“Two more days to die” (Vang Vieng 24.12.2009 - 3.1.2010 & Luang Prabang 3.- 6.1.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

On sinansa ironista, etta vietimme Vang Viengissa 10 paivaa, koska vain muutamaa viikkoa aiemmin harkitsimme jattavamme koko paikan valiin. Kuulimme epamaaraisia huhuja poliisiratsioista, armeijan valiintulosta (turistien okymeininkia hillitsemaan olivat huhupuheiden mukaan saapuneet) ja muusta epailyttavasta, joten kasityksemme tasta Laosin suurimmasta bilemekasta ei ollut kaksinen.

Vang Vieng on tunnettu “tuubaamisesta”, joka tarkoittaa suurta joukkoa kannisia turisteja ajelehtimassa isoilla auton sisakumeilla alas jokea, jonka varrella on rivi baareja. Baarin tyontekijat kiskovat turistit koysien avulla rannalle, turistit dokaavat aikansa ja jatkavat taas matkaansa. Oli aika, jolloin kymmenet baarit ja yleton kannaaminen eivat kuuluneet kuvioon, mutta se on mennyt jo aikoja sitten. (Me yritimme seitsemana paivana joka aamu lahtea tuubaamaan, mutta seitsemannen paivan aamuna totesimme, etta jos sita pitaa nain kauan yrittaa, se ei ehka kiinnosta meita tarpeeksi. Niinpa jatimme valiin koko jutun. Eika harmittanut, tilalle loysimme niin paljon kaikkea mielenkiintoisempaa tekemista.)

Vang Vieng on pieni kaupunki dramaattisen kauniiden vuorten keskella. Ja keskella virtaa joki. Toisella puolella ovat diskot, baarit ja muut pailumestat, toisella puolella on pelkkia bungalowikylia. Koska meilla ei ollut kokemusta tallaisista paikoista ennestaan, osasimme vain hammastella, mihin kaikkeen laosilaiset ovat turisteja miellyttaakseen ryhtyneet. Lansimaista (todella hyvaa, parempaa kuin lansimaissa!) ruokaa, ravintoloita, jotka nayttavat aamusta iltaan family guyta tai frendeja patjoilla makaileville asiakkailleen, kaupoissa kaikkea mita voi kuvitella tarvitsevansa. Unohtamatta maailman taivaallisimpia pannukakkuja, joita myyvat hymyilevat laotadit pienista pannukakkuvaunuistaan. Ei tarvitse kuin oleilla ja kaikki tulee luokse. Mutta mista ne tietavat niin tarkkaan, mista lansimaalaiset laiskottelijat tykkaavat? Edes lansimaissa ei ole vastaavaa keskittymaa, jossa jokainen lansimaalainen mielihalu tyydyttyy samalla kertaa. Ehka joku lansimaalainen on kertonut. Laosilaiset ottavat nopeasti opikseen; paikallisilla on kadehdittavan hyvia keinoja rahastaa turisteilla.

Runsaasta turistimaarasta (huomattavaa on myos se, etta Vang Vieng on myos rikkaiden laosilaisten matkakohde, kuten thaimaalaisten, vietnamilaisten ja kiinalaistenkin) huolimatta Vang Viengissa ei turhia kireilla. Oli hauskaa huomata, etta paikalliset tulivat perheineen turistien sekaan katsomaan Frendeja ja syomaan. Kukaan ei edelleenkaan tuputtanut mitaan, kukaan ei kayttaytynyt vihamielisesti, mika yllatti meidat taysin, ottaen huomioon minkalainen menomesta on kyseessa. Kerran eras paikallinen pubinpitaja ihmetteli Pialle, etta miksi kiinalaiset ja vietnamilaiset tulevat Laosiin, kun ei laosilaisilla ole tarvetta menna vietnamiin tai kiinaan.
Pia siihen: Oletko kaynyt koskaan ko. maissa?
Mies (nauraen, juurihan han sanoi, ettei laosilaisilla ole siihen syyta): En.
Pia: No jos kavisit, niin ymmartaisit miksi he haluavat tulla tanne.
Vaikka kaikissa maissa on omat aarteensa ja hyvat puolensa, missaan muualla ei ole sita mita Laosissa. Juuri niin hyva paikka on Laos. (Kyyninen aani paan sisalla toteaa nyt: toistaiseksi.)

