KUVIA LISATTY! (Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Kaikkihan sita sanovat, mutta se pitaa naemma itse kokea ja todeta: Laos on Kaakkois-Aasian pieni ja lahes turmeltumaton paratiisi. Taalla aasialainen positiivinen elamanasenne tuntuu jalostuneen ja yhdistyneen rentoon (mutta ystavalliseen) valinpitamattomyyteen ja kiireettomyyteen. Teron aitikin sen on aina tiennyt: olkaa nyt sitte ja tulkaa ja menkaa. Laosissa edes koirat eivat jaksa valittaa siita, kuka menee ja minne. Oleminen on niin paljon mielenkiintoisempaa.
Laosissa suhtautuminen turisteihin on erilaista suhteessa esimerkiksi Kambodzaan ja etenkin Vietnamiin. Jos Vietnamissa vallitsi raivostuttavan monipuolinen kusettamisen ja kaksinaamaisuuden ilmapiiri, jonka jalkeen Kambodza tuli hyvana kakkosena, ei Laosissa ketaan jaksa kiinnostaa. Kas, siinahan on valkonaama, toteavat ihmiset ja huutavat iloisesti Sabai-Dee (=heippa). Kukaan ei yrita vakisin kaupitella mitaan, kaduilla saa kulkea kerrankin aiheuttamatta mitaan jarjetonta hysteriaa. Itseasiassa turisteihin tunnutaan suhtautuvan ylipaataan “tasa-arvoisemmin” kuin maissa missa olemme aiemmin kayneet. Kun meilta kolmannen kerran kysyttiin, etta olemmeko me turisteja vai asummeko Laosissa, ymmarsimme ettei taalla sita oteta itsestaanselvyytena, etta jokainen falangi (ulkomaalainen) on muukalainen. Kaikista parasta oli se, etta kun kerroimme olevamme turisteja, kysyjat kiittivat sydamellisesti turismistamme ja kattelivat.
Parempaa paikkaa aloittaa Laosin seikkailut ei varmaan olekaan, kuin Don Det. Pieni ja rauhallinen saari sijaitsee alueella nimeltaan 4000 islands, joka kasittaa satoja pienia saaria keskella Mekongia. Don Det on niista se travellereiden paratiisi, yksinkertaisia bungaloweja paikallisen asutuksen seassa. Pienilla poluilla kayskentelee kanoja, sikoja, koiria ja lehmia. Turistit (ainakin siella “meidan” puolella saarta, jossa oli enemman suomalaiseen mokkeilymeininkiin verrattavaa maaseututunnelmaa) tunnuttiin ottavan vastaan kuin “valiaikaiset” paikalliset. Monessa paikassa Don Detia verrataan maailman kauheimpiin travellerighettoihin, mutta me emme ole samaa mielta. Meno on hyvin rauhallista ja paikalliset olivat mielestamme suhteellisen ystavallisia turisteja kohtaan (mika tarkoittanee sita, ettei homma ole ainakaan viela aivan riistaytynyt kasista). Tapasimme paljon kivoja tyyppeja, joilla tuntui olevan tosi terve asenne matkailuun. Toki ravintoloista saa kaikkea happy-versiona, mutta siihen se tuntuu sitten jaavankin. Meno on vaatimatonta ja rentoa. Netti loytyy, mutta se on yhta nopea kuin Laosin julkinen liikenne.
Me asuimme saarella ollessamme bungalowikylassa, jonka nimi oli, kuinkas muutenkaan, Peace and Love. Bungaloweissa oli sanky ja pieni poyta, sahkot iltaisin. Vessa ja jaakylma suihku loytyi “kadun” toiselta puolelta. Suureksi yllatykseksemme naapuribungalowissa puhuttiin tuttua kielta; ei helvetti, suomalaisia! Vaha vahalta meille selvisi, etta saarella (joka todellakin on pieni, ja viela Laosissa) oli lisaksemme noin 10-15 suomalaista. Jokainen tapaamamme uusi suomalainen tiesi pari muuta suomalaista. Omituista. Mutta kun on nelja kuukautta ilman suomalaisia, alkaa jo suomalainen seura maistua. Miten kivaa onkaan puhua suomea ja kaikki ymmartavat! Naapuripoikien (joita myohemmin tuli yksi lisaa toiselle puolelle) puuhailtiin kaikenlaista: kaytiin katsomassa vesiputouksia, makeanvedendelfiineja (joista nahtiin parit selkaevat noin 50 metrin paasta) ja yhtena iltana tehtiin retki “sunset islandille”. Koettiin hauskoja hetkia Uno-pelin merkeissa ja eksyttiin yksissa tuumin kolme kertaa kahden polun risteyksessa. Happy times, sanoisi Borat.
Luonto ja maisemat olivat aivan mahtavia. Toki taallakin roskaaminen on melko yleista, mutta ei mitaan verrattuna esimerkiksi Vietnamiin. Matkalla delfiineja katsomaan venekuskimme pujotteli hurjien koskien, pyorteiden ja virtausten valissa, ylhaalla horistontissa kohoava jylha vuoristo kruunasi kaiken. Olo oli mahtavan hyva, jokainen maisema oli niin viiltavan kaunis, etta teki mieli valittomasti soittaa Suomeen ja kertoa, etta me jaadaan tanne. (Valitettavasti “hifikameramme” vuosimallia 90 enemmankin kuin raiskasi maisemat, mutta parempihan se kauneus on joka tapauksessa tulla itse toteamaan. Muistin silma on parempi kuin yhdenkaan teknisen vempaimen.) Vesi on puhdasta ja missa tahansa (vietnamissa ei missaan, veden paskaisuuden takia!) voi uida.
Me todellakin tykataan Laosista. Alyttomasti. Taalla ei voi muuta kuin hymyilla niin etta posket rajahtaa.
Don Detissa otettiin muutama paiva aivan rennosti. Siella kun ei juuri muuta voi tehdakaan. Sitten lahdettiin hyvilla mielin jatkamaan matkaa kohti Paksea. Siita lisaa seuraavassa!
Otsikko: Eraalla vesiputouksella joku paikallinen vanhempi herrasmies tuli juttelemaan ja kyselemaan, etta mistas pain ne falangit ovat kotoisin. “Oooh! Pretty girl! Oooh! Sweet boy!” Herra tykkasi kovasti valkoisista pojista, epailematta silla oli jotain tekemista hanen aarimmaisen avoimen homoutensa kanssa. (Miten positiivinen yllatys, etta taalla nakee paljon avoimesti homoseksuaalisia ihmisia, sita ei olla juuri muissa maissa nahty). Kun han kuuli, etta me olemme turisteja, han oli puolestamme vahan surullinen. Miksi ihmeessa emme muuttaisi Laosiin? “I want you to stay happy, you stay in Laos forever!”
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
“I lame you, you lame me” ( Banlung [Rattanakiri] 3.-10.12.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon.) Huom! Lisaa ja paljon lisaa kuvia tulossa piakkoin!
Banlung oli koko Kambodzan vierailumme ehdoton helmi.
Se kaikki alkoi Phnom Penhista ja siita, kun ex-temporee (nykyaan harvemmin varaamme mitaan majoitusta etukateen, paikan paalla kiertelemalla loytaa yleensa halvimmat laavat) paatimme varata eraasta majatalosta huoneen. “Lake View Lodge”-nimisessa paikassa oli jotain hamyista eramaan tunnelmaa ja kuvissa oli rehellisen nakoiset homeen peittamat seinat. Mesta meidan makuumme!
12 tunnin bussimatka meni rattoisasti lueskellen ja kirjoitellen, ja oli ohi ennen kuin sita huomattiinkaan. Banlungissa meita vastassa oli maailman suloisin sisaanheittaja-armeija, mieli teki menna jokaiseen guesthouseen edes yhdeksi yoksi, koska pojat olivat niin suloisia ja kiltteja (sita kun ei taalla voi pitaa itsestaanselvyytena, bisnes on bisnesta ja turisti on dollari). Viimein bongasimme Lake Viewin pojan, joka sattui olemaan paikan omistaja. Ja kylla, edellisessa elamassaan kuvernoorin talona palvelleen majatalon seinat olivat homeiset. Mutta vain ulkoa. Sisalla oli olo kuin kotona, ja ravintolasta sai parhainta currya ikina.
Illalla ennen nukkumaanmenoa huomattiin, etta jotain tarkeaa oli kateissa. Kun tajusimme, etta se oli meidan ELINTARKEA muistivihkomme (repaleinen ja tayteen tuherrettu tiimarivihko), jossa oli muun muassa Teron biisien sanoitukset ja Pian elamaakin suuremmat (salaiset) muistiinpanot, oli paniikkikohtaus valmis. Tietokone, rahat ja passit olisivat saaneet kadota, mutta ei se vihko! Sehan oli tietenkin jaanyt bussin istuimessa olevaan taskuun, paikkaan, missa aina kannattaa sailyttaa kaikkea kallisarvoista. Pia juoksi valittomasti alakertaan omistajaparin ovea koputtelemaan (siella oltiin jo peiton alla nukkumassa, mutta hata ei lue lakia vai miten se nyt oli) ja mongertamaan jotain “erittain tarkeasta ja kalliista muistikirjasta”. Sophat (=omistaja) lupasi aamulla soittaa bussikuskille, joka sattui onneksi olemaan hanen hyva kaverinsa.
Aamulla selvisi, etta bussi oli lahtenyt jo takaisin Phnom Penhiin. Meita itketti. Siina vaiheessa Sophat taisi tajuta, etta se hemmetin vihko on kuin onkin elamaa tarkeampi, joten han paatti tehda viela yhden puhelun. Ilmeisesti bussikuski ei viela ensimmaisesta pyynnosta ollut viitsinyt kayda bussia lapi, mutta myontyi viimein moiseen projektiin. JA SE LOYTYI! Sophat oli sanonut kuskille, etta kyseessa on “kallisarvoinen muistikirja, joka on hanen asiakkailleen erittain tarkea” ja vannottanut kuskia laittamaan vihkon sinetoidyssa pahvilaatikossa tulemaan takaisin Banlungiin. Bussikuski oli todennut siihen hadissaan, etta ei ole pahvilaatikkoa, mutta kavisikohan sinetoity muovipussi?
Kun kuulimme armaan vihkomme olevan jo pian matkalla luoksemme, alkoi Pia ihan oikeasti kyynelehtimaan. Se viela entisestaan lisasi sen hetken koomisuutta, kun vihko viimein saapui. Kaikki keraantyivat kuikuilemaan, etta mikahan se mahtoi olla niin tarkeaa. On vaikea kuvailla niita ilmeita, kun tajusivat etta se Phnom Penhiin pienen visiitin tehnyt “kallisarvoinen muistikirja” oli vain repaleinen vihko taynna kasittamatonta tuherrusta. Paikallisille lisaa legendoja kerrottavaksi turistien omituisuuksista? Ehka?
Mutta siina kavi sitten niin, etta omituisista kommelluksistamme huolimatta, tai ehka niista johtuen, kaverustuimme omistajaparin (Sophat ja Mom) kanssa melko nopeasti. Ehka asiaa vauhditti myos se, etta heidan kaksi lastaan (8 ja 5 vee) olivat meihin aivan laapallaan. Kaikkialle minne menimme (usein yritimme paasta huoneeseemme piiloon, mutta silloinkin kersat tulivat ikkunan taakse kuikuilemaan) lapsukaiset tulivat perassa. Erityisesti pikkujatka oli aivan ihastunut Teroon, eika edes iltaisin malttanut menna nukkumaan, vaan halusi nukahtaa Teron viereen. Ja me tykkasimme penskoista kovasti, reippaita ja iloisia lapsia, jotka eivat koskaan valittaneet, vaikka olivat kaikki illat ravintolassa toissa. Perheen suosiossa oli tietenkin ihan katevaakin olla, koska siita seurasi ilmaisia retkia paikkakunnan nahtavyyksia katsomaan, ilmaista ruokaa (tosin eraan heimoruuan maistaminen oli melko kyseenalainen kunnia, kastike haisi ja maistui kirjaimellisesti ripulioksennukselta. Kulttuurierot ovat joskus kummallisia juttuja, koska Momin ja lasten mielesta soosi oli parhainta herkkua. Myohemmin Sophat sanoi, etta ruoka aiheuttaa voimakasta ripulia. Meitahan se ilahdutti, olimmehan seuraavana paivana lahdossa bussilla 10 tunnin matkalle Laosiin..) seka muutama mukava juopotteluilta ilmaisine kaljoineen. Ei silla, etta tallaisia “etuja” olisimme odottaneet (eika se varmaan muiden asukkaiden mielesta kauhean “reilua” ollut) mutta kieltaytyminen ei juuri ollut vaihtoehto.
Sophatin ja Momin lisaksi tutustuimme eraaseen aivan mielettoman mukavaan skotlantilais-filippiinilaiseen pariskuntaan, Myraan ja Richieen. Hauskaa oli, todella! Osaltaan naiden ihmisten takia Banlung oli niin mahtava kokemus.
Banlung on kaupunkina jotenkin aarimmaisen karu, mutta vanhaan lannenleffa-tyyliin tosi sympaattinen ja viihtyisa. Jotenkin meilla oli siella niin mukava ja kotoisa olo, etta teimme kuvitteellisia ostotarjouksia ja remonttisuunnitelmia kaupungilla nakemillemme autioille taloille. Kaupungilla emme kuitenkaan liikaa aikaamme kuluttaneet, koska heti saapumistamme seuraavana paivana paatimme lahtea “junkkeliin” (eli viidakkoon) vahan seikkailemaan. Vaihtoehtojen puuttuessa matkaseuraksemme (isommalla porukalla tuli halvemmaksi) valitsimme keski-ikaisen saksalaisen pariskunnan. Tama osoittautui myohemmin ihan helvetin isoksi virheeksi.
Jo trekkiretkea suunnitellessa totesimme, etta pariskunta ei taida olla kanssamme aivan samoilla aaltopituuksilla, mutta ajattelimme, ettei silla kolmen paivan retkella olisi sen suurempaa merkitysta. Little did we know.
Heti ensimmaisen paivan aamuna se alkoi. Pariskunta, joiden ryhti ja fyysinen kunto olivat ehka huonoimpia, mita olimme hetkeen nahneet, kertoi moneen otteeseen olevansa molemmat fysioterapeutteja (!!!) ja kovia trekkailijoita (“in Germany, we do this everrry week!”) Siispa mies heti ensi toikseen ilmoitti meille, etta jos he kavelevat mielestamme liian lujaa ja jaamme jalkeen, meidan ei tarvitse kuin sanoa, ja voimme heidan siunauksellaan pitaa tauon. Kiitimme hieman narkastyneina, koska emme mielestamme nahneet aihetta moiseen kuntomme aliarviointiin (varsinkaan kahdelta ryhdittomalta elintasomahan kantajalta). Taman jalkeen saimme tietaa muunmuassa:
- Etta meidan kameramme on aivan paska (mita se onkin) ja on vahan noloa, etta meidan kamerassamme on vain kahdeksan eri kuvausmoodia heidan kameransa kahtakymmentakolmea vastaan (joista jokaisesta saimme yksityiskohtaisen selonteon)
Ottamamme kuvat olivat huonoja, koska meilla ei ollut mitaan kasitysta siita, mista saa hyvia kuvia.
- Etta meidan varusteemme olivat aivan paskoja, ja luonnollisesti meilla olisi kuulunut olla mukana kaikki mahdolliset erityisvarusteet, koska muuten trekkailu on vahan amatoorimaista. (“We have these mosquito trousers, they are very special, they prevent the mosquitos from biting you. We also have these headlights, they are very special and very expensive, umm, you only have that cheap flaschenlicht? We also have these very special sleepinbags, you see, we do this every week in Germany, we know everything about trekking!)
- Etta Pia on laski, mista tama ystavallinen mies huomautti ollessamme SYOMASSA! Mies sanoi saalivansa Teroa, koska mahtaa olla rankkaa kun vaimo on koko ajan nalkainen. (Voimme vain kuvitella, mita olisi tapahtunut jos Tero olisi lausunut vastaavan kohteliaisuuden hanen vaimolleen, jota jo joku saattaisikin nimittaa laskiksi...)
- Etta ylipaataan olemme koyhempia ja siten huonompia ihmisia kuin he. Tahan liittyivat ivalliset kommentit siita, kuinka “taiteilijat” ovat vahan sellaisia homppia eivatka osaa mitaan. Hyvaksi esimerkiksi kavi se, etta Pia kaveli flipflopeilla, vaikkakin kavelikin niilla ongelmitta. (Pia ja flipflopit, kun kiinanmuuri ei riittanyt, niilla piti lahtea myos trekkailemaan...)
- Etta Pian korkeanpaikankammo, joka aiheutti piinallisia hetkia eraan erittain jyrkan ja korkean seinaman kiipeamisessa (rinne taynna irtosoraa ja alhaalla varma kuolema teravien kivipaasien muodossa, siina sitten piti yrittaa roikkua seinamassa kiinni, kun kauhu veti lihakset vetelaksi) johtui vain siita, ettei Pia osaa kiiveta (ja miksi osaisikaan, kun ei osaa oikein mitaan muutakaan?).
- Etta olemme turhamaisia, koska halusimme kokeilla paikallisen kylan “bambusuihkua” (koskesta johdettiin vetta bambua pitkin ja alle saattoi menna ottamaan erittain viilean suihkun). Seuraavana paivana eraan rankan nousun jalkeen puuskutettiin ja hikoiltiin, jolloin oppaamme haisteli kainaloitaan ja totesi haisevansa. Siihen saksalaispari heti toteamaan, etta he kylla voivat olla kaymatta suihkussa jopa 9 paivaa! “Because we have this schpray!” Eika suihkuttomuus ole heille ongelma, mutta meille kyllakin, koska olemme niin kokemattomia trekkaajia. (“Maybe it is a prroblem für you, but it is not a prroblem für us!”)
Nalvimista kuuntelimme kolme paivaa yllattavan ansiokkaasti, mita nyt Pia (johon tama nalvinta jostain tuntemattomasta syysta erityisesti kohdistui..) lahti valilla ottamaan timeouttia pusikkoon, ettei kay saksalaisaijan kurkkuun tai sano jotain ilkeaa natseista (aija suhtautui paikallisiin kuin elaintarhan elaimiin ja kuvasi heita kiusallisen royhkeasti ja epakunnioittavasti*). Kavi hyvin nopeasti selvaksi, etta muserrettu miehinen (nainen oli tassa puuhassa hiljainen statisti) itsetunto se siella tuskaansa ulisi (aija kertoi, etta hanen aitinsa vielakin pyyhkii hanen naamastaan likaa omalla syljellaan), joten olisi ollut julmaa kayda vastaiskuun, plus etta viesti tuskin olisi mennyt perille.
Mutta nalvimisen lisaksi pariskunta myos VALITTI koko ajan. Siis k-o-k-o-a-j-a-n. He eivat suostuneet syomaan suolattua lihaa, eivatka juomaan keitettya vetta (mika on melko hassua, kun ottaa huomioon kuinka kokeneita trekkaajia he olivat; viidakossa ei useinkaan myyda pullovetta). Heita varten mukaan otettu kuivattu kala oli kamalan makuista ja “hankalaa syoda, koska Saksassa meilla ei ole mitaan tallaista”. Saksassa oli kuulema muutenkin asiat niin paljon paremmin, etta ihmetytti miksei pariskunta sitten pysynyt siella. (Ainiin, kuulimme myos, ettei Suomessa ole metsaa ollenkaan ja “vain muutama jarvi”, ei ei siis mitaan nahtavaa! Saksalaismies tiesi sen kuulema paremmin kuin me, vaikka ainakin viimeksi passejamme katsoessamme olimme viela Suomen kansalaisia).
(* Tasta hyvana esimerkkina se, kun kylassa, jossa vietimme yhden yon, oli eras mies tappanut ja nylkenyt ison kobran. Kun saksalaismies huomasi kobran, han melkein sekosi, kaivoi kameran akkia esiin ja sopersi: “It's a KOBRA, it's a KOBRRA! Can I take a picture (ja tassa vaiheessa vastausta kuulematta alkaa ottamaan kuvaa) jolloin paikallinen mies saikahti ja lahti juoksemaan karkuun. Saksalaismies juoksi perassa kameran kanssa ja huusi: “But it's a KOBBRRAAA!”)
Viimeisena paivana pariskunnalle tuli vielapa niin kiire hotellia varaamaan, etta meidan kaikkien (jopa supernalkaisten ja pienipalkkaisten oppaidemme) piti jattaa lounas valiin. “It is so difficult für us today, we have to book this hotel and then pack our schtuff!!!” Siina vaiheessa piiputti niin meilla kuin oppailla ja viimeinen paiva kuljettiin hurjaa vauhtia vittuuntuneen rangerimme perassa, joka tahallaan vei meidat (tarkemmin saksalaiset) mahdollisimman vaikeaa reittia takaisin.
Kuten arvata saatoimme, tassa kuntovertailussa kavi jo ensimmaisena paivana niin, etta se oli saksalainen pariskunta, joka jai jalkeen ja jota taman tasta odotettiin. Aijalle se otti koville, taisi olla hankalaa joutua myontamaan, ettei olekaan ihan niin taitava eramaankulkija (vielapa kaikki ne erikoisvarusteet meidan flipfloppejamme ja tavallisia housujamme vastaan!) kun on antanut etukateen olettaa. Mutta onnekseen han pystyi kaantamaan asian niin, etta me olemme tyhmia kun kavelemme kovaa, han nimittain kayttaa aikaa luonnon ihailemiseen ja kuvien ottamiseen! Mita toki mekin teimme koko ajan kilometri heidan edellaan, plus etta kulkiessamme kiltisti ja hiljaa rangerin perassa naimme matkalla enemman villielaimia ja paasimme makustelemaan viidakon herkkuja..
Tama edella kerrottu on vain jaavuoren huippu, kolmen paivan aikana saimme totisesti tietaa, kuinka kyvyttomia ihmisia olemme tahan saksalaiseen superkuntoilija-superihmis-pariin verrattuna. Myohemmin kylla nauroimme koko reissulle, mutta siella paikan paalla oli kylla murhat mielessa. Mita tasta opimme? Ala milloinkaan, koskaan, ikina, tee mitaan ihmisten kanssa, joista et pida. Piste.
Viidakossa oli kuitenkin kivaa ja kaikkea jannaa. Kuolemanvaaroja ja kaikenlaisia ottiaisia, joiden sekaan mahtui pari kaarmetta (joista toinen, toivottavasti ei myrkyllinen, ui Pian jalkojen valissa kun kaytiin eraassa lammessa uimassa). Oli myos mahtavaa nukkua ulkona, kun pimeydessa kahisteli kaikenlaista. Harmi, etteivat kahistelijat tykanneet enemman saksalaisesta lihasta.
Otsikon teksti on kahdeksanvuotiaan Watain (omistajaparin lapsi) piirustuksesta, jossa on Tero ja Pia, jotka rakastavat, eli “lame” toisiaan.
Banlungiin taytyy paasta viela uudestaan, koska alempana sijaitseva Mondulkiri (jonka viidakot ja villielaimet ovat kuulema runsaammat kuin pohjoisempana Banlungissa) jai viela nakematta. Banlungista kuitenkin lahdettiin jo kohti Laosia ja uusia seikkailuja. Mitas sitten tapahtui, no senhan tulette tietamaan!
