta, vastenmielisyyttakin. Totuus on se, etta ei se ole tama maa ja sen ihmiset, minka nama paasta varpaisiin goretexiin ja kalliiseen pellavaan kaariytyneet elintasomakkarat haluavat nahda, vaan heille rakennetun aikuisten disneylandin, jossa kaikki on helppoa, lansimaalaista, hygieenista. Kaikki on turvallista, kaikki on aarimmaisen tuttua ja valheellista.
Liioittelemmeko? Emme. Se siina on pahinta. Ja se on kaikkialla. Sita voi vain kysya, etta miksi, herran jumala, miksi, kaikkea ja eniten itse elamaa pelkaavat hemmotellut lansimaalaiset rikkaat tulevat laosilaiseen kylaan, jossa sahko tuotetaan generaattorilla kun muutakaan mahdollisuutta ei ole, ja odottavat saavansa viiden tahden kohtelua?
(Ja sitten ovat ne matkaopasmatkustajat, jotka eivat uskalla astua askeltakaan tarkastamatta suuntaansa matkaoppaasta. Ja sitten ovat ne ihmiset, joiden tulisi pysya ehdottomasti vain kotonaan, missa he tekevat mahdollisimman vahan tuhoa ymparistolleen.)
Niinpa, tahan kaikkeen (odotamme paasyamme veneeseen kun takanamme goretex-asuun pukeutunut keski-ikainen ranskalaisnainen valittaa nyrpealla nasaalilla: what, don´t you have proper seats in this boat? Katsomme venetta, joka hadintuskin pysyy pystyssa ihmisten kivutessa siihen, huteroista laudoista kyhattya rotiskoa, jota parempaa kulkuvalinetta paikalliset eivat edes osaa kuvitella, jolla matkustamisesta maksamme kaksi dollaria. Vai etta viela istumapaikat? Sitten katsomme toisiamme: mista naita ihmisia oikein sikiaa?) kyllastyneina kavelemme eraana paivana kylakoulun ohi viidakkoon.
Siella kavelemme ja kavelemme. Kilometreja ja kilometreja, lapi vehreana levittaytyvan vuoriston, lapi peltojen, lapi jokien ja purojen. Vastaamme tulee viimein pienia, todella vaatimattomia kylia. Niita, joita nakee television dokumenteissa. Etaisia ja luonnon kanssa sopusoinnussa elavia, samalla seka nykypaivaa, etta historiaa. Joissakin majoissa on televisio ja musiikkisoitin, mutta siina onkin lahestulkoon kaikki, minka voi laskea “moderniksi”. Paitsi etta naissa kylissa mainostetaan bungaloweja. Eksymme eraaseen kylaan ja siella kaymme juomassa janoomme spritet eraan bungalowikylan “ravintolassa”. Siella tapaamme Kem´in (miten lie heidan nimensa kirjoitetaan, me kirjoitamme ne niin kuin ne sanotaan) ja hanen miehensa Punjangin. He ovat sydamellisimpia ihmisia mita olemme aikoihin tavanneet, ja se on paljon sanottu, koska lahes kaikki laosilaiset ovat erittain sydamellisia. Me juttelemme niin kauan, etta lopulta emme halua enaa lahtea pois. Niinpa kavelemme takaisin Muang Ngoihin, kaymme pakkaamassa rinkkamme ja lahdemme takaisin viidakkoon.
Tama kuulostaa melko helpolta, mutta todellisuus on tama: Muang Ngoista viidakon keskella sijaitsevaan maaranpaahamme kulkee ainoastaan ohut ja kiemurainen polku, joka mutkittelee purojen ja jokien yli, ohi peltojen ja niilla laiduntavien massiivisten vesipuhveleiden, lapi ryteikkojen ja kivikkojen. Kun lahdimme takaisin rinkkojamme hakemaan, olimme kavelleet jo koko paivan. Koska kuljimme kilpaa auringonlaskun kanssa (pimeassa reitilta on helppo eksya vaikka olisikin taskulamppu mukana) kavelimme hurjaa vauhtia selassamme koko omaisuutemme. Polku kulkee syvien sadevesiojien yli, jolloin joutuu tasapainottelemaan ohuilla puulankuilla. Valilla joutuu ylittamaan puron kiikkeria kivia pitkin, valilla taas kahlaamaan joessa. Mikaan tasta ei ole helppoa, kun selassa roikkuu 20 kiloa ylimaaraista painoa. Mutta meita se ei haitannut. Meista tuntui, etta nyt se on loytynyt, se mita olimme etsineetkin. Perille paasimme juuri ennen auringonlaskua. Tassa vaiheessa olimme kavelleet yhden paivan aikana 25 kilometria, joista viimeiset 6 tai 7 rinkat selassa. Olo oli poyristyttavan vasynyt, mutta tyytyvainen.
Useimmiten meita houkuttavat jaamaan enemman ihmiset kuin paikat. Mutta tassa kylassa oli sita kaikkea. Kem (joka pyysi kutsumaan itseaan Mamaksi, kuten hanen lapsensakin tekevat. Hanen kodissaan asuessamme me tavallaan olimmekin hanen lapsiaan, han meidan valiaikainen aitimme.) ja hanen miehensa Punjang kohtelivat meita alusta saakka kuin vanhoja tuttuja. “We are now one family” he vain totesivat. Eika tama vieraanvaraisuus rajoittunut vain heihin, vaan se koski koko kylaa.
Jotta ei sattuisi vaarinkasityksia, niin pieni tasmennys: etaisesta ja vaikeakulkuisesta sijainnistaan huolimatta tama kyseinen kyla ei ole mikaan koskematon alkuasukasyhteiso. (Sellaiseen meilla ei tosin ole kerrassaan mitaan tarvetta paastakaan, turistit eivat kuulu kaikkialle.) Myohemmin saimme jalleen kerran tietaa, etta tamakin (!!) paikka on Lonely Planetissa. Me emme tasta tienneet mitaan, moiset homppaopukset jo aikoja sitten hylanneina. Niinpa loysimme sinne sattumalta, mika on, vaikkakin useimmiten tekee asioista vahan monimutkaisempia, huomattavasti suloisempaa kuin toisten ihmisten matkakertomusten noudattaminen. Mutta kaikeksi onneksi (niin, no meidan onneksemme, edistys ei kylan ihmisille ole mikaan huono asia) kyla on edelleen niin kuin kaikki eristyksissa sijaitsevat laosilaiset kylat: erittain vaatimaton. Me asuimme kuten paikalliset, soimme kuten he, peseydyimme kuten he. Bungalowimme ei ollut mitaan sen hienompaa kuin heidan omatkaan yksinkertaiset bambusta ja lankuista kyhatyt asumuksensa. Me nukuimme miniatyyrimaisilla patjoilla lattialla, petipunkkien tayteisten takkien alla. Iltaisin ja oisin oli niin kylma, etta puimme paallemme kaikki vaatteemme pysyaksemme lampimana. Sahkoa oli vain iltaisin “ravintolassa” (jonka valaistus yksi kappale sahkolamppuja). Sahko johdettiin laheisesta purosta yksinkertaisen generaattorin avulla ja toimi miten sattui. Suihku ja vessa olivat katottomassa pienessa rakennuksessa, suihkuna toimi puutarhaletku, johon jaakylma vesi tuli niin ikaan purosta. Siispa, ihan jokainen ohikulkeva turisti ei onneksi halua jaada. Kylassa asuessamme tapasimme kyllakin muutamia seikkailunhaluisia, joista naki jo kauas, etta ajatus keskella viidakkoa asumisesta todellisuudessa kauhistutti heita tai sitten he eivat viela olleet aivan ymmartaneet realiteetteja. On yllattavaa, kuinka suurelle osalle ihmisia modernit mukavuudet ovat enemmankin elinehto kuin ylellisyytta.
Jo seuraavana paivana tutustuimme muihin kylalaisiin (seka muihin kylassa asuviin lansimaalaisiin, joista eritoten yksi ruotsalainen pari oli todella mahtava tapaus) petankkipelin merkeissa. Petankki on laosilaisten kansallinen intohimo. Ja ainakin taallapain, naissa pienissa kylissa, sen yhteyteen kuuluu runsas paikallisen riisiviinan, lao-laon juominen. Me aloitimme pelaamisen aamulla ja illalla lopetimme. Kaikki olivat kannissa kuin kaet. Lao-lao on hyvin erikoinen viina. Se ei tee vihaiseksi, ei vasyneeksi, eika riidanhaluiseksi, vaikka sita joisi kuinka paljon. Se tekee hyvin onnelliseksi, avoimeksi, iloiseksi. Lao-laon parissa olemme kokeneet elamamme parhaimmat humalatilat. Eika siina viela kaikki, pullollinen lao-laoa maksaa alle euron. Sita ostetaan yksi pullo, jonka jalkeen tarvitaan yksi lasi. Yksi toimii kaatomestarina ja huolehtii siita, etta kaikki ottavat vuorollaan shotin. Jarjestys on tarkea. Ensin juo kaataja itse (khoi-khin-khon-tai jotain vastaavaa), sitten ryhman yhteisollisesti arvokkain jasen. Jos joukossa on esimerkiksi kylan vanhin, on han luonnollisesti ensimmainen juomavuorossa. Tama toistuu ainakin niin kauan, kunnes kaikki ovat liian kannissa muistaakseen kenen vuoro on juoda, joku juo pullon suusta, kaikkien silmat harottavat ja kaikilla on niin hauskaa, ettei kukaan enaa jaksa valittaa statuksista. Me saimme paljon uusia ystavia. Seuraavana aamuna herasimme ilman krapulaa Punjangin nikkarointiin. Han oli paattanyt rakentaa omalle pihalleen oman petankkiradan. Siispa kylalaisia alkoi saapua portista yksi kerrallaan, jostain ilmestyi pullo lao-laoa, toinen, kolmas, neljas. Loppu oli edellispaivan kaltainen. Saimme lisaa uusia ystavia.
Naapurissamme asui mukavia saksalaisia, muuten. Heidan kanssaan vietimme mukavia iltoja tahtitaivaan alla nuotion aaressa. Mukavia ihmisia kaikkialla.
Kahden paivan jalkeen Kem sanoi meille: “You stay with Mama Kem and Punjang half year. Or one year. Or forever.” He halusivat meidan jaavan opettamaan englantia kylakouluun, jolloin olisimme saaneet ilmaisen asuinsijan ja aikaa myoten epailematta kylalaisten ehdottoman kiintymyksen. Silloinen englanninopettaja, Jake nimeltaan, oli juuri lopettamassa. Kukaan ei halunnut hanen lahtevan. Eras vanhempi mies itki ja sanoi, ettei han kesta kun nama falangit aina lahtevat, mikseivat ne voisi jaada ikuisesti? Voiko naita ihmisia edes sanoin kuvailla, heidan lampoaan ja varauksettomuuttaan. Ei voi.
Toki meita kiinnosti suuresti jaaminen. Kyla ihmisineen on uskomattoman viihtyisa, enemman. Taalla me muistimme, miksi me haluamme matkustaa. Jonnekin kauaksi. Me haluamme nahda tata elamaa, tata onnea, tata raakaa ja puhdasta elamaniloa. Tata yhteisollisyytta iloineen ja suruineen, nauruineen ja riitoineen. Sita kun lapset syntyvat kylan lapsenpaastajan kasiin majojen lattioilla, ruoka metsastetaan tai itse teurastetaan (se kasvaa takapihalla, pelloilla, viidakossa ja kylan tomuisilla poluilla), kerataan ja viljellaan. Kaikki mita on, rakennetaan, kaikki mita ei voi rakentaa, haetaan kilometrien paasta (jonne se on ensin kuljetettu kilometreja busseissa ja veneessa jokea pitkin). Kun jonkun jalka katkeaa, se laitetaan paikoilleen kasin. Jos hammas pitaa vetaa, se vedetaan ulos niin kuin parhaiten taidetaan. Puolisot etsitaan naapurikylista. Naiset ovat naisia ja miehet miehia. Miehet kantavat jalkikasvuaan kantoliinassa selassaan kun naiset tekevat omia juttujaan. Tuoreet isat kiirehtivat kotiin vastasyntynytta hoitamaan, vaikka muut miehet jaavat viela ryyppaamaan. Taalla nakee isia, joiden kaltaisista on vain uneksinut. Punjang heista erinomaisena esimerkkina. Vaikka heissa on miehina omat vikansa, niin isia he osaavat olla, koska on pakko. Mies joka ei huolehdi perheestaan ei ole mies ollenkaan. Taalla nakee myos rehellisyytta, valittamista ja pyyteettomyytta, joka meidan kulttuurissamme on suurelta osin kuollut. Kem kutoi kylalaisille pyyhkeita ja koristeliinoja. Kun joku kysyi, paljonko han niista pyytaa rahaa, Kem ihmetteli, etta mita rahaa. Kem tietenkin antaa ne, miksi ihmeessa han pyytaisi niista rahaa? Tata me tulemme katsomaan, me onnea kaipaavat, me kadotetun ihmisyyden kulttuurissa kasvaneet, me luontomme kadottaneet, me suuuntamme menettaneet.
Mutta jos jonain paivana jaamme, emme viela. Kem oli surullinen. Punjang myos. Heidan koiransakin oppivat rakastamaan meita, jopa se, joka murisee koko ajan. Viikko on lyhyt aika, mutta myos pitka. Eraana paivana Kem ja Punjang halusivat vieda meidat naapurikylaan (tunnin kavelymatkan paahan) haihin. “We go one family, we and you” Punjang sanoi. Sen enempaa siita ei keskusteltu, etta haluaisivatko meille tuntemattomat ihmiset meidat haihinsa. Lahjaksi veimme kolme kaljapulloa, joka on taallapain jopa suhteellisen arvokas haalahja. Haapari oli ostanut haita varten vesipuhvelin, joka oli teurastettu samana aamuna. Ennen haaseremoniaa naiset kokkasivat yhdessa nurkassa, kylan miehet olivat korkanneet ensimmaisen lao-laon jo kahdeksan aikaan aamulla. He istuivat kova-aanisten vieressa kuuntelemassa musiikkia kovalla volyymilla ja puhuivat viela kovempaa. Tero otettiin heti miesten joukkoon, Pia lahti kokkaamaan naisten kanssa. Taallapain miehet tekevat miesten juttuja ja naiset naisten, eika kumpaakaan osapuolta edes kiinnosta toistensa tekemiset. Kun joku utelias mies tuli naisjoukon liepeille kuikuilemaan, hanet hatistettiin pilkkahuutojen saattelemana pois, kuin arsyttava karpanen. Naisjoukossa kiersi oma lao-lao-pullo, posket helottivat ja alkuhetkien ujous muukalaista kohtaan katosi nopeasti. Vauvat kiersivat sylista syliin, lihanpaloja karkkyvia koiria hatisteltiin kepein ja kivin loitommalle. Pia voi vain arvailla, etta naurusta ja eleista paatellen naiset puhuivat miehistaan ja siita mita tapahtuu valojen sammuessa pariskuntien vallyjen alla. Lapsista ja vanhoista kaunoista, ystavyydesta ja vihamiehista. Miesten jutuista on vaikea sanoa. Omassa kulttuurissakin kannisten miesten juttuja on joskus vaikea seurata. (Eras nuori mies yritti puhua Piaa lapsentekopuuhiin, koska luuli Teron olevan tuhkakikkeli. Taalla on kummallista, ettei 27-vuotiaalla naimisissa olevalla naisella ole lapsia. Silloin pitaa olla jossain vikaa. Mies: I can. Pia: What you can? Mies: I can, you can. Pia: Ummm, what you can? Mies (katsoo Teron suuntaan merkitsevasti): I CAN. I last.)
