Psst, muutama huomio meista.

Matkaillessa tapahtuu jannia juttuja. Sita niinkuin muuttuu ihmisena, sisalta ja ulkoa. Tama ei ole mikaan klisee. Henkisen tasapainon ja hyvinvoimisen kannalta pidemman reissun tekeminen on kutakuinkin parasta, mita kukaan voi koskaan itselleen tehda. Suosittelemme, taydesta sydamesta. Jata kaikki, niin saat sitakin enemman.

Ulkoisemmassa olemuksessa olemme todenneet ilmenneen muun muassa seuraavanlaisia ilmioita:
- Piittaamattomuus ulkonaosta. "Kun millaan ei ole enaa valia". Paskaiset naamat, vaatteet ja jalat ovat arkipaivaa. Hajukaan ei haittaa, ei se suihkussa kayminen taalla reissun paalla ole aina edes mahdollista. Omituiset asuyhdistelmat ovat tulleet jaadakseen. Toisten turistien vaatteista aina nakee, miten kauan ja milla mentaliteetilla reissataan. Matkaa matkan takia tekevilla ei ole aikaa saati rahaa miettia, mika vari tahi asuste sopii yhteen minkakin kanssa. Jokaisessa vaatteessa on reikia, lahtemattomia likalantteja ja muuta epamaaraista. Kun joku aloittaa kymmenennen kerran keskustelun sanomalla: taidatte olla olleet reissussa jo pidempaan..tietaa reissupolyjen polisseen ja polyjen nakyvan. Emme silti viela ole reissupeikkoja pahimmasta paasta, todellakaan. Naemme kauheimpia tapauksia aina silloin talloin ja toteamme: meilla on toivoa, meista voi tulla viela normaaleja ihmisia. Sitten suomessa.
- Piittaamattomuus hygieniasta. Ei omasta (joku raja sentaan!) vaan paikkojen. Paskaa tulvivat vessat, miljoonat otokat, keittioiden epamaaraisyys, kaikenlainen "taso" (jos siella on reika, sinne kakitaan, jos siella on tuli, siella kokataan) ylipaataan, kaikki on hyvinhyvin merkityksetonta. Mikaan ei enaa hammastyta. Elama on niin vahan kiinni tallaisista asioista. Vaatimuksia on enaa muutamia. Juuri nyt emme muista niita.
- Homeiset hostellit, haisevat huoneet, kylmat suihkut, pesemattomat lakanat, epamaaraiset ovet, olemattomat ikkunat. Paa-asia, etta saa nukkua. Halvalla.
- Ei se ole niin justiinsa. Mikaan. Ei ole kiire. Mihinkaan. Suomessa tallaista valinpitamattomyytta kutsuttaisiin laiskuudeksi. Taalla sita kutsutaan sopeutumiseksi. Eri asia on sitten se, miten sopeudumme takaisin entiseen. Kun on kerran nahnyt taman valjien saantojen ja normien paratiisin, jossa kaikilla ja kaikella on tilaa, jossa kaikkien olemista kunnioitetaan kyttaamisen sijaan, jossa turhista ei ahdistuta ja elamaa eletaan paiva kerrallaan, voi olla kotiin palatessaan yllattavan mahdottomuuden edessa. (Ajoittainen koti-ikava hoituu muuten nykyaan uutisilla: kun kay lukemassa, kuinka Lahden kauppakeskus Triossa teineja karkotetaan yliaanilaitteella, muistaa ihan tasmalleen, miksi suomi on aika vittumainen ja sairas paikka asua.)
- Avoimuus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ennen me olimme jopa ujoja ja epaluuloisia (vaikka pidimme aina itseamme avoimina ja sosiaalisina). Vaan emme enaa. Vieraiden ihmisten vieraus ei enaa pelota tai arveluta. Erakkoja olemme toki edelleen; rajansa sillakin, kuinka usein ja kauan jaksaa sosialisoida. Suomalainen nihkeys ja ennakkoluuloisuus on vain karissut kuin rahma silmasta: mitahan ihmetta sita on ennen arkaillut, yksinaisessa unessa oleillut? Eivat toiset ihmiset ole morkoja, painvastoin: useimmiten yllattyy ihmisten erilaisuuden rikkaudesta ja kauneudesta.
Sita ei kuitenkaan voi olla miettimatta, etta miten sita sopeutuu siihen entiseen. Miten meidan ystavamme ja perheenjasenemme ymmartavat kautta hyvaksyvat tallaiset muutokset? Koska ne nakyvat, se on varma. Miten hankalaa siihen on muiden suhtautua, niin yhtakkia? Sita, miten taalla muuttuu on hankala selittaa. Se on monimutkaista, eika reissulla oleminen ole pelkkaa vaihtuvaa eksotiikkaa ja vieraita maisemia. Se on myos sisaista matkan tekemista, asioiden oivaltamista ja nakemista ja sen kautta ihmisena muuttumista. Ehka joskus pitaa olla fyysisesti liikkeessa ollakseen sita myos henkisesti. Ehka. Me molemmat olemme kuitenkin nahneet pidemmalle kuin koskaan pysahdyksissa.