Banlung oli koko Kambodzan vierailumme ehdoton helmi.
Se kaikki alkoi Phnom Penhista ja siita, kun ex-temporee (nykyaan harvemmin varaamme mitaan majoitusta etukateen, paikan paalla kiertelemalla loytaa yleensa halvimmat laavat) paatimme varata eraasta majatalosta huoneen. “Lake View Lodge”-nimisessa paikassa oli jotain hamyista eramaan tunnelmaa ja kuvissa oli rehellisen nakoiset homeen peittamat seinat. Mesta meidan makuumme!
12 tunnin bussimatka meni rattoisasti lueskellen ja kirjoitellen, ja oli ohi ennen kuin sita huomattiinkaan. Banlungissa meita vastassa oli maailman suloisin sisaanheittaja-armeija, mieli teki menna jokaiseen guesthouseen edes yhdeksi yoksi, koska pojat olivat niin suloisia ja kiltteja (sita kun ei taalla voi pitaa itsestaanselvyytena, bisnes on bisnesta ja turisti on dollari). Viimein bongasimme Lake Viewin pojan, joka sattui olemaan paikan omistaja. Ja kylla, edellisessa elamassaan kuvernoorin talona palvelleen majatalon seinat olivat homeiset. Mutta vain ulkoa. Sisalla oli olo kuin kotona, ja ravintolasta sai parhainta currya ikina.
Illalla ennen nukkumaanmenoa huomattiin, etta jotain tarkeaa oli kateissa. Kun tajusimme, etta se oli meidan ELINTARKEA muistivihkomme (repaleinen ja tayteen tuherrettu tiimarivihko), jossa oli muun muassa Teron biisien sanoitukset ja Pian elamaakin suuremmat (salaiset) muistiinpanot, oli paniikkikohtaus valmis. Tietokone, rahat ja passit olisivat saaneet kadota, mutta ei se vihko! Sehan oli tietenkin jaanyt bussin istuimessa olevaan taskuun, paikkaan, missa aina kannattaa sailyttaa kaikkea kallisarvoista. Pia juoksi valittomasti alakertaan omistajaparin ovea koputtelemaan (siella oltiin jo peiton alla nukkumassa, mutta hata ei lue lakia vai miten se nyt oli) ja mongertamaan jotain “erittain tarkeasta ja kalliista muistikirjasta”. Sophat (=omistaja) lupasi aamulla soittaa bussikuskille, joka sattui onneksi olemaan hanen hyva kaverinsa.
Aamulla selvisi, etta bussi oli lahtenyt jo takaisin Phnom Penhiin. Meita itketti. Siina vaiheessa Sophat taisi tajuta, etta se hemmetin vihko on kuin onkin elamaa tarkeampi, joten han paatti tehda viela yhden puhelun. Ilmeisesti bussikuski ei viela ensimmaisesta pyynnosta ollut viitsinyt kayda bussia lapi, mutta myontyi viimein moiseen projektiin. JA SE LOYTYI! Sophat oli sanonut kuskille, etta kyseessa on “kallisarvoinen muistikirja, joka on hanen asiakkailleen erittain tarkea” ja vannottanut kuskia laittamaan vihkon sinetoidyssa pahvilaatikossa tulemaan takaisin Banlungiin. Bussikuski oli todennut siihen hadissaan, etta ei ole pahvilaatikkoa, mutta kavisikohan sinetoity muovipussi?
Kun kuulimme armaan vihkomme olevan jo pian matkalla luoksemme, alkoi Pia ihan oikeasti kyynelehtimaan. Se viela entisestaan lisasi sen hetken koomisuutta, kun vihko viimein saapui. Kaikki keraantyivat kuikuilemaan, etta mikahan se mahtoi olla niin tarkeaa. On vaikea kuvailla niita ilmeita, kun tajusivat etta se Phnom Penhiin pienen visiitin tehnyt “kallisarvoinen muistikirja” oli vain repaleinen vihko taynna kasittamatonta tuherrusta. Paikallisille lisaa legendoja kerrottavaksi turistien omituisuuksista? Ehka?
Mutta siina kavi sitten niin, etta omituisista kommelluksistamme huolimatta, tai ehka niista johtuen, kaverustuimme omistajaparin (Sophat ja Mom) kanssa melko nopeasti. Ehka asiaa vauhditti myos se, etta heidan kaksi lastaan (8 ja 5 vee) olivat meihin aivan laapallaan. Kaikkialle minne menimme (usein yritimme paasta huoneeseemme piiloon, mutta silloinkin kersat tulivat ikkunan taakse kuikuilemaan) lapsukaiset tulivat perassa. Erityisesti pikkujatka oli aivan ihastunut Teroon, eika edes iltaisin malttanut menna nukkumaan, vaan halusi nukahtaa Teron viereen. Ja me tykkasimme penskoista kovasti, reippaita ja iloisia lapsia, jotka eivat koskaan valittaneet, vaikka olivat kaikki illat ravintolassa toissa. Perheen suosiossa oli tietenkin ihan katevaakin olla, koska siita seurasi ilmaisia retkia paikkakunnan nahtavyyksia katsomaan, ilmaista ruokaa (tosin eraan heimoruuan maistaminen oli melko kyseenalainen kunnia, kastike haisi ja maistui kirjaimellisesti ripulioksennukselta. Kulttuurierot ovat joskus kummallisia juttuja, koska Momin ja lasten mielesta soosi oli parhainta herkkua. Myohemmin Sophat sanoi, etta ruoka aiheuttaa voimakasta ripulia. Meitahan se ilahdutti, olimmehan seuraavana paivana lahdossa bussilla 10 tunnin matkalle Laosiin..) seka muutama mukava juopotteluilta ilmaisine kaljoineen. Ei silla, etta tallaisia “etuja” olisimme odottaneet (eika se varmaan muiden asukkaiden mielesta kauhean “reilua” ollut) mutta kieltaytyminen ei juuri ollut vaihtoehto.
Sophatin ja Momin lisaksi tutustuimme eraaseen aivan mielettoman mukavaan skotlantilais-filippiinilaiseen pariskuntaan, Myraan ja Richieen. Hauskaa oli, todella! Osaltaan naiden ihmisten takia Banlung oli niin mahtava kokemus.
Banlung on kaupunkina jotenkin aarimmaisen karu, mutta vanhaan lannenleffa-tyyliin tosi sympaattinen ja viihtyisa. Jotenkin meilla oli siella niin mukava ja kotoisa olo, etta teimme kuvitteellisia ostotarjouksia ja remonttisuunnitelmia kaupungilla nakemillemme autioille taloille. Kaupungilla emme kuitenkaan liikaa aikaamme kuluttaneet, koska heti saapumistamme seuraavana paivana paatimme lahtea “junkkeliin” (eli viidakkoon) vahan seikkailemaan. Vaihtoehtojen puuttuessa matkaseuraksemme (isommalla porukalla tuli halvemmaksi) valitsimme keski-ikaisen saksalaisen pariskunnan. Tama osoittautui myohemmin ihan helvetin isoksi virheeksi.
Jo trekkiretkea suunnitellessa totesimme, etta pariskunta ei taida olla kanssamme aivan samoilla aaltopituuksilla, mutta ajattelimme, ettei silla kolmen paivan retkella olisi sen suurempaa merkitysta. Little did we know.
Heti ensimmaisen paivan aamuna se alkoi. Pariskunta, joiden ryhti ja fyysinen kunto olivat ehka huonoimpia, mita olimme hetkeen nahneet, kertoi moneen otteeseen olevansa molemmat fysioterapeutteja (!!!) ja kovia trekkailijoita (“in Germany, we do this everrry week!”) Siispa mies heti ensi toikseen ilmoitti meille, etta jos he kavelevat mielestamme liian lujaa ja jaamme jalkeen, meidan ei tarvitse kuin sanoa, ja voimme heidan siunauksellaan pitaa tauon. Kiitimme hieman narkastyneina, koska emme mielestamme nahneet aihetta moiseen kuntomme aliarviointiin (varsinkaan kahdelta ryhdittomalta elintasomahan kantajalta). Taman jalkeen saimme tietaa muunmuassa:
- Etta meidan kameramme on aivan paska (mita se onkin) ja on vahan noloa, etta meidan kamerassamme on vain kahdeksan eri kuvausmoodia heidan kameransa kahtakymmentakolmea vastaan (joista jokaisesta saimme yksityiskohtaisen selonteon)
Ottamamme kuvat olivat huonoja, koska meilla ei ollut mitaan kasitysta siita, mista saa hyvia kuvia.
- Etta meidan varusteemme olivat aivan paskoja, ja luonnollisesti meilla olisi kuulunut olla mukana kaikki mahdolliset erityisvarusteet, koska muuten trekkailu on vahan amatoorimaista. (“We have these mosquito trousers, they are very special, they prevent the mosquitos from biting you. We also have these headlights, they are very special and very expensive, umm, you only have that cheap flaschenlicht? We also have these very special sleepinbags, you see, we do this every week in Germany, we know everything about trekking!)
- Etta Pia on laski, mista tama ystavallinen mies huomautti ollessamme SYOMASSA! Mies sanoi saalivansa Teroa, koska mahtaa olla rankkaa kun vaimo on koko ajan nalkainen. (Voimme vain kuvitella, mita olisi tapahtunut jos Tero olisi lausunut vastaavan kohteliaisuuden hanen vaimolleen, jota jo joku saattaisikin nimittaa laskiksi...)
- Etta ylipaataan olemme koyhempia ja siten huonompia ihmisia kuin he. Tahan liittyivat ivalliset kommentit siita, kuinka “taiteilijat” ovat vahan sellaisia homppia eivatka osaa mitaan. Hyvaksi esimerkiksi kavi se, etta Pia kaveli flipflopeilla, vaikkakin kavelikin niilla ongelmitta. (Pia ja flipflopit, kun kiinanmuuri ei riittanyt, niilla piti lahtea myos trekkailemaan...)
- Etta Pian korkeanpaikankammo, joka aiheutti piinallisia hetkia eraan erittain jyrkan ja korkean seinaman kiipeamisessa (rinne taynna irtosoraa ja alhaalla varma kuolema teravien kivipaasien muodossa, siina sitten piti yrittaa roikkua seinamassa kiinni, kun kauhu veti lihakset vetelaksi) johtui vain siita, ettei Pia osaa kiiveta (ja miksi osaisikaan, kun ei osaa oikein mitaan muutakaan?).
- Etta olemme turhamaisia, koska halusimme kokeilla paikallisen kylan “bambusuihkua” (koskesta johdettiin vetta bambua pitkin ja alle saattoi menna ottamaan erittain viilean suihkun). Seuraavana paivana eraan rankan nousun jalkeen puuskutettiin ja hikoiltiin, jolloin oppaamme haisteli kainaloitaan ja totesi haisevansa. Siihen saksalaispari heti toteamaan, etta he kylla voivat olla kaymatta suihkussa jopa 9 paivaa! “Because we have this schpray!” Eika suihkuttomuus ole heille ongelma, mutta meille kyllakin, koska olemme niin kokemattomia trekkaajia. (“Maybe it is a prroblem für you, but it is not a prroblem für us!”)
Nalvimista kuuntelimme kolme paivaa yllattavan ansiokkaasti, mita nyt Pia (johon tama nalvinta jostain tuntemattomasta syysta erityisesti kohdistui..) lahti valilla ottamaan timeouttia pusikkoon, ettei kay saksalaisaijan kurkkuun tai sano jotain ilkeaa natseista (aija suhtautui paikallisiin kuin elaintarhan elaimiin ja kuvasi heita kiusallisen royhkeasti ja epakunnioittavasti*). Kavi hyvin nopeasti selvaksi, etta muserrettu miehinen (nainen oli tassa puuhassa hiljainen statisti) itsetunto se siella tuskaansa ulisi (aija kertoi, etta hanen aitinsa vielakin pyyhkii hanen naamastaan likaa omalla syljellaan), joten olisi ollut julmaa kayda vastaiskuun, plus etta viesti tuskin olisi mennyt perille.
Mutta nalvimisen lisaksi pariskunta myos VALITTI koko ajan. Siis k-o-k-o-a-j-a-n. He eivat suostuneet syomaan suolattua lihaa, eivatka juomaan keitettya vetta (mika on melko hassua, kun ottaa huomioon kuinka kokeneita trekkaajia he olivat; viidakossa ei useinkaan myyda pullovetta). Heita varten mukaan otettu kuivattu kala oli kamalan makuista ja “hankalaa syoda, koska Saksassa meilla ei ole mitaan tallaista”. Saksassa oli kuulema muutenkin asiat niin paljon paremmin, etta ihmetytti miksei pariskunta sitten pysynyt siella. (Ainiin, kuulimme myos, ettei Suomessa ole metsaa ollenkaan ja “vain muutama jarvi”, ei ei siis mitaan nahtavaa! Saksalaismies tiesi sen kuulema paremmin kuin me, vaikka ainakin viimeksi passejamme katsoessamme olimme viela Suomen kansalaisia).
(* Tasta hyvana esimerkkina se, kun kylassa, jossa vietimme yhden yon, oli eras mies tappanut ja nylkenyt ison kobran. Kun saksalaismies huomasi kobran, han melkein sekosi, kaivoi kameran akkia esiin ja sopersi: “It's a KOBRA, it's a KOBRRA! Can I take a picture (ja tassa vaiheessa vastausta kuulematta alkaa ottamaan kuvaa) jolloin paikallinen mies saikahti ja lahti juoksemaan karkuun. Saksalaismies juoksi perassa kameran kanssa ja huusi: “But it's a KOBBRRAAA!”)
Viimeisena paivana pariskunnalle tuli vielapa niin kiire hotellia varaamaan, etta meidan kaikkien (jopa supernalkaisten ja pienipalkkaisten oppaidemme) piti jattaa lounas valiin. “It is so difficult für us today, we have to book this hotel and then pack our schtuff!!!” Siina vaiheessa piiputti niin meilla kuin oppailla ja viimeinen paiva kuljettiin hurjaa vauhtia vittuuntuneen rangerimme perassa, joka tahallaan vei meidat (tarkemmin saksalaiset) mahdollisimman vaikeaa reittia takaisin.
Kuten arvata saatoimme, tassa kuntovertailussa kavi jo ensimmaisena paivana niin, etta se oli saksalainen pariskunta, joka jai jalkeen ja jota taman tasta odotettiin. Aijalle se otti koville, taisi olla hankalaa joutua myontamaan, ettei olekaan ihan niin taitava eramaankulkija (vielapa kaikki ne erikoisvarusteet meidan flipfloppejamme ja tavallisia housujamme vastaan!) kun on antanut etukateen olettaa. Mutta onnekseen han pystyi kaantamaan asian niin, etta me olemme tyhmia kun kavelemme kovaa, han nimittain kayttaa aikaa luonnon ihailemiseen ja kuvien ottamiseen! Mita toki mekin teimme koko ajan kilometri heidan edellaan, plus etta kulkiessamme kiltisti ja hiljaa rangerin perassa naimme matkalla enemman villielaimia ja paasimme makustelemaan viidakon herkkuja..
Tama edella kerrottu on vain jaavuoren huippu, kolmen paivan aikana saimme totisesti tietaa, kuinka kyvyttomia ihmisia olemme tahan saksalaiseen superkuntoilija-superihmis-pariin verrattuna. Myohemmin kylla nauroimme koko reissulle, mutta siella paikan paalla oli kylla murhat mielessa. Mita tasta opimme? Ala milloinkaan, koskaan, ikina, tee mitaan ihmisten kanssa, joista et pida. Piste.
Viidakossa oli kuitenkin kivaa ja kaikkea jannaa. Kuolemanvaaroja ja kaikenlaisia ottiaisia, joiden sekaan mahtui pari kaarmetta (joista toinen, toivottavasti ei myrkyllinen, ui Pian jalkojen valissa kun kaytiin eraassa lammessa uimassa). Oli myos mahtavaa nukkua ulkona, kun pimeydessa kahisteli kaikenlaista. Harmi, etteivat kahistelijat tykanneet enemman saksalaisesta lihasta.
Otsikon teksti on kahdeksanvuotiaan Watain (omistajaparin lapsi) piirustuksesta, jossa on Tero ja Pia, jotka rakastavat, eli “lame” toisiaan.
Banlungiin taytyy paasta viela uudestaan, koska alempana sijaitseva Mondulkiri (jonka viidakot ja villielaimet ovat kuulema runsaammat kuin pohjoisempana Banlungissa) jai viela nakematta. Banlungista kuitenkin lahdettiin jo kohti Laosia ja uusia seikkailuja. Mitas sitten tapahtui, no senhan tulette tietamaan!
“I'm just thissing” (Phnom Penh part 3, 1.-3.12.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Niinpa sitten yllatimme Green Laken henkilokunnan saapumalla rinkkoinemme sinne jo kolmannen kerran. Siella kaikki oli ennallaan, uudet asiakkaat mutta vanhat kuviot. Varsinkin Leag oli onnellinen meidat nahdessaan, ja kertoi ikavoineensa meita kovasti. Han kertoi, etta kun han naki meidan tulevan, hanen sydamessaan oli suuri ilo. Onko mikaan hammentavampaa, kuin se, etta joku taysin tuntematon oikeasti kaipaa ja odottaa? Me emme ainakaan ole tallaista koskaan kokeneet. Myohemmin Leag kertoi meille paljon elamastaan, kera kompuroivan (tai paremminkin jo maassa turvallaan makaavan) englantinsa ja elekielen. Ei tassa siita sen enempaa, mutta vaalimme tata tyyppia kylla muistoissamme koko loppuelamamme.
Talla reissulla paatimme yrittaa tukea Leagin koulunkayntia. Koulu maksaa Leagille 20 dollaria kuussa, joten hanella ei ole mitenkaan varaa kayda siella, vaikka kaykin toissa. Pienesta palkastaan han lahettaa joka kuukausi rahaa maalla asuville koyhille vanhemmilleen, joten saastaakaan han ei koulua varten voi. Meille Leagin koulunkaynnin tukeminen maksaa 15 euroa kuukaudessa, joten Suomeen palattuamme voimme koyhataskuinakin hanta avittaa. Han ei pyytanyt apuamme missaan vaiheessa, emmeka tasta aikeestamme hanelle mitaan sanoneet. Se tulkoon yllatyksena, mikali saamme mutkitta rahan hanelle kulkemaan (matkalla on useampiakin valikasia, joiden kynsiin raha saattaa joutua). Siina on kylla mahtava tyyppi! Jos maailmassa olisi enemman yhta viattomia ja kauniita ihmisia, me muut paatuneine ja syntisine sieluinemme emme pystyisi elamaan itsemme kanssa.
Tutustuimme pariin belgialaiseen ja itavaltalaiseen talla reissulla, ja Pia jarjesti koko poppoolle seuraavalle paivalle reissun kaupungin kaatopaikalle. Viimeksi bongasimme ilmoituksen eraan vapaaehtoisjarjeston avustustoiminnasta liian myohaan (olimme seuraavana paivana jo lahdossa) joten taisi olla jokin onnellinen sattuma koko Preah Vihearin sekoilu, koska nyt se kaatopaikkareissu saatiin onnistumaan. Kuuden hengen voimin lahjoitimme organisaatiolle (jonka puuhamiehena toimi elakkeelle jaanyt brittimies) 80 dollaria, jolla hankittiin ruokaa 200 ihmiselle ja loput saastettiin laakarikuluja ja muita menoja varten.
Organisaation puuhamies kertoi meille, etta kun han viitisen vuotta sitten tuli Kambodzaan elakepaivia viettamaan, ei kukaan (etenkaan Kambodzan valtio) tehnyt mitaan auttaakseen kaatopaikalla asuvia koyhia. Itse asiassa valtio oli ehdottomasti kieltanyt lansimaalaisia kaymasta siella, mutta tamakos brittiaijaa vain yllytti. Silloin tilanne oli ollut kuulema toivottoman kammottava, vapaaehtoisryhmien ja -organisaatioiden avulla muutoksia on onneksi saatu aikaan.
Kaatopaikalla jaoimme ostamamme ruuan siella asuville ihmisille (suurin osa aivan pienia lapsia), jotka keraavat sielta jatteita myymista tai muuta kayttoa varten. Nykyaan kaatopaikka on suljettu, joten ihmisten olot ja turvallisuus ovat senkin myota parantuneet. Aiemmin monia kuoli valinpitamattomien kuormurikuskien alle ja lapset saivat vakavia palovammoja (eraaltakin 4-vuotiaalta olivat palaneet jalkapohjat, ilman tata organisaatiota tytto ei olisi koskaan saanut sairaalahoitoa ja luultavasti kuollut tulehduksiin) kaatopaikan alla kytevasta kemiallisesta tulipalosta. Joillekin perheille on jopa rakennettu “taloja” (takapihalta aukeaa kauniit nakymat lietelammikoihin ja roskavuoristoon) ja suurin osa lapsista pystyy nykyaan kaymaan koulua. Kaatopaikan sulkemisen jalkeen monelta on kuitenkin loppunut elinkeino, joten ihmiset ovat nalkaisempia kuin milloinkaan. Siispa ruoka-apuamme jonottamaan tuli melkoinen liuta, ja ruoka loppui kesken ennen, kuin paasimme edes alkuun. Taalla jos missaan, saivat adoptioaikeemme taas uutta tulta alleen. Jonain paivana, toivottavasti ei-niin-kauhean-kaukana tulevaisuudessa, on meilla aasialais-suomalainen oma lapsi.
Mutta jalleen kerran: vaikka nailla kaatopaikan ihmisilla ei ole mitaan muuta kuin kamppailua ja karsímysta, naimme onnellisia hymyja ja sellaista elamaniloa, jota ei voi kuin kadehtia. Meille on edelleen suuri arvoitus, mista se elamanilo tulee. Kaava tuntuu kuitenkin olevan se, etta mita vahemman ihmisella on syyta onneen, sen palavammin han etsii onnea siita mita on. Ehka sitten meidan maailmassamme (“kun kaikki on mahdollista”) jatkuva “jonkin muun, toisenlaisen” odottaminen estaa nakemasta, etta tassa nykyhetkessakin, olkoon se kuinka paskamainen (mita se ei meille hyvinvointi-ihmisille koskaan todella ole, mutta aina loytyy jokin asia, mika ei ole just-niin-kuin-pitaisi-ja-se-on-niin-vaarin) on enemman onnea kuin yhdessakaan onnen kuvitelmassa.
Naimme kauheuksia ja karsimysta, mutta kaikille jai tuskallisen voimattomuuden tunteen lisaksi hyva mieli. On hyva tehda jotain konkreettista taman hedonistisen oleilun lomassa. Vaikka emme tehneet paljoa (esimerkiksi muuttaneet mitaan) niin talla pienellakin teolla oli juuri siina hetkessa paljon merkitysta. Samalla kuitenkin kirpaisi jostain syvalta sisalta, kun lahdimme ja jatimme kaatopaikan taaksemme. Siina me nyt sitten matkasimme joutilaaseen arkipaivaamme, kun nama ihmiset jaivat tonkimaan jatteita ja riitelemaan ylimaaraisista hedelmista. Ei syyllisyydentunteita voi valttaa, vaikka sita kuinka tiedostaisi oman apunsa rajallisuuden. Mutta kun sita koko maailmaa ei vain voi pelastaa, pitaa pelastaa tomuhiukkanen kerrallaan.