Juotuamme muutaman tunnin lao-laoa ja puhvelinosien kypsyttya tulella, oli haaseremonian aika. Keraannyimme yhden majan lattialle isoon rinkiin. Keskella lattiaa oli kultainen malja, johon oli rakennettu massiivinen kukka-asetelma. Kukkien seassa paloi kynttiloita ja aivan juurelle oli aseteltu keitettya riisia ja lihanpaloja. Joku papintapainen (kylanvanhin?) luki rukouksia monotonisella aanella. Taustalla liian kanniset kylan miehet meuhkasivat ja saivat osakseen tuimia katseita. Meille oli aiemmin sanottu, etta tanaan “vanhempi pariskunta menee naimisiin”. Niinpa meita huvitti huomata, etta nainen oli huomattavasti nuorempi kuin Pia ja mies nuorempi kuin Tero. Seremonian lopuksi kaikki vieraat antoivat haaparin kateen lihanpaloja ja riisia. “Pappi” sitoi haaparin kadet narulla yhteen, jonka jalkeen kaikki vieraat sitoivat heidan molempiin kasiinsa lisaa onnea tuovia valkoisia naruja. Haapari vastaavasti sitoi naita naruja vieraiden kasiin. Sitten seremonia oli ohi ja haapari naimisissa.
Taman jalkeen juotiin lisaa. Paljon. Tanssittiin (Pia oli niin kannissa, etta osasi yhtakkia tanssia perinteisia laotansseja, joihin kuuluu paljon hienovaraisia ja pienia kasiliikkeita. Alkaa kysyko miten tai miksi, mutta kylalaiset olivat tasta innoissaan). Sitten syotiin puhvelia. Falangeille jokainen kylalainen halusi antaa omasta keitostaan ne parhaimmat osat, jotka useimmiten sisalsivat paljon rustoja ja janteita tai olivat osa jotain epamaaraista sisaelinta. Entiselle kasvissyojalle (Pia) teki todella tiukkaa. Tero kyynelehti pidatellessaan oksennusta karvainen (mustia, paksuja karvoja..) elaimenkimpale suussaan. Tasta huolimatta piti teeskennella, etta hyvaa on, aijai. Kylan koirilla oli onnenpaivat poydan alla.
Laosilaiset muistuttavat paljon suomalaisia siina mielessa, etta julkiset tunteidenosoitukset ovat tabu. Hellyytta tai suuttumusta ei ole hyvaksyttavaa nayttaa julkisesti. Mutta tama kaikki muuttuu, kun ollaan vahan humalassa. Kuin kotimaassa olisi. Kem ja Pia vannoivat rakastavansa toisiaan ikuisesti. Kemin vanhempi siskokin halusi yhtya tahan ja itkikin vahan. Sitten halailtiin ja pussailtiin paljon. Valilla joku ohikulkevista naisista halusi liittya seuraan ja tuli kanssa halailemaan, vaikkei tiennyt mista on kyse. Punjang (joka ei tosin ollut humalassa, koska hanella on silmavaivoja ja paansarkya, joita viinanjuonti pahentaa) sanoi, ettei halua meidan lahtevan. Haakylan ihmiset kysyivat, voisivatko Pia ja Tero tulla asumaan heidan kylaansa myos? Ikuisesti? “Te voisitte rakentaa talon tanne. Ja me auttaisimme. Me kantaisimme lautoja. Ja sitten me pitaisimme juhlat ja te asuisitte taalla aina ja teilla olisi lapsia, jotka syntyvat taalla.” Tallaisen varauksettoman kyvyn kiintya ventovieraisiin me olemme kadottaneet. Me olemme kasvaneet hapeamaan kiintymysta tai valittamista, jopa niin pitkalle, etta kiintymysta on vaikea osoittaa jopa omille perheenjasenille. Piti tulla melko kauaksi todetakseen, etta teeskentelemattomyys tuntuu hyvalta. Se, etta valittaa, varauksetta ja aidosti, toisista ihmisista. Kun Kem naytti Pialle, etta hanen sydameensa sattuu kun lahdemme, sita halusi vain itkea. Pia naytti myos omaa sydantaan ja sanoi, etta niin minunkin. Ja voi aivan rehellisesti sanoa tarkoittaneensa sita.
Kun ei muuta, niin yrittivat saada jaamaan yoksi. Kem oli niin kannissa, etta unohti pihallaan asuvan joukon saksalaisia (he olivat myos kavaisseet haissa, mutta lahtivat aiemmin). Hanet piti vakuuttaa siita, etta kylla nyt oli parempi lahtea kotiin. Taivuttelu oli kovaa, mutta lopulta paasimme lahtemaan. Pia oli siina vaiheessa jo niin kannissa, etta oli hetkea aiemmin laulanut mikkiin niin kauan, etta jonkun piti sammuttaa se. Lisaksi leukaan oli ilmestynyt haava (johon kylalaiset kilvan tunkivat tuhkaa nuotiosta) ja paidan likaisuudesta paatellen jossain oli jo ryvetty. Noloa kylla, mutta lahkeillekin oli tullut kustua. Onneksi se naytti vedelta ja onneksi kaikki muutkin olivat siina kunnossa, ettei tasta tullut taas yksi “huonosti kayttaytyvat kanniset suomalaiset ulkomailla”-tapaus. Kotimatkalla oli jo pimeaa ja Pian entista vaikeampi pysya pystyssa piskuisella polulla viidakon katveessa. Tero pysyi paremmin tasapainossa, mutta ei ollut yhtaan sen vahemman kannissa. Matkan alkaessa Punjang sanoi Terolle: “You are a good man”, otti kadesta ja piti kiinni koko tunnin kestavan kotimatkan ajan.
Aamulla totuus valkeni jomottavassa krapulassa ja kipuilevissa jasenissa. Tero oli kutakuinkin ehja, mutta Pian saldo oli tama: kaksi vaantynytta varvasta, yksi haljennut kynsi. Yksi vaantynyt ja musta pikkurilli, haava leauassa, haava polvessa. Kolme ruhjetta takapuolelessa, lukuisia mustelmia ja revennyt paita. Voisi sanoa, etta siina oli kylla yksi elamamme kauheimmista kanneista. Mutta hauskaa oli, superhauskaa. Naita muistoja vaalitaan koko loppuelama.
Valitettavasti kameramme hajosi jonkun lao-lao-huuruisen petankkipelin tiimellyksessa. Niinpa meilla ei ole kovinkaan paljon kuvia kylien elamasta, elaimista, ihmisista. Upeista nakymista eraan kukkulan laelta, jonne kiipesimme yhtena paivana maisemia katselemaan. Alapuolella avautui nakyma kumpuilevaan vuoristoon, jonka valiin laaksoihin pilvet laskeutuvat syleilemaan maata. Kaukana oli kyla, jonka bambumajojen kaislakatot nokottavat maassa kuin olisivat aina sinne kuuluneetkin. Vesipuhvelit (aluksi pelkasimme niita, ne ovat valtavia teravine ja massiivisine sarvineen, mutta nopeasti huomasimme etta lempeampia otuksia saa hakea) ja lehmat laidunsivat sangelle niitetyilla pelloilla. Matkalla naimme ison vihrean kaarmeen, joka katosi pusikkoon askeleemme kuultuaan. Se oli varmasti myrkyllinen, mutta ei meita pelottanut. Maailmassa on hyvin vahan elaimia, jos ollenkaan, jotka pahasta tahdostaan haluaisivat ihmisia vahingoittaa. Eraana paivana Punjang vei Teron ja koirat lintumetsalle. Tastakaan ei ole kuvia. He saivat pienen linnun, jonka Punjang valittomasti nylki ja paistoi. Se maistui luiselta ja pienelta, mutta Terosta oli mahtavaa maistella otusta, jonka on itse pyytanyt.
Myohemmin saatamme saada lisaa kuvia naapurissamme asuneilta saksalaisilta, siihen saakka on tyytyminen siihen mita on.)
Koska kaikki kylassa myytavat tuotteet tuodaan Muang Ngoista (jonne ne edelleen tuodaan muualta jokea pitkin) kylassa ei ole esimerkiksi apteekkia tai edes laakevarastoa. Punjangin mysteeriseen silma-ja paakipuun annoimme sarkylaakkeita. Muutamaa kylalaista vaivaavaan yskaan annoimme yskanlaaketta. Naapurikylassa oli pieni poika, joka oli polttanut kyynarpaansa pahasti kiehuvaan veteen. Hanelle Pia vei yhtena aamuna Basibactia tulehdusta lievittamaan ja paranemista edistamaan. Jotkut halusivat jotain laaketta, vaikkei ollut mitaan vaivojakaan. Annoimme vahistamme, mehan saamme niita taas lisaa seuraavasta isommasta kaupungista. Kem´in ja Punjangin nuorimmalle pojalle annoimme jouluksi hankkimamme holmot, soivat tonttulakit. Poika oli niin onnellinen, etta melkein itki. Han meni peiton alle tonttulakkien kanssa ja kuunteli niiden soittoa lakkaamatta. Ajatella, etta suomalaiset lapset eivat ole tyytyvaisia, jos saavat edellisvuoden mallin playstationista. Siina taas vahan kontrastia ja onnellisuuden ydinta. Se ei todellakaan loydy yltakyllaisyyden keskelta. Vaikka lahjoitimme lahtiessamme, laskunmaksun yhteydessa, vahistamme (meilla alkoi rahat loppua, lahin automaatti on Oudom Xaissa) vahan ylimaaraista rahaa Punjangin laakarikayntiin (han joutuu menemaan viikoksi sairaalaan tutkimuksiin ja tama viikko maksaa hanelle saman verran kuin hanen vanhemman poikansa kuukausi koulussa Nong Khiewissa, eli erittain paljon), elimme kylassa taysin minimaalisella budjetilla. Bungalowi maksoi 75 eurosenttia yolta, ruoka dollarin per annos. Maksamamme muutama ylimaarainen apudollari mukaanlukien paivabudjettimme oli ruhtinaalliset 6 dollaria nokka. Ja silti avustuksemme kattoi yli 20% sairaalakaynnin kuluista.
Meita on jo pitkaan vaivannut eras matkailun filosofiaan liittyva asia. Kun kerromme naista satunnaisista hyvantekevaisyysteoistamme (useinhan niita ei voi tehda, tietenkaan, jos mielii olla tarpeeksi itsekas matkustaakseen) kohtaamme muissa matkaajissa uskomatonta vaivaantuneisuutta. Aivan kuin siina olisi jotain havettavaa, etta nakee vaivaa auttaakseen jotakuta jossain, sen verran kun kykenee. Ja mita vaivaa se on meilta vaatinut, ei mitaan. Kun kohtaamme ihmisen josta pidamme ja jota arvostamme, me autamme jos han apua tarvitsee. Ei siina sen kummempaa. Joskus se on rahaa, joskus se on jotain muuta. Uskomme, etta jokaisen matkailijan velvollisuus on auttaa jotakuta, jotain, jossain. Ainakin kerran jokaisessa maassa, jossa vierailee. Emme ymmarra budjettimatkailijoita, jotka hokevat olevansa liian koyhia maksamaan kahta dollaria paivassa asumisestaan, mutta heilla on varaa lentaa viiteen maahan kuukauden aikana. Meilla ei ole vastuuta koko maailman epaonnesta, mutta meilla on vastuu omasta etuoikeutetusta asemastamme. Jotain on pystyttava tehda, jotakuta on voitava auttaa. Muuten on pysyttava kotona ja katsottava itseaan kauan peilista. Rastat, pellavahousut ja vihreat elamanarvot eivat tee viela kenestakaan hyvaa ihmista. Niin monet, itseaan tiedostavina pitavat, matkaajat puhuvat kritisoiden maidensa ihmisia vaivaasta rahanhimosta, mutteivat nae itseaan vaivaavaa toisenlaista itsekkyytta ja sokeutta. He kulkevat maailmaa ristiin rastiin selassaan rinkka, jonka arvo on paikallisen bungalowiyrittajan kahden vuoden tulot, mutta tinkivat kahden dollarin yohinnasta. Illalla marihuanaa poltellessaan he puhuvat siita, kuinka he haluaisivat pelastaa maailman, vaikka he pelastaisivat siita jo osan luopumalla muutamasta ylimaaraisesta kaljasta voidakseen maksaa sen huiman kaksi dollaria asumisestaan. Kotimaassaan he ehka puhuvat koyhien ja epaonnisten puolesta, mutta taalla niista koyhista tulee heidan vastustajiaan. Jokainen paikallinen haluaa vain heidan rahansa, niilla on tuhat metkua veloittaa dollari enemman kuin pitaisi. “Kaikki halvalla minulle tanne nyt, jos en saa sita paikallisten hintaan en osta ollenkaan!” he kitisevat ja miettivat jo seuraavaa jointtiaan. Mutta ainakin heilla on valittavan ihmisen imago. Se kai siina lopulta eniten merkitsee.
Me emme (todellakaan) kuvittele olevamme mitaan laupiaita samarialaisia. Kuten eraassa iltanuotiokeskustelussa (ja eraassa Frendien jaksossa) todettiin: maailmassa ei ole olemassa ainuttakaan taysin epaitsekasta tekoa. Mutta se ei tarkoita sita, etteiko jokaisen olisi yritettava parhaansa mukaan olla hyva ihminen. Oli miten oli, tasta matkailu vs. hyvantekevaisyys-asiasta me ajattelemme nain: jos me saamme matkata paivan vahemman kun autamme jotakuta huomattavasti itseamme epaonnekkaampaa ja koyhempaa hyvaa ihmista silloin kun han sita apua tarvitsee, me emme meneta mitaan. Painvastoin, kun nakee onnen ja helpotuksen pyyhkivan sen ihmisen kasvoja, josta on oppinut pitamaan, jopa valittamaan, menee ilomielin kotiin vahan aikaisemmin, montaa arvokasta muistoa rikkaampana.
Yhta erinomaista viikkoa onnellisempina me sitten viimein lahdimme, aamuvarhain, viidakon lapi kohti Muang Ngoita ja meidat pois kuljettavaa venetta. Kem teki meille matkalle evaaksi sticky ricea (talle emme tieda suomenkielista nimea) ja pari keitettya, omien kanojen munimaa kananmunaa. Edellisena iltana han ja Punjang pitivat meille hyvanonnen seremonian, kokkasivat ruokaa ja sitoivat lisaa onnea tuovia naruja kasiimme. Tunnelma oli haikea. Omituista, miten jotkut ihmiset ja paikat vievat paloja mennessaan, siten, etta sitten kotiin palatessaan on hajallaan pitkin maailmaa, paikoissa ja ihmisissa, muistoissa ja kokemuksissa. Mutta silti enemman koossa. Tanne meidan pitaa viela palata. Nain me lupasimme. Emme sanoneet hyvasti, vaan: nahdaan taas.
Palasimme veneella Nong Khiewiin ja samaan bungalowikylaan tuimanlampiman isantamme huomaan. Lahtoamme edeltavana iltana omistajapari kyseli, etta milloin te lahdette. Me vastasimme, etta huomenna. He hataantyivat kovasti. He olivat suunnitelleet pitavansa meille hyvanonnenseremonian myos. Me ihmettelimme, koska edellisella kerralla naimme monen lahtevan, eika ketaan erikseen seremonioitu, ei edes sita islantilaista poikaa, joka asui heilla viikon. He sanoivat, etta vaikka taalla kulkee koko ajan niin paljon turisteja, niin meita he eivat unohda. Syy jaakoon ainaiseksi mysteeriksi, koska tietaaksemme me emme olleet tehneet mitaan muuta kuin elamoineet yolla. Me vakuuttelimme (ja naytimme ranteidemme nauhoja) etta meilla on nyt hyvaa onnea kotiin asti. Seuraavana aamuna olivat kuitenkin kokanneet meille runsaan aamupalan, joka piti tulla nauttimaan “perheen kesken”. Meilla on laosissa naemma jo muutamakin perhe talla seudulla. Takaisinpaluuta ei tarvitse enaa edes harkita, koska se on luvattu jo niin monelle.