Mutta sitten ovat ne huumeet. Vang Viengissa on ikuinen vappu ja uusi vuosi. Kannisten turistien laumat eivat koskaan katoa katukuvasta, koska heita tulee joka paiva uusia, bussilasteittain. Suurin osa Vang Viengiin tulevista (etenkin nuorista) turisteista saapuu paikalla bilettaakseen 24/7. Meno on sen mukaista. Vang Viengilaiset ovatkin tottuneet kaduille sammuneisiin turisteihin ja huumepaissaan hortoileviin, torkeasti kayttaytyviin teineihin. Baareissa myydaan sienipirteloita, jointteja, oopiumia, tiukempaakin tavaraa tarvittaessa. Alkoholia (sangoittain) unohtamatta. On mielenkiintoista huomata, kuinka vieraassa ymparistossa (kun kukaan ei tunne ketaan ja kohta lahdetaan jonnekin muualle) ihmiset tuudittautuvat olotilaan, missa millaan ei ole enaa valia. Parikymppiset brittitytot kavelivat kaupungin kaduilla pelkissa bikineissa (huomautus: Vang Viengissa EI ole uimarantaa). Eraana iltana istuimme ravintolassa syomassa, kun eras aussitytto, joka oli aivan sekaisin, kaveli ohitse kuola poskella ja hapyhuuli bikinien valista pilkottaen. Ei mikaan kaunis naky. Kun ottaa huomioon, miten hienovaraista, huomaavaista ja siveata laosilainen tapakulttuuri on, ei voi olla harmistumatta. Laosilaiset ovat aarimmaisen suvaitsevaisia ja hyvaksyvat lansimaalaisten hompsotykset ja oudot tavat kummempia ihmettelematta (“nain se vain on”, heidan voi kuvitella toteavan ja jatkavan elamaansa niin kuin ennenkin. Ihmisten erilaisuus on laosilaisille tosiasia, jota ei kyseenalaisteta eika tuomita. Tai jos tuomitaan, sita ei koskaan sanota tai nayteta.) mutta jossain menee raja. Kaduilla puolialasti ja taysissa sooseissa kayskentely ei kuulu missaan maassa hyvaksyttaviin asioihin. Kun nakee lansimaalaisten kayttaytyvan nainkin loukkaavasti (ja ei, puolialastomat, okykanniset brittitytot eivat olleet kenenkaan mielesta mikaan viehattava naky, moni taisi menettaa ruokahalunsa ja kauhistuneet katseet seurasivat heidan menoaan kauan) maassa jota voi ihan taydesta sydamestaan kutsua paratiisiksi, tulee hyvin surulliseksi. Mita naista ihmisista tulee? Mika heille tuottaa iloa? Mista he valittavat, mita he kunnioittavat? Heidan kasissaan on maailman tulevaisuus, naiden parikymppisten, jotka haluavat vain saada paansa sekaisin ja pitaa sen sekaisin. Eksyminen on nykyaan tila, jota ei kyseenalaisteta vaan ruokitaan.
Luojalle kiitos, me emme ole kayneet Phuketissa tai muissa vastaavissa helvetin esikartanoissa, joissa kuulemamme mukaan ihmiset paskovat paratiisirannoilla mereen, heittavat kaljapullonsa, huumeruiskunsa ja kaytetyt kondominsa maahan, joissa saniteettisysteemi on niin ylikuormittunut (liikaa ihmisia liian pienessa tilassa) etta kaikkialla haisee paska. Ehka Thaimaan vika on se, etta se on liian kaunis. Siina tapauksessa se on Laosinkin vika. Pidemmalle emme halua tata ajatuskuviota vieda, koska se on liian kauhistuttavaa.

Vang Viengin yltiopainen huumekulttuuri on kuitenkin aiheuttanut sen, etta paikalliset poliisit ovat keksineet oivan tavan ansaita runsaan vuosipalkan kertarysayksella; jos jaa kiinni jointin polttamisesta, joutuu pulittamaan poliisille 500 dollaria valttaakseen vankilatuomion (varmaankin 10-20 vuotta). Vaikka poliisien kyttaaminen ja kayskentely baareissa on hieman ahdistavaa (onko se tupakka? vai onko se jointti?) niin omalta osaltaan se hieman hillitsee rehottavaa huumeiden kayttoa. Mika ei ole ihan huono juttu, vaikka korruptoitunut poliisi sita onkin.