Siina sitten olikin tama (toistaiseksi?) viimeinen Phnom Penhin vierailumme, joka oli kylla kaikkinensa (loistavaa seuraa, loistavia juttuja, iloa ja lampimia hymyja) kaikista paras. Sitten suuntasimme 12 tunnin bussimatkalle kohti Rattanakiria eli Banlungia. Mitas sitten kavikaan, no siita seuraavassa!
(Otsikko: “I'm just thissing” oli joku typera vitsi, joka liittyi siihen, mita travellaajat tekevat reissuillaan. Eli ei mitaan: just doing this.)
Niinpa sitten yllatimme Green Laken henkilokunnan saapumalla rinkkoinemme sinne jo kolmannen kerran. Siella kaikki oli ennallaan, uudet asiakkaat mutta vanhat kuviot. Varsinkin Leag oli onnellinen meidat nahdessaan, ja kertoi ikavoineensa meita kovasti. Han kertoi, etta kun han naki meidan tulevan, hanen sydamessaan oli suuri ilo. Onko mikaan hammentavampaa, kuin se, etta joku taysin tuntematon oikeasti kaipaa ja odottaa? Me emme ainakaan ole tallaista koskaan kokeneet. Myohemmin Leag kertoi meille paljon elamastaan, kera kompuroivan (tai paremminkin jo maassa turvallaan makaavan) englantinsa ja elekielen. Ei tassa siita sen enempaa, mutta vaalimme tata tyyppia kylla muistoissamme koko loppuelamamme.
Talla reissulla paatimme yrittaa tukea Leagin koulunkayntia. Koulu maksaa Leagille 20 dollaria kuussa, joten hanella ei ole mitenkaan varaa kayda siella, vaikka kaykin toissa. Pienesta palkastaan han lahettaa joka kuukausi rahaa maalla asuville koyhille vanhemmilleen, joten saastaakaan han ei koulua varten voi. Meille Leagin koulunkaynnin tukeminen maksaa 15 euroa kuukaudessa, joten Suomeen palattuamme voimme koyhataskuinakin hanta avittaa. Han ei pyytanyt apuamme missaan vaiheessa, emmeka tasta aikeestamme hanelle mitaan sanoneet. Se tulkoon yllatyksena, mikali saamme mutkitta rahan hanelle kulkemaan (matkalla on useampiakin valikasia, joiden kynsiin raha saattaa joutua). Siina on kylla mahtava tyyppi! Jos maailmassa olisi enemman yhta viattomia ja kauniita ihmisia, me muut paatuneine ja syntisine sieluinemme emme pystyisi elamaan itsemme kanssa.
Tutustuimme pariin belgialaiseen ja itavaltalaiseen talla reissulla, ja Pia jarjesti koko poppoolle seuraavalle paivalle reissun kaupungin kaatopaikalle. Viimeksi bongasimme ilmoituksen eraan vapaaehtoisjarjeston avustustoiminnasta liian myohaan (olimme seuraavana paivana jo lahdossa) joten taisi olla jokin onnellinen sattuma koko Preah Vihearin sekoilu, koska nyt se kaatopaikkareissu saatiin onnistumaan. Kuuden hengen voimin lahjoitimme organisaatiolle (jonka puuhamiehena toimi elakkeelle jaanyt brittimies) 80 dollaria, jolla hankittiin ruokaa 200 ihmiselle ja loput saastettiin laakarikuluja ja muita menoja varten.
Organisaation puuhamies kertoi meille, etta kun han viitisen vuotta sitten tuli Kambodzaan elakepaivia viettamaan, ei kukaan (etenkaan Kambodzan valtio) tehnyt mitaan auttaakseen kaatopaikalla asuvia koyhia. Itse asiassa valtio oli ehdottomasti kieltanyt lansimaalaisia kaymasta siella, mutta tamakos brittiaijaa vain yllytti. Silloin tilanne oli ollut kuulema toivottoman kammottava, vapaaehtoisryhmien ja -organisaatioiden avulla muutoksia on onneksi saatu aikaan.
Kaatopaikalla jaoimme ostamamme ruuan siella asuville ihmisille (suurin osa aivan pienia lapsia), jotka keraavat sielta jatteita myymista tai muuta kayttoa varten. Nykyaan kaatopaikka on suljettu, joten ihmisten olot ja turvallisuus ovat senkin myota parantuneet. Aiemmin monia kuoli valinpitamattomien kuormurikuskien alle ja lapset saivat vakavia palovammoja (eraaltakin 4-vuotiaalta olivat palaneet jalkapohjat, ilman tata organisaatiota tytto ei olisi koskaan saanut sairaalahoitoa ja luultavasti kuollut tulehduksiin) kaatopaikan alla kytevasta kemiallisesta tulipalosta. Joillekin perheille on jopa rakennettu “taloja” (takapihalta aukeaa kauniit nakymat lietelammikoihin ja roskavuoristoon) ja suurin osa lapsista pystyy nykyaan kaymaan koulua. Kaatopaikan sulkemisen jalkeen monelta on kuitenkin loppunut elinkeino, joten ihmiset ovat nalkaisempia kuin milloinkaan. Siispa ruoka-apuamme jonottamaan tuli melkoinen liuta, ja ruoka loppui kesken ennen, kuin paasimme edes alkuun. Taalla jos missaan, saivat adoptioaikeemme taas uutta tulta alleen. Jonain paivana, toivottavasti ei-niin-kauhean-kaukana tulevaisuudessa, on meilla aasialais-suomalainen oma lapsi.
Mutta jalleen kerran: vaikka nailla kaatopaikan ihmisilla ei ole mitaan muuta kuin kamppailua ja karsímysta, naimme onnellisia hymyja ja sellaista elamaniloa, jota ei voi kuin kadehtia. Meille on edelleen suuri arvoitus, mista se elamanilo tulee. Kaava tuntuu kuitenkin olevan se, etta mita vahemman ihmisella on syyta onneen, sen palavammin han etsii onnea siita mita on. Ehka sitten meidan maailmassamme (“kun kaikki on mahdollista”) jatkuva “jonkin muun, toisenlaisen” odottaminen estaa nakemasta, etta tassa nykyhetkessakin, olkoon se kuinka paskamainen (mita se ei meille hyvinvointi-ihmisille koskaan todella ole, mutta aina loytyy jokin asia, mika ei ole just-niin-kuin-pitaisi-ja-se-on-niin-vaarin) on enemman onnea kuin yhdessakaan onnen kuvitelmassa.
Naimme kauheuksia ja karsimysta, mutta kaikille jai tuskallisen voimattomuuden tunteen lisaksi hyva mieli. On hyva tehda jotain konkreettista taman hedonistisen oleilun lomassa. Vaikka emme tehneet paljoa (esimerkiksi muuttaneet mitaan) niin talla pienellakin teolla oli juuri siina hetkessa paljon merkitysta. Samalla kuitenkin kirpaisi jostain syvalta sisalta, kun lahdimme ja jatimme kaatopaikan taaksemme. Siina me nyt sitten matkasimme joutilaaseen arkipaivaamme, kun nama ihmiset jaivat tonkimaan jatteita ja riitelemaan ylimaaraisista hedelmista. Ei syyllisyydentunteita voi valttaa, vaikka sita kuinka tiedostaisi oman apunsa rajallisuuden. Mutta kun sita koko maailmaa ei vain voi pelastaa, pitaa pelastaa tomuhiukkanen kerrallaan.
Siina sitten olikin tama (toistaiseksi?) viimeinen Phnom Penhin vierailumme, joka oli kylla kaikkinensa (loistavaa seuraa, loistavia juttuja, iloa ja lampimia hymyja) kaikista paras. Sitten suuntasimme 12 tunnin bussimatkalle kohti Rattanakiria eli Banlungia. Mitas sitten kavikaan, no siita seuraavassa!
(Otsikko: “I'm just thissing” oli joku typera vitsi, joka liittyi siihen, mita travellaajat tekevat reissuillaan. Eli ei mitaan: just doing this.)
“38,5 asteen harharetki” (Siem Reap 25.-30.11. & Preah Vihear 30.11.- 1.12.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
OBS: Battambang-kuvakansioon lisatty muutama kuva. Kaykoon tsekkaamassa, keta kiinnostaa! (Ja sinnehan paasee edellisen merkinnan otsikkoa kliksauttamalla, kliksklaks!)
Siem Reap oli paska mesta monessakin mielessa. Ei riittanyt, etta itse kaupunki oli taas yksi turistihelvetin esikartano, vaan sen lisaksi Battambangista mukaan tarttunut turistiripuli alkoi toimia taysteholla melkein heti saavuttuamme. Ensin sangyn pohjalle kuumetta (38,5) ja pahaa oloa voivottelemaan kellahti Tero, Pia herasi keskella yota huonoon oloon ja vietti lopun yosta vessan lattialle oksentaen. Seuraavat kolme paivaa kuluivatkin “rattoisasti” hotellihuoneessa televisiota katsellen, mita nyt valilla uskaltauduttiin horjua ripulia ja oksennusta pidatellen lahikauppaan limua ja muuta helposti nieltavaa hakemaan.
Mutta paljoa ei menetetty, silla Siem Reap ei todellakaan ole Kambodza. Kaduilla nakee useasti enemman turisteja kuin paikallisia asukkaita. Mikali ei lasketa mukaan kerjalaisia, jotka ripustautuvat vaatteisiin ja raahautuvat mukana sen toivossa, etta muutama dollari heltiaisi ihan siita ilosta, etta heista paasee eroon. Kadut ovat pullollaan eurooppalaistyylisia ravintoloita ja pubeja, ilotyttoja ja neonvalodiskoja. Yak.
Tervehdyttyamme kavaisimme eraana iltana yomarkkinoilla Dr. Fish-hieronnassa (joku paikallinen turistihoukute, pienet kalat, Garra Rufat, syovat jalkojen ihosta bakteereja ja “hierovat” siina samalla, oli kuitenkin kokeilun arvoista ja hauskaa!) ja taman seka muutaman kaljan jalkeen laheisessa yokerhossa karaokea laulamassa. Yokerhossa oli 15-vuotiaan nakoisia tanssityttoja, jotka heiluttelivat persettaan irvokkaasti (kuvitelkaa pieni lapsi leikkimassa aidin vaatteilla ja meikeilla, mutta silla erotuksella, etta hanta katselee himokkaasti kymmenen laskia lansimaalaismiesta..) . Ylakerrasta loytyi “massage”-huone, jonne sai valita seuralaisen nayteikkunassa esitteilla olevista n. 30 nuoresta tytosta. Harmi, etta ripuli oli jo tuossa vaiheessa ohi, koska vahemmastakin teki mieli ripuloida ja oksentaa paikan lattiat ja poydat tayteen. Olemme toistaiseksi onnistuneet valttymaan talta turistikaupunkien paskalta valttelemalla turistikaupunkeja (loyha kasite, koska yleensa kaikki kaupungit taallapain ovat turistikaupunkeja, mutta tassa yhteydessa tarkoitamme niita paikkoja, joissa turisteja on pauttiarallaa 50% paikan vaestosta..) ylipaataan ja varsinkin olemalla kaymatta yokerhoissa. Mutta kun sita nakee, niin ei voi olla tuntematta suunnatonta kuvotusta. Se ei todellakaan ole kaunista, kun kaikki on kaupan.
Olimme suunnitelleet lahtevamme temppeleille pyorilla, mutta kun viimein olimme siina kunnossa, etta jaksoimme hotellihuoneesta lahikauppaa pidemmalle, teki tuktuk-pysakille kaveleminenkin viela pahaa. Itse temppeleilla kiipeileminen oli sekin oma lukunsa. Siispa skippasimme niista monta, koska emme yksinkertaisesti jaksaneet nousta ylos tuk-tukista. Se mita naimme, oli toki varsin vaikuttavaa. Mutta kuvien ottaminen on usein toivotonta, koska paikalla parveilee sadoittain muita turisteja. Vaikuttavimpien nakymien eteen taas on rakennettu eraanlaisia korokkeita, joiden paalle voi menna poseeraamaan kuvaa varten. Nama kuitenkin enemman kuin turmelevat itse nakyman kauneuden ja autenttisuuden, joten on vahan vaikea ymmartaa, mita jarkea niissa on (paitsi etta turistin on helpompi poseerata siina edessa?) Angkor Watia Tero kunnioitti nojailemalla sen ikiaikaisiin kiviseiniin ja ripuloimalla samalla kovaan aaneen housuunsa. Ei tainnut olla oksutauti sittenkaan viela ohitse? Rutinaa reppana yritti peitella puristelemalla tyhjaa muovipulloa, mutta ohikulkijoille kavi melko selvaksi, mita siella housuissa tapahtuu. Ei muuta kuin housut vaihtoon ja matka jatkui! Sellaista se on, joskus on paskat housussa niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti.
Eettiselle (tai sille, joka uskoo kaymatta jattamalla tekevansa jonkunlaisen kannanoton, me suhtaudumme turistimassat nahtyamme tahan vahan skeptisesti) turistille temppelit eivat ole ehka paras vierailuvaihtoehto, koska tuktuk-kuskimme kertoi valtion myyneen kohteen yksityiselle yritykselle. Siispa tuotot menevat liikemiesten taskuun, eika esimerkiksi kambodzalaisten hyvinvoinnin tai koulutusjarjestelman kehittamiseen. Vuodessa temppeleita kay katsomassa noin miljoona turistia, ja kun paivalippu maksaa 20 dollaria, voi jokainen laskea, mika rahallinen menetys vuosittain on kyseessa. Ainoa ilo, mita tama kansallinen ylpeydenaihe itse kambodzan kansalle tuottaa on se, etta he voivat sanoa esi-isiensa rakentaneen sen.
Ja niinpa me jalleen kerran totesimme, jo ensimmaisen temppelin jalkeen varsin kyllastyneina (ei silla, arvostamme kovasti sita kasityotaitoa ja rankkaa tyota, jota naiden rakennusten rakentaminen on vaatinut) ja turistimassoista ahdistuneina, etta tama ei vaan ole meidan juttumme. Paiva missa tahansa pikkukylassa kaupungin ulkopuolella olisi varmasti ollut miljoona kertaa mukavampi. Mutta, tulipahan kaytya ja nyt voi sitten sanoa nahneensa nekin kivenmurikat. Ihan hyva, etta tulikin, koska ilmansaasteiden takia namakin (jotka aiemmin ovat jo kokeneet kovia thaimaalaisten ja Pol Potin kynsissa) muinaismuistot ovat lahitulevaisuudessa pelkkia rapautuneita kivipaaseja. So, go before it's too late!
Siem Reapista paatimme lahtea Preah Viheariin katsomaan Pol Potin hautaa. Noh, siinahan kavi sitten vahan kopelosti. Matkasimme ensin bussilla eraaseen toiseen kaupunkiin matkan varrella ja sielta otimme pickup-kyydin Preah Viheariin, jonne johtaa varsin kuoppainen ja tomuinen (“kambodzalainen lumi”, kuten paikalliset sita kutsuvat, on hienonhienoa punaista hiekkaa ja tomua, joka tunkeutuu kaikkialle, jopa bussien sisalle) tie. Istuimme koko neljan tunnin matkan ulkona auton takaosassa kaiken sinne kasatun tavaran (pahvilaatikoita, sakkeja, jne) paalla. Se oli hauskaa, vaikka valilla vahan jannitti, kun auto jurrasi puulankuista vastikaan kyhattyjen siltojen yli ja vieressa nokotti luhistuneena se alkuperainen, jossa sentaan oli terastukia. Perille kuitenkin paastiin ehjina.
Preah Vihearissa ei ole kerrassaan mitaan, se on kambodzan koyhimpia alueita ja ilmeisesti vielakin odottaa kukoistuskauttaan sinne vaeltavien turistien muodossa (150 km kaupungista Thaimaan rajalle sijaitsee koko Kambodzan hienoimpiin lukeutuva temppeli). Viela tasta ei nay merkkiakaan, autioilla kaduilla lentelee roskia ja tuulenpesia, oisin moni paikka kay generaattorilla.
Kamat guesthouseen heitettyamme kiirehdimme nettiin selvittamaan, miten taman suurhirvion hautapaikka seuraavana paivana loydettaisiin. Silloin meille selvisi, etta UUPS! Tero oli aikoinaan lukenut netista Pol Potin haudasta ja ajan saatossa sekoittanut kaksi kaupunkia keskenaan. Piakaan ei asiaa vaivautunut enaa myohemmin selvittamaan, vaikka yhteinen historia osoittaa, ettei Teron tiedonhankintataitoihin saati muistiin ole aina luottamista. Pol Potin hautapaikka sijaitsee itse asiassa lahempana Siem Reapia, joten olimme matkanneet 8 polyista tuntia ihan turhaan. UUPS! Nolo moka, mutta kaiketi oli jo sen aikakin. Meilla ei ole hirveammin taipumusta suunnitella mitaan loppuun saakka ja tahan mennessa se on toiminut tosi hyvin. Aina ei olla saatu sita mita on alunperin lahdetty hakemaan, mutta sen sijasta sattuman kautta useasti jotain vielakin parempaa. Ensin harmitti, mutta sitten nauratti. Jotenkin niin tyypillista, etta me kaksi tyhjapaata haihattelijaa suunnittelemme kuukauden ajan matkaa vaaraan kaupunkiin. Onneksi se ei ole niin vakavaa, eika paljoa menetetty, olimmehan alunperinkin paattaneet lahtea haudalle tekemaan jotain niinkin ylevaa kuin rakimaan salaa (alkaa kysyko miksi, jostain saimme paahamme, etta jokin nainkin lapsellinen idea olisi tarpeeksi mielekas toteutettavaksi. Emme kyllakaan mene takuuseen siita, etta olisimme oikeasti paasseet haudanhapaisypuuhiin, siella takamailla asuu kuulema vielakin Pol Pot-mielisia veteraaneja..)
Lisaksi meista molemmat muistelevat aikoinaan katselleensa maailmankartalta, etta tamankin niminen paikka on olemassa. Nyt siella on sitten kayty! Koko homma olisi tietenkin pelastunut reissulla sinne temppelille, mutta se oli kerta kaikkiaan liian kallista. Omatoimisesti mopoilla sinne on kaikkien lukemiemme lahteiden mukaan melko haasteellista menna, joten Siem Reapin temppeleista kylliksi saatuamme paatimme jattaa valiin. Seuraavana aamuna laksimme bussilla pois. Koska bussilippujen hinnoissa taalla pain ei ole juuri mitaan logiikkaa (joskus matka koko maan halki maksaa saman verran kuin kolmen tunnin matka kaupungista toiseen, erot eri bussifirmojen lippujen hinnoissa ovat jarjettomia) tuli halvemmaksi matkata saman tien takaisin Phnom Penhiin ja sielta Banlungiin. Joten, kolmas kerta toden sanoo. Sama kaupunki, sama guesthouse, eri kuviot. Mitas siella, siita seuraavassa!
OBS: Battambang-kuvakansioon lisatty muutama kuva. Kaykoon tsekkaamassa, keta kiinnostaa! (Ja sinnehan paasee edellisen merkinnan otsikkoa kliksauttamalla, kliksklaks!)
Siem Reap oli paska mesta monessakin mielessa. Ei riittanyt, etta itse kaupunki oli taas yksi turistihelvetin esikartano, vaan sen lisaksi Battambangista mukaan tarttunut turistiripuli alkoi toimia taysteholla melkein heti saavuttuamme. Ensin sangyn pohjalle kuumetta (38,5) ja pahaa oloa voivottelemaan kellahti Tero, Pia herasi keskella yota huonoon oloon ja vietti lopun yosta vessan lattialle oksentaen. Seuraavat kolme paivaa kuluivatkin “rattoisasti” hotellihuoneessa televisiota katsellen, mita nyt valilla uskaltauduttiin horjua ripulia ja oksennusta pidatellen lahikauppaan limua ja muuta helposti nieltavaa hakemaan.
Mutta paljoa ei menetetty, silla Siem Reap ei todellakaan ole Kambodza. Kaduilla nakee useasti enemman turisteja kuin paikallisia asukkaita. Mikali ei lasketa mukaan kerjalaisia, jotka ripustautuvat vaatteisiin ja raahautuvat mukana sen toivossa, etta muutama dollari heltiaisi ihan siita ilosta, etta heista paasee eroon. Kadut ovat pullollaan eurooppalaistyylisia ravintoloita ja pubeja, ilotyttoja ja neonvalodiskoja. Yak.
Tervehdyttyamme kavaisimme eraana iltana yomarkkinoilla Dr. Fish-hieronnassa (joku paikallinen turistihoukute, pienet kalat, Garra Rufat, syovat jalkojen ihosta bakteereja ja “hierovat” siina samalla, oli kuitenkin kokeilun arvoista ja hauskaa!) ja taman seka muutaman kaljan jalkeen laheisessa yokerhossa karaokea laulamassa. Yokerhossa oli 15-vuotiaan nakoisia tanssityttoja, jotka heiluttelivat persettaan irvokkaasti (kuvitelkaa pieni lapsi leikkimassa aidin vaatteilla ja meikeilla, mutta silla erotuksella, etta hanta katselee himokkaasti kymmenen laskia lansimaalaismiesta..) . Ylakerrasta loytyi “massage”-huone, jonne sai valita seuralaisen nayteikkunassa esitteilla olevista n. 30 nuoresta tytosta. Harmi, etta ripuli oli jo tuossa vaiheessa ohi, koska vahemmastakin teki mieli ripuloida ja oksentaa paikan lattiat ja poydat tayteen. Olemme toistaiseksi onnistuneet valttymaan talta turistikaupunkien paskalta valttelemalla turistikaupunkeja (loyha kasite, koska yleensa kaikki kaupungit taallapain ovat turistikaupunkeja, mutta tassa yhteydessa tarkoitamme niita paikkoja, joissa turisteja on pauttiarallaa 50% paikan vaestosta..) ylipaataan ja varsinkin olemalla kaymatta yokerhoissa. Mutta kun sita nakee, niin ei voi olla tuntematta suunnatonta kuvotusta. Se ei todellakaan ole kaunista, kun kaikki on kaupan.
Olimme suunnitelleet lahtevamme temppeleille pyorilla, mutta kun viimein olimme siina kunnossa, etta jaksoimme hotellihuoneesta lahikauppaa pidemmalle, teki tuktuk-pysakille kaveleminenkin viela pahaa. Itse temppeleilla kiipeileminen oli sekin oma lukunsa. Siispa skippasimme niista monta, koska emme yksinkertaisesti jaksaneet nousta ylos tuk-tukista. Se mita naimme, oli toki varsin vaikuttavaa. Mutta kuvien ottaminen on usein toivotonta, koska paikalla parveilee sadoittain muita turisteja. Vaikuttavimpien nakymien eteen taas on rakennettu eraanlaisia korokkeita, joiden paalle voi menna poseeraamaan kuvaa varten. Nama kuitenkin enemman kuin turmelevat itse nakyman kauneuden ja autenttisuuden, joten on vahan vaikea ymmartaa, mita jarkea niissa on (paitsi etta turistin on helpompi poseerata siina edessa?) Angkor Watia Tero kunnioitti nojailemalla sen ikiaikaisiin kiviseiniin ja ripuloimalla samalla kovaan aaneen housuunsa. Ei tainnut olla oksutauti sittenkaan viela ohitse? Rutinaa reppana yritti peitella puristelemalla tyhjaa muovipulloa, mutta ohikulkijoille kavi melko selvaksi, mita siella housuissa tapahtuu. Ei muuta kuin housut vaihtoon ja matka jatkui! Sellaista se on, joskus on paskat housussa niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti.