Otsikko: eraana iltana Pia meni kyselemaan Kem´ilta, etta olisiko hanella grillattua lihaa. Kem katsoi huolestuneena kanalaa (pienta majaa pihan nurkassa) ja totesi pahoillaan: “Kem no can kill chicken, chicken sleep”. Taalla jokainen tehotuotantolihansyonnin rampauttama saa tehoterapiaa: jos lihaa haluaa, se tapetaan siina silmien edessa. Mutta sita lihaa on ilo syoda. Sen on nahnyt tepastelevan pihalla elamansa tunnossa, niin kuin kanan, possun, hanhen, koiran (tata emme kyllakaan maistaneet) tai lehman tai minka tahansa muun kuuluukin. Jonain paivana ne sitten syodaan, eika syojan tarvitse tuntea syyllisyytta siita, ettei kunnioittaisi sita mista hanen lihapullansa on kotoisin.
Tahan alkoivat paattya paivamme Laosissa. Hyvia paivia ne olivatkin. Mutta taas pitaa lahtea tuulta pain. Ja jonain paivana tuulen mukana takaisin. Jos Laosia voi mitenkaan yhdella lauseella kuvailla (ei voi) niin voisi sanoa, etta se on hyvien, vilpittomien ja kauniiden ihmisten maa.
(Taman jalkeen seurasi taas yksi paiva masentavassa Oudom Xaissa ja muutama paiva rajalla Huey Xaissa, niista ei varmaan sen enempaa. Seuraavalla kerralla kuulumisia kertoillaankin sitten Thaimaasta. Heippahei siihen saakka!)
maanantai 25. tammikuuta 2010
lauantai 23. tammikuuta 2010
“Tanne pilvet karkaavat” (Oudom Xai & Nong Khiew 6.1.- 12.1.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Me halusimme nahda Laosin. Sen oikean Laosin. Niinpa matkamme kavi kohti pohjoista. Luang Prabangista ajelimme bussilla Oudom Xaihin. Oudom Xaissa vietimme kaksi paivaa pyykkia pesten ja mopoa etsien. Oudom Xai on ruma kaupunki, jossa on liikaa kiinalaisia (miksi kiinalaiset roskaavat niin paljon?) ja liikaa..rumuutta. Se on luotaantyontava paikka, kuin joku loskaisen moottiritien varrella nokottava harmaa suomalainen huoltoasema. Emmeka me sieltakaan loytaneen mopoa. Koko kaupungissa oli yksi mies, joka niita vuokrasi. Hanella oli vain yksi ruostunut ja lahoillut kiinalainen halpatuotantomopo, josta han halusi vuokraa kymmenen dollaria paivalta. Kaupungin ainoan vuokramopon omistajan ei tarvitse tinkia, joten mopoilusuunnitelmamme kaatuivat siihen. (Ei silla, etta kyseinen menopeli olisi allamme kahta viikkoa kestanytkaan..)
Niinpa sitten, kun viimein saimme pyykkimme (pyykinpesu voi joskus olla monimutkainen ja aikaavieva prosessi), nukuimme eraana aamuna pommiin ja lampsimme paamaarattomina bussiasemalle. Siella oli busseja rivissa odottamassa ja nimia taulussa. Valitsimme arpapelilla taululta ja kartalta yhden, joka kuulosti hyvalta: Nong Khiew. Bussi vei meidat vuoriston lapi, ylos, alas, ylos, alas. Pian emme tienneet, olemmeko ylhaalla vai alhaalla, vuoria oli kaikkialla ja me ajelimme niiden rinteilla kapeata tieta pitkin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hidas vauhti oli kuitenkin ihan mukava juttu, rinteilta oli valilla hurjat pudotukset alas laaksoon.
Me luulimme paatyvamme jonnekin piskuiseen kylaan, jossa saattoi olla korkeintaan (jos sitakaan) yksi guesthouse. Little did we know, again. Kartalla se oli vain pienella printilla painettu nimi, mutta kaunista ja vuoristoista jokivartta kuvittivat kymmenet bungalowit. Katuja taas varittivat kymmenet turistit. Eika aikaakaan, kun meille selvisi, etta tamakin pieni joenvarsikyla on jo vuosikausia komeillut Lonely Planetin (ja muiden vastaavien) sivuilla. Kirosimme taman paholaisen kasikirjaksi nimeamamme opuksen miljoonanteen kertaan (avautunemme joskus tasta Lonely Planet-aiheesta taas kerran hieman lisaa) ja hyvaksyimme kohtalomme. Maailmassa tuntuu olevan enaa hyvin harvoja paikkoja, jotka voi loytaa sattumalta.
Mutta kuinkas ollakaan, ei itse paikka ollut aivan niin suuri pettymys kuin aluksi luulimme. (Ei edelleenkaan silla, etta me metsastaisimme niita "koskemattomia seutuja", mutta me halusimme paasta sinne, minne opaskirjaturisti ei mene, sinne missa opaskirjaturistin kunniaksi ei ole pystytetty yhtakaan lansimaista vessanponttoa, sinne siis, missa on Laos). Huokailimme pitkalla sillalla hyvan aikaa kaunista joenvarsimaisemaa jylhine vuorineen. Pilvet roikkuivat vuoren rinteilla, totesimme olevamme korkealla. Loysimme tien varresta miellyttavan majatalon mukavine omistajineen ja mukavine asukkaineen. Pienella takapihalla paloi iltaisin nuotio ja Teron hanoilainen kitara soi. Emanta kokkasi meille ilmaiseksi ruokaa ja isanta vieraili tietokoneellamme pelaamassa peleja. Paikalliset ihmiset olivat erittain mukavia, eika turistien kasvavalla maaralla ole ainakaan viela ollut kauhean negatiivisia seurauksia. Eraalla pyoraretkella tapasimme paikallisia koululaisia. Pieni laopoika kirjoitti Pialle rakkauskirjeen ja piirsi viela kukkia kaupan paalle. Toiset pikkupojat toisaalla pitelivat sydamiaan ja voihkivat, huusivat peraan: “can I do something for you, miss!??!!”. Pia totesi mielissaan, etta seuraavassa kuussa kasvava ika ei taida niin nakyakaan, jos viela saattaa vedota itseaan melkein 20 vuotta nuorempiin. Vierailimme myos yhdessa lahistolla sijaitsevassa pienessa kylassa, jossa niin ikaan tapasimme lisaa mukavia paikallisia, jotka kutsuivat meidat koteihinsa ja juhliinsa.
Guesthousessamme asuvien asukkaiden kanssa joimme muutamana iltana lao-laoa (paikallista riisiviinaa, jota paikalliset kutsuvat viskiksi) ja paadyimme keskelle siltaa, kylan pimeimpaan paikkaan, soittamaan kitaraa ja laulelemaan kirkkaan tahtitaivaan alle. Keksimme hyvia lauluja ja vakoilimme sillalle salaa suutelemaan tullutta nuorta pariskuntaa.
Seuraavana iltana me istuimme kauan eraassa ravintolassa ja kerroimme kummitusjuttuja. Nama olivat hauskimmat iltamme aikoihin, ei siksi etta jotain valtavan mullistavaa olisi tapahtunut, vaan etta pitkasta aikaa oikeasti viihdyimme jonkun (tai tassa tapauksessa joidenkin) seurassa. Hyvia paivia, hyvia hetkia. Molempina iltoina tulimme takaisin “kotiin” melko myohaan, mielestamme hiljaa, isantamme mielesta emme. Han on luontainen jarkahtamaton ja rakastava, mutta ankara isahahmo. Hanen taytyi vain ilmestya portaiden paahan ja katsoa meita tuimasti silmalasiensa ali (tuo pieni mies, ja niin valtava auktoriteetti!) kun me kaikki, aikuiset ihmiset yllattaen pikkulapsiksi taantuneina, aloimme liikehtia levottomasti: “pitaisi varmaan tasta menna jo nukkumaan...”. Han oli aina oikeassa.
Mutta sitten seuralaisemme lahtivat ja meidankin menojalkamme alkoi vipattaa. Me mielimme kauemmas pohjoiseen. Ja viela kauemmaksi. Sinne, missa ei ole rikkaita lansimaalaisia ja heidan vessanponttojaan, pizzojaan, kalliita, lasiliukuovilla ja ilmanlammittimilla varustettuja luksusbungalowejaan. Ja viela kauemmaksi. Niinpa me otimme veneen ja lahdimme jokea ylavirtaan. Siella on paikka nimelta Muang Ngoi, jonne ei vie yhtakaan tieta. Sinne voi paasta vain veneella. Siella ei ole yhtakaan moottoriajoneuvoa. Sinne me mielimme.
Ja mitas sitten tapahtuikaan? No siita seuraavassa!
Otsikko: ensimmaista kertaa me olimme paikassa, jossa pilvet liikkuvat lahella maanpintaa. Melkein tuntui silta, etta voisi vaan vahan kurottaa ja haukata palan pilvihattaraa. Rousk!
Me halusimme nahda Laosin. Sen oikean Laosin. Niinpa matkamme kavi kohti pohjoista. Luang Prabangista ajelimme bussilla Oudom Xaihin. Oudom Xaissa vietimme kaksi paivaa pyykkia pesten ja mopoa etsien. Oudom Xai on ruma kaupunki, jossa on liikaa kiinalaisia (miksi kiinalaiset roskaavat niin paljon?) ja liikaa..rumuutta. Se on luotaantyontava paikka, kuin joku loskaisen moottiritien varrella nokottava harmaa suomalainen huoltoasema. Emmeka me sieltakaan loytaneen mopoa. Koko kaupungissa oli yksi mies, joka niita vuokrasi. Hanella oli vain yksi ruostunut ja lahoillut kiinalainen halpatuotantomopo, josta han halusi vuokraa kymmenen dollaria paivalta. Kaupungin ainoan vuokramopon omistajan ei tarvitse tinkia, joten mopoilusuunnitelmamme kaatuivat siihen. (Ei silla, etta kyseinen menopeli olisi allamme kahta viikkoa kestanytkaan..)
Niinpa sitten, kun viimein saimme pyykkimme (pyykinpesu voi joskus olla monimutkainen ja aikaavieva prosessi), nukuimme eraana aamuna pommiin ja lampsimme paamaarattomina bussiasemalle. Siella oli busseja rivissa odottamassa ja nimia taulussa. Valitsimme arpapelilla taululta ja kartalta yhden, joka kuulosti hyvalta: Nong Khiew. Bussi vei meidat vuoriston lapi, ylos, alas, ylos, alas. Pian emme tienneet, olemmeko ylhaalla vai alhaalla, vuoria oli kaikkialla ja me ajelimme niiden rinteilla kapeata tieta pitkin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hidas vauhti oli kuitenkin ihan mukava juttu, rinteilta oli valilla hurjat pudotukset alas laaksoon.
Me luulimme paatyvamme jonnekin piskuiseen kylaan, jossa saattoi olla korkeintaan (jos sitakaan) yksi guesthouse. Little did we know, again. Kartalla se oli vain pienella printilla painettu nimi, mutta kaunista ja vuoristoista jokivartta kuvittivat kymmenet bungalowit. Katuja taas varittivat kymmenet turistit. Eika aikaakaan, kun meille selvisi, etta tamakin pieni joenvarsikyla on jo vuosikausia komeillut Lonely Planetin (ja muiden vastaavien) sivuilla. Kirosimme taman paholaisen kasikirjaksi nimeamamme opuksen miljoonanteen kertaan (avautunemme joskus tasta Lonely Planet-aiheesta taas kerran hieman lisaa) ja hyvaksyimme kohtalomme. Maailmassa tuntuu olevan enaa hyvin harvoja paikkoja, jotka voi loytaa sattumalta.
Mutta kuinkas ollakaan, ei itse paikka ollut aivan niin suuri pettymys kuin aluksi luulimme. (Ei edelleenkaan silla, etta me metsastaisimme niita "koskemattomia seutuja", mutta me halusimme paasta sinne, minne opaskirjaturisti ei mene, sinne missa opaskirjaturistin kunniaksi ei ole pystytetty yhtakaan lansimaista vessanponttoa, sinne siis, missa on Laos). Huokailimme pitkalla sillalla hyvan aikaa kaunista joenvarsimaisemaa jylhine vuorineen. Pilvet roikkuivat vuoren rinteilla, totesimme olevamme korkealla. Loysimme tien varresta miellyttavan majatalon mukavine omistajineen ja mukavine asukkaineen. Pienella takapihalla paloi iltaisin nuotio ja Teron hanoilainen kitara soi. Emanta kokkasi meille ilmaiseksi ruokaa ja isanta vieraili tietokoneellamme pelaamassa peleja. Paikalliset ihmiset olivat erittain mukavia, eika turistien kasvavalla maaralla ole ainakaan viela ollut kauhean negatiivisia seurauksia. Eraalla pyoraretkella tapasimme paikallisia koululaisia. Pieni laopoika kirjoitti Pialle rakkauskirjeen ja piirsi viela kukkia kaupan paalle. Toiset pikkupojat toisaalla pitelivat sydamiaan ja voihkivat, huusivat peraan: “can I do something for you, miss!??!!”. Pia totesi mielissaan, etta seuraavassa kuussa kasvava ika ei taida niin nakyakaan, jos viela saattaa vedota itseaan melkein 20 vuotta nuorempiin. Vierailimme myos yhdessa lahistolla sijaitsevassa pienessa kylassa, jossa niin ikaan tapasimme lisaa mukavia paikallisia, jotka kutsuivat meidat koteihinsa ja juhliinsa.
Guesthousessamme asuvien asukkaiden kanssa joimme muutamana iltana lao-laoa (paikallista riisiviinaa, jota paikalliset kutsuvat viskiksi) ja paadyimme keskelle siltaa, kylan pimeimpaan paikkaan, soittamaan kitaraa ja laulelemaan kirkkaan tahtitaivaan alle. Keksimme hyvia lauluja ja vakoilimme sillalle salaa suutelemaan tullutta nuorta pariskuntaa.
Seuraavana iltana me istuimme kauan eraassa ravintolassa ja kerroimme kummitusjuttuja. Nama olivat hauskimmat iltamme aikoihin, ei siksi etta jotain valtavan mullistavaa olisi tapahtunut, vaan etta pitkasta aikaa oikeasti viihdyimme jonkun (tai tassa tapauksessa joidenkin) seurassa. Hyvia paivia, hyvia hetkia. Molempina iltoina tulimme takaisin “kotiin” melko myohaan, mielestamme hiljaa, isantamme mielesta emme. Han on luontainen jarkahtamaton ja rakastava, mutta ankara isahahmo. Hanen taytyi vain ilmestya portaiden paahan ja katsoa meita tuimasti silmalasiensa ali (tuo pieni mies, ja niin valtava auktoriteetti!) kun me kaikki, aikuiset ihmiset yllattaen pikkulapsiksi taantuneina, aloimme liikehtia levottomasti: “pitaisi varmaan tasta menna jo nukkumaan...”. Han oli aina oikeassa.