Vang Viengissa naimme jarjettomat maarat suomalaisia turisteja. Useimmiten parikymppisia nuoria jatkia, jotka ovat katsoneet muutaman jakson liikaa Madventuresia ja kuvittelevat nyt matkaavansa reissuruunina maailman kartoittamattomilla lakeuksilla, vaikka suhaavat Thaimaan saarien ja Laosin bilekeskittymien valilla halvan viinan ja huumeiden perassa. Useimmiten heita nahdessamme teeskentelimme olevamme ulkomaalaisia, niin paljon halusimme heidan kanssaan keskustella. Kerran erehdyimme juttelemaan ja heti ensitoikseen nuori poika pyyteli anteeksi huonoa suomeaan. “Joo, ma oon reissannut nyt jo jonkun kuukauden yksin thaimaassa ja taalla ja ma oon tottunut puhumaan englantia koko ajan. Et siis sori jos teil on hard time understand mun suomea, se on vahan paassyt tassa unohtumaan.” Niinpa niin. Kaiken lisaksi pojan englanti oli ehka jopa asteen kerran kauheampaa kuin Kimi Raikkosen F1-uransa alkuvuosina, joten naurua piti pidatella kaksin verroin.
Kerran vahan hassuttelimme eraiden poikien kustannuksella (ehka tama oli jopa liian julmaa, mutta siina hetkessa ajattelimme sen olevan vain hauska kepponen) ja teeskentelimme olevamme ulkomaalaisia. Englantimme on matkan varrella kehittynyt sen verran, ettei aksentista valttamatta paikanna mista pain olemme kotoisin, edes toinen suomalainen. Siispa aloimme puhumaan pojille aivan hulluja juttuja ja kuuntelimme naurua pidatellen, mita he sanoivat meista toisilleen suomeksi. Sen jalkeen Pia sanoi heille (suomeksi): Milta teista nyt tuntuisi tietaa, etta me ollaan suomesta ja vaan pelleiltiin asken? Poikia havetti. Tuli sanottua muutama hauska kommentti. Yritettiin tolkuttaa pojille, etta meista heidan sanomisensa olivat vain hauskoja, ja eihan me nyt todellisuudessa muutenkaan olla niin hulluja kuin esitettiin. Silti poikien nolostuminen jai roikkumaan ilmaan koko illaksi. Hoh. Joskus sita unohtaa, miten vakavasti suomalaiset nuoret miehet itsensa ottavat. (Ei millaan pahalla suomalaisille nuorille miehille, mutta lahes jarjestaan heidan kaytoksensa on aarimmaisen naurettavaa, heidan esiintymisensa minka tahansa asian tai alan asiantuntijoina hellyttavaa, heidan teeskennellyn kokeneisuutensa alle huterasti piiloutuva naiiviutensa joskus jopa sopoa, mutta eittamaton fakta on aina loppujen lopuksi se, ettei meilla ole heidan kanssaan mitaan keskusteltavaa. Muutaman vuoden paasta he tajuavat oman naurettavuutensa, niin kay kaikille, jolloin he toivottavasti hyvaksyvat hapeansa ja kasvavat ihmisina. SITTEN meidan ei enaa tarvitse teeskennella olevamme ulkomaalaisia. Mutta sita ennen me katselemme heidan sekoiluaan ja ylimaaraista testosteronia tihkuvaa idiotismiaan tuskastuneina ja huolestuneina ja toivomme, etta noista kasvaa viela jonain paivana miehia.)