Eettiselle (tai sille, joka uskoo kaymatta jattamalla tekevansa jonkunlaisen kannanoton, me suhtaudumme turistimassat nahtyamme tahan vahan skeptisesti) turistille temppelit eivat ole ehka paras vierailuvaihtoehto, koska tuktuk-kuskimme kertoi valtion myyneen kohteen yksityiselle yritykselle. Siispa tuotot menevat liikemiesten taskuun, eika esimerkiksi kambodzalaisten hyvinvoinnin tai koulutusjarjestelman kehittamiseen. Vuodessa temppeleita kay katsomassa noin miljoona turistia, ja kun paivalippu maksaa 20 dollaria, voi jokainen laskea, mika rahallinen menetys vuosittain on kyseessa. Ainoa ilo, mita tama kansallinen ylpeydenaihe itse kambodzan kansalle tuottaa on se, etta he voivat sanoa esi-isiensa rakentaneen sen.
Ja niinpa me jalleen kerran totesimme, jo ensimmaisen temppelin jalkeen varsin kyllastyneina (ei silla, arvostamme kovasti sita kasityotaitoa ja rankkaa tyota, jota naiden rakennusten rakentaminen on vaatinut) ja turistimassoista ahdistuneina, etta tama ei vaan ole meidan juttumme. Paiva missa tahansa pikkukylassa kaupungin ulkopuolella olisi varmasti ollut miljoona kertaa mukavampi. Mutta, tulipahan kaytya ja nyt voi sitten sanoa nahneensa nekin kivenmurikat. Ihan hyva, etta tulikin, koska ilmansaasteiden takia namakin (jotka aiemmin ovat jo kokeneet kovia thaimaalaisten ja Pol Potin kynsissa) muinaismuistot ovat lahitulevaisuudessa pelkkia rapautuneita kivipaaseja. So, go before it's too late!
Siem Reapista paatimme lahtea Preah Viheariin katsomaan Pol Potin hautaa. Noh, siinahan kavi sitten vahan kopelosti. Matkasimme ensin bussilla eraaseen toiseen kaupunkiin matkan varrella ja sielta otimme pickup-kyydin Preah Viheariin, jonne johtaa varsin kuoppainen ja tomuinen (“kambodzalainen lumi”, kuten paikalliset sita kutsuvat, on hienonhienoa punaista hiekkaa ja tomua, joka tunkeutuu kaikkialle, jopa bussien sisalle) tie. Istuimme koko neljan tunnin matkan ulkona auton takaosassa kaiken sinne kasatun tavaran (pahvilaatikoita, sakkeja, jne) paalla. Se oli hauskaa, vaikka valilla vahan jannitti, kun auto jurrasi puulankuista vastikaan kyhattyjen siltojen yli ja vieressa nokotti luhistuneena se alkuperainen, jossa sentaan oli terastukia. Perille kuitenkin paastiin ehjina.
Preah Vihearissa ei ole kerrassaan mitaan, se on kambodzan koyhimpia alueita ja ilmeisesti vielakin odottaa kukoistuskauttaan sinne vaeltavien turistien muodossa (150 km kaupungista Thaimaan rajalle sijaitsee koko Kambodzan hienoimpiin lukeutuva temppeli). Viela tasta ei nay merkkiakaan, autioilla kaduilla lentelee roskia ja tuulenpesia, oisin moni paikka kay generaattorilla.
Kamat guesthouseen heitettyamme kiirehdimme nettiin selvittamaan, miten taman suurhirvion hautapaikka seuraavana paivana loydettaisiin. Silloin meille selvisi, etta UUPS! Tero oli aikoinaan lukenut netista Pol Potin haudasta ja ajan saatossa sekoittanut kaksi kaupunkia keskenaan. Piakaan ei asiaa vaivautunut enaa myohemmin selvittamaan, vaikka yhteinen historia osoittaa, ettei Teron tiedonhankintataitoihin saati muistiin ole aina luottamista. Pol Potin hautapaikka sijaitsee itse asiassa lahempana Siem Reapia, joten olimme matkanneet 8 polyista tuntia ihan turhaan. UUPS! Nolo moka, mutta kaiketi oli jo sen aikakin. Meilla ei ole hirveammin taipumusta suunnitella mitaan loppuun saakka ja tahan mennessa se on toiminut tosi hyvin. Aina ei olla saatu sita mita on alunperin lahdetty hakemaan, mutta sen sijasta sattuman kautta useasti jotain vielakin parempaa. Ensin harmitti, mutta sitten nauratti. Jotenkin niin tyypillista, etta me kaksi tyhjapaata haihattelijaa suunnittelemme kuukauden ajan matkaa vaaraan kaupunkiin. Onneksi se ei ole niin vakavaa, eika paljoa menetetty, olimmehan alunperinkin paattaneet lahtea haudalle tekemaan jotain niinkin ylevaa kuin rakimaan salaa (alkaa kysyko miksi, jostain saimme paahamme, etta jokin nainkin lapsellinen idea olisi tarpeeksi mielekas toteutettavaksi. Emme kyllakaan mene takuuseen siita, etta olisimme oikeasti paasseet haudanhapaisypuuhiin, siella takamailla asuu kuulema vielakin Pol Pot-mielisia veteraaneja..)
Lisaksi meista molemmat muistelevat aikoinaan katselleensa maailmankartalta, etta tamankin niminen paikka on olemassa. Nyt siella on sitten kayty! Koko homma olisi tietenkin pelastunut reissulla sinne temppelille, mutta se oli kerta kaikkiaan liian kallista. Omatoimisesti mopoilla sinne on kaikkien lukemiemme lahteiden mukaan melko haasteellista menna, joten Siem Reapin temppeleista kylliksi saatuamme paatimme jattaa valiin. Seuraavana aamuna laksimme bussilla pois. Koska bussilippujen hinnoissa taalla pain ei ole juuri mitaan logiikkaa (joskus matka koko maan halki maksaa saman verran kuin kolmen tunnin matka kaupungista toiseen, erot eri bussifirmojen lippujen hinnoissa ovat jarjettomia) tuli halvemmaksi matkata saman tien takaisin Phnom Penhiin ja sielta Banlungiin. Joten, kolmas kerta toden sanoo. Sama kaupunki, sama guesthouse, eri kuviot. Mitas siella, siita seuraavassa!
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
“One school, one dollar, big stone!” (Battambang 22.-25.11.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Battambangissa kaytiin katselemassa paikallisia muinaisia kivikasoja (ja puuskutettiin & hikoiltiin niita valloittaessa), joista eraassa kylkeemme lyottaytyi joku parikymppinen nuorukainen, kaikkien aikojen paras turistikohdeopas. Kaveri osasi osasi sanoa englanniksi vain 'big stone' imitoiden samalla miten isoja kivenmurikoita on aikoinaan nosteltu. Kierroksen jalkeen oppaamme kasi ojentui ja sanavarasto laajeni: “One school, one dollar, big stone!” Vaikkemme tata koyhanmiehenopasta missaan vaiheessa olleet tilanneetkaan, paiskasimme taman kateen dollarin, palkaksi ainakin aivan alyttoman hyvasta yrityksesta.
Kavimme myos puksuttelemassa paikallisella erikoisuudella, Bamboo Trainilla, joka ryskytti huoltamattomia raiteita pitkin niiden kierous huomioonottaen aivan liian kovaa. Rautatieliikenne lienee Kambodzan kohdalla taysin kaput, joten lyhyita matkoja hoidetaan (ainakin Battambangissa) itse nikkaroiduilla moottoroiduilla bambulaveteilla. Ja me turistithan olemme ottaneet tamankin omaksi viihdykkeeksemme. Olihan se kieltamatta viihdyttavaa, mutta sitakin enemman pelottavaa, silla raidepatkien valilla olevista parin sentin kynnyksista (ja jo mainitusta kieroudesta) huolimatta kuljettajamme paasteli bambulavetilla todellakin menemaan! Paluumatka tapahtui jo auringonlaskun jalkeen (eika laveteissa tietenkaan ole valoja), jolloin kuljettajamme rapsytteli sytkaria, jotta yhteentormayksilta nailla kahdensuuntaisilla yksilla kiskoilla valtyttaisiin.
Edellisten lisaksi Battambangin seikkailuihin kuului Pian ottama kambodzalainen kasvohoito, johon kuului nelja erilaista naamiota, jonkinsortin hiomakone ja sahkoshokkeja. Hoidon toimivuudesta on paha menna sanomaan, mutta sen jalkeen ainakin alahuuli on nykinyt tasaiseen tahtiin.
Viimeisena iltana Battambangissa jouduimme olosuhteiden pakosta aterioimaan jossain ylihinnoitellussa ranskalaistyylisessa turistiravintolassa kera rikkaiden jenkkituristien, jotka kammoksuivat yli kaiken squattivessassa asioimista ja pitivat erasta kaveriaan, joka sellaisessa oli kaynyt, rohkeana. Hatunnosto heikalaisille, koska mikas vessa se sielta ravintolan peranurkastakin loytyi, kuin takalainen reika lattiassa. Toivotaan heille pitkaa ummetusta ja mittavaa virtsarakkoa! Ravintolasta kuittasimme matkaamme ihkaoikean ja kauan odotetun turistiripulin. Mitas siita seurasikaan, no monta viihtyisaa hotellipaivaa Siem Reapissa. Siita seuraavassa!
Battambangissa kaytiin katselemassa paikallisia muinaisia kivikasoja (ja puuskutettiin & hikoiltiin niita valloittaessa), joista eraassa kylkeemme lyottaytyi joku parikymppinen nuorukainen, kaikkien aikojen paras turistikohdeopas. Kaveri osasi osasi sanoa englanniksi vain 'big stone' imitoiden samalla miten isoja kivenmurikoita on aikoinaan nosteltu. Kierroksen jalkeen oppaamme kasi ojentui ja sanavarasto laajeni: “One school, one dollar, big stone!” Vaikkemme tata koyhanmiehenopasta missaan vaiheessa olleet tilanneetkaan, paiskasimme taman kateen dollarin, palkaksi ainakin aivan alyttoman hyvasta yrityksesta.
Kavimme myos puksuttelemassa paikallisella erikoisuudella, Bamboo Trainilla, joka ryskytti huoltamattomia raiteita pitkin niiden kierous huomioonottaen aivan liian kovaa. Rautatieliikenne lienee Kambodzan kohdalla taysin kaput, joten lyhyita matkoja hoidetaan (ainakin Battambangissa) itse nikkaroiduilla moottoroiduilla bambulaveteilla. Ja me turistithan olemme ottaneet tamankin omaksi viihdykkeeksemme. Olihan se kieltamatta viihdyttavaa, mutta sitakin enemman pelottavaa, silla raidepatkien valilla olevista parin sentin kynnyksista (ja jo mainitusta kieroudesta) huolimatta kuljettajamme paasteli bambulavetilla todellakin menemaan! Paluumatka tapahtui jo auringonlaskun jalkeen (eika laveteissa tietenkaan ole valoja), jolloin kuljettajamme rapsytteli sytkaria, jotta yhteentormayksilta nailla kahdensuuntaisilla yksilla kiskoilla valtyttaisiin.
Edellisten lisaksi Battambangin seikkailuihin kuului Pian ottama kambodzalainen kasvohoito, johon kuului nelja erilaista naamiota, jonkinsortin hiomakone ja sahkoshokkeja. Hoidon toimivuudesta on paha menna sanomaan, mutta sen jalkeen ainakin alahuuli on nykinyt tasaiseen tahtiin.
Viimeisena iltana Battambangissa jouduimme olosuhteiden pakosta aterioimaan jossain ylihinnoitellussa ranskalaistyylisessa turistiravintolassa kera rikkaiden jenkkituristien, jotka kammoksuivat yli kaiken squattivessassa asioimista ja pitivat erasta kaveriaan, joka sellaisessa oli kaynyt, rohkeana. Hatunnosto heikalaisille, koska mikas vessa se sielta ravintolan peranurkastakin loytyi, kuin takalainen reika lattiassa. Toivotaan heille pitkaa ummetusta ja mittavaa virtsarakkoa! Ravintolasta kuittasimme matkaamme ihkaoikean ja kauan odotetun turistiripulin. Mitas siita seurasikaan, no monta viihtyisaa hotellipaivaa Siem Reapissa. Siita seuraavassa!
“Two happy pizzas, thank you!” (Sihanoukville 18.- 21.11.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Sihanoukvilleen matkasimme jonkun kambodzalaisen aijan kyydissa. Oli virkistavaa matkustaa pitkasta aikaa autolla tapotaysien bussien sijaan. Ensin tyyppi heitti meidat jonnekin aivan kamalaan majataloon, jossa ensimmaiset tapaamamme ihmiset olivat kaksi pilvipaista suomalaista jatkaa, jotka vaittivat etta tama majatalo on kaupungin ainut halpa rannan lahella sijaitseva paikka. Onneksi kaytiin internetissa.
Sihanoukvillessa naurettiin tosi paljon. Ei nahty paljoa itse kaupunkia, koska asuttiin Otres Beachilla, joka on aikalailla kaupungin keskustan ulkopuolella (rannan halvimmassa laavassa, 2,50 dolsua yo per huone). Mutta ei se kylla haitannutkaan. Melkoinen turistipesake tuntuu olevan ja meilla oli ranta ja hyvaa seuraa. Kuviakaan ei ole monia, mutta se kertokoon vain siita, etta hauskaa oli!
Sihanoukvillessa sai alkunsa Teron, Pian ja Asafin bandi The Chronic Mooners, jonka viela sanattomia ja savelettomia biiseja ovat muun muassa:
I´ve got the sexiest Berlin Wall replica
I think I deserve the Eiffel Tower
Maybe the ants will be next
Not a lot and not even that much
Lisaksi perustimme mainostoimiston, jonka menestyssloganeja (keksimillemme menestysyrityksille) ovat muun muassa seuraavat:
Falls' teeth - making it real
Rooster Airlines – not for chickens
Ja sen sellaista. Ja sitten Asaf lahti Thailandiaan ja me lahdimme takaisin Phnom Penhiin. Matkalla piti pysahtya yhteen pieneen kylaan, mutta kun piti jaada bussista pois, muutimme mielemme. On yllattavaa, kuinka vahan aikaa kuukaudessa onkaan jos haluaa kayda monessa paikassa yhden maan sisalla. Ei tarpeeksi pienille kylille, paatimme. Mitas sitten tapahtui, no sitten mentiin bang-bang- Battambangiin. Siita seuraavassa!
Sihanoukvilleen matkasimme jonkun kambodzalaisen aijan kyydissa. Oli virkistavaa matkustaa pitkasta aikaa autolla tapotaysien bussien sijaan. Ensin tyyppi heitti meidat jonnekin aivan kamalaan majataloon, jossa ensimmaiset tapaamamme ihmiset olivat kaksi pilvipaista suomalaista jatkaa, jotka vaittivat etta tama majatalo on kaupungin ainut halpa rannan lahella sijaitseva paikka. Onneksi kaytiin internetissa.
Sihanoukvillessa naurettiin tosi paljon. Ei nahty paljoa itse kaupunkia, koska asuttiin Otres Beachilla, joka on aikalailla kaupungin keskustan ulkopuolella (rannan halvimmassa laavassa, 2,50 dolsua yo per huone). Mutta ei se kylla haitannutkaan. Melkoinen turistipesake tuntuu olevan ja meilla oli ranta ja hyvaa seuraa. Kuviakaan ei ole monia, mutta se kertokoon vain siita, etta hauskaa oli!
Sihanoukvillessa sai alkunsa Teron, Pian ja Asafin bandi The Chronic Mooners, jonka viela sanattomia ja savelettomia biiseja ovat muun muassa:
I´ve got the sexiest Berlin Wall replica
I think I deserve the Eiffel Tower
Maybe the ants will be next
Not a lot and not even that much
Lisaksi perustimme mainostoimiston, jonka menestyssloganeja (keksimillemme menestysyrityksille) ovat muun muassa seuraavat:
Falls' teeth - making it real
Rooster Airlines – not for chickens
Ja sen sellaista. Ja sitten Asaf lahti Thailandiaan ja me lahdimme takaisin Phnom Penhiin. Matkalla piti pysahtya yhteen pieneen kylaan, mutta kun piti jaada bussista pois, muutimme mielemme. On yllattavaa, kuinka vahan aikaa kuukaudessa onkaan jos haluaa kayda monessa paikassa yhden maan sisalla. Ei tarpeeksi pienille kylille, paatimme. Mitas sitten tapahtui, no sitten mentiin bang-bang- Battambangiin. Siita seuraavassa!
“So boring but yet so exciting” (Rabbit Island 16.-18.11.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Janissaarelle reissattiin Kep-nimisen pikkukylan kautta. Siella vietettiin yksi yo ja seuraavana aamuna lahdettiin veneella rannikon edustalla sijaitsevalle saarelle. Kep:ia ei pahemmin nahty, mita nyt ajeltiin polkupyorilla pilkkopimeilla kujilla taskulampun valossa (siellapain ei juuri harrasteta katuvaloja) koiralaumojen ulistessa pimeydessa.
Janissaari on pikkuruinen, eika siella ole muuta kuin muutama bungalowikyla saaren toisella puolella ja khmer-kylia toisella puolella. Saaren ympari kiertamiseen meni 3 tuntia. Sen lisaksi emme tehneet juuri muuta, kuin lueskelimme ja uimme. Sahkot saarella oli vain iltaisin ja ne sammuivat heti kun henkilokunta meni nukkumaan (ja sammutti generaattorin). Bungalowimme oli taynna supervoimakkaan purukaluston omaavia pienia muurahaisia, jotka olivat eraana yona tehneet invaasion Teron rinkkaan, jossa oli unohtamamme suklaalevy. Muurahaiset olivat purreet itsensa rinkan kankaan lapi, muovipussin lapi ja kahden kaareen lapi aina suklaaseen saakka, josta olivat siitakin ehtineet nakertaa jo muutaman suurehkon lohkareen. Noin tuhannen minimaalisen muurahaisen haatamiseen rinkasta kului “muutama” tovi.
Toimettomuuden (ja kanojen puuhastelun seuraamisen) lisaksi tapasimme mielenkiintoisia ihmisia. Veneessa matkalla saareen tapasimme israelilaisen (nro 408) Asafin, jonka kanssa reissattiin Sihanoukvilleen asti. Bungalowikylassamme tapasimme brasilialaisen Edsonin, joka on taysvalmis henkilohahmo mihin tahansa elokuvaan. Itse asiassa kokonaisen elokuvan aihe itsessaan. Ihminen, joka on kuullut jumalan aanen runkatessaan olohuoneensa lattialla (juu, ja taman kaiken han meidan kanssamme avoimesti jakoi) ei voi olla muuta kuin hullu tai mielenkiintoinen, tassa tapauksessa molempia. Edsonista riitti meille puheenaihetta paivakausiksi. Edson haluaisi kovasti olla juutalainen, mutta koska ei voida todistaa hanen isoisoisansa olleen sellainen, han voi tyytya olemaan vain harras uskovainen ja raamatuntutkija. Samalla han on myos harras perverssi ja ainoa tapaamamme ihminen, jolle on normaalia puhua jumalasta ja seisokeista samassa lauseessa. Taman lisaksi mies puhuu taysin taukoamatta. Joten kuulimme enemman kuin tarpeeksi hanen elamansa ja raamatun tapahtumista. Vaikka mies olikin hullu, oli han kuitenkin tosi harmiton ja elamaniloinen tapaus. Harvemmin myoskaan tapaa yhta mielenkiintoisia ihmisia. Haneen verrattuna kaikki taysjarkiset ihmiset ovat kuolettavan tylsia.
Naiden lisaksi tapasimme saarella suomalaisen Annan hollantilaisine poikaystavineen. On jotenkin niin tyypillista tavata suomalainen jollain postimerkin kokoisella saarella Kambodzassa. Mika on todennakoisyys? Joka tapauksessa, hauskaa oli!
Otsikon lausahdus lahti alunperin Pian lukemasta kirjasta, jota Pia yritti Asafille kuvailla ja jonka Asaf tahan muotoon tiivisti. Siihen tiivistyi muutama muukin talla ajanjaksolla kokemamme.
Sitten reissattiin Asafin kanssa Sihanoukvilleen. Ja mitas siella, no ei juuri mitaan, mutta siita seuraavassa!
Janissaarelle reissattiin Kep-nimisen pikkukylan kautta. Siella vietettiin yksi yo ja seuraavana aamuna lahdettiin veneella rannikon edustalla sijaitsevalle saarelle. Kep:ia ei pahemmin nahty, mita nyt ajeltiin polkupyorilla pilkkopimeilla kujilla taskulampun valossa (siellapain ei juuri harrasteta katuvaloja) koiralaumojen ulistessa pimeydessa.
Janissaari on pikkuruinen, eika siella ole muuta kuin muutama bungalowikyla saaren toisella puolella ja khmer-kylia toisella puolella. Saaren ympari kiertamiseen meni 3 tuntia. Sen lisaksi emme tehneet juuri muuta, kuin lueskelimme ja uimme. Sahkot saarella oli vain iltaisin ja ne sammuivat heti kun henkilokunta meni nukkumaan (ja sammutti generaattorin). Bungalowimme oli taynna supervoimakkaan purukaluston omaavia pienia muurahaisia, jotka olivat eraana yona tehneet invaasion Teron rinkkaan, jossa oli unohtamamme suklaalevy. Muurahaiset olivat purreet itsensa rinkan kankaan lapi, muovipussin lapi ja kahden kaareen lapi aina suklaaseen saakka, josta olivat siitakin ehtineet nakertaa jo muutaman suurehkon lohkareen. Noin tuhannen minimaalisen muurahaisen haatamiseen rinkasta kului “muutama” tovi.
Toimettomuuden (ja kanojen puuhastelun seuraamisen) lisaksi tapasimme mielenkiintoisia ihmisia. Veneessa matkalla saareen tapasimme israelilaisen (nro 408) Asafin, jonka kanssa reissattiin Sihanoukvilleen asti. Bungalowikylassamme tapasimme brasilialaisen Edsonin, joka on taysvalmis henkilohahmo mihin tahansa elokuvaan. Itse asiassa kokonaisen elokuvan aihe itsessaan. Ihminen, joka on kuullut jumalan aanen runkatessaan olohuoneensa lattialla (juu, ja taman kaiken han meidan kanssamme avoimesti jakoi) ei voi olla muuta kuin hullu tai mielenkiintoinen, tassa tapauksessa molempia. Edsonista riitti meille puheenaihetta paivakausiksi. Edson haluaisi kovasti olla juutalainen, mutta koska ei voida todistaa hanen isoisoisansa olleen sellainen, han voi tyytya olemaan vain harras uskovainen ja raamatuntutkija. Samalla han on myos harras perverssi ja ainoa tapaamamme ihminen, jolle on normaalia puhua jumalasta ja seisokeista samassa lauseessa. Taman lisaksi mies puhuu taysin taukoamatta. Joten kuulimme enemman kuin tarpeeksi hanen elamansa ja raamatun tapahtumista. Vaikka mies olikin hullu, oli han kuitenkin tosi harmiton ja elamaniloinen tapaus. Harvemmin myoskaan tapaa yhta mielenkiintoisia ihmisia. Haneen verrattuna kaikki taysjarkiset ihmiset ovat kuolettavan tylsia.