Mutta sitten seuralaisemme lahtivat ja meidankin menojalkamme alkoi vipattaa. Me mielimme kauemmas pohjoiseen. Ja viela kauemmaksi. Sinne, missa ei ole rikkaita lansimaalaisia ja heidan vessanponttojaan, pizzojaan, kalliita, lasiliukuovilla ja ilmanlammittimilla varustettuja luksusbungalowejaan. Ja viela kauemmaksi. Niinpa me otimme veneen ja lahdimme jokea ylavirtaan. Siella on paikka nimelta Muang Ngoi, jonne ei vie yhtakaan tieta. Sinne voi paasta vain veneella. Siella ei ole yhtakaan moottoriajoneuvoa. Sinne me mielimme.
Ja mitas sitten tapahtuikaan? No siita seuraavassa!
Otsikko: ensimmaista kertaa me olimme paikassa, jossa pilvet liikkuvat lahella maanpintaa. Melkein tuntui silta, etta voisi vaan vahan kurottaa ja haukata palan pilvihattaraa. Rousk!
“Two more days to die” (Vang Vieng 24.12.2009 - 3.1.2010 & Luang Prabang 3.- 6.1.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
On sinansa ironista, etta vietimme Vang Viengissa 10 paivaa, koska vain muutamaa viikkoa aiemmin harkitsimme jattavamme koko paikan valiin. Kuulimme epamaaraisia huhuja poliisiratsioista, armeijan valiintulosta (turistien okymeininkia hillitsemaan olivat huhupuheiden mukaan saapuneet) ja muusta epailyttavasta, joten kasityksemme tasta Laosin suurimmasta bilemekasta ei ollut kaksinen.
Vang Vieng on tunnettu “tuubaamisesta”, joka tarkoittaa suurta joukkoa kannisia turisteja ajelehtimassa isoilla auton sisakumeilla alas jokea, jonka varrella on rivi baareja. Baarin tyontekijat kiskovat turistit koysien avulla rannalle, turistit dokaavat aikansa ja jatkavat taas matkaansa. Oli aika, jolloin kymmenet baarit ja yleton kannaaminen eivat kuuluneet kuvioon, mutta se on mennyt jo aikoja sitten. (Me yritimme seitsemana paivana joka aamu lahtea tuubaamaan, mutta seitsemannen paivan aamuna totesimme, etta jos sita pitaa nain kauan yrittaa, se ei ehka kiinnosta meita tarpeeksi. Niinpa jatimme valiin koko jutun. Eika harmittanut, tilalle loysimme niin paljon kaikkea mielenkiintoisempaa tekemista.)
Vang Vieng on pieni kaupunki dramaattisen kauniiden vuorten keskella. Ja keskella virtaa joki. Toisella puolella ovat diskot, baarit ja muut pailumestat, toisella puolella on pelkkia bungalowikylia. Koska meilla ei ollut kokemusta tallaisista paikoista ennestaan, osasimme vain hammastella, mihin kaikkeen laosilaiset ovat turisteja miellyttaakseen ryhtyneet. Lansimaista (todella hyvaa, parempaa kuin lansimaissa!) ruokaa, ravintoloita, jotka nayttavat aamusta iltaan family guyta tai frendeja patjoilla makaileville asiakkailleen, kaupoissa kaikkea mita voi kuvitella tarvitsevansa. Unohtamatta maailman taivaallisimpia pannukakkuja, joita myyvat hymyilevat laotadit pienista pannukakkuvaunuistaan. Ei tarvitse kuin oleilla ja kaikki tulee luokse. Mutta mista ne tietavat niin tarkkaan, mista lansimaalaiset laiskottelijat tykkaavat? Edes lansimaissa ei ole vastaavaa keskittymaa, jossa jokainen lansimaalainen mielihalu tyydyttyy samalla kertaa. Ehka joku lansimaalainen on kertonut. Laosilaiset ottavat nopeasti opikseen; paikallisilla on kadehdittavan hyvia keinoja rahastaa turisteilla.
Runsaasta turistimaarasta (huomattavaa on myos se, etta Vang Vieng on myos rikkaiden laosilaisten matkakohde, kuten thaimaalaisten, vietnamilaisten ja kiinalaistenkin) huolimatta Vang Viengissa ei turhia kireilla. Oli hauskaa huomata, etta paikalliset tulivat perheineen turistien sekaan katsomaan Frendeja ja syomaan. Kukaan ei edelleenkaan tuputtanut mitaan, kukaan ei kayttaytynyt vihamielisesti, mika yllatti meidat taysin, ottaen huomioon minkalainen menomesta on kyseessa. Kerran eras paikallinen pubinpitaja ihmetteli Pialle, etta miksi kiinalaiset ja vietnamilaiset tulevat Laosiin, kun ei laosilaisilla ole tarvetta menna vietnamiin tai kiinaan.
Pia siihen: Oletko kaynyt koskaan ko. maissa?
Mies (nauraen, juurihan han sanoi, ettei laosilaisilla ole siihen syyta): En.
Pia: No jos kavisit, niin ymmartaisit miksi he haluavat tulla tanne.
Vaikka kaikissa maissa on omat aarteensa ja hyvat puolensa, missaan muualla ei ole sita mita Laosissa. Juuri niin hyva paikka on Laos. (Kyyninen aani paan sisalla toteaa nyt: toistaiseksi.)
Mutta sitten ovat ne huumeet. Vang Viengissa on ikuinen vappu ja uusi vuosi. Kannisten turistien laumat eivat koskaan katoa katukuvasta, koska heita tulee joka paiva uusia, bussilasteittain. Suurin osa Vang Viengiin tulevista (etenkin nuorista) turisteista saapuu paikalla bilettaakseen 24/7. Meno on sen mukaista. Vang Viengilaiset ovatkin tottuneet kaduille sammuneisiin turisteihin ja huumepaissaan hortoileviin, torkeasti kayttaytyviin teineihin. Baareissa myydaan sienipirteloita, jointteja, oopiumia, tiukempaakin tavaraa tarvittaessa. Alkoholia (sangoittain) unohtamatta. On mielenkiintoista huomata, kuinka vieraassa ymparistossa (kun kukaan ei tunne ketaan ja kohta lahdetaan jonnekin muualle) ihmiset tuudittautuvat olotilaan, missa millaan ei ole enaa valia. Parikymppiset brittitytot kavelivat kaupungin kaduilla pelkissa bikineissa (huomautus: Vang Viengissa EI ole uimarantaa). Eraana iltana istuimme ravintolassa syomassa, kun eras aussitytto, joka oli aivan sekaisin, kaveli ohitse kuola poskella ja hapyhuuli bikinien valista pilkottaen. Ei mikaan kaunis naky. Kun ottaa huomioon, miten hienovaraista, huomaavaista ja siveata laosilainen tapakulttuuri on, ei voi olla harmistumatta. Laosilaiset ovat aarimmaisen suvaitsevaisia ja hyvaksyvat lansimaalaisten hompsotykset ja oudot tavat kummempia ihmettelematta (“nain se vain on”, heidan voi kuvitella toteavan ja jatkavan elamaansa niin kuin ennenkin. Ihmisten erilaisuus on laosilaisille tosiasia, jota ei kyseenalaisteta eika tuomita. Tai jos tuomitaan, sita ei koskaan sanota tai nayteta.) mutta jossain menee raja. Kaduilla puolialasti ja taysissa sooseissa kayskentely ei kuulu missaan maassa hyvaksyttaviin asioihin. Kun nakee lansimaalaisten kayttaytyvan nainkin loukkaavasti (ja ei, puolialastomat, okykanniset brittitytot eivat olleet kenenkaan mielesta mikaan viehattava naky, moni taisi menettaa ruokahalunsa ja kauhistuneet katseet seurasivat heidan menoaan kauan) maassa jota voi ihan taydesta sydamestaan kutsua paratiisiksi, tulee hyvin surulliseksi. Mita naista ihmisista tulee? Mika heille tuottaa iloa? Mista he valittavat, mita he kunnioittavat? Heidan kasissaan on maailman tulevaisuus, naiden parikymppisten, jotka haluavat vain saada paansa sekaisin ja pitaa sen sekaisin. Eksyminen on nykyaan tila, jota ei kyseenalaisteta vaan ruokitaan.
Luojalle kiitos, me emme ole kayneet Phuketissa tai muissa vastaavissa helvetin esikartanoissa, joissa kuulemamme mukaan ihmiset paskovat paratiisirannoilla mereen, heittavat kaljapullonsa, huumeruiskunsa ja kaytetyt kondominsa maahan, joissa saniteettisysteemi on niin ylikuormittunut (liikaa ihmisia liian pienessa tilassa) etta kaikkialla haisee paska. Ehka Thaimaan vika on se, etta se on liian kaunis. Siina tapauksessa se on Laosinkin vika. Pidemmalle emme halua tata ajatuskuviota vieda, koska se on liian kauhistuttavaa.
Vang Viengin yltiopainen huumekulttuuri on kuitenkin aiheuttanut sen, etta paikalliset poliisit ovat keksineet oivan tavan ansaita runsaan vuosipalkan kertarysayksella; jos jaa kiinni jointin polttamisesta, joutuu pulittamaan poliisille 500 dollaria valttaakseen vankilatuomion (varmaankin 10-20 vuotta). Vaikka poliisien kyttaaminen ja kayskentely baareissa on hieman ahdistavaa (onko se tupakka? vai onko se jointti?) niin omalta osaltaan se hieman hillitsee rehottavaa huumeiden kayttoa. Mika ei ole ihan huono juttu, vaikka korruptoitunut poliisi sita onkin.
Vang Viengissa naimme jarjettomat maarat suomalaisia turisteja. Useimmiten parikymppisia nuoria jatkia, jotka ovat katsoneet muutaman jakson liikaa Madventuresia ja kuvittelevat nyt matkaavansa reissuruunina maailman kartoittamattomilla lakeuksilla, vaikka suhaavat Thaimaan saarien ja Laosin bilekeskittymien valilla halvan viinan ja huumeiden perassa. Useimmiten heita nahdessamme teeskentelimme olevamme ulkomaalaisia, niin paljon halusimme heidan kanssaan keskustella. Kerran erehdyimme juttelemaan ja heti ensitoikseen nuori poika pyyteli anteeksi huonoa suomeaan. “Joo, ma oon reissannut nyt jo jonkun kuukauden yksin thaimaassa ja taalla ja ma oon tottunut puhumaan englantia koko ajan. Et siis sori jos teil on hard time understand mun suomea, se on vahan paassyt tassa unohtumaan.” Niinpa niin. Kaiken lisaksi pojan englanti oli ehka jopa asteen kerran kauheampaa kuin Kimi Raikkosen F1-uransa alkuvuosina, joten naurua piti pidatella kaksin verroin.
Kerran vahan hassuttelimme eraiden poikien kustannuksella (ehka tama oli jopa liian julmaa, mutta siina hetkessa ajattelimme sen olevan vain hauska kepponen) ja teeskentelimme olevamme ulkomaalaisia. Englantimme on matkan varrella kehittynyt sen verran, ettei aksentista valttamatta paikanna mista pain olemme kotoisin, edes toinen suomalainen. Siispa aloimme puhumaan pojille aivan hulluja juttuja ja kuuntelimme naurua pidatellen, mita he sanoivat meista toisilleen suomeksi. Sen jalkeen Pia sanoi heille (suomeksi): Milta teista nyt tuntuisi tietaa, etta me ollaan suomesta ja vaan pelleiltiin asken? Poikia havetti. Tuli sanottua muutama hauska kommentti. Yritettiin tolkuttaa pojille, etta meista heidan sanomisensa olivat vain hauskoja, ja eihan me nyt todellisuudessa muutenkaan olla niin hulluja kuin esitettiin. Silti poikien nolostuminen jai roikkumaan ilmaan koko illaksi. Hoh. Joskus sita unohtaa, miten vakavasti suomalaiset nuoret miehet itsensa ottavat. (Ei millaan pahalla suomalaisille nuorille miehille, mutta lahes jarjestaan heidan kaytoksensa on aarimmaisen naurettavaa, heidan esiintymisensa minka tahansa asian tai alan asiantuntijoina hellyttavaa, heidan teeskennellyn kokeneisuutensa alle huterasti piiloutuva naiiviutensa joskus jopa sopoa, mutta eittamaton fakta on aina loppujen lopuksi se, ettei meilla ole heidan kanssaan mitaan keskusteltavaa. Muutaman vuoden paasta he tajuavat oman naurettavuutensa, niin kay kaikille, jolloin he toivottavasti hyvaksyvat hapeansa ja kasvavat ihmisina. SITTEN meidan ei enaa tarvitse teeskennella olevamme ulkomaalaisia. Mutta sita ennen me katselemme heidan sekoiluaan ja ylimaaraista testosteronia tihkuvaa idiotismiaan tuskastuneina ja huolestuneina ja toivomme, etta noista kasvaa viela jonain paivana miehia.)
Mutta kaiken edella esitetyn lisaksi Vang Vieng on suunnattoman kauniin luonnon ymparoima ja rauhallinen maaseutu on vain kivenheiton paassa. Vang Viengissa ollessamme asuimme joen toisella puolella (toisella puolella oli siis se meluisampi keskusta) vuoren juureen tokatyssa bungalowissa. Siella oli hiljaista ja rauhallista. Laikullinen topohantainen kissa vartioi rauhaamme bungalowin kuistilla ja hyppasi valilla sankyyn loikoilemaan. Aamulla ovesta ulos astuessa naki vuoren ja sen edustalla laiduntavat lehmalaumat, iltaisin aurinko laski kahden vuoren katveeseen ja taivas oli punainen. Yolla kuu kipusi vuoren huipulle ja oli keltaisempi kuin koskaan. Kyse oli siis lahinna vuoresta. Emme vaita jaaneemme kymmeneksi paivaksi vain vuoren takia, mutta silla oli suuri osansa tassa viivyttelyssa. (Useina aamuina herasimme ja kysyimme toisiltamme: pitaisiko tanaan lahtea? Sitten kumpikin vilkaisi ikkunasta ulos ja tiesi, ettei siita mitaan tule.)
Vuoren lisaksi meidat sai jaamaan vasymys ja kukkaan puhkeavat projektit, koskien nyt lahinna lauluja ja teksteja, sen sellaista, mista ei tassa sen enempaa. Jos jokin paikka inspiroi, niin silloin sielta ei pida poistuman, vaikka paikka itsessaan ei olisikaan juuri sita, mita olisi inspiroivalta ymparistolta odottanut. Joskus reissaaminen voi olla monenlaista. Reissuja maailmassa ja reissuja paan sisalla. Tallaisia paansisaisia hetkia koimme Vang Viengissa. (Epailijoille tiedoksi, etta ei, naihin retkiin eivat liittyneet sienipirtelot tai muutkaan huumausaineet..)
Ehka tarkein tekemamme huomio, levanneiden mieliemme viimein kootessa kaikkea sita, mita tahan mennessa olemme kokeneet ja oppineet (niin itsestamme kuin maailmasta) oli tama: Pienessa majassamme vuoren kupeessa oivalsimme, etta nyt se on alkanut. Se elama, jota ennen aina vain odotti alkavaksi. Se elama alkoi siita, kun ensimmaisen kerran elamassamme paatimme tehda sita mita haluamme sen sijaan, mita pitaisi tehda. Se oli hyvin yksinkertainen alku, mutta silti niin vaikea toteutettavaksi. Ensimmaisen askeleen jalkeen kaikki kuitenkin loksahtaa paikoilleen. Sitten sita on vain onnellinen, ei siksi etta olisi viela saavuttanut mitaan, vaan siksi etta sita uskaltaa viimein tavoitella. Ymmartaa, etta sita tavoittelee itsensa takia. Eika kenenkaan muun.