Mutta kaiken edella esitetyn lisaksi Vang Vieng on suunnattoman kauniin luonnon ymparoima ja rauhallinen maaseutu on vain kivenheiton paassa. Vang Viengissa ollessamme asuimme joen toisella puolella (toisella puolella oli siis se meluisampi keskusta) vuoren juureen tokatyssa bungalowissa. Siella oli hiljaista ja rauhallista. Laikullinen topohantainen kissa vartioi rauhaamme bungalowin kuistilla ja hyppasi valilla sankyyn loikoilemaan. Aamulla ovesta ulos astuessa naki vuoren ja sen edustalla laiduntavat lehmalaumat, iltaisin aurinko laski kahden vuoren katveeseen ja taivas oli punainen. Yolla kuu kipusi vuoren huipulle ja oli keltaisempi kuin koskaan. Kyse oli siis lahinna vuoresta. Emme vaita jaaneemme kymmeneksi paivaksi vain vuoren takia, mutta silla oli suuri osansa tassa viivyttelyssa. (Useina aamuina herasimme ja kysyimme toisiltamme: pitaisiko tanaan lahtea? Sitten kumpikin vilkaisi ikkunasta ulos ja tiesi, ettei siita mitaan tule.)

Vuoren lisaksi meidat sai jaamaan vasymys ja kukkaan puhkeavat projektit, koskien nyt lahinna lauluja ja teksteja, sen sellaista, mista ei tassa sen enempaa. Jos jokin paikka inspiroi, niin silloin sielta ei pida poistuman, vaikka paikka itsessaan ei olisikaan juuri sita, mita olisi inspiroivalta ymparistolta odottanut. Joskus reissaaminen voi olla monenlaista. Reissuja maailmassa ja reissuja paan sisalla. Tallaisia paansisaisia hetkia koimme Vang Viengissa. (Epailijoille tiedoksi, etta ei, naihin retkiin eivat liittyneet sienipirtelot tai muutkaan huumausaineet..)
Ehka tarkein tekemamme huomio, levanneiden mieliemme viimein kootessa kaikkea sita, mita tahan mennessa olemme kokeneet ja oppineet (niin itsestamme kuin maailmasta) oli tama: Pienessa majassamme vuoren kupeessa oivalsimme, etta nyt se on alkanut. Se elama, jota ennen aina vain odotti alkavaksi. Se elama alkoi siita, kun ensimmaisen kerran elamassamme paatimme tehda sita mita haluamme sen sijaan, mita pitaisi tehda. Se oli hyvin yksinkertainen alku, mutta silti niin vaikea toteutettavaksi. Ensimmaisen askeleen jalkeen kaikki kuitenkin loksahtaa paikoilleen. Sitten sita on vain onnellinen, ei siksi etta olisi viela saavuttanut mitaan, vaan siksi etta sita uskaltaa viimein tavoitella. Ymmartaa, etta sita tavoittelee itsensa takia. Eika kenenkaan muun.
Tehkaa ihmiset sita, mita olette aina halunneet tehda. Heti, tanaan, nyt. Oli se sitten mita tahansa. Talo maaseudulla, kahvila joen kupeessa. Kirjan kirjoittaminen, pianotunnit. Lapsi. Meille se sattui olemaan tama matka, eika pelkastaan matka vaan se, etta jatti kaiken muun. Luopui helpoista valinnoista (miten helppoa ja helpottavaa olisikaan ollut jaada tarjottuihin tyopaikkoihin ja turvattuun tulevaisuuteen!) ja paatti kerrankin irtautua elamasta, josta ei oikeasti edes pida. Miten kauheaa onkaan huomata, etta on elanyt kaikki nama vuodet elamaa, josta ei pida! Odottanut sinnikkaasti sita jotain, joka ei koskaan tule ellei sita itse ota. Jos ei tee sita mita haluaa, vaan aina sita kaikkea muuta (ajattelee: huomenna sitten. tai ehka se saapuu jonain paivana, kun odotan tarpeeksi kauan) ei tule koskaan onnelliseksi. Aamen.