Naiden lisaksi tapasimme saarella suomalaisen Annan hollantilaisine poikaystavineen. On jotenkin niin tyypillista tavata suomalainen jollain postimerkin kokoisella saarella Kambodzassa. Mika on todennakoisyys? Joka tapauksessa, hauskaa oli!
Otsikon lausahdus lahti alunperin Pian lukemasta kirjasta, jota Pia yritti Asafille kuvailla ja jonka Asaf tahan muotoon tiivisti. Siihen tiivistyi muutama muukin talla ajanjaksolla kokemamme.
Sitten reissattiin Asafin kanssa Sihanoukvilleen. Ja mitas siella, no ei juuri mitaan, mutta siita seuraavassa!
“I don´t want to be old, I don´t want to be young, I want to be medium” (Phnom Penh/Kambodza 10.-15.11. ja 20.-22.11.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Rajan jalkeen olimme hieman pettyneita. Ihan kuin Vietnam, mutta rakennukset ovat vahan matalampia, ihmiset vahan ruskeampia. Paakaupungissa enemman ja kalliimpia autoja. Mutta pianhan se ensivaikutelma todistettiin vaaraksi. Jos ruoka ja kadut ovatkin miltei samanlaiset, ihmiset eivat!
Bussista paastyamme ajeltiin tovi tuk-tukilla jonkun ruotsalaisen parin kanssa ympari kaupunkia majoitusta etsimassa. Ruotsalaiset jaivat joen varteen ja me saimme viimein kuskimme viemaan meidat keskustan ulkopuolelle “lakesidelle”. Meilla oli nimittain vakaana aikomuksenamme majailla tassa hippikortteerissa nyt kun se viela on pystyssa. (Obs: naille jarven paalle rakennetuille viihtyisille bambumajataloille koittavat kovat ajat kun vastarannalle rakennetaan loistohotelleja ja kasino. Kuka rikas turisti haluaa nahda moista vintage-slummia ikkunastaan? Rakentamista varten jarvi on jouduttu tayttamaan puoliksi siirtomaalla. Taydellista idiotismia tuhota kaupungin ainoa jarvi, mutta raha puhuu, kansa taipuu.) Siella paadyimme superystavallisten sisaanheittajapoikien taluttamana (melko lailla kyselematta kantoivat rinkkamme sisaan) Green Lake-nimiseen guesthouseen. Siella asuttiinkin sitten kahteen otteeseen, seka talon parhaassa “bungalowissa”, etta vahan huonommissa huoneissa (joista yksi jaettiin seinassa asuvan rotan kanssa, rotalla oli seinassa oma kurkistusreika josta se kavi meita valilla vakoilemassa) ja hyvin viihdyttiin.
Nimi on enne; siella possyteltiin ja paljon. Henkilokunta (plus lahestulkoon kaikki kadulla maleksivat paikalliset) diilasivat, asiakkaat ostivat ja avoimesti polttelivat. Kuulemamme mukaan (tieda sitten onko totta vai ei, ehka vain keino lohdutella mahdollisia vihrulaisen ostajia) paikan omistaa joku poliisipamppu, joten huumebisnes saa rauhassa kukoistaa, eika ratsioitakaan satu niin usein. No, ei ainakaan meidan siella asuessamme, eika niiden mahdollinen uhka nayttanyt ketaan pelottavankaan. Joten mikas siina, peace and love for every brother and sister!
Phnom Penhissa tehtiin vahan kaikenlaista eika mitaan. Kaytiin ties missa museoissa ja tappokentilla, kierreltiin kaupungilla, ostettiin uusia vaatteita, oleiltiin. Alkureissun paanpakotus alkaa viimein hellittamaan. Enaa ei ole “pakko” juosta uutta kaupunkia lapi korttelista kortteliin, tehda sita ja tuota ja tavata mahdollisimman monia ihmisia siina sivussa. Joskus saa ja taytyy vain olla. Ihan tarpeeksi nakee ja kokee sitenkin!
Phnom Penhiin jaivat meidan passit Laosin viisumien hakemisen ajaksi, ja siina valissa kavaistiin etalarannikolla. Asuimme molemmilla Phnom Penhin vierailuilla samassa paikassa, koska seka majatalomme, etta kyseinen “travellerikortteli” olivat todella viihtyisia paikkoja. Siella koettiin elamamme omituisin ravintolakokemus halutessamme intialaista ruokaa (kuin suoraan Lynchin elokuvasta, lahtien vajaa-alyisesta persettaan avoimesti raapivasta sisaanheittajasta, mykasta ja supertehokkaasta kokista, nurkassa televisiota tuijottavasta intialaisesta omistajasta, jolta hampaitaan narskuttava lansimaalainen narkki kavi kyselemassa “kamaa” ja minimaalisesta keittionurkkauksesta minijaakaappeineen, joissa kuitenkin pystyttiin loihtimaan 15 minuutissa mita vain paikan kattavalta ruokalistalta..) Kortteli on ehka turistien ymparille rakentunut, mutta sen varrella asuu myos ihan tavallisia kambodzalaisia perheita, ja kaduilla eletaan normaalia kambodzalaista elamaa. Seikka, mista varmasti johtuu suurin osa tuon alueen viihtyisyydestakin. Todella harmi, etta tama kaikki jyrataan rikkaiden tarpeiden alle. Kaikkialla sama vanha tarina. Viiden tahden superhotellit ja golfkentat tayttakoot maat!
Taalla ensimmaisen kerran reissumme aikana tormasimme “travellaajiin” jotka muodostavat siis omat kategoriansa siina ryhmassa, jonka ylakasite on “turisti”. Travellaajat ovat yleistaen 20-70-vuotiaita independent-matkaajia, jotka tekevat kaiken itse, halvalla ja kokemusrikkaasti. (Tai nain me heidat nain nopeasti maarittelisimme, maaritelmia lienee monia). Vietnamissa suurin osa tapaamistamme muista reissaajista oli juurikin naita Lonely Planet-kourassa-tapauksia, jotka naennaisessa seikkailunhalussaan ovat kieltamatta melko kaukana todellisesta reissaajasta. Mutta travellaajia tai ei, asenne oli ihan yhta aito ja omintakeinen kuin katukaupustelijoiden “vaarini maalasi taman”-silkkikangasmaalaukset. Meidan kokemuksemme mukaan perustravellaajan piirteisiin kuuluvat muun muassa nama hurmaavat piirteet:
-Kilpailu siita, kuka maksaa vahiten. Jos joku on maksanut “holmoyksissaan” jostain esim. pari taalaa enemman, hanta piilohalveksutaan, koska han on kokematon tai typera. Tassa yhteydessa ei oteta huomioon sita, etta usein ei ole ehka ihan eettista pyrkia maksamaan asioista paikallisten hintoja tai muuten vain mahdollisimman vahan. Travellaajat (jotka, jalleen kerran yleistaen, kuuluttavat eettisyytta ja vihreita elamanarvoja) ovat ilmeisesti eettisia niin kauan, kuin se ei maksa mitaan.
-Liioitellut matkakertomukset, joiden tarkoitus on ponkittaa omaa hc-travellaajan statusta muiden silmissa. “Siis ne niinku laittaa sut vaan seisoon siihen ja sa oot et mita helvettia tapahtuu, ja sit ne laittaa sun kateen sellasen ihme puukepin ja sanoo et syo mato. Ei vittu ma olin ihan hei et taa ei oo todellista” Usein juttua kertova henkilo ei ole edes kokenut mitaan erikoista tai tutustunut henkilokohtaisesti kehenkaan, mutta antaa olettaa, etta nain on kaynyt. Parhaita olivat muun muassa kuulemamme tarinat kadulla jollekin toiselle miehelle huutavasta miehesta (tassa ei siis tapahtunut mitaan muuta, mutta se saatiin kuulostamaan tosi hurjalta) ja jostain ravintolassa tyoskentelevasta mummosta, jolle kukaan ei ollut loppujen lopuksi edes jutellut, mutta joka meidan “taytyi” tavata, koska han oli kylan “sielu ja selkaranka”. (Koska han kokkasi??) Tata taytyi vaan ihmetella. Mahtaa se reissaaminen joskus kayda tylsaksi, jos kaikesta kadulla nahdystakin riittaa dramatisoinnin kohteeksi.
-Ylipaataan olemattomilla tai mitattomilla asioilla kehuskelu. Moni muukin on ylittanyt maiden valisia rajoja. Jos ikaa on yli 40 ja ansiokkain elamassa tapahtunut asia on kahden maan valisen epavirallisen rajan ylittaminen, on jossain jotain mataa.
-Ylimielinen kautta vihamielinen asenne paikallisia ihmisia ja kulttuuria kohtaan. Tama tuntuu vaivaavan pelottavan monia. Guesthousessamme kuulimme pelottavan epatodellisen keskustelun, jota kavivat kaksi yli 50-v (!!!) miesta. Toinen kertoi ottaneensa kerran motobike-kyydin joltain paikalliselta, kun miehelta loppui bensa ja alkoi sataa. Han kehui (!!) huutaneensa kuskille paa punaisena, etta ei todellakaan aio seista sateessa. Kun kuski lahti hakemaan bensaa jostain talosta, tama lansimaalainen vatys hyppasi jonkun toisen kuskin kyytiin ja jatti maksamatta edelliselle (siis talle bensaa hakemaan lahteneelle). Olihan se juu, kehumisen arvoinen juttu, nain ne aikuiset miehet varmaan kotimaassaankin toimivat! Toinen siihen: “Damn right! You´ve gotta give these people just what they deserve!” Teki mieli menna oksentamaan miesten suuhun, niin kaunista kuunneltavaa heidan keskustelunsa oli. (Ja se jatkui, se jatkui...)
-Ylipaataan sen tosiasian ansiokkaana pitaminen, etta viimeiseen viiteen tai kymmeneen vuoteen ei ole tullut tehtya mitaan muuta kuin reissattua ympari maailmaa. Se ei ole erityisen ansiokasta, vaikkakin kokijalleen varmasti sita onkin. Aikuisen ihmisen olisi hyva saavuttaa elamassaan jotain muitakin paamaaria.
-Asioiden kokeminen ei itse kokemisen takia, vaan sen takia, etta siita voi kertoa jollekulle. Epa-aitous, joka paistaa naamasta kilometrien paahan. Kusipaa on kusipaa missa tahansa, mutta jostain syysta eraat kuvittelevat huijaavansa ihmisia, jotka eivat kay kouluja.
-Teeskennelty yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne toisia ihmisia kohtaan. Ihan tosi, kukaan ei voi tykata kaikista. Toisesta ihmisesta ei voi myoskaan tietaa kaikkea, jos on tuntenut hanet 2 paivaa. Ei ole myoskaan syyta teeskennella etta nain olisi, se ei tee elamasta yhtaan sen aidompaa tai syvallisempaa.
-Vieraan maan ja kulttuurin automaattinen “omaksuminen” ja kaduilla ylimielisen ja tietavaisen nakoisena kaveleminen. Besserwisseys. Kukaan, edes maassa jo vuosia asunut, ei todella tunne maan kulttuuria ja tapoja. Ei se asia miksikaan muutu, vaikka kyseessa onkin kehitysmaa.
-Asioiden liian pitkalle vieminen ja sen aiheuttamat naurettavat sivuilmiot (“kun mikaan ei riita”). Kuten esimerkiksi ilman passia matkustaminen, jota harrasti eras keski-ikainen mies. Huokaus.
Tata kritiikkia kanssaturistejamme kohtaan ei tule kasittaa vaarin: emme pida itseamme sen parempina, fiksumpina tai minaan muunakaan. Kaikki me taalla maailmalla olemme ihan taystorspoja, kuin liikennevaloista hammentyneet maalaiset suurkaupungissa. Mutta ainakin voimme rehellisesti sanoa, ettemme yrita teeskennella olevamme mitaan muuta. Miksi matkaajalla pitaa olla joku helvetin imago? Eihan taalla kukaan meita tunne! Lisaksi moinen olemattoman statuksen ponkittaminen on taysin turhaa ja vie huomion itse paa-asiasta.
Mutta yleistykset yleistyksina, joukossa on aina niita jyviakin, kivoja ihmisia tavataan tosi usein. Valitettavasti naita ei-niin-kivoja enemman.
Guesthousessamme oli toissa kaksi nuorta poikaa, jotka olivat ehka viattomimmat ihmiset, joita olemme koskaan tavanneet. Heidan rinnallaan olo oli syntinen ja likainen, vaikka sita kuitenkin tahtoo itseaan pitaa hyvana ja kilttina ihmisena. Kun palattiin Phnom Penhiin toisen kerran, pojat olivat siella hymyilevaisina vastassa. Kielimuurista johtuen emme juuri olleet heidan kanssaan tekemisissa, mita nyt pojat tykkasivat kayda halailemassa Teroa ja muuten vaan hengailemassa seurassamme. Lahtoamme edeltavana iltana erityisesti toinen pojista, Leag nimeltaan, istuskeli pitkat ajat seurassamme jutustelemassa, vaikkei englantia juuri puhunutkaan. Meille kuitenkin selvisi, etta Leag rakastaa meita ja aikoo opetella lisaa englantia ja saastaa rahaa kannykan ostamiseen, jotta voi soittaa meille suomeen. Meille ei ihan taysin selvinnyt, miksi Leag meita rakastaa, mutta olimme otettuja yhta kaikki. Leag lahjoitti meille kuvansa ja me hanelle postikortti Lapista (jatimme Leagin siihen uskoon, etta postikortissa esiintyva mies on Tero, koska se tuntui Leagia niin ilahduttavan..) yhteystietoineen. Se oli mieleenpainuva ilta. Jos joku niinkin viaton ihminen rakastaa meita ilman syyta, emme voi olla ihan taysin pahoja ihmisia.
Phnom Penhin vierailujen jalkeen kavaisimme Janissaarella ja Sihanoukvillessa merimaisemissa. Mitas siella, no naista seuraavissa!
(Otsikko on eraan guesthousen tyontekijan suusta. Oivallisesti ajateltu!)
Rajan jalkeen olimme hieman pettyneita. Ihan kuin Vietnam, mutta rakennukset ovat vahan matalampia, ihmiset vahan ruskeampia. Paakaupungissa enemman ja kalliimpia autoja. Mutta pianhan se ensivaikutelma todistettiin vaaraksi. Jos ruoka ja kadut ovatkin miltei samanlaiset, ihmiset eivat!
Bussista paastyamme ajeltiin tovi tuk-tukilla jonkun ruotsalaisen parin kanssa ympari kaupunkia majoitusta etsimassa. Ruotsalaiset jaivat joen varteen ja me saimme viimein kuskimme viemaan meidat keskustan ulkopuolelle “lakesidelle”. Meilla oli nimittain vakaana aikomuksenamme majailla tassa hippikortteerissa nyt kun se viela on pystyssa. (Obs: naille jarven paalle rakennetuille viihtyisille bambumajataloille koittavat kovat ajat kun vastarannalle rakennetaan loistohotelleja ja kasino. Kuka rikas turisti haluaa nahda moista vintage-slummia ikkunastaan? Rakentamista varten jarvi on jouduttu tayttamaan puoliksi siirtomaalla. Taydellista idiotismia tuhota kaupungin ainoa jarvi, mutta raha puhuu, kansa taipuu.) Siella paadyimme superystavallisten sisaanheittajapoikien taluttamana (melko lailla kyselematta kantoivat rinkkamme sisaan) Green Lake-nimiseen guesthouseen. Siella asuttiinkin sitten kahteen otteeseen, seka talon parhaassa “bungalowissa”, etta vahan huonommissa huoneissa (joista yksi jaettiin seinassa asuvan rotan kanssa, rotalla oli seinassa oma kurkistusreika josta se kavi meita valilla vakoilemassa) ja hyvin viihdyttiin.
Nimi on enne; siella possyteltiin ja paljon. Henkilokunta (plus lahestulkoon kaikki kadulla maleksivat paikalliset) diilasivat, asiakkaat ostivat ja avoimesti polttelivat. Kuulemamme mukaan (tieda sitten onko totta vai ei, ehka vain keino lohdutella mahdollisia vihrulaisen ostajia) paikan omistaa joku poliisipamppu, joten huumebisnes saa rauhassa kukoistaa, eika ratsioitakaan satu niin usein. No, ei ainakaan meidan siella asuessamme, eika niiden mahdollinen uhka nayttanyt ketaan pelottavankaan. Joten mikas siina, peace and love for every brother and sister!
Phnom Penhissa tehtiin vahan kaikenlaista eika mitaan. Kaytiin ties missa museoissa ja tappokentilla, kierreltiin kaupungilla, ostettiin uusia vaatteita, oleiltiin. Alkureissun paanpakotus alkaa viimein hellittamaan. Enaa ei ole “pakko” juosta uutta kaupunkia lapi korttelista kortteliin, tehda sita ja tuota ja tavata mahdollisimman monia ihmisia siina sivussa. Joskus saa ja taytyy vain olla. Ihan tarpeeksi nakee ja kokee sitenkin!
Phnom Penhiin jaivat meidan passit Laosin viisumien hakemisen ajaksi, ja siina valissa kavaistiin etalarannikolla. Asuimme molemmilla Phnom Penhin vierailuilla samassa paikassa, koska seka majatalomme, etta kyseinen “travellerikortteli” olivat todella viihtyisia paikkoja. Siella koettiin elamamme omituisin ravintolakokemus halutessamme intialaista ruokaa (kuin suoraan Lynchin elokuvasta, lahtien vajaa-alyisesta persettaan avoimesti raapivasta sisaanheittajasta, mykasta ja supertehokkaasta kokista, nurkassa televisiota tuijottavasta intialaisesta omistajasta, jolta hampaitaan narskuttava lansimaalainen narkki kavi kyselemassa “kamaa” ja minimaalisesta keittionurkkauksesta minijaakaappeineen, joissa kuitenkin pystyttiin loihtimaan 15 minuutissa mita vain paikan kattavalta ruokalistalta..) Kortteli on ehka turistien ymparille rakentunut, mutta sen varrella asuu myos ihan tavallisia kambodzalaisia perheita, ja kaduilla eletaan normaalia kambodzalaista elamaa. Seikka, mista varmasti johtuu suurin osa tuon alueen viihtyisyydestakin. Todella harmi, etta tama kaikki jyrataan rikkaiden tarpeiden alle. Kaikkialla sama vanha tarina. Viiden tahden superhotellit ja golfkentat tayttakoot maat!
Taalla ensimmaisen kerran reissumme aikana tormasimme “travellaajiin” jotka muodostavat siis omat kategoriansa siina ryhmassa, jonka ylakasite on “turisti”. Travellaajat ovat yleistaen 20-70-vuotiaita independent-matkaajia, jotka tekevat kaiken itse, halvalla ja kokemusrikkaasti. (Tai nain me heidat nain nopeasti maarittelisimme, maaritelmia lienee monia). Vietnamissa suurin osa tapaamistamme muista reissaajista oli juurikin naita Lonely Planet-kourassa-tapauksia, jotka naennaisessa seikkailunhalussaan ovat kieltamatta melko kaukana todellisesta reissaajasta. Mutta travellaajia tai ei, asenne oli ihan yhta aito ja omintakeinen kuin katukaupustelijoiden “vaarini maalasi taman”-silkkikangasmaalaukset. Meidan kokemuksemme mukaan perustravellaajan piirteisiin kuuluvat muun muassa nama hurmaavat piirteet:
-Kilpailu siita, kuka maksaa vahiten. Jos joku on maksanut “holmoyksissaan” jostain esim. pari taalaa enemman, hanta piilohalveksutaan, koska han on kokematon tai typera. Tassa yhteydessa ei oteta huomioon sita, etta usein ei ole ehka ihan eettista pyrkia maksamaan asioista paikallisten hintoja tai muuten vain mahdollisimman vahan. Travellaajat (jotka, jalleen kerran yleistaen, kuuluttavat eettisyytta ja vihreita elamanarvoja) ovat ilmeisesti eettisia niin kauan, kuin se ei maksa mitaan.
-Liioitellut matkakertomukset, joiden tarkoitus on ponkittaa omaa hc-travellaajan statusta muiden silmissa. “Siis ne niinku laittaa sut vaan seisoon siihen ja sa oot et mita helvettia tapahtuu, ja sit ne laittaa sun kateen sellasen ihme puukepin ja sanoo et syo mato. Ei vittu ma olin ihan hei et taa ei oo todellista” Usein juttua kertova henkilo ei ole edes kokenut mitaan erikoista tai tutustunut henkilokohtaisesti kehenkaan, mutta antaa olettaa, etta nain on kaynyt. Parhaita olivat muun muassa kuulemamme tarinat kadulla jollekin toiselle miehelle huutavasta miehesta (tassa ei siis tapahtunut mitaan muuta, mutta se saatiin kuulostamaan tosi hurjalta) ja jostain ravintolassa tyoskentelevasta mummosta, jolle kukaan ei ollut loppujen lopuksi edes jutellut, mutta joka meidan “taytyi” tavata, koska han oli kylan “sielu ja selkaranka”. (Koska han kokkasi??) Tata taytyi vaan ihmetella. Mahtaa se reissaaminen joskus kayda tylsaksi, jos kaikesta kadulla nahdystakin riittaa dramatisoinnin kohteeksi.
-Ylipaataan olemattomilla tai mitattomilla asioilla kehuskelu. Moni muukin on ylittanyt maiden valisia rajoja. Jos ikaa on yli 40 ja ansiokkain elamassa tapahtunut asia on kahden maan valisen epavirallisen rajan ylittaminen, on jossain jotain mataa.
-Ylimielinen kautta vihamielinen asenne paikallisia ihmisia ja kulttuuria kohtaan. Tama tuntuu vaivaavan pelottavan monia. Guesthousessamme kuulimme pelottavan epatodellisen keskustelun, jota kavivat kaksi yli 50-v (!!!) miesta. Toinen kertoi ottaneensa kerran motobike-kyydin joltain paikalliselta, kun miehelta loppui bensa ja alkoi sataa. Han kehui (!!) huutaneensa kuskille paa punaisena, etta ei todellakaan aio seista sateessa. Kun kuski lahti hakemaan bensaa jostain talosta, tama lansimaalainen vatys hyppasi jonkun toisen kuskin kyytiin ja jatti maksamatta edelliselle (siis talle bensaa hakemaan lahteneelle). Olihan se juu, kehumisen arvoinen juttu, nain ne aikuiset miehet varmaan kotimaassaankin toimivat! Toinen siihen: “Damn right! You´ve gotta give these people just what they deserve!” Teki mieli menna oksentamaan miesten suuhun, niin kaunista kuunneltavaa heidan keskustelunsa oli. (Ja se jatkui, se jatkui...)
-Ylipaataan sen tosiasian ansiokkaana pitaminen, etta viimeiseen viiteen tai kymmeneen vuoteen ei ole tullut tehtya mitaan muuta kuin reissattua ympari maailmaa. Se ei ole erityisen ansiokasta, vaikkakin kokijalleen varmasti sita onkin. Aikuisen ihmisen olisi hyva saavuttaa elamassaan jotain muitakin paamaaria.