Tehkaa ihmiset sita, mita olette aina halunneet tehda. Heti, tanaan, nyt. Oli se sitten mita tahansa. Talo maaseudulla, kahvila joen kupeessa. Kirjan kirjoittaminen, pianotunnit. Lapsi. Meille se sattui olemaan tama matka, eika pelkastaan matka vaan se, etta jatti kaiken muun. Luopui helpoista valinnoista (miten helppoa ja helpottavaa olisikaan ollut jaada tarjottuihin tyopaikkoihin ja turvattuun tulevaisuuteen!) ja paatti kerrankin irtautua elamasta, josta ei oikeasti edes pida. Miten kauheaa onkaan huomata, etta on elanyt kaikki nama vuodet elamaa, josta ei pida! Odottanut sinnikkaasti sita jotain, joka ei koskaan tule ellei sita itse ota. Jos ei tee sita mita haluaa, vaan aina sita kaikkea muuta (ajattelee: huomenna sitten. tai ehka se saapuu jonain paivana, kun odotan tarpeeksi kauan) ei tule koskaan onnelliseksi. Aamen.
Vang Vieng on myos mielenkiintoinen sulatusuuni, jossa erilaiset ihmiset, tavat, mielihalut ja kulttuurit ovat tormayskurssilla keskenaan. Idyllisen katukuvan takana piilee yoelama, joka katkee sisaansa joukon erittain omituisia ihmisia, erittain intiimeja takahuoneita ja nuotiopiireja, joissa kaytetaan huumeita avoimesti tyontekijoiden paivystaessa poliisien varalta, tyontekijoiden itsekin kayttaessa huumeita aivan yhta avoimesti, kaikkien ollessa huumeissa, kaikkien tuntiessa toisensa vain silla omituisen varauksettomalla tavalla, jolla vain vieraaseen paikkaan samaan aikaan sattuneet, huumausaineita nauttineet ventovieraat voivat toisensa tuntea. Oisin kaduilla nakee ihmisia, joiden silmien takana ei ole sielua, eika kasvoilla minkaanlaista persoonaa. Tai sitten ihmisia, jotka ovat tahallisesti unohtaneet kaiken siita mita he joskus ovat olleet ja muuttuneet hetkeksi joksikuksi toiseksi. Jokaisella on tarina kerrottavanaan, jokaisen ihmisen surut ja ilot tirisevat lapi huume- ja viinahoyryisen paivasta toiseen jatkuvan hedonistisen kulutusjuhlan. Vang Vieng siis tarjosi meille enemman viihdyketta kuin osasimme odottaa. Siella tapasimme ehdottomasti omituisimmat ihmiset koko elamassamme. Saatoimme istua joskus tuntikausia jossain kadunkulmassa juttelemassa ohikulkeville ihmisille. Kuulimme kymmenia elamantarinoita, joista monet olivat todellakin omituisempia kuin fiktio. Ja olihan siella baarielamassakin meille paikkansa; eras baareista oli kuin suoraan kultaiselta 60-luvulta suurine hippinuotioineen. Hyvaa musiikkia unohtamatta. Yhtena iltana hengailimme omistajan (n.60 vuotias laomies) kanssa baarin “takahuoneessa” (koko baari oli siis taivasalla, joten huoneesta ei voi puhua) ja saimme tietaa, etta han oli viisitoista vuotta aiemmin tullut ajatelleeksi, etta voisi olla hyva idea laittaa joukko kaljottelevia turisteja lillumaan virran mukana alas jokea. Ja nain tapahtui. Hauskaa, etta tapasimme miehen, joka keksi Vang Viengin vetonaulan, mutta emme koskaan itse kokeilleet sita.
Tapasimme ruotsalaisen narkkaripojan, joka poltti taukoamatta opiumia ja kertoi asuneensa kerran lontoossa. Ensin halvimmassa mahdollisessa murjussa seitseman jatkuvasti runkkaavan mustan heroinistin kanssa, sitten kodittomana kadulla, ihoinfektion kalvamana. Plus muita tarinoita. Parhaimmat tarinat ovat aina totta. Jouluaattona tapasimme parikymppisen brittipojan, joka vietti syntymapaivaansa ja oli paattanyt kuolla kahden paivan sisaan. “Iดve got two more days to die”, han sanoi. Han myos sanoi juoneensa sienipirtelon ja kayneensa Jumalan luona. Tasta syysta han uskoi olevansa Jeesus. Kaiketi Vang Viengissa voi kuolla useammalla kuin yhdella tavalla. Irti todellisuudesta, irti maailmasta. (Ja voimme vain ounastella, etta Vang Vieng on viela viaton, sinne saapuvat ihmisetkin vasta omituisen ja epamuodostuneen jaavuoren huippu. Me emme ole viela nahneet Intian Goaa tai muita vastaavia.)
Vang Viengissa lepasimme, tapasimme ihmisia, lepasimme, uppouduimme omiin juttuihimme vailla pakkoa liikkua, menna, lahtea tai tehda. Se oli todellakin tarpeen. Sinansa emme olisi voineet loytaa parempaa paikkaa tehda nain. Vang Viengissa on jokaiselle paivalle jotain uutta, mutta myos mahdollisuus rentoutumiseen ja rauhaan, tuntikausien kavelyyn maaseudulla ja piristavan mukaviin seikkailuihin laheisissa luolissa ja vuorilla. Eraana paivana uimme otsalamppujen valossa luolan sisassa olevassa vesialtaassa, joka ulottui syvalle maan sisaan. Veden lapi saattoi nahda syvan luolaston ja kraaterin, siella syvalla maa valitti ja elamoi, selkapiita karmi, pelotti etta joku ikivanha vuorihirvio syo jalat jos ui liian pitkalle.
Mutta kymmenen paivan unohtuminen yhteen paikkaan tarkoitti sita, etta viisumiin piti ottaa lisaa paivia, jos mielimme nahda Laosista muutakin kun tata lansimaista hedonismitaivasta. Sen muun nakematta jattaminen olisi ollut rikos, joten niinpa sitten viimein raahasimme laiskotelleet ruhomme Luang Prabangiin ja immigration officeen. Pidennys maksoi 2 dollaria paiva, kertaa 16 kertaa kaksi.
(Vang Viengissa alkoivat muuten myos terveysongelmat, joista karsimme edelleenkin. Pian kainaloreian viimein parannuttua saimme aivan hirvittavan henkea ahdistavan ja oksennuskouristuksia aiheuttavan yskan, joka kesti kaksi viikkoa. Samalla lahti myos ruokahalu. Ei vain kertakaikkiaan voinut syoda mitaan. Tata aiemmin olimme jo monta kuukautta aiemmin siirtyneet “kaksi kertaa paivassa” ruokailurytmiin, joka tarkoittaa, etta syomme yli puolet vahemman mita syomme normaalisti suomessa. Kyse ei ole rahan saastamisesta. Ei vain yksinkertaisesti maistu enempi. Niinpa nyt hammastelemme yllattaen kuihtuneita varsiamme. Vaaดalle olisi mielenkiintoista paasta.)
Luang Prabangissa emme todellakaan viihtyneet. Emme tienneet paikasta etukateen muuta kuin sen, etta se on jalleen yksi maailmanperintokohde, ja siten turistien ylikansoittama. Perilla naimme erittain keskieurooppalaisen kaupungin erittain keskieurooppalaisilta nayttavine turisteineen. Ihan kuin olisi eri maahan saapunut. Yllattavinta oli se, etta Luang Prabang on pakettimatkakohde, joten euroopasta voi lentaa sinne suoralla lennolla. Se jos mika tuo paikalle paljon keskiluokkaisia lapsiperheita pulleine lompakkoineen. Tasta syysta kaikki Luang Prabangissa on myos erittain kallista. Se, miksi esimerkiksi ranskalaiset haluavat lentaa lentokoneella toiselle puolelle maailmaa vain nahdakseen tismalleen samanlaisen kaupungin kuin mita he nakevat omalla maaseudullaan, on taysi arvoitus. Myos laosilaiset itse ovat Luang Prabangissa tyystin erilaisia kuin muualla. Laos this is not.
Alkuperainen suunnitelmamme oli vuokrata Luang Prabangista mopo ja lahtea silla kiertelemaan pohjoista. Mutta paikan paalla meille selvisi, etta koko kaupungista ei voi loytaa mopoa halvemmalla kuin 20USD/paiva. Huisia, koska esimerkiksi Vang Viengissa hinta on 3 dollaria paiva. Kuulimme, etta korkea hinta johtuu siita, etta mopon vuokraaminen oli Luang Prabangissa vuosia kiellettya, johtuen turistien aiheuttamista lukuisista onnettomuuksista. Kuulema naissa oli kuollut muutamia paikallisten vauvoja, joten ongelma oli vakava (paikallisilla on tapana kuljettaa pienia lapsia ilman kyparaa mopossa edessaan tai takanaan, joten onnettomuuden sattuessa seuraukset ovat melko lopullisia..) Nyt mopon vuokraaja siis joutuu maksamaan poliisille rahaa saadakseen vuokrata mopon ylipaataan. Emme sinansa ihmettele onnettomuuksien maaraa. Luang Prabangiin saapuva turisti ei useinkaan ole ajanut aiemmin aasiassa eika tottunut paikalliseen liikenteeseen, jonka saannot ovat taysin erilaiset (jos niita nyt ylipaataan on olemassa) kuin euroopassa. Katastrofin ainekset ovat siis aina lasna.
Niinpa suunnitelmat menivat jalleen kerran uusiksi, eika auttanut muu, kuin lahtea bussilla pohjoiseen mopoa metsastamaan. Siita seuraavassa!
(Pahoittelemme taman merkinnan auttamatonta sekavuutta ja hirveata pituutta. Tana aikana meille vain tapahtui niin paljon kaikkea, jonka olisimme halunneet jakaa teidan kanssanne. Tassa siita vain jaavuoren huippu. Huhhuijaa sentaan!)
On sinansa ironista, etta vietimme Vang Viengissa 10 paivaa, koska vain muutamaa viikkoa aiemmin harkitsimme jattavamme koko paikan valiin. Kuulimme epamaaraisia huhuja poliisiratsioista, armeijan valiintulosta (turistien okymeininkia hillitsemaan olivat huhupuheiden mukaan saapuneet) ja muusta epailyttavasta, joten kasityksemme tasta Laosin suurimmasta bilemekasta ei ollut kaksinen.
Vang Vieng on tunnettu “tuubaamisesta”, joka tarkoittaa suurta joukkoa kannisia turisteja ajelehtimassa isoilla auton sisakumeilla alas jokea, jonka varrella on rivi baareja. Baarin tyontekijat kiskovat turistit koysien avulla rannalle, turistit dokaavat aikansa ja jatkavat taas matkaansa. Oli aika, jolloin kymmenet baarit ja yleton kannaaminen eivat kuuluneet kuvioon, mutta se on mennyt jo aikoja sitten. (Me yritimme seitsemana paivana joka aamu lahtea tuubaamaan, mutta seitsemannen paivan aamuna totesimme, etta jos sita pitaa nain kauan yrittaa, se ei ehka kiinnosta meita tarpeeksi. Niinpa jatimme valiin koko jutun. Eika harmittanut, tilalle loysimme niin paljon kaikkea mielenkiintoisempaa tekemista.)
Vang Vieng on pieni kaupunki dramaattisen kauniiden vuorten keskella. Ja keskella virtaa joki. Toisella puolella ovat diskot, baarit ja muut pailumestat, toisella puolella on pelkkia bungalowikylia. Koska meilla ei ollut kokemusta tallaisista paikoista ennestaan, osasimme vain hammastella, mihin kaikkeen laosilaiset ovat turisteja miellyttaakseen ryhtyneet. Lansimaista (todella hyvaa, parempaa kuin lansimaissa!) ruokaa, ravintoloita, jotka nayttavat aamusta iltaan family guyta tai frendeja patjoilla makaileville asiakkailleen, kaupoissa kaikkea mita voi kuvitella tarvitsevansa. Unohtamatta maailman taivaallisimpia pannukakkuja, joita myyvat hymyilevat laotadit pienista pannukakkuvaunuistaan. Ei tarvitse kuin oleilla ja kaikki tulee luokse. Mutta mista ne tietavat niin tarkkaan, mista lansimaalaiset laiskottelijat tykkaavat? Edes lansimaissa ei ole vastaavaa keskittymaa, jossa jokainen lansimaalainen mielihalu tyydyttyy samalla kertaa. Ehka joku lansimaalainen on kertonut. Laosilaiset ottavat nopeasti opikseen; paikallisilla on kadehdittavan hyvia keinoja rahastaa turisteilla.
Runsaasta turistimaarasta (huomattavaa on myos se, etta Vang Vieng on myos rikkaiden laosilaisten matkakohde, kuten thaimaalaisten, vietnamilaisten ja kiinalaistenkin) huolimatta Vang Viengissa ei turhia kireilla. Oli hauskaa huomata, etta paikalliset tulivat perheineen turistien sekaan katsomaan Frendeja ja syomaan. Kukaan ei edelleenkaan tuputtanut mitaan, kukaan ei kayttaytynyt vihamielisesti, mika yllatti meidat taysin, ottaen huomioon minkalainen menomesta on kyseessa. Kerran eras paikallinen pubinpitaja ihmetteli Pialle, etta miksi kiinalaiset ja vietnamilaiset tulevat Laosiin, kun ei laosilaisilla ole tarvetta menna vietnamiin tai kiinaan.
Pia siihen: Oletko kaynyt koskaan ko. maissa?
Mies (nauraen, juurihan han sanoi, ettei laosilaisilla ole siihen syyta): En.
Pia: No jos kavisit, niin ymmartaisit miksi he haluavat tulla tanne.
Vaikka kaikissa maissa on omat aarteensa ja hyvat puolensa, missaan muualla ei ole sita mita Laosissa. Juuri niin hyva paikka on Laos. (Kyyninen aani paan sisalla toteaa nyt: toistaiseksi.)
Mutta sitten ovat ne huumeet. Vang Viengissa on ikuinen vappu ja uusi vuosi. Kannisten turistien laumat eivat koskaan katoa katukuvasta, koska heita tulee joka paiva uusia, bussilasteittain. Suurin osa Vang Viengiin tulevista (etenkin nuorista) turisteista saapuu paikalla bilettaakseen 24/7. Meno on sen mukaista. Vang Viengilaiset ovatkin tottuneet kaduille sammuneisiin turisteihin ja huumepaissaan hortoileviin, torkeasti kayttaytyviin teineihin. Baareissa myydaan sienipirteloita, jointteja, oopiumia, tiukempaakin tavaraa tarvittaessa. Alkoholia (sangoittain) unohtamatta. On mielenkiintoista huomata, kuinka vieraassa ymparistossa (kun kukaan ei tunne ketaan ja kohta lahdetaan jonnekin muualle) ihmiset tuudittautuvat olotilaan, missa millaan ei ole enaa valia. Parikymppiset brittitytot kavelivat kaupungin kaduilla pelkissa bikineissa (huomautus: Vang Viengissa EI ole uimarantaa). Eraana iltana istuimme ravintolassa syomassa, kun eras aussitytto, joka oli aivan sekaisin, kaveli ohitse kuola poskella ja hapyhuuli bikinien valista pilkottaen. Ei mikaan kaunis naky. Kun ottaa huomioon, miten hienovaraista, huomaavaista ja siveata laosilainen tapakulttuuri on, ei voi olla harmistumatta. Laosilaiset ovat aarimmaisen suvaitsevaisia ja hyvaksyvat lansimaalaisten hompsotykset ja oudot tavat kummempia ihmettelematta (“nain se vain on”, heidan voi kuvitella toteavan ja jatkavan elamaansa niin kuin ennenkin. Ihmisten erilaisuus on laosilaisille tosiasia, jota ei kyseenalaisteta eika tuomita. Tai jos tuomitaan, sita ei koskaan sanota tai nayteta.) mutta jossain menee raja. Kaduilla puolialasti ja taysissa sooseissa kayskentely ei kuulu missaan maassa hyvaksyttaviin asioihin. Kun nakee lansimaalaisten kayttaytyvan nainkin loukkaavasti (ja ei, puolialastomat, okykanniset brittitytot eivat olleet kenenkaan mielesta mikaan viehattava naky, moni taisi menettaa ruokahalunsa ja kauhistuneet katseet seurasivat heidan menoaan kauan) maassa jota voi ihan taydesta sydamestaan kutsua paratiisiksi, tulee hyvin surulliseksi. Mita naista ihmisista tulee? Mika heille tuottaa iloa? Mista he valittavat, mita he kunnioittavat? Heidan kasissaan on maailman tulevaisuus, naiden parikymppisten, jotka haluavat vain saada paansa sekaisin ja pitaa sen sekaisin. Eksyminen on nykyaan tila, jota ei kyseenalaisteta vaan ruokitaan.