Vaikka taalla kaukana oppii kaikenlaista ihmisyydesta, kulttuureista ja naiden kahden sekoituksesta syntyneista ilmioista, oppii myos kaikenlaista omasta kotimaastaan. Vaikka suomi onkin melko kaksijakoinen maa asua, niin valilla sita kylla arvostaa ja kaipaa niin perkeleesti. Sita suomalaista jahmeytta ja sen jahmeyden alla piileskelevaa lampoa. Sita luontoa ja kaikkia ihania vuodenaikoja. Kuitenkin ennen kaikkea ihmisia: kylla suomalainen on mansikka, jos sille vaan antaa mahdollisuuden.

Tama on vasta valiraportti, ja joskus se hirvittaa. Mita kaikkea ehtiikaan viela tapahtua? Ketka taalta tulevat suomeen takaisin? Eivat todellakaan ne samat tyypit, jotka sielta lahtivat. Valilla naihin blogimerkintoihin on kaikkea tapahtunutta vaikea kirjata. Jotkut asiat ovat liian henkilokohtaisia : kulissien takana tapahtuu koko ajan kaikkea sellaista, jolla on enemman merkitysta kuin kauniilla maisemilla ja hauskoilla seikkailuilla.
Asiat selkiintyvat. Omat intohimot, unelmat ja tavoitteet nakyvat paremmin, kun niita ei peita samanlaisena toistuva arkipaiva. Kaiketi kyse on pelon poistumisesta: miksi sita vuodesta toiseen uskottelee itselleen olevansa tyytyvainen paivatyohon, opiskelupaikkaan, saannollisiin kuukausituloihin tai kaikkeen siihen turvalliseen, jos ei kerran ole? Niin, hyva kysymys. Jos sita ei kerran halua, vaan haluaa sita jotain muuta, on itse, kenenkaan tukematta tai auttamatta, ryhdyttava sita tavoittelemaan. Niin yksinkertaisen hankalaa se vain on.
Jos joku tassa elamassa on tarkeampaa kuin elama, sita pitaa tavoitella kynsin ja hampain, vaikka rahattomana ja alasti. Mutta hapeilematta ja pelkaamatta. Sen oppiminen on jo enemman, mita kumpikaan osasi etukateen kuvitella.

Niin, kuka sanoikaan: matkusta kauaksi nahdaksesi lahelle? Uskokaa kaikki ne latteat ja kliseiset sanonnat matkustamisesta, koska ne ovat totta. Taman jalkeen mikaan ei ole enaa samaa. Se on totta se.

Taman pohdinnan jalkeen taas tuulta pain. Maailma on niin helvetin kaunis, etta joskus ihan itkettaa. Ajatella, ettei olisi koskaan lahtenyt ja tullut sita todistamaan.