-Asioiden kokeminen ei itse kokemisen takia, vaan sen takia, etta siita voi kertoa jollekulle. Epa-aitous, joka paistaa naamasta kilometrien paahan. Kusipaa on kusipaa missa tahansa, mutta jostain syysta eraat kuvittelevat huijaavansa ihmisia, jotka eivat kay kouluja.
-Teeskennelty yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne toisia ihmisia kohtaan. Ihan tosi, kukaan ei voi tykata kaikista. Toisesta ihmisesta ei voi myoskaan tietaa kaikkea, jos on tuntenut hanet 2 paivaa. Ei ole myoskaan syyta teeskennella etta nain olisi, se ei tee elamasta yhtaan sen aidompaa tai syvallisempaa.
-Vieraan maan ja kulttuurin automaattinen “omaksuminen” ja kaduilla ylimielisen ja tietavaisen nakoisena kaveleminen. Besserwisseys. Kukaan, edes maassa jo vuosia asunut, ei todella tunne maan kulttuuria ja tapoja. Ei se asia miksikaan muutu, vaikka kyseessa onkin kehitysmaa.
-Asioiden liian pitkalle vieminen ja sen aiheuttamat naurettavat sivuilmiot (“kun mikaan ei riita”). Kuten esimerkiksi ilman passia matkustaminen, jota harrasti eras keski-ikainen mies. Huokaus.
Tata kritiikkia kanssaturistejamme kohtaan ei tule kasittaa vaarin: emme pida itseamme sen parempina, fiksumpina tai minaan muunakaan. Kaikki me taalla maailmalla olemme ihan taystorspoja, kuin liikennevaloista hammentyneet maalaiset suurkaupungissa. Mutta ainakin voimme rehellisesti sanoa, ettemme yrita teeskennella olevamme mitaan muuta. Miksi matkaajalla pitaa olla joku helvetin imago? Eihan taalla kukaan meita tunne! Lisaksi moinen olemattoman statuksen ponkittaminen on taysin turhaa ja vie huomion itse paa-asiasta.
Mutta yleistykset yleistyksina, joukossa on aina niita jyviakin, kivoja ihmisia tavataan tosi usein. Valitettavasti naita ei-niin-kivoja enemman.
Guesthousessamme oli toissa kaksi nuorta poikaa, jotka olivat ehka viattomimmat ihmiset, joita olemme koskaan tavanneet. Heidan rinnallaan olo oli syntinen ja likainen, vaikka sita kuitenkin tahtoo itseaan pitaa hyvana ja kilttina ihmisena. Kun palattiin Phnom Penhiin toisen kerran, pojat olivat siella hymyilevaisina vastassa. Kielimuurista johtuen emme juuri olleet heidan kanssaan tekemisissa, mita nyt pojat tykkasivat kayda halailemassa Teroa ja muuten vaan hengailemassa seurassamme. Lahtoamme edeltavana iltana erityisesti toinen pojista, Leag nimeltaan, istuskeli pitkat ajat seurassamme jutustelemassa, vaikkei englantia juuri puhunutkaan. Meille kuitenkin selvisi, etta Leag rakastaa meita ja aikoo opetella lisaa englantia ja saastaa rahaa kannykan ostamiseen, jotta voi soittaa meille suomeen. Meille ei ihan taysin selvinnyt, miksi Leag meita rakastaa, mutta olimme otettuja yhta kaikki. Leag lahjoitti meille kuvansa ja me hanelle postikortti Lapista (jatimme Leagin siihen uskoon, etta postikortissa esiintyva mies on Tero, koska se tuntui Leagia niin ilahduttavan..) yhteystietoineen. Se oli mieleenpainuva ilta. Jos joku niinkin viaton ihminen rakastaa meita ilman syyta, emme voi olla ihan taysin pahoja ihmisia.
Phnom Penhin vierailujen jalkeen kavaisimme Janissaarella ja Sihanoukvillessa merimaisemissa. Mitas siella, no naista seuraavissa!
(Otsikko on eraan guesthousen tyontekijan suusta. Oivallisesti ajateltu!)
“Korkeankakankammo” (Chau Doc 7.-10.11.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Chau Docissa lausuttiin hartaita jaahyvaisia Vietnamille (tai kuka tietaa, ehka menemme jonain paivana viela takaisinkin) ja ajeltiin mopoilla taas niin perkeleesti ympariinsa. Kaytiin katselemassa jotain jo-unohtuneita turistikohteita, joihin kuului muun muassa naapurimaan Khmer Rougen organisoima tappokentta ja yksi kiva vuori. Tappokentta (karkea suomennos sanasta "killing field") ei ollut niin kiva, lasisessa tornissa oli satojen kuolleiden kylalaisten paakalloja ja luita. Itse asiassa itse kentaltakin joukkohautoineen loytyi luunkappaleita ja hampaita. Krunts vaan kuului, kun vahingossa tallasi niiden paalle. Olihan siella sitten myos mieltaylentava valokuvanayttely, jossa nahtiin milta tappokentta oli nayttanyt silloin kun se loydettiin. Naisia ja lapsia kuolleina kasoissa, kaikki naiset alasti ja alapaasta tungettu seivas sisaan. Miehet omissa kasoissaan, paattomia ihmisia, pienia vauvoja. Kauheuksia, kauheuksia. (Vaikka se olikin pelkkaa alkusoittoa, kuten naapurimaassa saimme huomata..)
Oli seka iloista etta suruisaa lahtea Vietnamista. Uudet seikkailut ja uusi kulttuuri odotti, mutta Vietnamin jo vahan tutummiksi tulleet tavat ja kuviot olivat alkaneet tuntua kotoisilta.
Mitaan kummempaa sanottavaa Chau Docista ei taida olla. Tavattiin ihmisia, eksyttiin, syotiin ekan kerran niita superkuuluisia vietnamilaisia meriherkkuja (oli kai jo aikakin?) joihin kuului muun muassa ison kynnen nakoiset simpukat. Ei edelleenkaan ymmarreta, miksi merenelavista valmistettuja ruokia ylistetaan maasta taivaaseen. Mauton kumi ei tule ihan ensimmaisena mieleen kun pitaa maaritella hyva ruoka.
Otsikko liittyy eraaseen vuoreen, vuorella yllattaneeseen samanaikaiseen ja yhteisesti jaettuun kakkahataan ja eraaseen tien alle rakennettuun sadevesikouruun. Ei ole muuten ennen kakatessa tullut katseltua vastaavia nakymia.
Chau Docissa lausuttiin hartaita jaahyvaisia Vietnamille (tai kuka tietaa, ehka menemme jonain paivana viela takaisinkin) ja ajeltiin mopoilla taas niin perkeleesti ympariinsa. Kaytiin katselemassa jotain jo-unohtuneita turistikohteita, joihin kuului muun muassa naapurimaan Khmer Rougen organisoima tappokentta ja yksi kiva vuori. Tappokentta (karkea suomennos sanasta "killing field") ei ollut niin kiva, lasisessa tornissa oli satojen kuolleiden kylalaisten paakalloja ja luita. Itse asiassa itse kentaltakin joukkohautoineen loytyi luunkappaleita ja hampaita. Krunts vaan kuului, kun vahingossa tallasi niiden paalle. Olihan siella sitten myos mieltaylentava valokuvanayttely, jossa nahtiin milta tappokentta oli nayttanyt silloin kun se loydettiin. Naisia ja lapsia kuolleina kasoissa, kaikki naiset alasti ja alapaasta tungettu seivas sisaan. Miehet omissa kasoissaan, paattomia ihmisia, pienia vauvoja. Kauheuksia, kauheuksia. (Vaikka se olikin pelkkaa alkusoittoa, kuten naapurimaassa saimme huomata..)
Oli seka iloista etta suruisaa lahtea Vietnamista. Uudet seikkailut ja uusi kulttuuri odotti, mutta Vietnamin jo vahan tutummiksi tulleet tavat ja kuviot olivat alkaneet tuntua kotoisilta.
Mitaan kummempaa sanottavaa Chau Docista ei taida olla. Tavattiin ihmisia, eksyttiin, syotiin ekan kerran niita superkuuluisia vietnamilaisia meriherkkuja (oli kai jo aikakin?) joihin kuului muun muassa ison kynnen nakoiset simpukat. Ei edelleenkaan ymmarreta, miksi merenelavista valmistettuja ruokia ylistetaan maasta taivaaseen. Mauton kumi ei tule ihan ensimmaisena mieleen kun pitaa maaritella hyva ruoka.
Otsikko liittyy eraaseen vuoreen, vuorella yllattaneeseen samanaikaiseen ja yhteisesti jaettuun kakkahataan ja eraaseen tien alle rakennettuun sadevesikouruun. Ei ole muuten ennen kakatessa tullut katseltua vastaavia nakymia.
maanantai 9. marraskuuta 2009
“Hello x 5,000,000” (Cá Mau ja ymparisto 4.- 7.11.)
(otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Moni meille sanoikin, etta Cá Maussa ei sitten ole muita turisteja. Eika siella todellakaan ollut. Jos Buon Ma Thuot oli turistittomuudessaan taivaallinen, Cá Mau oli infernaalinen. Voi sita huutelun, tuijottelun ja koskettelun maaraa. Nyt todellakin tiedamme, milta tuntuu olla se elaintarhan eksoottisin apina! Kaupungin ainoina turisteina on kiva olla, mutta se on toisinaan myos suunnattoman rankkaa. Kun hymyilee ja sanoo hello sen miljoonannen kerran minuutissa, alkaa naamalihaksia kouristamaan ja pakokauhu valtaa mielen. Sitten tulee taas seuraava ja taas seuraava, jolle on erityisen riemastuttavaa sanoa hello ja saada vastaus. Kadulla lapset seuraavat, aikuiset tuijottavat herkeamatta jokaista liiketta ja eletta. Monet jattivat meidat nahdessaan puuhansa sikseen, juoksivat akkia jonnekin kulman taakse tai sisalle hakemaan koko suvun katsomaan kadulla purjehtivia kalkkilaivan kapteeneja (no okei, ihonvari alkaa olemaan sama kuin vietnamilaisilla, mutta muu osasto on edelleen ihan yhta eksoottista). Yksi pikkulikka sai jarjettoman riemuslaagin meidat nahdessaan, hoki henkea vetamatta “hello” minuutin verran ja kun viimein vastattiin, alkoi nauraa ja juosta hervottomasti ympariinsa ja tormasi poytaan. Se kuvaakin Cá Mauta oikein oivallisesti.
Cá Maussa ei englantia puhuttu missaan, varsinkaan meidan superlaavassa hotellissa. Mutta loistavasti kehittyneen pantomiimi-piirustuskielemme ansiosta onnistuimme hankkimaan yhdesta toisesta hotellista kaupungin kartan ja tunnin kavelyn (seka lukuisten ele-mumina-ahaa-kielella kaytyjen opastusten) jalkeen loysimme sataman, josta lahtee pikkupaatteja ymparoiviin kyliin. Meilla oli nimittain paamaarana paasta paikkaan nimelta U Minh, josta eras Cantholainen motobike-kuski meille kertoi olevan mahdollista vuokrata paikalliselta venekyyti jokea pitkin kohti rannikkoa. (Joen varrella on kuulema hienoja metsia ja muuta nahtavaa). Eras nuori autovuokraamon poika oli viela niin ystavallinen, etta vei meidat (kartalla 2 kilometria on usein todellisuudessa 7) loppumatkan satamaan vuokraamosta lainaamallaan upouudella bemarilla. Kun veneen aikataulu oli selvilla, poika viela hommasi meille motobike-kyydit takaisin keskustaan, paikallisten hintaan.
Seuraavana aamuna viidelta ryomimme silmat sirrissa satamaan, josta veneen piti lahtea kuudelta, mutta sepa lahtikin jo puoli kuusi. Onneksi osaamme jo varautua naihin yhtakkisiin aikataulun muutoksiin, koska se oli paivan ainoa sinne suuntaan lahteva vene. Muilta matkustajilta meinasivat tippua silmat paasta. Veikkaamme, etta ulkomaalaiset eivat ole naissa paateissa ihan tavanomainen naky.
Matkan varrella riitti kaikenlaista nahtavaa pikkukylista aina entisiin sotatantereisiin. Mutta lopulta kavikin sitten niin, etta lukuisien vaarinymmarrysten ja sekaannusten takia missasimme U Minhin pysakin (ei niita tietamatta toisistaan erota, pysahdytaan vain jossain paikallisen kuppilan venelaiturissa) ja niin ollen istuimme veneen miehiston kanssa koko paivan kiertelemassa pikkukylia ja pysakkeja. Pettymys kesti vain hetken, koska loppujen lopuksi reissu kavi vain aiottua mielenkiintoisemmaksi. Monien piirrustusten ja muminoiden kautta saimme tietaa, etta olimme matkalla pieneen kylaan (jossa pysahdyimme nelja tuntia ennen lahtoa takaisin Cá Mauhun) jota ei ole edes merkitty vietnamin karttaan. Emme tieda olemmeko ainoita turisteja, jotka siella ovat kayneet, mutta vahissa taitavat kohtalotoverimme olla. Jo pelkastaan matka oli mieleenpainuva, Pia paasi jopa paatin “ruoriin” ja voi nyt sanoa ohjanneensa vietnamissa matkustajia taynna olevaa jokipaattia keskella viidakkoa ja maaseutua.
Kylassa puhkesi kauhea myllakka kun tajusivat, etta paatissa on mukana kaksi eksynytta ulkomaalaista. Lapset ja mummot villiintyivat, koirat haukkuivat. Veneen miehisto halusi maistattaa meille paikallisia eksoottisia ruokia ja tietenkin asiaan kuului jonkinasteinen kaljanjuonti. Niinpa sitten soimme ensimmaista kertaa elamassamme ankeriasta ja kaarmetta. Ankerias ei maistunut miltaan, kaarme sen sijaan oli sitkeaa kuin mika, ja taynna luita. Vietnamilaisille se taitaa olla erityinen herkku vain sen takia, etta se mukamas tekee miehet vahvoiksi ja nostattaa mieskuntoa. Pyh, pahaa kuin mika. Onneksi Pia meni vessaan vasta ankeriaan syomisen jalkeen, koska vessakoppi (huojuva lautamaja) oli rakennettu “ravintolan” taakse pienen lammikon paalle, jossa kellui roskaa ja paskapokaleita. Tuotokset luonnollisesti tippuivat lammikkoon vessan lattiassa olevasta reiasta. Ja mitas siella lammikossa muuta uiskentelikaan? No tietenkin ankeriaita! Olemmekin aina tykanneet ruuassamme pienesta kolibakteerin tuomasta lisasavayksesta. Voi herran jumala sentaan, naiden ihmisten logiikan puutetta taytyy joskus ihan toden teolla ihmetella. Koska sita ei ole, ei vain ole. Taalla olemme ensimmaista kertaa tajunneet sen, miten tarkeaa koulutus ja sen tuoma tieto ja ajattelu oikeasti onkaan. Olisi helppoa sanoa, etta ihmiset taalla ovat tyhmia (kuulostaa ehka pahalta, mutta taman ymmartaa varmaan jokainen, joka on vietnamilaisen peruskansan kanssa ollut tekemisissa) mutta he ovat vain erittain tietamattomia. Nama ankeriaat olivat vain yksi esimerkki siita, mita ajattelemattomuus taalla teettaa, roskaaminen, paskaaminen ja kaikenlainen muu loogisen ajattelun puute kaikissa typerissa muodoissaan on (usein erittain arsyttavan ja vasyttavan) moninaista. Mutta vaikka se onkin usein todella tuskastuttavaa, ei siita voi ihmisia syyttaa. Monet taalla eivat kay koulua ollenkaan, ja ne jotka kayvat kayvat sita vain 12-vuotiaaksi, koska sitten taytyykin jo alkaa tekemaan toita ja elattamaan perhetta. Niinpa monet asiat jaavat oppimatta, ajattelumallit kehittymatta. Sen tajuaa parhaiten silloin, kun keskustelee paikallisen aikuisen kanssa ja tuntee puhuvansa kymmenvuotiaalle. Huumori, ajattelu, paattely ja kaikki tuntuu (kielimuurista huolimatta) olevan todella lapsenkengissa. Eika muutosta nayta olevan tulossa ihan lahivuosina. Joet paskaantuvat kayttokelvottomiksi, ihmiset koyhtyvat, turismi kasvaa ja ongelmat lisaantyvat. Yha useampi lapsi otetaan pois koulusta, koska turismi luo tuottavia lisabisneksia perheille aina kerjaamisesta kraasan kaupusteluun. Mutta mitapa turisti voi muuta kuin syoda sita kolibakteerilla massaillytta ankeriasta ja huokaista syvaan sen miljoonannen kerran.
Kylassa Teroa naitettiin kovasti paikallisille naisille ja aina Teron poistuttua vessaan yrittivat miehiston miehet houkutella Piaa karkaamaan kanssaan. Tiedossa oli rikkaat naimakaupat ja kilpailu kovaa. Ei miehia (eika naisiakaan) tosin onnistanut, mutta yrityksen puutetta ei voi ainakaan syyttaa. Syomisen jalkeen kierreltiin kylaa pikkulasten kanssa ja kaytiin vierailemassa kodissa jos toisessa. Huhu meidan lasnaolosta kiersi nopeasti, ja oli huvittavaa huomata, etta muutama paikallinen nuorimies tuli taustalle notkumaan parhaimmissa vaatteissaan, ikaan kuin normaalistikin kulkisivat kylan mutaisilla poluilla suorissa housuissa ja D&G:n piraattipaidoissa. Me katselimme vaatteita tietenkin ihailevasti ja miekkoset olivat tyytyvaisia.
Pikkupojat olivat innoissaan kun saivat ottaa meidan kameralla kuvia ja monet onnistuneet otokset ovatkin heidan kasialaansa. Pialle tarjottiin lukuisia vauvoja kotiinvietaviksi ja kylalaiset hinkusivat kaikenlaista muistoa matkalaisista itselleen. Kaikki halvoista rannekoruista ja sytkareista lahtien kiinnosti, vaikka ne olikin hankittu vietnamista. Melkoista melsketta koko paiva, Cá Maukin alkoi tuntumaan jo rauhalliselta turistikaupungilta tahan kylaan verrattuna.
Sitten olikin jo aika sanoa heippahei kylalle ja lahtea paluumatkalle Cá Mauhun. Jalleen kerran tuli huomattua, etta pitaa vain menna ja tehda, sita kautta ne parhaimmat seikkailut syntyvat. Voi niita, jotka vaittavat, ettei tasta maasta loydy enaa paikkoja, jotka eivat olisi taysin turismin tuhrimia. Kylla niita loytyy, vaikka kuinka, jos on vaan halukas luopumaan opaskirjojen neuvoista ja organisoiduista turistiretkista. Vaivannakoahan se tietenkin vaatii, mutta palkkiot ovat sitakin mieluisampia!
Cá Maussa viisumien paivat alkoivat nopeasti vahenemaan, joten piti suunnata speedboatilla takaisin Canthoon. Sielta otettiin viela samana paivana bussi kohti Chau Doc:ia ja Kampotzan rajaa.
Chau Doc:issa vietettavaksi jai kuitenkin viela muutama paiva, ennen kuin on pakko siirtya rajan tuolle puolen. Sitten Vietnamin kaksikuukautinen onkin jo ohi.
Mutta mitas sitten tapahtuikaan, no, siita myohemmin, uusien nettiyhteyksien paasta!
Moni meille sanoikin, etta Cá Maussa ei sitten ole muita turisteja. Eika siella todellakaan ollut. Jos Buon Ma Thuot oli turistittomuudessaan taivaallinen, Cá Mau oli infernaalinen. Voi sita huutelun, tuijottelun ja koskettelun maaraa. Nyt todellakin tiedamme, milta tuntuu olla se elaintarhan eksoottisin apina! Kaupungin ainoina turisteina on kiva olla, mutta se on toisinaan myos suunnattoman rankkaa. Kun hymyilee ja sanoo hello sen miljoonannen kerran minuutissa, alkaa naamalihaksia kouristamaan ja pakokauhu valtaa mielen. Sitten tulee taas seuraava ja taas seuraava, jolle on erityisen riemastuttavaa sanoa hello ja saada vastaus. Kadulla lapset seuraavat, aikuiset tuijottavat herkeamatta jokaista liiketta ja eletta. Monet jattivat meidat nahdessaan puuhansa sikseen, juoksivat akkia jonnekin kulman taakse tai sisalle hakemaan koko suvun katsomaan kadulla purjehtivia kalkkilaivan kapteeneja (no okei, ihonvari alkaa olemaan sama kuin vietnamilaisilla, mutta muu osasto on edelleen ihan yhta eksoottista). Yksi pikkulikka sai jarjettoman riemuslaagin meidat nahdessaan, hoki henkea vetamatta “hello” minuutin verran ja kun viimein vastattiin, alkoi nauraa ja juosta hervottomasti ympariinsa ja tormasi poytaan. Se kuvaakin Cá Mauta oikein oivallisesti.
Cá Maussa ei englantia puhuttu missaan, varsinkaan meidan superlaavassa hotellissa. Mutta loistavasti kehittyneen pantomiimi-piirustuskielemme ansiosta onnistuimme hankkimaan yhdesta toisesta hotellista kaupungin kartan ja tunnin kavelyn (seka lukuisten ele-mumina-ahaa-kielella kaytyjen opastusten) jalkeen loysimme sataman, josta lahtee pikkupaatteja ymparoiviin kyliin. Meilla oli nimittain paamaarana paasta paikkaan nimelta U Minh, josta eras Cantholainen motobike-kuski meille kertoi olevan mahdollista vuokrata paikalliselta venekyyti jokea pitkin kohti rannikkoa. (Joen varrella on kuulema hienoja metsia ja muuta nahtavaa). Eras nuori autovuokraamon poika oli viela niin ystavallinen, etta vei meidat (kartalla 2 kilometria on usein todellisuudessa 7) loppumatkan satamaan vuokraamosta lainaamallaan upouudella bemarilla. Kun veneen aikataulu oli selvilla, poika viela hommasi meille motobike-kyydit takaisin keskustaan, paikallisten hintaan.
Seuraavana aamuna viidelta ryomimme silmat sirrissa satamaan, josta veneen piti lahtea kuudelta, mutta sepa lahtikin jo puoli kuusi. Onneksi osaamme jo varautua naihin yhtakkisiin aikataulun muutoksiin, koska se oli paivan ainoa sinne suuntaan lahteva vene. Muilta matkustajilta meinasivat tippua silmat paasta. Veikkaamme, etta ulkomaalaiset eivat ole naissa paateissa ihan tavanomainen naky.
Matkan varrella riitti kaikenlaista nahtavaa pikkukylista aina entisiin sotatantereisiin. Mutta lopulta kavikin sitten niin, etta lukuisien vaarinymmarrysten ja sekaannusten takia missasimme U Minhin pysakin (ei niita tietamatta toisistaan erota, pysahdytaan vain jossain paikallisen kuppilan venelaiturissa) ja niin ollen istuimme veneen miehiston kanssa koko paivan kiertelemassa pikkukylia ja pysakkeja. Pettymys kesti vain hetken, koska loppujen lopuksi reissu kavi vain aiottua mielenkiintoisemmaksi. Monien piirrustusten ja muminoiden kautta saimme tietaa, etta olimme matkalla pieneen kylaan (jossa pysahdyimme nelja tuntia ennen lahtoa takaisin Cá Mauhun) jota ei ole edes merkitty vietnamin karttaan. Emme tieda olemmeko ainoita turisteja, jotka siella ovat kayneet, mutta vahissa taitavat kohtalotoverimme olla. Jo pelkastaan matka oli mieleenpainuva, Pia paasi jopa paatin “ruoriin” ja voi nyt sanoa ohjanneensa vietnamissa matkustajia taynna olevaa jokipaattia keskella viidakkoa ja maaseutua.