Luojalle kiitos, me emme ole kayneet Phuketissa tai muissa vastaavissa helvetin esikartanoissa, joissa kuulemamme mukaan ihmiset paskovat paratiisirannoilla mereen, heittavat kaljapullonsa, huumeruiskunsa ja kaytetyt kondominsa maahan, joissa saniteettisysteemi on niin ylikuormittunut (liikaa ihmisia liian pienessa tilassa) etta kaikkialla haisee paska. Ehka Thaimaan vika on se, etta se on liian kaunis. Siina tapauksessa se on Laosinkin vika. Pidemmalle emme halua tata ajatuskuviota vieda, koska se on liian kauhistuttavaa.
Vang Viengin yltiopainen huumekulttuuri on kuitenkin aiheuttanut sen, etta paikalliset poliisit ovat keksineet oivan tavan ansaita runsaan vuosipalkan kertarysayksella; jos jaa kiinni jointin polttamisesta, joutuu pulittamaan poliisille 500 dollaria valttaakseen vankilatuomion (varmaankin 10-20 vuotta). Vaikka poliisien kyttaaminen ja kayskentely baareissa on hieman ahdistavaa (onko se tupakka? vai onko se jointti?) niin omalta osaltaan se hieman hillitsee rehottavaa huumeiden kayttoa. Mika ei ole ihan huono juttu, vaikka korruptoitunut poliisi sita onkin.
Vang Viengissa naimme jarjettomat maarat suomalaisia turisteja. Useimmiten parikymppisia nuoria jatkia, jotka ovat katsoneet muutaman jakson liikaa Madventuresia ja kuvittelevat nyt matkaavansa reissuruunina maailman kartoittamattomilla lakeuksilla, vaikka suhaavat Thaimaan saarien ja Laosin bilekeskittymien valilla halvan viinan ja huumeiden perassa. Useimmiten heita nahdessamme teeskentelimme olevamme ulkomaalaisia, niin paljon halusimme heidan kanssaan keskustella. Kerran erehdyimme juttelemaan ja heti ensitoikseen nuori poika pyyteli anteeksi huonoa suomeaan. “Joo, ma oon reissannut nyt jo jonkun kuukauden yksin thaimaassa ja taalla ja ma oon tottunut puhumaan englantia koko ajan. Et siis sori jos teil on hard time understand mun suomea, se on vahan paassyt tassa unohtumaan.” Niinpa niin. Kaiken lisaksi pojan englanti oli ehka jopa asteen kerran kauheampaa kuin Kimi Raikkosen F1-uransa alkuvuosina, joten naurua piti pidatella kaksin verroin.
Kerran vahan hassuttelimme eraiden poikien kustannuksella (ehka tama oli jopa liian julmaa, mutta siina hetkessa ajattelimme sen olevan vain hauska kepponen) ja teeskentelimme olevamme ulkomaalaisia. Englantimme on matkan varrella kehittynyt sen verran, ettei aksentista valttamatta paikanna mista pain olemme kotoisin, edes toinen suomalainen. Siispa aloimme puhumaan pojille aivan hulluja juttuja ja kuuntelimme naurua pidatellen, mita he sanoivat meista toisilleen suomeksi. Sen jalkeen Pia sanoi heille (suomeksi): Milta teista nyt tuntuisi tietaa, etta me ollaan suomesta ja vaan pelleiltiin asken? Poikia havetti. Tuli sanottua muutama hauska kommentti. Yritettiin tolkuttaa pojille, etta meista heidan sanomisensa olivat vain hauskoja, ja eihan me nyt todellisuudessa muutenkaan olla niin hulluja kuin esitettiin. Silti poikien nolostuminen jai roikkumaan ilmaan koko illaksi. Hoh. Joskus sita unohtaa, miten vakavasti suomalaiset nuoret miehet itsensa ottavat. (Ei millaan pahalla suomalaisille nuorille miehille, mutta lahes jarjestaan heidan kaytoksensa on aarimmaisen naurettavaa, heidan esiintymisensa minka tahansa asian tai alan asiantuntijoina hellyttavaa, heidan teeskennellyn kokeneisuutensa alle huterasti piiloutuva naiiviutensa joskus jopa sopoa, mutta eittamaton fakta on aina loppujen lopuksi se, ettei meilla ole heidan kanssaan mitaan keskusteltavaa. Muutaman vuoden paasta he tajuavat oman naurettavuutensa, niin kay kaikille, jolloin he toivottavasti hyvaksyvat hapeansa ja kasvavat ihmisina. SITTEN meidan ei enaa tarvitse teeskennella olevamme ulkomaalaisia. Mutta sita ennen me katselemme heidan sekoiluaan ja ylimaaraista testosteronia tihkuvaa idiotismiaan tuskastuneina ja huolestuneina ja toivomme, etta noista kasvaa viela jonain paivana miehia.)
Mutta kaiken edella esitetyn lisaksi Vang Vieng on suunnattoman kauniin luonnon ymparoima ja rauhallinen maaseutu on vain kivenheiton paassa. Vang Viengissa ollessamme asuimme joen toisella puolella (toisella puolella oli siis se meluisampi keskusta) vuoren juureen tokatyssa bungalowissa. Siella oli hiljaista ja rauhallista. Laikullinen topohantainen kissa vartioi rauhaamme bungalowin kuistilla ja hyppasi valilla sankyyn loikoilemaan. Aamulla ovesta ulos astuessa naki vuoren ja sen edustalla laiduntavat lehmalaumat, iltaisin aurinko laski kahden vuoren katveeseen ja taivas oli punainen. Yolla kuu kipusi vuoren huipulle ja oli keltaisempi kuin koskaan. Kyse oli siis lahinna vuoresta. Emme vaita jaaneemme kymmeneksi paivaksi vain vuoren takia, mutta silla oli suuri osansa tassa viivyttelyssa. (Useina aamuina herasimme ja kysyimme toisiltamme: pitaisiko tanaan lahtea? Sitten kumpikin vilkaisi ikkunasta ulos ja tiesi, ettei siita mitaan tule.)
Vuoren lisaksi meidat sai jaamaan vasymys ja kukkaan puhkeavat projektit, koskien nyt lahinna lauluja ja teksteja, sen sellaista, mista ei tassa sen enempaa. Jos jokin paikka inspiroi, niin silloin sielta ei pida poistuman, vaikka paikka itsessaan ei olisikaan juuri sita, mita olisi inspiroivalta ymparistolta odottanut. Joskus reissaaminen voi olla monenlaista. Reissuja maailmassa ja reissuja paan sisalla. Tallaisia paansisaisia hetkia koimme Vang Viengissa. (Epailijoille tiedoksi, etta ei, naihin retkiin eivat liittyneet sienipirtelot tai muutkaan huumausaineet..)
Ehka tarkein tekemamme huomio, levanneiden mieliemme viimein kootessa kaikkea sita, mita tahan mennessa olemme kokeneet ja oppineet (niin itsestamme kuin maailmasta) oli tama: Pienessa majassamme vuoren kupeessa oivalsimme, etta nyt se on alkanut. Se elama, jota ennen aina vain odotti alkavaksi. Se elama alkoi siita, kun ensimmaisen kerran elamassamme paatimme tehda sita mita haluamme sen sijaan, mita pitaisi tehda. Se oli hyvin yksinkertainen alku, mutta silti niin vaikea toteutettavaksi. Ensimmaisen askeleen jalkeen kaikki kuitenkin loksahtaa paikoilleen. Sitten sita on vain onnellinen, ei siksi etta olisi viela saavuttanut mitaan, vaan siksi etta sita uskaltaa viimein tavoitella. Ymmartaa, etta sita tavoittelee itsensa takia. Eika kenenkaan muun.
Tehkaa ihmiset sita, mita olette aina halunneet tehda. Heti, tanaan, nyt. Oli se sitten mita tahansa. Talo maaseudulla, kahvila joen kupeessa. Kirjan kirjoittaminen, pianotunnit. Lapsi. Meille se sattui olemaan tama matka, eika pelkastaan matka vaan se, etta jatti kaiken muun. Luopui helpoista valinnoista (miten helppoa ja helpottavaa olisikaan ollut jaada tarjottuihin tyopaikkoihin ja turvattuun tulevaisuuteen!) ja paatti kerrankin irtautua elamasta, josta ei oikeasti edes pida. Miten kauheaa onkaan huomata, etta on elanyt kaikki nama vuodet elamaa, josta ei pida! Odottanut sinnikkaasti sita jotain, joka ei koskaan tule ellei sita itse ota. Jos ei tee sita mita haluaa, vaan aina sita kaikkea muuta (ajattelee: huomenna sitten. tai ehka se saapuu jonain paivana, kun odotan tarpeeksi kauan) ei tule koskaan onnelliseksi. Aamen.
Vang Vieng on myos mielenkiintoinen sulatusuuni, jossa erilaiset ihmiset, tavat, mielihalut ja kulttuurit ovat tormayskurssilla keskenaan. Idyllisen katukuvan takana piilee yoelama, joka katkee sisaansa joukon erittain omituisia ihmisia, erittain intiimeja takahuoneita ja nuotiopiireja, joissa kaytetaan huumeita avoimesti tyontekijoiden paivystaessa poliisien varalta, tyontekijoiden itsekin kayttaessa huumeita aivan yhta avoimesti, kaikkien ollessa huumeissa, kaikkien tuntiessa toisensa vain silla omituisen varauksettomalla tavalla, jolla vain vieraaseen paikkaan samaan aikaan sattuneet, huumausaineita nauttineet ventovieraat voivat toisensa tuntea. Oisin kaduilla nakee ihmisia, joiden silmien takana ei ole sielua, eika kasvoilla minkaanlaista persoonaa. Tai sitten ihmisia, jotka ovat tahallisesti unohtaneet kaiken siita mita he joskus ovat olleet ja muuttuneet hetkeksi joksikuksi toiseksi. Jokaisella on tarina kerrottavanaan, jokaisen ihmisen surut ja ilot tirisevat lapi huume- ja viinahoyryisen paivasta toiseen jatkuvan hedonistisen kulutusjuhlan. Vang Vieng siis tarjosi meille enemman viihdyketta kuin osasimme odottaa. Siella tapasimme ehdottomasti omituisimmat ihmiset koko elamassamme. Saatoimme istua joskus tuntikausia jossain kadunkulmassa juttelemassa ohikulkeville ihmisille. Kuulimme kymmenia elamantarinoita, joista monet olivat todellakin omituisempia kuin fiktio. Ja olihan siella baarielamassakin meille paikkansa; eras baareista oli kuin suoraan kultaiselta 60-luvulta suurine hippinuotioineen. Hyvaa musiikkia unohtamatta. Yhtena iltana hengailimme omistajan (n.60 vuotias laomies) kanssa baarin “takahuoneessa” (koko baari oli siis taivasalla, joten huoneesta ei voi puhua) ja saimme tietaa, etta han oli viisitoista vuotta aiemmin tullut ajatelleeksi, etta voisi olla hyva idea laittaa joukko kaljottelevia turisteja lillumaan virran mukana alas jokea. Ja nain tapahtui. Hauskaa, etta tapasimme miehen, joka keksi Vang Viengin vetonaulan, mutta emme koskaan itse kokeilleet sita.
Tapasimme ruotsalaisen narkkaripojan, joka poltti taukoamatta opiumia ja kertoi asuneensa kerran lontoossa. Ensin halvimmassa mahdollisessa murjussa seitseman jatkuvasti runkkaavan mustan heroinistin kanssa, sitten kodittomana kadulla, ihoinfektion kalvamana. Plus muita tarinoita. Parhaimmat tarinat ovat aina totta. Jouluaattona tapasimme parikymppisen brittipojan, joka vietti syntymapaivaansa ja oli paattanyt kuolla kahden paivan sisaan. “Iดve got two more days to die”, han sanoi. Han myos sanoi juoneensa sienipirtelon ja kayneensa Jumalan luona. Tasta syysta han uskoi olevansa Jeesus. Kaiketi Vang Viengissa voi kuolla useammalla kuin yhdella tavalla. Irti todellisuudesta, irti maailmasta. (Ja voimme vain ounastella, etta Vang Vieng on viela viaton, sinne saapuvat ihmisetkin vasta omituisen ja epamuodostuneen jaavuoren huippu. Me emme ole viela nahneet Intian Goaa tai muita vastaavia.)
Vang Viengissa lepasimme, tapasimme ihmisia, lepasimme, uppouduimme omiin juttuihimme vailla pakkoa liikkua, menna, lahtea tai tehda. Se oli todellakin tarpeen. Sinansa emme olisi voineet loytaa parempaa paikkaa tehda nain. Vang Viengissa on jokaiselle paivalle jotain uutta, mutta myos mahdollisuus rentoutumiseen ja rauhaan, tuntikausien kavelyyn maaseudulla ja piristavan mukaviin seikkailuihin laheisissa luolissa ja vuorilla. Eraana paivana uimme otsalamppujen valossa luolan sisassa olevassa vesialtaassa, joka ulottui syvalle maan sisaan. Veden lapi saattoi nahda syvan luolaston ja kraaterin, siella syvalla maa valitti ja elamoi, selkapiita karmi, pelotti etta joku ikivanha vuorihirvio syo jalat jos ui liian pitkalle.
Mutta kymmenen paivan unohtuminen yhteen paikkaan tarkoitti sita, etta viisumiin piti ottaa lisaa paivia, jos mielimme nahda Laosista muutakin kun tata lansimaista hedonismitaivasta. Sen muun nakematta jattaminen olisi ollut rikos, joten niinpa sitten viimein raahasimme laiskotelleet ruhomme Luang Prabangiin ja immigration officeen. Pidennys maksoi 2 dollaria paiva, kertaa 16 kertaa kaksi.
(Vang Viengissa alkoivat muuten myos terveysongelmat, joista karsimme edelleenkin. Pian kainaloreian viimein parannuttua saimme aivan hirvittavan henkea ahdistavan ja oksennuskouristuksia aiheuttavan yskan, joka kesti kaksi viikkoa. Samalla lahti myos ruokahalu. Ei vain kertakaikkiaan voinut syoda mitaan. Tata aiemmin olimme jo monta kuukautta aiemmin siirtyneet “kaksi kertaa paivassa” ruokailurytmiin, joka tarkoittaa, etta syomme yli puolet vahemman mita syomme normaalisti suomessa. Kyse ei ole rahan saastamisesta. Ei vain yksinkertaisesti maistu enempi. Niinpa nyt hammastelemme yllattaen kuihtuneita varsiamme. Vaaดalle olisi mielenkiintoista paasta.)