Vang Vieng on myos mielenkiintoinen sulatusuuni, jossa erilaiset ihmiset, tavat, mielihalut ja kulttuurit ovat tormayskurssilla keskenaan. Idyllisen katukuvan takana piilee yoelama, joka katkee sisaansa joukon erittain omituisia ihmisia, erittain intiimeja takahuoneita ja nuotiopiireja, joissa kaytetaan huumeita avoimesti tyontekijoiden paivystaessa poliisien varalta, tyontekijoiden itsekin kayttaessa huumeita aivan yhta avoimesti, kaikkien ollessa huumeissa, kaikkien tuntiessa toisensa vain silla omituisen varauksettomalla tavalla, jolla vain vieraaseen paikkaan samaan aikaan sattuneet, huumausaineita nauttineet ventovieraat voivat toisensa tuntea. Oisin kaduilla nakee ihmisia, joiden silmien takana ei ole sielua, eika kasvoilla minkaanlaista persoonaa. Tai sitten ihmisia, jotka ovat tahallisesti unohtaneet kaiken siita mita he joskus ovat olleet ja muuttuneet hetkeksi joksikuksi toiseksi. Jokaisella on tarina kerrottavanaan, jokaisen ihmisen surut ja ilot tirisevat lapi huume- ja viinahoyryisen paivasta toiseen jatkuvan hedonistisen kulutusjuhlan. Vang Vieng siis tarjosi meille enemman viihdyketta kuin osasimme odottaa. Siella tapasimme ehdottomasti omituisimmat ihmiset koko elamassamme. Saatoimme istua joskus tuntikausia jossain kadunkulmassa juttelemassa ohikulkeville ihmisille. Kuulimme kymmenia elamantarinoita, joista monet olivat todellakin omituisempia kuin fiktio. Ja olihan siella baarielamassakin meille paikkansa; eras baareista oli kuin suoraan kultaiselta 60-luvulta suurine hippinuotioineen. Hyvaa musiikkia unohtamatta. Yhtena iltana hengailimme omistajan (n.60 vuotias laomies) kanssa baarin “takahuoneessa” (koko baari oli siis taivasalla, joten huoneesta ei voi puhua) ja saimme tietaa, etta han oli viisitoista vuotta aiemmin tullut ajatelleeksi, etta voisi olla hyva idea laittaa joukko kaljottelevia turisteja lillumaan virran mukana alas jokea. Ja nain tapahtui. Hauskaa, etta tapasimme miehen, joka keksi Vang Viengin vetonaulan, mutta emme koskaan itse kokeilleet sita.

Tapasimme ruotsalaisen narkkaripojan, joka poltti taukoamatta opiumia ja kertoi asuneensa kerran lontoossa. Ensin halvimmassa mahdollisessa murjussa seitseman jatkuvasti runkkaavan mustan heroinistin kanssa, sitten kodittomana kadulla, ihoinfektion kalvamana. Plus muita tarinoita. Parhaimmat tarinat ovat aina totta. Jouluaattona tapasimme parikymppisen brittipojan, joka vietti syntymapaivaansa ja oli paattanyt kuolla kahden paivan sisaan. “Iดve got two more days to die”, han sanoi. Han myos sanoi juoneensa sienipirtelon ja kayneensa Jumalan luona. Tasta syysta han uskoi olevansa Jeesus. Kaiketi Vang Viengissa voi kuolla useammalla kuin yhdella tavalla. Irti todellisuudesta, irti maailmasta. (Ja voimme vain ounastella, etta Vang Vieng on viela viaton, sinne saapuvat ihmisetkin vasta omituisen ja epamuodostuneen jaavuoren huippu. Me emme ole viela nahneet Intian Goaa tai muita vastaavia.)

Vang Viengissa lepasimme, tapasimme ihmisia, lepasimme, uppouduimme omiin juttuihimme vailla pakkoa liikkua, menna, lahtea tai tehda. Se oli todellakin tarpeen. Sinansa emme olisi voineet loytaa parempaa paikkaa tehda nain. Vang Viengissa on jokaiselle paivalle jotain uutta, mutta myos mahdollisuus rentoutumiseen ja rauhaan, tuntikausien kavelyyn maaseudulla ja piristavan mukaviin seikkailuihin laheisissa luolissa ja vuorilla. Eraana paivana uimme otsalamppujen valossa luolan sisassa olevassa vesialtaassa, joka ulottui syvalle maan sisaan. Veden lapi saattoi nahda syvan luolaston ja kraaterin, siella syvalla maa valitti ja elamoi, selkapiita karmi, pelotti etta joku ikivanha vuorihirvio syo jalat jos ui liian pitkalle.