Kylassa puhkesi kauhea myllakka kun tajusivat, etta paatissa on mukana kaksi eksynytta ulkomaalaista. Lapset ja mummot villiintyivat, koirat haukkuivat. Veneen miehisto halusi maistattaa meille paikallisia eksoottisia ruokia ja tietenkin asiaan kuului jonkinasteinen kaljanjuonti. Niinpa sitten soimme ensimmaista kertaa elamassamme ankeriasta ja kaarmetta. Ankerias ei maistunut miltaan, kaarme sen sijaan oli sitkeaa kuin mika, ja taynna luita. Vietnamilaisille se taitaa olla erityinen herkku vain sen takia, etta se mukamas tekee miehet vahvoiksi ja nostattaa mieskuntoa. Pyh, pahaa kuin mika. Onneksi Pia meni vessaan vasta ankeriaan syomisen jalkeen, koska vessakoppi (huojuva lautamaja) oli rakennettu “ravintolan” taakse pienen lammikon paalle, jossa kellui roskaa ja paskapokaleita. Tuotokset luonnollisesti tippuivat lammikkoon vessan lattiassa olevasta reiasta. Ja mitas siella lammikossa muuta uiskentelikaan? No tietenkin ankeriaita! Olemmekin aina tykanneet ruuassamme pienesta kolibakteerin tuomasta lisasavayksesta. Voi herran jumala sentaan, naiden ihmisten logiikan puutetta taytyy joskus ihan toden teolla ihmetella. Koska sita ei ole, ei vain ole. Taalla olemme ensimmaista kertaa tajunneet sen, miten tarkeaa koulutus ja sen tuoma tieto ja ajattelu oikeasti onkaan. Olisi helppoa sanoa, etta ihmiset taalla ovat tyhmia (kuulostaa ehka pahalta, mutta taman ymmartaa varmaan jokainen, joka on vietnamilaisen peruskansan kanssa ollut tekemisissa) mutta he ovat vain erittain tietamattomia. Nama ankeriaat olivat vain yksi esimerkki siita, mita ajattelemattomuus taalla teettaa, roskaaminen, paskaaminen ja kaikenlainen muu loogisen ajattelun puute kaikissa typerissa muodoissaan on (usein erittain arsyttavan ja vasyttavan) moninaista. Mutta vaikka se onkin usein todella tuskastuttavaa, ei siita voi ihmisia syyttaa. Monet taalla eivat kay koulua ollenkaan, ja ne jotka kayvat kayvat sita vain 12-vuotiaaksi, koska sitten taytyykin jo alkaa tekemaan toita ja elattamaan perhetta. Niinpa monet asiat jaavat oppimatta, ajattelumallit kehittymatta. Sen tajuaa parhaiten silloin, kun keskustelee paikallisen aikuisen kanssa ja tuntee puhuvansa kymmenvuotiaalle. Huumori, ajattelu, paattely ja kaikki tuntuu (kielimuurista huolimatta) olevan todella lapsenkengissa. Eika muutosta nayta olevan tulossa ihan lahivuosina. Joet paskaantuvat kayttokelvottomiksi, ihmiset koyhtyvat, turismi kasvaa ja ongelmat lisaantyvat. Yha useampi lapsi otetaan pois koulusta, koska turismi luo tuottavia lisabisneksia perheille aina kerjaamisesta kraasan kaupusteluun. Mutta mitapa turisti voi muuta kuin syoda sita kolibakteerilla massaillytta ankeriasta ja huokaista syvaan sen miljoonannen kerran.
Kylassa Teroa naitettiin kovasti paikallisille naisille ja aina Teron poistuttua vessaan yrittivat miehiston miehet houkutella Piaa karkaamaan kanssaan. Tiedossa oli rikkaat naimakaupat ja kilpailu kovaa. Ei miehia (eika naisiakaan) tosin onnistanut, mutta yrityksen puutetta ei voi ainakaan syyttaa. Syomisen jalkeen kierreltiin kylaa pikkulasten kanssa ja kaytiin vierailemassa kodissa jos toisessa. Huhu meidan lasnaolosta kiersi nopeasti, ja oli huvittavaa huomata, etta muutama paikallinen nuorimies tuli taustalle notkumaan parhaimmissa vaatteissaan, ikaan kuin normaalistikin kulkisivat kylan mutaisilla poluilla suorissa housuissa ja D&G:n piraattipaidoissa. Me katselimme vaatteita tietenkin ihailevasti ja miekkoset olivat tyytyvaisia.
Pikkupojat olivat innoissaan kun saivat ottaa meidan kameralla kuvia ja monet onnistuneet otokset ovatkin heidan kasialaansa. Pialle tarjottiin lukuisia vauvoja kotiinvietaviksi ja kylalaiset hinkusivat kaikenlaista muistoa matkalaisista itselleen. Kaikki halvoista rannekoruista ja sytkareista lahtien kiinnosti, vaikka ne olikin hankittu vietnamista. Melkoista melsketta koko paiva, Cá Maukin alkoi tuntumaan jo rauhalliselta turistikaupungilta tahan kylaan verrattuna.
Sitten olikin jo aika sanoa heippahei kylalle ja lahtea paluumatkalle Cá Mauhun. Jalleen kerran tuli huomattua, etta pitaa vain menna ja tehda, sita kautta ne parhaimmat seikkailut syntyvat. Voi niita, jotka vaittavat, ettei tasta maasta loydy enaa paikkoja, jotka eivat olisi taysin turismin tuhrimia. Kylla niita loytyy, vaikka kuinka, jos on vaan halukas luopumaan opaskirjojen neuvoista ja organisoiduista turistiretkista. Vaivannakoahan se tietenkin vaatii, mutta palkkiot ovat sitakin mieluisampia!
Cá Maussa viisumien paivat alkoivat nopeasti vahenemaan, joten piti suunnata speedboatilla takaisin Canthoon. Sielta otettiin viela samana paivana bussi kohti Chau Doc:ia ja Kampotzan rajaa.
Chau Doc:issa vietettavaksi jai kuitenkin viela muutama paiva, ennen kuin on pakko siirtya rajan tuolle puolen. Sitten Vietnamin kaksikuukautinen onkin jo ohi.
Mutta mitas sitten tapahtuikaan, no, siita myohemmin, uusien nettiyhteyksien paasta!
“Warm services and elegant in performance” (Hatien & Cantho 1.- 4.11.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Hatieniin saavuttuamme istuimme tovin paikallisen turisti-infon kahvilassa vietnamin kartan aarella pahkailemassa, mita tekisimme. Kambodza siinsi kymmenen kilometrin paassa, mutta viela ei tuntunut silta, etta haluaisimme sinne, vaikka se olisikin ollut kaikista jarkevin ja halvin vaihtoehto. Mekong Delta oli viela suurelta osin nakematta ja aikaakin oli. Infon ystavallinen tati tarjosi meille useita vaihtoehtoja, mutta lopulta paadyimme aikaisempaan suunnitelmaamme ja suuntasimme bussilla kohti Canthoa.
Canthosta ei ole paljoakaan sanottavaa, se on tavanomaisimmista tavanomaisin vietnamilainen kaupunki. Teimme yhden paivan reissun sinne kuuluisille kelluville marketeille ja vietimme paivan supermukavan oppaamme kanssa, joka vei meidan kavelyretkelle riisipelloille seka esitteli tienvarsilla kasvavia yrtteja, etanan munia, kanoja, hanhia, banaaneja ja kaikkea muuta jannaa. Venetta ohjatessaan nappara ukkeli askarteli kaislasta meille pyorivia hyrria ja sudenkorentoja. Ei se itse reissu nahtavyyksineen nyt niin kovin vaikuttava ollut, joten tulipa taas huomattua, ettei nailla turistitoureilla kylla mitaan mahtavia elamyksia koe. Telkkarissa varmaan nayttaa ja tuntuu kivemmalta nama jutut. (Mutta tuo opas pelasti koko paivan, mahtava tyyppi!)
Canthossa sattui kuitenkin hauska pieni sattumus: istuskelimme eraana paivana kadunkulmassa odottamassa vuoroamme pankkiautomaatille, kun toisella puolella katua kahden tyton kanssa kaveli, kukas muukaan kuin vanha kunnon Fabio, jonka viimeksi naimme Pekingissa. Pieni on maailma ja sattumien maara mahdoton kasittaa. Etta juuri silloin, juuri siina kaupungissa ja juuri silla kadulla tapasimme jalleen. Fabio ei ollut muuttunut miksikaan, oli sama vanha uhoava pikku-brasilialaismies ylimielisine ja lapsellisine mielipiteineen. Kun puhuimme siita, mita matkoillamme oli tahan mennessa sattunut, Fabio joko murjotti kateellisena tai lyttasi kokemuksiemme muistelusta syntyneen ilomme sanoen, etta “joo, mutta mulle sattui kylla Kiinassa kaikkea paljon mielenkiintoisempaa, kerrankin yksi bussi meinasi lahtea matkaan ilman mua, mut sit ne huomas et heilutin ja sit ne tuli takas, ajatelkaa miten kreisia”. Oli siina ilmeissa meilla pitelemista. Jannia nama macho-kulttuurissa kasvaneet miehet, harhaluulot oman itsen suhteen ovat tahtitieteelliset ja narsismi viela tahtitieteellisempaa. Kun Fabio totesi myohemmin ravintolassa, etta euroopan maissakin pitaisi abortti kieltaa lailla, niin lakkaisivat valittamasta tyovoiman puutetta, oli varsinkin Pia saanut taas yliannostuksen Fabiota ja kaikkea Fabiouteen liittyvaa, joten olikin sitten ihan mukava taas sanoa hyvastit. (Muuten, viimeksi kun tapasimme Fabion, han suunnitteli jaavansa Kiinaan toihin vuodeksi ja uhosi loytavansa toita kahdessa paivassa. Nyt suunnitelmat olivat sellaiset, etta Fabio oli palaamassa jouluksi kotiin. Kumma juttu.)
Canthossa olimme viela vahan paattamattomia jatkosuunnitelmien suhteen, mutta kun yhtena paivana eksyimme yhteen pieneen satamaan ja siella veneiden lahtoaikatauluja katselemaan, huomasimmekin sielta lahtevan seuraavana aamuna speedboatin Cá Mauhun, joka on kaupunki ihan etelaisessa vietnamissa. Se olikin sitten nopea paatos, illalla pakattiin rinkat ja aamulla lahdettiin huristamaan (ja nama paatit ajavat muuten kovaa) jokea pitkin sinne. Kaikista mukavinta on silloin, kun ei oikein tieda minne on menossa, mita siella tapahtuu ja miten sielta tulee takaisin. Eika muita turisteja ole mailla eika halmeillakaan, koska tama reitti ei ole Lonely Planetin suosituksissa. Jee!
Mitas sitten sattuikaan? No kaikenlaista, siita seuraavassa!
(Otsikon lainaus on Cantholaisen hotellimme kayntikortista. Hotelli oli ruma ja likainen, eika edes henkilokunta ollut ystavallista. Mutta ei ne teot, vaan ne hienot englanninkieliset sanat!)
Hatieniin saavuttuamme istuimme tovin paikallisen turisti-infon kahvilassa vietnamin kartan aarella pahkailemassa, mita tekisimme. Kambodza siinsi kymmenen kilometrin paassa, mutta viela ei tuntunut silta, etta haluaisimme sinne, vaikka se olisikin ollut kaikista jarkevin ja halvin vaihtoehto. Mekong Delta oli viela suurelta osin nakematta ja aikaakin oli. Infon ystavallinen tati tarjosi meille useita vaihtoehtoja, mutta lopulta paadyimme aikaisempaan suunnitelmaamme ja suuntasimme bussilla kohti Canthoa.
Canthosta ei ole paljoakaan sanottavaa, se on tavanomaisimmista tavanomaisin vietnamilainen kaupunki. Teimme yhden paivan reissun sinne kuuluisille kelluville marketeille ja vietimme paivan supermukavan oppaamme kanssa, joka vei meidan kavelyretkelle riisipelloille seka esitteli tienvarsilla kasvavia yrtteja, etanan munia, kanoja, hanhia, banaaneja ja kaikkea muuta jannaa. Venetta ohjatessaan nappara ukkeli askarteli kaislasta meille pyorivia hyrria ja sudenkorentoja. Ei se itse reissu nahtavyyksineen nyt niin kovin vaikuttava ollut, joten tulipa taas huomattua, ettei nailla turistitoureilla kylla mitaan mahtavia elamyksia koe. Telkkarissa varmaan nayttaa ja tuntuu kivemmalta nama jutut. (Mutta tuo opas pelasti koko paivan, mahtava tyyppi!)
Canthossa sattui kuitenkin hauska pieni sattumus: istuskelimme eraana paivana kadunkulmassa odottamassa vuoroamme pankkiautomaatille, kun toisella puolella katua kahden tyton kanssa kaveli, kukas muukaan kuin vanha kunnon Fabio, jonka viimeksi naimme Pekingissa. Pieni on maailma ja sattumien maara mahdoton kasittaa. Etta juuri silloin, juuri siina kaupungissa ja juuri silla kadulla tapasimme jalleen. Fabio ei ollut muuttunut miksikaan, oli sama vanha uhoava pikku-brasilialaismies ylimielisine ja lapsellisine mielipiteineen. Kun puhuimme siita, mita matkoillamme oli tahan mennessa sattunut, Fabio joko murjotti kateellisena tai lyttasi kokemuksiemme muistelusta syntyneen ilomme sanoen, etta “joo, mutta mulle sattui kylla Kiinassa kaikkea paljon mielenkiintoisempaa, kerrankin yksi bussi meinasi lahtea matkaan ilman mua, mut sit ne huomas et heilutin ja sit ne tuli takas, ajatelkaa miten kreisia”. Oli siina ilmeissa meilla pitelemista. Jannia nama macho-kulttuurissa kasvaneet miehet, harhaluulot oman itsen suhteen ovat tahtitieteelliset ja narsismi viela tahtitieteellisempaa. Kun Fabio totesi myohemmin ravintolassa, etta euroopan maissakin pitaisi abortti kieltaa lailla, niin lakkaisivat valittamasta tyovoiman puutetta, oli varsinkin Pia saanut taas yliannostuksen Fabiota ja kaikkea Fabiouteen liittyvaa, joten olikin sitten ihan mukava taas sanoa hyvastit. (Muuten, viimeksi kun tapasimme Fabion, han suunnitteli jaavansa Kiinaan toihin vuodeksi ja uhosi loytavansa toita kahdessa paivassa. Nyt suunnitelmat olivat sellaiset, etta Fabio oli palaamassa jouluksi kotiin. Kumma juttu.)
Canthossa olimme viela vahan paattamattomia jatkosuunnitelmien suhteen, mutta kun yhtena paivana eksyimme yhteen pieneen satamaan ja siella veneiden lahtoaikatauluja katselemaan, huomasimmekin sielta lahtevan seuraavana aamuna speedboatin Cá Mauhun, joka on kaupunki ihan etelaisessa vietnamissa. Se olikin sitten nopea paatos, illalla pakattiin rinkat ja aamulla lahdettiin huristamaan (ja nama paatit ajavat muuten kovaa) jokea pitkin sinne. Kaikista mukavinta on silloin, kun ei oikein tieda minne on menossa, mita siella tapahtuu ja miten sielta tulee takaisin. Eika muita turisteja ole mailla eika halmeillakaan, koska tama reitti ei ole Lonely Planetin suosituksissa. Jee!
Mitas sitten sattuikaan? No kaikenlaista, siita seuraavassa!
(Otsikon lainaus on Cantholaisen hotellimme kayntikortista. Hotelli oli ruma ja likainen, eika edes henkilokunta ollut ystavallista. Mutta ei ne teot, vaan ne hienot englanninkieliset sanat!)
“If you don't give us the menu, we will go and eat the cook!” (Phu Quoc 22.10. - 1.11.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Phu Quoc: henkilokohtainen paratiisi. Ei, Phu Quoc ei ollut lahellekaan niin hiljainen ja neitseellinen, mita olimme aiemmin useista lahteista lukeneet, mutta onneksemme matkasimme sinne low seasonin aikaan ja onneksemme paadyimme juuri siihen bungalowikylaan jonne lopulta paadyimme. Ja he elivat laiskotellen elamansa loppuun asti...tai ainakin puolitoista viikkoa loppuelamasta.
Phu Quocilla on turkoosia merivetta (tosin ei sadekauden aikaan, kun tulimme oli sadekausi juuri paattymaisillaan, joten veden vari ja puhtaus vain paranivat loppua kohden) ja vitivalkoista hiekkaa. Rannat olivat suhteellisen hiljaisia, vaikkakin puolet saksan vaestosta tuntuikin jostain kumman syysta valinneen saman matkakohteen. Silti porukkaa oli niin paljon, ettei todellakaan haluaisi tietaa, milta meno nayttaa high seasonilla, joka muuten oli alkamaisillaan juuri kun lahdimme saarelta pois.
Mutta Phu Quocilla saimme sita mita halusimmekin: totaalista lepoa 24/7. Matkoillamme ryvettyneet kehomme ja sielumme virkistyivat merivedessa ilakoidessa ja keksiessa uusia kayttotapoja hammockille. Iltaisin vetelimme kokin erikoisuuksia navat raikuen, tuijottelimme tahtia, joimme kaljaa, sitten sammuimme tai nukahdimme. Aamulla uimaan, vahan hammockiin makailemaan, ehka parit hieronnat johonkin valiin... Ja nain jatkuivat paivat!
Mutta ei makuuta mahan taydelta, joten tulihan sita tehtya jos mita. Heti saavuttuamme ystavystyimme bungalowikylan henkilokunnan kanssa (ihmettelimme, etta sehan kavi nopeasti kun jo muutaman tunnin paasta saavuttuamme naukkailimme riisiviinaa kokin kanssa, mutta myohemmin sanoivat, etta halusivat tutustua meihin, koska olemme niin onnellisia, ystavallisia ja iloisia ihmisia, jota ulkomaalaiset niin harvoin kuulema ovat) ja illalla posoteltiin tyyppien kanssa laulamaan karaokea vietnamilaistyyliselle karaoke-klubille. Siella saa kayttoonsa oman yksityisen huoneen karaokelaitteineen, joten laulaminen on entista hauskempaa, kun kukaan tosikko ei arvostele laulutaktiikkaa eika nurkkapoydassa kukaan buuaa. Siispa uskaltauduimme laulamaan jopa vietnamilaisia biiseja. Kas kummaa, kannissa osaamme myos vietnamia, totesivat vietnamilaiset toverimme!
Siita illasta lahtien puuhasteltiin henkilokunnan ihmisten kanssa vahan kaikenlaista. Oli diskoja ja yomarketteja, livekeikkoja ja ties mita. Tero vietti Phu Quocilla 32:tta syntymapaivaansa, jota juhlistettiin ostamalla leipomosta taytekakku, 2 pulloa viinia, juustoja, sipseja, karkkia ja oliiveja ja naita aarteita massaillen oman bungaloowimme rauhassa. Loppukakku syotettiin bungalowikylan raflassa istuville ihmisille plus tietenkin henkilokunnalle ja sitten taas posoteltiin henkilokunnan bilehirmujen kanssa jonnekin, ei enaa edes muisteta minne.
(Tassa yhteydessa taytyy sanoa, etta vietnamissa leivokset ja taytekakut ovat todella niin hyvia, kuin milta nayttavat! Slurps! Miksi se Suomen konditorioissa on muka niin hankalaa? Taalla se sanonta “moni kakku paalta kaunis..” ei todellakaan toimi. Koska ne nayttavat hyvalta ja maistuvat silta. Ooh niita kermahiiria ja kermakyyhkysia..suussa sulavaa..muhevaa kakkua ja makeaa suklaata...mmmnammm.)
Ajeltiin muutamana paivana saarta ympari mopoilla. Pohjoisessa seikkalimme mielenkiintoisilla lahonneista oksista kyhatyilla silloilla ja superkuoppaisilla pikkupoluilla (koska tie oli kadonnut sadevesien mukana jonnekin) ja eksyimme (kartassa ollutta siltaa ei ollut olemassakaan) ja harhailimme, etelassa yritimme loytaa yhta vesiputousta, kun siina matkalla sitten tulikin taas nalka.
No, kuten aika monesti ennenkin, hauskat sattumukset ja seikkailut alkavat usein siita kun tulee nalka. Niin nytkin. Tien vieressa oli pitkin matkaa pienia kojuja, joissa myytiin keittoa ja riisia ja sen sellaista. Kun sitten nalissamme bongasimme yhden paikan, jossa oli katettuja poytia ulkona ja paljon ilakoivia vietnamilaisia, menimme sinne reippaina osoittelemaan suutamme, etta nalka on ja myydaankos teilla ruokaa.
Eraassa poydassa istuvat iloiset veikot olivat heti kaikki kattelemassa ja tekemassa tilaa poytaan, jonne meidat kiskottiin ihmetyksestamme huolimatta. Siina vaiheessa olimme nimittain havainneet, ettei paikka mikaan tienvarsiravintola ollut, vaan jonkun ihmisen ihan tavallinen koti. (Vietnamissa kaikki kodit ja kaupat ja ravintolat vaan nayttavat samanlaisilta, kaikki ovet ja ikkunat auki kadulle).
Siella oli menossa eraan pikkulikan synttarijuhlat, joten koko suku oli paikalla juhlimassa. Kun ei ne meita poiskaan paastaneet, niin siella istuttiin syomassa ja juomassa (erityisesti juomassa). Tero laitettiin taas vaantamaan katta miesvaen kanssa ja Pian kaappasi kasipuoleensa 80-kymppinen mummeli, joka hopotti kovasti jotain ja halusi vuoroin esitella kotia ja vuoroin syottaa vieraalle jotain. Peseytymassakin olisi sopinut kayda sadevesisailiossa, koska mummelilla oli upouusia pyyhkeita, joita han esitteli mita suurimmalla ylpeydella.
Kun paiva alkoi kaantya kohti auringonlaskua, ilmaisimme muutaman kymmenisen kertaa, etta nyt pitaisi lahtea ja mitas me ollaan velkaa. Eivat suostuneet ottamaan rahaa vastaan, mutta saimme sentaan lahjoittaa muutaman kymmenen tuhatta dongia paivansankarille. Hauskaa oli, vaikkei sitten loppujen lopuksi paasty kovin pitkalle bungalowikylastamme.