Luang Prabangissa emme todellakaan viihtyneet. Emme tienneet paikasta etukateen muuta kuin sen, etta se on jalleen yksi maailmanperintokohde, ja siten turistien ylikansoittama. Perilla naimme erittain keskieurooppalaisen kaupungin erittain keskieurooppalaisilta nayttavine turisteineen. Ihan kuin olisi eri maahan saapunut. Yllattavinta oli se, etta Luang Prabang on pakettimatkakohde, joten euroopasta voi lentaa sinne suoralla lennolla. Se jos mika tuo paikalle paljon keskiluokkaisia lapsiperheita pulleine lompakkoineen. Tasta syysta kaikki Luang Prabangissa on myos erittain kallista. Se, miksi esimerkiksi ranskalaiset haluavat lentaa lentokoneella toiselle puolelle maailmaa vain nahdakseen tismalleen samanlaisen kaupungin kuin mita he nakevat omalla maaseudullaan, on taysi arvoitus. Myos laosilaiset itse ovat Luang Prabangissa tyystin erilaisia kuin muualla. Laos this is not.
Alkuperainen suunnitelmamme oli vuokrata Luang Prabangista mopo ja lahtea silla kiertelemaan pohjoista. Mutta paikan paalla meille selvisi, etta koko kaupungista ei voi loytaa mopoa halvemmalla kuin 20USD/paiva. Huisia, koska esimerkiksi Vang Viengissa hinta on 3 dollaria paiva. Kuulimme, etta korkea hinta johtuu siita, etta mopon vuokraaminen oli Luang Prabangissa vuosia kiellettya, johtuen turistien aiheuttamista lukuisista onnettomuuksista. Kuulema naissa oli kuollut muutamia paikallisten vauvoja, joten ongelma oli vakava (paikallisilla on tapana kuljettaa pienia lapsia ilman kyparaa mopossa edessaan tai takanaan, joten onnettomuuden sattuessa seuraukset ovat melko lopullisia..) Nyt mopon vuokraaja siis joutuu maksamaan poliisille rahaa saadakseen vuokrata mopon ylipaataan. Emme sinansa ihmettele onnettomuuksien maaraa. Luang Prabangiin saapuva turisti ei useinkaan ole ajanut aiemmin aasiassa eika tottunut paikalliseen liikenteeseen, jonka saannot ovat taysin erilaiset (jos niita nyt ylipaataan on olemassa) kuin euroopassa. Katastrofin ainekset ovat siis aina lasna.
Niinpa suunnitelmat menivat jalleen kerran uusiksi, eika auttanut muu, kuin lahtea bussilla pohjoiseen mopoa metsastamaan. Siita seuraavassa!
(Pahoittelemme taman merkinnan auttamatonta sekavuutta ja hirveata pituutta. Tana aikana meille vain tapahtui niin paljon kaikkea, jonka olisimme halunneet jakaa teidan kanssanne. Tassa siita vain jaavuoren huippu. Huhhuijaa sentaan!)
torstai 7. tammikuuta 2010
Huomio homio mio!
Edellisiin merkintoihin (Don Det, Pakse, jne.) lisatty viimein myos kuvia. Kaykaahan kattelemassa, siella on kivoja nakymia.
Reissusuunnitelmamme ovat hieman muuttuneet. Tulevaisuus nayttaa talla hetkella talta:
Laos 26.1. saakka
Thaimaa 26.1. -> (2 viikkoa)
Myanmar 1kk (lento Thaimaan viisumin loputtua, ja juu, ensimmaista kertaa joudumme lentamaan kun Myanmar alias Burmaan ei maitse paase matkustamaan kuin rajoitetusti.)
Intia 1-3 kk (?)
Italian ja ehka Saksan kautta kotiin.
Jepulis! Katotaan mita naille suunnitelmille kay.
Reissusuunnitelmamme ovat hieman muuttuneet. Tulevaisuus nayttaa talla hetkella talta:
Laos 26.1. saakka
Thaimaa 26.1. -> (2 viikkoa)
Myanmar 1kk (lento Thaimaan viisumin loputtua, ja juu, ensimmaista kertaa joudumme lentamaan kun Myanmar alias Burmaan ei maitse paase matkustamaan kuin rajoitetusti.)
Intia 1-3 kk (?)
Italian ja ehka Saksan kautta kotiin.
Jepulis! Katotaan mita naille suunnitelmille kay.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Psst, muutama huomio meista.
Matkaillessa tapahtuu jannia juttuja. Sita niinkuin muuttuu ihmisena, sisalta ja ulkoa. Tama ei ole mikaan klisee. Henkisen tasapainon ja hyvinvoimisen kannalta pidemman reissun tekeminen on kutakuinkin parasta, mita kukaan voi koskaan itselleen tehda. Suosittelemme, taydesta sydamesta. Jata kaikki, niin saat sitakin enemman.
Ulkoisemmassa olemuksessa olemme todenneet ilmenneen muun muassa seuraavanlaisia ilmioita:
- Piittaamattomuus ulkonaosta. "Kun millaan ei ole enaa valia". Paskaiset naamat, vaatteet ja jalat ovat arkipaivaa. Hajukaan ei haittaa, ei se suihkussa kayminen taalla reissun paalla ole aina edes mahdollista. Omituiset asuyhdistelmat ovat tulleet jaadakseen. Toisten turistien vaatteista aina nakee, miten kauan ja milla mentaliteetilla reissataan. Matkaa matkan takia tekevilla ei ole aikaa saati rahaa miettia, mika vari tahi asuste sopii yhteen minkakin kanssa. Jokaisessa vaatteessa on reikia, lahtemattomia likalantteja ja muuta epamaaraista. Kun joku aloittaa kymmenennen kerran keskustelun sanomalla: taidatte olla olleet reissussa jo pidempaan..tietaa reissupolyjen polisseen ja polyjen nakyvan. Emme silti viela ole reissupeikkoja pahimmasta paasta, todellakaan. Naemme kauheimpia tapauksia aina silloin talloin ja toteamme: meilla on toivoa, meista voi tulla viela normaaleja ihmisia. Sitten suomessa.
- Piittaamattomuus hygieniasta. Ei omasta (joku raja sentaan!) vaan paikkojen. Paskaa tulvivat vessat, miljoonat otokat, keittioiden epamaaraisyys, kaikenlainen "taso" (jos siella on reika, sinne kakitaan, jos siella on tuli, siella kokataan) ylipaataan, kaikki on hyvinhyvin merkityksetonta. Mikaan ei enaa hammastyta. Elama on niin vahan kiinni tallaisista asioista. Vaatimuksia on enaa muutamia. Juuri nyt emme muista niita.
- Homeiset hostellit, haisevat huoneet, kylmat suihkut, pesemattomat lakanat, epamaaraiset ovet, olemattomat ikkunat. Paa-asia, etta saa nukkua. Halvalla.
- Ei se ole niin justiinsa. Mikaan. Ei ole kiire. Mihinkaan. Suomessa tallaista valinpitamattomyytta kutsuttaisiin laiskuudeksi. Taalla sita kutsutaan sopeutumiseksi. Eri asia on sitten se, miten sopeudumme takaisin entiseen. Kun on kerran nahnyt taman valjien saantojen ja normien paratiisin, jossa kaikilla ja kaikella on tilaa, jossa kaikkien olemista kunnioitetaan kyttaamisen sijaan, jossa turhista ei ahdistuta ja elamaa eletaan paiva kerrallaan, voi olla kotiin palatessaan yllattavan mahdottomuuden edessa. (Ajoittainen koti-ikava hoituu muuten nykyaan uutisilla: kun kay lukemassa, kuinka Lahden kauppakeskus Triossa teineja karkotetaan yliaanilaitteella, muistaa ihan tasmalleen, miksi suomi on aika vittumainen ja sairas paikka asua.)
- Avoimuus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ennen me olimme jopa ujoja ja epaluuloisia (vaikka pidimme aina itseamme avoimina ja sosiaalisina). Vaan emme enaa. Vieraiden ihmisten vieraus ei enaa pelota tai arveluta. Erakkoja olemme toki edelleen; rajansa sillakin, kuinka usein ja kauan jaksaa sosialisoida. Suomalainen nihkeys ja ennakkoluuloisuus on vain karissut kuin rahma silmasta: mitahan ihmetta sita on ennen arkaillut, yksinaisessa unessa oleillut? Eivat toiset ihmiset ole morkoja, painvastoin: useimmiten yllattyy ihmisten erilaisuuden rikkaudesta ja kauneudesta.
Sita ei kuitenkaan voi olla miettimatta, etta miten sita sopeutuu siihen entiseen. Miten meidan ystavamme ja perheenjasenemme ymmartavat kautta hyvaksyvat tallaiset muutokset? Koska ne nakyvat, se on varma. Miten hankalaa siihen on muiden suhtautua, niin yhtakkia? Sita, miten taalla muuttuu on hankala selittaa. Se on monimutkaista, eika reissulla oleminen ole pelkkaa vaihtuvaa eksotiikkaa ja vieraita maisemia. Se on myos sisaista matkan tekemista, asioiden oivaltamista ja nakemista ja sen kautta ihmisena muuttumista. Ehka joskus pitaa olla fyysisesti liikkeessa ollakseen sita myos henkisesti. Ehka. Me molemmat olemme kuitenkin nahneet pidemmalle kuin koskaan pysahdyksissa.
Vaikka taalla kaukana oppii kaikenlaista ihmisyydesta, kulttuureista ja naiden kahden sekoituksesta syntyneista ilmioista, oppii myos kaikenlaista omasta kotimaastaan. Vaikka suomi onkin melko kaksijakoinen maa asua, niin valilla sita kylla arvostaa ja kaipaa niin perkeleesti. Sita suomalaista jahmeytta ja sen jahmeyden alla piileskelevaa lampoa. Sita luontoa ja kaikkia ihania vuodenaikoja. Kuitenkin ennen kaikkea ihmisia: kylla suomalainen on mansikka, jos sille vaan antaa mahdollisuuden.
Tama on vasta valiraportti, ja joskus se hirvittaa. Mita kaikkea ehtiikaan viela tapahtua? Ketka taalta tulevat suomeen takaisin? Eivat todellakaan ne samat tyypit, jotka sielta lahtivat. Valilla naihin blogimerkintoihin on kaikkea tapahtunutta vaikea kirjata. Jotkut asiat ovat liian henkilokohtaisia : kulissien takana tapahtuu koko ajan kaikkea sellaista, jolla on enemman merkitysta kuin kauniilla maisemilla ja hauskoilla seikkailuilla.
Asiat selkiintyvat. Omat intohimot, unelmat ja tavoitteet nakyvat paremmin, kun niita ei peita samanlaisena toistuva arkipaiva. Kaiketi kyse on pelon poistumisesta: miksi sita vuodesta toiseen uskottelee itselleen olevansa tyytyvainen paivatyohon, opiskelupaikkaan, saannollisiin kuukausituloihin tai kaikkeen siihen turvalliseen, jos ei kerran ole? Niin, hyva kysymys. Jos sita ei kerran halua, vaan haluaa sita jotain muuta, on itse, kenenkaan tukematta tai auttamatta, ryhdyttava sita tavoittelemaan. Niin yksinkertaisen hankalaa se vain on.
Jos joku tassa elamassa on tarkeampaa kuin elama, sita pitaa tavoitella kynsin ja hampain, vaikka rahattomana ja alasti. Mutta hapeilematta ja pelkaamatta. Sen oppiminen on jo enemman, mita kumpikaan osasi etukateen kuvitella.
Niin, kuka sanoikaan: matkusta kauaksi nahdaksesi lahelle? Uskokaa kaikki ne latteat ja kliseiset sanonnat matkustamisesta, koska ne ovat totta. Taman jalkeen mikaan ei ole enaa samaa. Se on totta se.
Taman pohdinnan jalkeen taas tuulta pain. Maailma on niin helvetin kaunis, etta joskus ihan itkettaa. Ajatella, ettei olisi koskaan lahtenyt ja tullut sita todistamaan.
Ulkoisemmassa olemuksessa olemme todenneet ilmenneen muun muassa seuraavanlaisia ilmioita:
- Piittaamattomuus ulkonaosta. "Kun millaan ei ole enaa valia". Paskaiset naamat, vaatteet ja jalat ovat arkipaivaa. Hajukaan ei haittaa, ei se suihkussa kayminen taalla reissun paalla ole aina edes mahdollista. Omituiset asuyhdistelmat ovat tulleet jaadakseen. Toisten turistien vaatteista aina nakee, miten kauan ja milla mentaliteetilla reissataan. Matkaa matkan takia tekevilla ei ole aikaa saati rahaa miettia, mika vari tahi asuste sopii yhteen minkakin kanssa. Jokaisessa vaatteessa on reikia, lahtemattomia likalantteja ja muuta epamaaraista. Kun joku aloittaa kymmenennen kerran keskustelun sanomalla: taidatte olla olleet reissussa jo pidempaan..tietaa reissupolyjen polisseen ja polyjen nakyvan. Emme silti viela ole reissupeikkoja pahimmasta paasta, todellakaan. Naemme kauheimpia tapauksia aina silloin talloin ja toteamme: meilla on toivoa, meista voi tulla viela normaaleja ihmisia. Sitten suomessa.
- Piittaamattomuus hygieniasta. Ei omasta (joku raja sentaan!) vaan paikkojen. Paskaa tulvivat vessat, miljoonat otokat, keittioiden epamaaraisyys, kaikenlainen "taso" (jos siella on reika, sinne kakitaan, jos siella on tuli, siella kokataan) ylipaataan, kaikki on hyvinhyvin merkityksetonta. Mikaan ei enaa hammastyta. Elama on niin vahan kiinni tallaisista asioista. Vaatimuksia on enaa muutamia. Juuri nyt emme muista niita.
- Homeiset hostellit, haisevat huoneet, kylmat suihkut, pesemattomat lakanat, epamaaraiset ovet, olemattomat ikkunat. Paa-asia, etta saa nukkua. Halvalla.
- Ei se ole niin justiinsa. Mikaan. Ei ole kiire. Mihinkaan. Suomessa tallaista valinpitamattomyytta kutsuttaisiin laiskuudeksi. Taalla sita kutsutaan sopeutumiseksi. Eri asia on sitten se, miten sopeudumme takaisin entiseen. Kun on kerran nahnyt taman valjien saantojen ja normien paratiisin, jossa kaikilla ja kaikella on tilaa, jossa kaikkien olemista kunnioitetaan kyttaamisen sijaan, jossa turhista ei ahdistuta ja elamaa eletaan paiva kerrallaan, voi olla kotiin palatessaan yllattavan mahdottomuuden edessa. (Ajoittainen koti-ikava hoituu muuten nykyaan uutisilla: kun kay lukemassa, kuinka Lahden kauppakeskus Triossa teineja karkotetaan yliaanilaitteella, muistaa ihan tasmalleen, miksi suomi on aika vittumainen ja sairas paikka asua.)
- Avoimuus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ennen me olimme jopa ujoja ja epaluuloisia (vaikka pidimme aina itseamme avoimina ja sosiaalisina). Vaan emme enaa. Vieraiden ihmisten vieraus ei enaa pelota tai arveluta. Erakkoja olemme toki edelleen; rajansa sillakin, kuinka usein ja kauan jaksaa sosialisoida. Suomalainen nihkeys ja ennakkoluuloisuus on vain karissut kuin rahma silmasta: mitahan ihmetta sita on ennen arkaillut, yksinaisessa unessa oleillut? Eivat toiset ihmiset ole morkoja, painvastoin: useimmiten yllattyy ihmisten erilaisuuden rikkaudesta ja kauneudesta.