Mutta kymmenen paivan unohtuminen yhteen paikkaan tarkoitti sita, etta viisumiin piti ottaa lisaa paivia, jos mielimme nahda Laosista muutakin kun tata lansimaista hedonismitaivasta. Sen muun nakematta jattaminen olisi ollut rikos, joten niinpa sitten viimein raahasimme laiskotelleet ruhomme Luang Prabangiin ja immigration officeen. Pidennys maksoi 2 dollaria paiva, kertaa 16 kertaa kaksi.

(Vang Viengissa alkoivat muuten myos terveysongelmat, joista karsimme edelleenkin. Pian kainaloreian viimein parannuttua saimme aivan hirvittavan henkea ahdistavan ja oksennuskouristuksia aiheuttavan yskan, joka kesti kaksi viikkoa. Samalla lahti myos ruokahalu. Ei vain kertakaikkiaan voinut syoda mitaan. Tata aiemmin olimme jo monta kuukautta aiemmin siirtyneet “kaksi kertaa paivassa” ruokailurytmiin, joka tarkoittaa, etta syomme yli puolet vahemman mita syomme normaalisti suomessa. Kyse ei ole rahan saastamisesta. Ei vain yksinkertaisesti maistu enempi. Niinpa nyt hammastelemme yllattaen kuihtuneita varsiamme. Vaaดalle olisi mielenkiintoista paasta.)

Luang Prabangissa emme todellakaan viihtyneet. Emme tienneet paikasta etukateen muuta kuin sen, etta se on jalleen yksi maailmanperintokohde, ja siten turistien ylikansoittama. Perilla naimme erittain keskieurooppalaisen kaupungin erittain keskieurooppalaisilta nayttavine turisteineen. Ihan kuin olisi eri maahan saapunut. Yllattavinta oli se, etta Luang Prabang on pakettimatkakohde, joten euroopasta voi lentaa sinne suoralla lennolla. Se jos mika tuo paikalle paljon keskiluokkaisia lapsiperheita pulleine lompakkoineen. Tasta syysta kaikki Luang Prabangissa on myos erittain kallista. Se, miksi esimerkiksi ranskalaiset haluavat lentaa lentokoneella toiselle puolelle maailmaa vain nahdakseen tismalleen samanlaisen kaupungin kuin mita he nakevat omalla maaseudullaan, on taysi arvoitus. Myos laosilaiset itse ovat Luang Prabangissa tyystin erilaisia kuin muualla. Laos this is not.

Alkuperainen suunnitelmamme oli vuokrata Luang Prabangista mopo ja lahtea silla kiertelemaan pohjoista. Mutta paikan paalla meille selvisi, etta koko kaupungista ei voi loytaa mopoa halvemmalla kuin 20USD/paiva. Huisia, koska esimerkiksi Vang Viengissa hinta on 3 dollaria paiva. Kuulimme, etta korkea hinta johtuu siita, etta mopon vuokraaminen oli Luang Prabangissa vuosia kiellettya, johtuen turistien aiheuttamista lukuisista onnettomuuksista. Kuulema naissa oli kuollut muutamia paikallisten vauvoja, joten ongelma oli vakava (paikallisilla on tapana kuljettaa pienia lapsia ilman kyparaa mopossa edessaan tai takanaan, joten onnettomuuden sattuessa seuraukset ovat melko lopullisia..) Nyt mopon vuokraaja siis joutuu maksamaan poliisille rahaa saadakseen vuokrata mopon ylipaataan. Emme sinansa ihmettele onnettomuuksien maaraa. Luang Prabangiin saapuva turisti ei useinkaan ole ajanut aiemmin aasiassa eika tottunut paikalliseen liikenteeseen, jonka saannot ovat taysin erilaiset (jos niita nyt ylipaataan on olemassa) kuin euroopassa. Katastrofin ainekset ovat siis aina lasna.

Niinpa suunnitelmat menivat jalleen kerran uusiksi, eika auttanut muu, kuin lahtea bussilla pohjoiseen mopoa metsastamaan. Siita seuraavassa!

(Pahoittelemme taman merkinnan auttamatonta sekavuutta ja hirveata pituutta. Tana aikana meille vain tapahtui niin paljon kaikkea, jonka olisimme halunneet jakaa teidan kanssanne. Tassa siita vain jaavuoren huippu. Huhhuijaa sentaan!)