Sita ei kuitenkaan voi olla miettimatta, etta miten sita sopeutuu siihen entiseen. Miten meidan ystavamme ja perheenjasenemme ymmartavat kautta hyvaksyvat tallaiset muutokset? Koska ne nakyvat, se on varma. Miten hankalaa siihen on muiden suhtautua, niin yhtakkia? Sita, miten taalla muuttuu on hankala selittaa. Se on monimutkaista, eika reissulla oleminen ole pelkkaa vaihtuvaa eksotiikkaa ja vieraita maisemia. Se on myos sisaista matkan tekemista, asioiden oivaltamista ja nakemista ja sen kautta ihmisena muuttumista. Ehka joskus pitaa olla fyysisesti liikkeessa ollakseen sita myos henkisesti. Ehka. Me molemmat olemme kuitenkin nahneet pidemmalle kuin koskaan pysahdyksissa.
Vaikka taalla kaukana oppii kaikenlaista ihmisyydesta, kulttuureista ja naiden kahden sekoituksesta syntyneista ilmioista, oppii myos kaikenlaista omasta kotimaastaan. Vaikka suomi onkin melko kaksijakoinen maa asua, niin valilla sita kylla arvostaa ja kaipaa niin perkeleesti. Sita suomalaista jahmeytta ja sen jahmeyden alla piileskelevaa lampoa. Sita luontoa ja kaikkia ihania vuodenaikoja. Kuitenkin ennen kaikkea ihmisia: kylla suomalainen on mansikka, jos sille vaan antaa mahdollisuuden.
Tama on vasta valiraportti, ja joskus se hirvittaa. Mita kaikkea ehtiikaan viela tapahtua? Ketka taalta tulevat suomeen takaisin? Eivat todellakaan ne samat tyypit, jotka sielta lahtivat. Valilla naihin blogimerkintoihin on kaikkea tapahtunutta vaikea kirjata. Jotkut asiat ovat liian henkilokohtaisia : kulissien takana tapahtuu koko ajan kaikkea sellaista, jolla on enemman merkitysta kuin kauniilla maisemilla ja hauskoilla seikkailuilla.
Asiat selkiintyvat. Omat intohimot, unelmat ja tavoitteet nakyvat paremmin, kun niita ei peita samanlaisena toistuva arkipaiva. Kaiketi kyse on pelon poistumisesta: miksi sita vuodesta toiseen uskottelee itselleen olevansa tyytyvainen paivatyohon, opiskelupaikkaan, saannollisiin kuukausituloihin tai kaikkeen siihen turvalliseen, jos ei kerran ole? Niin, hyva kysymys. Jos sita ei kerran halua, vaan haluaa sita jotain muuta, on itse, kenenkaan tukematta tai auttamatta, ryhdyttava sita tavoittelemaan. Niin yksinkertaisen hankalaa se vain on.
Jos joku tassa elamassa on tarkeampaa kuin elama, sita pitaa tavoitella kynsin ja hampain, vaikka rahattomana ja alasti. Mutta hapeilematta ja pelkaamatta. Sen oppiminen on jo enemman, mita kumpikaan osasi etukateen kuvitella.
Niin, kuka sanoikaan: matkusta kauaksi nahdaksesi lahelle? Uskokaa kaikki ne latteat ja kliseiset sanonnat matkustamisesta, koska ne ovat totta. Taman jalkeen mikaan ei ole enaa samaa. Se on totta se.
Taman pohdinnan jalkeen taas tuulta pain. Maailma on niin helvetin kaunis, etta joskus ihan itkettaa. Ajatella, ettei olisi koskaan lahtenyt ja tullut sita todistamaan.
Taallakin oltiin. (Pakse 16.-18.12. & Thakhek 18.-22.12. & Vientiane 22.-24.12.)
KUVIA PAKSESTA JA THAKHEKISTA:
http://s639.photobucket.com/home/kauaspoies/allalbums
(--> Sielta kansio Laos, jonka alta loytyvat ko. kuvakansiot. Ei saatu meidan logiikalla niita tahan suorilla linkeilla)
Naista kolmesta kaupungista ei ole mitaan erikoista raportoitavaa. Perussettia: bussilla sinne, hostellin etsintaa, hostelli loytyy, kaydaan katsomassa paria paikkaa, kierellaan kaupungilla, tavataan ohimennen ihmisia, sattuu jotain pienta ja hassua, mutta sita ei sitten enaa myohemmin muista. Ihmetellaan, kaikkialla kun on jotain omituista ja mieleenpainuvaa.
Eli ei mitaan uutta reissutaivaan alla.
Pakse oli "ihan kiva". Kaytiin mopolla katselemassa vesiputouksia ja muuta, mutta ei tehty mitaan sen kummempaa. Mieleenpainuvaa tassa kaupungissa oli, etta emme tavanneet siella ketaan. Emme paikallisia emmeka ulkomaalaisia. Kuten usein taalla ja muuallakin, tulimme kutsutuiksi paikallisten ryyppy/haajuhliin, mutta ajoitus oli aina vahan huonohko, joten jatimme valiin. Se seikkailuista ja mukavista illoista siis.
Thakhek oli kaupunkina kaunis ja viihtyisa. Siella paadyimme tuntikausien epatoivoisen etsimisen (miten voi olla mahdollista, etta kaikki paikat ovat taynna ja sijaitsevat 7km etaisyydella toisistaan?) ja vasymyksen jalkeen budjetillemme aivan liian kalliiseen hotelliin. Asiaan vaikutti myos Pian kainaloon ilmestynyt reika (!), josta valui mataa. Reika kasvoi ja turposi ja naytti ihan syovalta. Lammin suihku alkoi tuntumaan ihan hauskalta ajatukselta. Mutta: hyvantuoksuisiin lakanoihin, lampimaan suihkuun, kivaan sisustukseen (mita, taalla on VERHOT! ja tauluja! ja oma PARVEKE!) homeettomuuteen ja otokattomyyteen tottuu nopeasti. Niinpa jaimme aiottua yhta yota pidemmaksi, mutta saastimme ruuassa, jotta emme olisi ylittaneet rahavarojamme. Hotellihuoneen hintaan kuului aamiainen, joten illalla soimme halvalla toisen ruuan ja se oli siina. Kaikkea kun ei voi saada, pitaa oppia tinkimaan elintarkeistakin mukavuuksista.
Thakhekissa kavimme myos tsekkaamassa muutamat luolat ja muut mukavuudet, kuvissa niista lisaa.
Alunperin suunnittelimme vuokraavamme Thakhekissa mopon ja lahtevamme parin-kolmen paivan seikkailulle kohti Konglor-luolaa, joka syvine jokineen kiemurtelee kunnialliset 7,5 km vuoren sisassa. Matkalla olisimme yopyneet kylissa paikallisten luona ja kokeneet monia kivoja juttuja.
MUTTA. Meita vasytti kovasti. Me olimme itse asiassa kuoleman vasyneita. 4 kuukautta ja 6 maata. Nelja kuukautta erittain aktiivista ristiin rastiin suhaamista, selkkauksia ja seikkailuja, eksymisia ja taisteluita, saastamista ja ramppaisia hotelleja, pahaa ruokaa ja vatsavaivoja. Kuvittelimme, etta Don Det olisi ladannut patterimme, mutta vaarin luulimme. Pian me tiesimme, mika oli mennyt vikaan: matkalaisen tulee joskus myos pysahtya. Matkalaisen pitaa joskus pysahtya. Muuten ei jaksa. Jatkuva eteneminen ei pidemman paalle enaa kiehdo vaan vasyttaa. Pikkuhiljaa tekemisesta ja menemisesta tulee pakko, ikaan kuin pelkka oleminen olisi rikos maailmaa kohtaan. Sitten mikaan ei enaa kiinnosta. Sitten jattaa (ehka?) maailman pisimman luolan valiin ja jaa mieluummin hotellihuoneeseen katsomaan televisiota. Me ruoskimme tasta itseamme, me koimme syyllisyydentunteita. Ikaan kuin kaikki pitaisi nahda ja kokea, tassa ja nyt, kun "kerran taalla ollaan". Se on kuitenkin mahdotonta. Ei ketaan ole tarkoitettu kokemaan raivopaana koko ajan kaikkea uutta.
Joten niinpa me teimme paatoksen: nyt pysahdytaan, tai pian ollaan kypsia kotiin. Ja mikas olisi parempi maa pysahtya, kuin rauhan paratiisimekka Laos?
Joulusuunnitelmamme uusiutuivat noin kymmeneen kertaan. Ensin piti menna Luang Prabangiin jonnekin poreallas-sviittiin (luojan kiitos tuo suunnitelma ei toteutunut, kuten myohemmin Luang Prabangiin rantauduttuamme tulimme toteamaan), ja sitten piti menna Vang Viengiin ja sitten mentiinkin Vientianeen. Vientianen voimme kuitata tassa yhdeydessa sanomalla, etta vietimme siella pari yota VIP-huoneessa (50 USD/yo, joten puolet halvempi kuin normaali hotellihuone suomessa) joululahjamme etukateen nauttien. Totesimme olomme kuitenkin hyvin pian harvinaisen tylsistyneeksi. Olimme kuvitelleet tykkaavamme taman rupisen hotellihuonehelvetin jalkeen ylellisyydesta enemman. No, emmepa tykanneet.
Vientianesta meilla on yksi kuva ja se on meidan hotellihuoneestamme. Vientiane on kiva, pieni ja sopo paakaupunki, mutta harvinaisen persoonaton ja tylsa. Viiden tahden plaza-hotellit takaavat sen, etta se on myos harvinaisen vahan Laos. Yhtena aamuna tapasimme pari hippipoikaa kahvilassa ja he sanoivat, etta lahtekaa Vang Viengiin jouluksi. Me katsoimme kaupunkia kerran ja totesimme: miksikas ei?
Siita lisaa myohemmin!
http://s639.photobucket.com/home/kauaspoies/allalbums
(--> Sielta kansio Laos, jonka alta loytyvat ko. kuvakansiot. Ei saatu meidan logiikalla niita tahan suorilla linkeilla)
Naista kolmesta kaupungista ei ole mitaan erikoista raportoitavaa. Perussettia: bussilla sinne, hostellin etsintaa, hostelli loytyy, kaydaan katsomassa paria paikkaa, kierellaan kaupungilla, tavataan ohimennen ihmisia, sattuu jotain pienta ja hassua, mutta sita ei sitten enaa myohemmin muista. Ihmetellaan, kaikkialla kun on jotain omituista ja mieleenpainuvaa.
Eli ei mitaan uutta reissutaivaan alla.
Pakse oli "ihan kiva". Kaytiin mopolla katselemassa vesiputouksia ja muuta, mutta ei tehty mitaan sen kummempaa. Mieleenpainuvaa tassa kaupungissa oli, etta emme tavanneet siella ketaan. Emme paikallisia emmeka ulkomaalaisia. Kuten usein taalla ja muuallakin, tulimme kutsutuiksi paikallisten ryyppy/haajuhliin, mutta ajoitus oli aina vahan huonohko, joten jatimme valiin. Se seikkailuista ja mukavista illoista siis.
Thakhek oli kaupunkina kaunis ja viihtyisa. Siella paadyimme tuntikausien epatoivoisen etsimisen (miten voi olla mahdollista, etta kaikki paikat ovat taynna ja sijaitsevat 7km etaisyydella toisistaan?) ja vasymyksen jalkeen budjetillemme aivan liian kalliiseen hotelliin. Asiaan vaikutti myos Pian kainaloon ilmestynyt reika (!), josta valui mataa. Reika kasvoi ja turposi ja naytti ihan syovalta. Lammin suihku alkoi tuntumaan ihan hauskalta ajatukselta. Mutta: hyvantuoksuisiin lakanoihin, lampimaan suihkuun, kivaan sisustukseen (mita, taalla on VERHOT! ja tauluja! ja oma PARVEKE!) homeettomuuteen ja otokattomyyteen tottuu nopeasti. Niinpa jaimme aiottua yhta yota pidemmaksi, mutta saastimme ruuassa, jotta emme olisi ylittaneet rahavarojamme. Hotellihuoneen hintaan kuului aamiainen, joten illalla soimme halvalla toisen ruuan ja se oli siina. Kaikkea kun ei voi saada, pitaa oppia tinkimaan elintarkeistakin mukavuuksista.
Thakhekissa kavimme myos tsekkaamassa muutamat luolat ja muut mukavuudet, kuvissa niista lisaa.
Alunperin suunnittelimme vuokraavamme Thakhekissa mopon ja lahtevamme parin-kolmen paivan seikkailulle kohti Konglor-luolaa, joka syvine jokineen kiemurtelee kunnialliset 7,5 km vuoren sisassa. Matkalla olisimme yopyneet kylissa paikallisten luona ja kokeneet monia kivoja juttuja.
MUTTA. Meita vasytti kovasti. Me olimme itse asiassa kuoleman vasyneita. 4 kuukautta ja 6 maata. Nelja kuukautta erittain aktiivista ristiin rastiin suhaamista, selkkauksia ja seikkailuja, eksymisia ja taisteluita, saastamista ja ramppaisia hotelleja, pahaa ruokaa ja vatsavaivoja. Kuvittelimme, etta Don Det olisi ladannut patterimme, mutta vaarin luulimme. Pian me tiesimme, mika oli mennyt vikaan: matkalaisen tulee joskus myos pysahtya. Matkalaisen pitaa joskus pysahtya. Muuten ei jaksa. Jatkuva eteneminen ei pidemman paalle enaa kiehdo vaan vasyttaa. Pikkuhiljaa tekemisesta ja menemisesta tulee pakko, ikaan kuin pelkka oleminen olisi rikos maailmaa kohtaan. Sitten mikaan ei enaa kiinnosta. Sitten jattaa (ehka?) maailman pisimman luolan valiin ja jaa mieluummin hotellihuoneeseen katsomaan televisiota. Me ruoskimme tasta itseamme, me koimme syyllisyydentunteita. Ikaan kuin kaikki pitaisi nahda ja kokea, tassa ja nyt, kun "kerran taalla ollaan". Se on kuitenkin mahdotonta. Ei ketaan ole tarkoitettu kokemaan raivopaana koko ajan kaikkea uutta.
Joten niinpa me teimme paatoksen: nyt pysahdytaan, tai pian ollaan kypsia kotiin. Ja mikas olisi parempi maa pysahtya, kuin rauhan paratiisimekka Laos?
Joulusuunnitelmamme uusiutuivat noin kymmeneen kertaan. Ensin piti menna Luang Prabangiin jonnekin poreallas-sviittiin (luojan kiitos tuo suunnitelma ei toteutunut, kuten myohemmin Luang Prabangiin rantauduttuamme tulimme toteamaan), ja sitten piti menna Vang Viengiin ja sitten mentiinkin Vientianeen. Vientianen voimme kuitata tassa yhdeydessa sanomalla, etta vietimme siella pari yota VIP-huoneessa (50 USD/yo, joten puolet halvempi kuin normaali hotellihuone suomessa) joululahjamme etukateen nauttien. Totesimme olomme kuitenkin hyvin pian harvinaisen tylsistyneeksi. Olimme kuvitelleet tykkaavamme taman rupisen hotellihuonehelvetin jalkeen ylellisyydesta enemman. No, emmepa tykanneet.
Vientianesta meilla on yksi kuva ja se on meidan hotellihuoneestamme. Vientiane on kiva, pieni ja sopo paakaupunki, mutta harvinaisen persoonaton ja tylsa. Viiden tahden plaza-hotellit takaavat sen, etta se on myos harvinaisen vahan Laos. Yhtena aamuna tapasimme pari hippipoikaa kahvilassa ja he sanoivat, etta lahtekaa Vang Viengiin jouluksi. Me katsoimme kaupunkia kerran ja totesimme: miksikas ei?
Siita lisaa myohemmin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)