Kun viimein istuimme mopojen selassa, tuli yksi aijista kovasti huitomaan, etta pitaisi lahtea hanen mukaansa. Jalleen kerran eita ei hyvaksytty vastaukseksi, joten eihan siina muu auttanut. Posoteltuamme johonkin ruppaiseen pieneen lahdelmaan tajusimme, etta aija haluaa vieda meidat kalastamaan veneellaan. Sinneppa sitten siis! Eihan sielta kalaa tullut, Pia sai jonkun syomakelvottoman sintin, mutta hauskaa oli kalastella auringonlaskussa. Sitten lahdettiin aijan kotiin syomaan (nimi oli Túañ tai jotain, mutta koska se on liian hankala kirjoittaa, olkoot han nyt tassa yhteydessa vietnamilainen aija) kalaa ja riisia. Syotyamme ja lahjukset vastaanotettuamme (saimme jotain kotitekoista salvaa hyttystenpistojen hoitoon) koko perhe saattoi meidat sokkeloisen kalastajakylan lapi ison tien varteen, josta sitten loysimme helposti takaisin bungalowillemme. Mietimme kauan, mita voisimme antaa talle perheelle vastalahjaksi, koska tuntui jotenkin liialliselta ottaa vastaan paivalliset ja kaikki perheelta, joka oli mita ilmeisimmin todella koyha (asuivat peltitonossa pienessa nuhjuisessa kylassa) mutta meille tuli hyvin selvaksi illan aikana, etta rahan tarjoaminen olisi ollut mita luultavimmin loukkaavaa, eika meilla muuta ollut mukanamme. Niinpa sitten kiittelimme tuhannesti ja tuhannesti, yritimme valittaa isantaperheelle kuinka kiitollisia ja onnellisia olimme, etta he kutsuivat meidat kotiinsa ja olivat niin suunnattoman ystavallisia ja anteliaita. Sita iltaa ja paivaa emme varmaan koskaan unohda. Ikimuistoiset kokemukset eivat koskaan maksa mitaan.
Tata seikkailua seurasi taas muutama uimisen ja sukeltelun ja lekottelun tayteinen paiva. Halauksista ja suukottelusta puhumattakaan, joita tarjosivat henkilokunnan naiset Pialle ja miehet Terolle. Erityisesti yksi jalkeenjaanyt parikymppinen tytto, jonka bungalowikylan omistaja perheineen oli ottanut hoiviinsa, oli innokas pussailija ja tykkasi kanniskella Piaa ympariinsa (melkoisesti voimaa tuossa pienessa pyoreassa tytossa!). Yksinkertaisuudestaan huolimatta tai siita juuri johtuen tytto hymyilee koko ajan ja osaa sanoa englanniksi “how are you” muttei vastata siihen kysymykseen itse. Noin tuhat kertaa paivassa kylassa siis raikaa tuo kysymys kikatteluineen.
Tapasimme toki saarella muita lansimaalaisiakin, ihan mukavia tuttavuuksia. Erityisen mielenkiintoinen tapaus oli tahtitaivasta tuijottelemasta yllattamamme “sotilas jenkki-dave”, vietnamilaisia poliiseja salaisiin huumeoperaatioihin kouluttava jenkki, joka oli siis sotilas ja kotoisin Texasista ja edusti naiden kaikkien ominaisuuksien puhtainta stereotyyppia, lahtien aina siita, etta hanen mielipuuhaansa on istua esi-isien haudoilla (kaikki sotilaita) ja katsella tahtia, miettia elamansa tarkoitusta. Daven enot menivat Vietnamin sodassa ja kaverit Irakissa. Dave kuljettaa mukanaan taskulamppua, veista ja kynaa ja selviaa niiden avulla kaikkialla. Dave ei sano pahaa sanaa George Bushista, eika usko etta mies, joka ei ole koskaan palvellut maataan sodassa, voi todella johtaa sita. Dave kay nykyaan huumeiden vastaista sotaa, mutta kayttaa itse marihuanaa. Dave on tappanut ihmisia, vaikkei pida tappamisesta. Naiden asioiden valilla ei ole mitaan ristiriitaa, koska “man´s got to do what man´s got to do to serve his country”. Dave ei ole todellakaan mikaan alykko, mutta silti han on mies, jolla on paljon vastuuta ja velvollisuuksia. Vietimme Daven kanssa erittain mielenkiintoisen aamuyon eraan rantapubin poydassa keskustellen sodasta, politiikasta ja kaikesta niiden valilla ja ulkopuolella. Opimme paljon, Dave sen sijaan ei. Hanen kaltaisilleen miehille on olemassa vain yksi totuus, sen ulkopuolella ei mitaan muuta kuin epamiesten haihatuksia.
Muuten, Dave oli vetanyt Phu Quocilla turpaan jotain suomalaista miesta. Voi sita reppanaa, kuka lieneekaan. Ja mistas muusta olisi ollutkaan kyse, kuin naisesta.
Lahtoa edeltavana iltana vietettiin bungalowikylassa Halloweenia. Talta illalta peraisin on otsikon lainaus. Hassuttelimme vahan ja leikasimme lakanoistamme (siis omistamme, jotka kulkevat meilla rinkassa mukana) aavepuvut. Ravintolassa istuvat britit mutisivat, etta nuo kaksi voisivat polttaa vahan vahemman pilvea. Jos vain olisivat tienneet, etta ihan selvinpain oltiin...Sitten lahdettiin taas vahan diskoilemaan, jopa kokki Anh tuli mukaan vaikkei tykkaa diskoista, koska oli meidan viimeinen ilta. Pelattiin biljardia aamukolmeen saakka jossain tienvarsipubissa ja sitten ajettiin nelistaan skootterilla takaisin, kaikki kannissa kuin kaet.
Seuraavana aamuna, kolmen tunnin younien jalkeen, oli aika sanoa heippahei Phu Quocille ja seilata takaisin mantereelle. Koska bungalowikylan muuten niin maanmainio henkilokunta oli saheltanyt jotain laivalippujemme kanssa, emme paassetkaan laivalla takaisin Rach Giaan, kuten olimme alunperin suunnitelleet, vaan jouduimme menemaan Hatieniin Kamputsean rajalle. Mutta ei se mitaan, pikamuutokset suunnitelmiin tuovat mukanaan aina mielenkiintoisia seikkailuja!
Jaahyvaiset olivat haikeat, kokki Anh varsinkin oli todella surullinen kun lahdimme, ja hoki vain, etta kova ikava tulee ja pyysi tulemaan joskus takaisin. Sanoivat toivovansa, etta kaikki ulkomaalaiset olisivat samanlaisia kuin me. “Same same but different”, totesi Dong (bungalowikylan kalastajapoika) haikeasti. Meista on aina jarkyttavaa huomata, miten mulkeroimaisia turistit sitten oikein mahtavatkaan olla, koska me olemme taalla, tuolla ja kaikkialla omia itsejamme, emme sen enempaa tai vahempaa. Jos emme kotimaassammekaan ole toykeita ravintolan tyontekijoille tai ylipaataan muille ihmisille, emme ole sita taallakaan. Mutta monetpa ovat, oman kuvitteellisen maailmankaikkeutensa paskamaisia kuninkaita. Helvetillisen vaarin se on. Saalittavaa ja rumaa katsottavaa, pistaa ajattelemaan, etta ainakin meissa lansimaalaisissa mukavia, aitoja ja kiltteja ihmisia on todella harvassa.
Oli todella liikuttavaa nahda Anh ja Dong ihan kyynelsilmin kun halasivat hyvastiksi. Ja toki meillakin oli haikea olo, puolessatoista viikossa on helppo kiintya mukaviin ihmisiin. Naita tyyppeja emme kylla hevilla unohda. Harvoin taalla pystyy muodostamaan paikallisiin ihmisiin aitoja, rehellisia ja pyyteettomia suhteita (koska aina on se raha, jota meilla on ja heilla ei niin paljoa), mutta talla kertaa nain kavi. Tata vaalimme.
Mutta uudet seikkailut odottivat levanneita matkalaisia, joten rinkat selkaan ja menoksi. Viisumeissa oli viela paalle viikko aikaa, joten mannervietnamissa paatimme seikkailla viela vahan syvemmalle etela-vietnamin uumeniin. Mitas sitten tapahtui?
(Pieni infoplajays Phu Quocista: turismi saarella kasvaa vuosi vuodelta ja uusia rantaresortteja ja hotelleja rakennetaan taytta hakaa. Muutaman vuoden kuluttua saari ei todellakaan ole niin viihtyisa kuin nykyisellaan, joten sinne kannattaa suunnata mahdollisimman pian jos rauhaa ja Vietnamia etsii.)
Phu Quoc: henkilokohtainen paratiisi. Ei, Phu Quoc ei ollut lahellekaan niin hiljainen ja neitseellinen, mita olimme aiemmin useista lahteista lukeneet, mutta onneksemme matkasimme sinne low seasonin aikaan ja onneksemme paadyimme juuri siihen bungalowikylaan jonne lopulta paadyimme. Ja he elivat laiskotellen elamansa loppuun asti...tai ainakin puolitoista viikkoa loppuelamasta.
Phu Quocilla on turkoosia merivetta (tosin ei sadekauden aikaan, kun tulimme oli sadekausi juuri paattymaisillaan, joten veden vari ja puhtaus vain paranivat loppua kohden) ja vitivalkoista hiekkaa. Rannat olivat suhteellisen hiljaisia, vaikkakin puolet saksan vaestosta tuntuikin jostain kumman syysta valinneen saman matkakohteen. Silti porukkaa oli niin paljon, ettei todellakaan haluaisi tietaa, milta meno nayttaa high seasonilla, joka muuten oli alkamaisillaan juuri kun lahdimme saarelta pois.
Mutta Phu Quocilla saimme sita mita halusimmekin: totaalista lepoa 24/7. Matkoillamme ryvettyneet kehomme ja sielumme virkistyivat merivedessa ilakoidessa ja keksiessa uusia kayttotapoja hammockille. Iltaisin vetelimme kokin erikoisuuksia navat raikuen, tuijottelimme tahtia, joimme kaljaa, sitten sammuimme tai nukahdimme. Aamulla uimaan, vahan hammockiin makailemaan, ehka parit hieronnat johonkin valiin... Ja nain jatkuivat paivat!
Mutta ei makuuta mahan taydelta, joten tulihan sita tehtya jos mita. Heti saavuttuamme ystavystyimme bungalowikylan henkilokunnan kanssa (ihmettelimme, etta sehan kavi nopeasti kun jo muutaman tunnin paasta saavuttuamme naukkailimme riisiviinaa kokin kanssa, mutta myohemmin sanoivat, etta halusivat tutustua meihin, koska olemme niin onnellisia, ystavallisia ja iloisia ihmisia, jota ulkomaalaiset niin harvoin kuulema ovat) ja illalla posoteltiin tyyppien kanssa laulamaan karaokea vietnamilaistyyliselle karaoke-klubille. Siella saa kayttoonsa oman yksityisen huoneen karaokelaitteineen, joten laulaminen on entista hauskempaa, kun kukaan tosikko ei arvostele laulutaktiikkaa eika nurkkapoydassa kukaan buuaa. Siispa uskaltauduimme laulamaan jopa vietnamilaisia biiseja. Kas kummaa, kannissa osaamme myos vietnamia, totesivat vietnamilaiset toverimme!
Siita illasta lahtien puuhasteltiin henkilokunnan ihmisten kanssa vahan kaikenlaista. Oli diskoja ja yomarketteja, livekeikkoja ja ties mita. Tero vietti Phu Quocilla 32:tta syntymapaivaansa, jota juhlistettiin ostamalla leipomosta taytekakku, 2 pulloa viinia, juustoja, sipseja, karkkia ja oliiveja ja naita aarteita massaillen oman bungaloowimme rauhassa. Loppukakku syotettiin bungalowikylan raflassa istuville ihmisille plus tietenkin henkilokunnalle ja sitten taas posoteltiin henkilokunnan bilehirmujen kanssa jonnekin, ei enaa edes muisteta minne.
(Tassa yhteydessa taytyy sanoa, etta vietnamissa leivokset ja taytekakut ovat todella niin hyvia, kuin milta nayttavat! Slurps! Miksi se Suomen konditorioissa on muka niin hankalaa? Taalla se sanonta “moni kakku paalta kaunis..” ei todellakaan toimi. Koska ne nayttavat hyvalta ja maistuvat silta. Ooh niita kermahiiria ja kermakyyhkysia..suussa sulavaa..muhevaa kakkua ja makeaa suklaata...mmmnammm.)
Ajeltiin muutamana paivana saarta ympari mopoilla. Pohjoisessa seikkalimme mielenkiintoisilla lahonneista oksista kyhatyilla silloilla ja superkuoppaisilla pikkupoluilla (koska tie oli kadonnut sadevesien mukana jonnekin) ja eksyimme (kartassa ollutta siltaa ei ollut olemassakaan) ja harhailimme, etelassa yritimme loytaa yhta vesiputousta, kun siina matkalla sitten tulikin taas nalka.
No, kuten aika monesti ennenkin, hauskat sattumukset ja seikkailut alkavat usein siita kun tulee nalka. Niin nytkin. Tien vieressa oli pitkin matkaa pienia kojuja, joissa myytiin keittoa ja riisia ja sen sellaista. Kun sitten nalissamme bongasimme yhden paikan, jossa oli katettuja poytia ulkona ja paljon ilakoivia vietnamilaisia, menimme sinne reippaina osoittelemaan suutamme, etta nalka on ja myydaankos teilla ruokaa.
Eraassa poydassa istuvat iloiset veikot olivat heti kaikki kattelemassa ja tekemassa tilaa poytaan, jonne meidat kiskottiin ihmetyksestamme huolimatta. Siina vaiheessa olimme nimittain havainneet, ettei paikka mikaan tienvarsiravintola ollut, vaan jonkun ihmisen ihan tavallinen koti. (Vietnamissa kaikki kodit ja kaupat ja ravintolat vaan nayttavat samanlaisilta, kaikki ovet ja ikkunat auki kadulle).
Siella oli menossa eraan pikkulikan synttarijuhlat, joten koko suku oli paikalla juhlimassa. Kun ei ne meita poiskaan paastaneet, niin siella istuttiin syomassa ja juomassa (erityisesti juomassa). Tero laitettiin taas vaantamaan katta miesvaen kanssa ja Pian kaappasi kasipuoleensa 80-kymppinen mummeli, joka hopotti kovasti jotain ja halusi vuoroin esitella kotia ja vuoroin syottaa vieraalle jotain. Peseytymassakin olisi sopinut kayda sadevesisailiossa, koska mummelilla oli upouusia pyyhkeita, joita han esitteli mita suurimmalla ylpeydella.
Kun paiva alkoi kaantya kohti auringonlaskua, ilmaisimme muutaman kymmenisen kertaa, etta nyt pitaisi lahtea ja mitas me ollaan velkaa. Eivat suostuneet ottamaan rahaa vastaan, mutta saimme sentaan lahjoittaa muutaman kymmenen tuhatta dongia paivansankarille. Hauskaa oli, vaikkei sitten loppujen lopuksi paasty kovin pitkalle bungalowikylastamme.
Kun viimein istuimme mopojen selassa, tuli yksi aijista kovasti huitomaan, etta pitaisi lahtea hanen mukaansa. Jalleen kerran eita ei hyvaksytty vastaukseksi, joten eihan siina muu auttanut. Posoteltuamme johonkin ruppaiseen pieneen lahdelmaan tajusimme, etta aija haluaa vieda meidat kalastamaan veneellaan. Sinneppa sitten siis! Eihan sielta kalaa tullut, Pia sai jonkun syomakelvottoman sintin, mutta hauskaa oli kalastella auringonlaskussa. Sitten lahdettiin aijan kotiin syomaan (nimi oli Túañ tai jotain, mutta koska se on liian hankala kirjoittaa, olkoot han nyt tassa yhteydessa vietnamilainen aija) kalaa ja riisia. Syotyamme ja lahjukset vastaanotettuamme (saimme jotain kotitekoista salvaa hyttystenpistojen hoitoon) koko perhe saattoi meidat sokkeloisen kalastajakylan lapi ison tien varteen, josta sitten loysimme helposti takaisin bungalowillemme. Mietimme kauan, mita voisimme antaa talle perheelle vastalahjaksi, koska tuntui jotenkin liialliselta ottaa vastaan paivalliset ja kaikki perheelta, joka oli mita ilmeisimmin todella koyha (asuivat peltitonossa pienessa nuhjuisessa kylassa) mutta meille tuli hyvin selvaksi illan aikana, etta rahan tarjoaminen olisi ollut mita luultavimmin loukkaavaa, eika meilla muuta ollut mukanamme. Niinpa sitten kiittelimme tuhannesti ja tuhannesti, yritimme valittaa isantaperheelle kuinka kiitollisia ja onnellisia olimme, etta he kutsuivat meidat kotiinsa ja olivat niin suunnattoman ystavallisia ja anteliaita. Sita iltaa ja paivaa emme varmaan koskaan unohda. Ikimuistoiset kokemukset eivat koskaan maksa mitaan.
Tata seikkailua seurasi taas muutama uimisen ja sukeltelun ja lekottelun tayteinen paiva. Halauksista ja suukottelusta puhumattakaan, joita tarjosivat henkilokunnan naiset Pialle ja miehet Terolle. Erityisesti yksi jalkeenjaanyt parikymppinen tytto, jonka bungalowikylan omistaja perheineen oli ottanut hoiviinsa, oli innokas pussailija ja tykkasi kanniskella Piaa ympariinsa (melkoisesti voimaa tuossa pienessa pyoreassa tytossa!). Yksinkertaisuudestaan huolimatta tai siita juuri johtuen tytto hymyilee koko ajan ja osaa sanoa englanniksi “how are you” muttei vastata siihen kysymykseen itse. Noin tuhat kertaa paivassa kylassa siis raikaa tuo kysymys kikatteluineen.
Tapasimme toki saarella muita lansimaalaisiakin, ihan mukavia tuttavuuksia. Erityisen mielenkiintoinen tapaus oli tahtitaivasta tuijottelemasta yllattamamme “sotilas jenkki-dave”, vietnamilaisia poliiseja salaisiin huumeoperaatioihin kouluttava jenkki, joka oli siis sotilas ja kotoisin Texasista ja edusti naiden kaikkien ominaisuuksien puhtainta stereotyyppia, lahtien aina siita, etta hanen mielipuuhaansa on istua esi-isien haudoilla (kaikki sotilaita) ja katsella tahtia, miettia elamansa tarkoitusta. Daven enot menivat Vietnamin sodassa ja kaverit Irakissa. Dave kuljettaa mukanaan taskulamppua, veista ja kynaa ja selviaa niiden avulla kaikkialla. Dave ei sano pahaa sanaa George Bushista, eika usko etta mies, joka ei ole koskaan palvellut maataan sodassa, voi todella johtaa sita. Dave kay nykyaan huumeiden vastaista sotaa, mutta kayttaa itse marihuanaa. Dave on tappanut ihmisia, vaikkei pida tappamisesta. Naiden asioiden valilla ei ole mitaan ristiriitaa, koska “man´s got to do what man´s got to do to serve his country”. Dave ei ole todellakaan mikaan alykko, mutta silti han on mies, jolla on paljon vastuuta ja velvollisuuksia. Vietimme Daven kanssa erittain mielenkiintoisen aamuyon eraan rantapubin poydassa keskustellen sodasta, politiikasta ja kaikesta niiden valilla ja ulkopuolella. Opimme paljon, Dave sen sijaan ei. Hanen kaltaisilleen miehille on olemassa vain yksi totuus, sen ulkopuolella ei mitaan muuta kuin epamiesten haihatuksia.
Muuten, Dave oli vetanyt Phu Quocilla turpaan jotain suomalaista miesta. Voi sita reppanaa, kuka lieneekaan. Ja mistas muusta olisi ollutkaan kyse, kuin naisesta.
Lahtoa edeltavana iltana vietettiin bungalowikylassa Halloweenia. Talta illalta peraisin on otsikon lainaus. Hassuttelimme vahan ja leikasimme lakanoistamme (siis omistamme, jotka kulkevat meilla rinkassa mukana) aavepuvut. Ravintolassa istuvat britit mutisivat, etta nuo kaksi voisivat polttaa vahan vahemman pilvea. Jos vain olisivat tienneet, etta ihan selvinpain oltiin...Sitten lahdettiin taas vahan diskoilemaan, jopa kokki Anh tuli mukaan vaikkei tykkaa diskoista, koska oli meidan viimeinen ilta. Pelattiin biljardia aamukolmeen saakka jossain tienvarsipubissa ja sitten ajettiin nelistaan skootterilla takaisin, kaikki kannissa kuin kaet.
Seuraavana aamuna, kolmen tunnin younien jalkeen, oli aika sanoa heippahei Phu Quocille ja seilata takaisin mantereelle. Koska bungalowikylan muuten niin maanmainio henkilokunta oli saheltanyt jotain laivalippujemme kanssa, emme paassetkaan laivalla takaisin Rach Giaan, kuten olimme alunperin suunnitelleet, vaan jouduimme menemaan Hatieniin Kamputsean rajalle. Mutta ei se mitaan, pikamuutokset suunnitelmiin tuovat mukanaan aina mielenkiintoisia seikkailuja!
Jaahyvaiset olivat haikeat, kokki Anh varsinkin oli todella surullinen kun lahdimme, ja hoki vain, etta kova ikava tulee ja pyysi tulemaan joskus takaisin. Sanoivat toivovansa, etta kaikki ulkomaalaiset olisivat samanlaisia kuin me. “Same same but different”, totesi Dong (bungalowikylan kalastajapoika) haikeasti. Meista on aina jarkyttavaa huomata, miten mulkeroimaisia turistit sitten oikein mahtavatkaan olla, koska me olemme taalla, tuolla ja kaikkialla omia itsejamme, emme sen enempaa tai vahempaa. Jos emme kotimaassammekaan ole toykeita ravintolan tyontekijoille tai ylipaataan muille ihmisille, emme ole sita taallakaan. Mutta monetpa ovat, oman kuvitteellisen maailmankaikkeutensa paskamaisia kuninkaita. Helvetillisen vaarin se on. Saalittavaa ja rumaa katsottavaa, pistaa ajattelemaan, etta ainakin meissa lansimaalaisissa mukavia, aitoja ja kiltteja ihmisia on todella harvassa.
Oli todella liikuttavaa nahda Anh ja Dong ihan kyynelsilmin kun halasivat hyvastiksi. Ja toki meillakin oli haikea olo, puolessatoista viikossa on helppo kiintya mukaviin ihmisiin. Naita tyyppeja emme kylla hevilla unohda. Harvoin taalla pystyy muodostamaan paikallisiin ihmisiin aitoja, rehellisia ja pyyteettomia suhteita (koska aina on se raha, jota meilla on ja heilla ei niin paljoa), mutta talla kertaa nain kavi. Tata vaalimme.
Mutta uudet seikkailut odottivat levanneita matkalaisia, joten rinkat selkaan ja menoksi. Viisumeissa oli viela paalle viikko aikaa, joten mannervietnamissa paatimme seikkailla viela vahan syvemmalle etela-vietnamin uumeniin. Mitas sitten tapahtui?
(Pieni infoplajays Phu Quocista: turismi saarella kasvaa vuosi vuodelta ja uusia rantaresortteja ja hotelleja rakennetaan taytta hakaa. Muutaman vuoden kuluttua saari ei todellakaan ole niin viihtyisa kuin nykyisellaan, joten sinne kannattaa suunnata mahdollisimman pian jos rauhaa ja Vietnamia etsii.)
maanantai 2. marraskuuta 2009
“You give me! Two dollar, three dollar!” (My Tho & Rach Gia 20.- 22.10.)
(Kuvakansiooon otsikkoa klikkaamalla)
Mita sita voisi enaa jalkikateen sanoa My Tho:sta muuta, kuin etta se on varmasti oikeissa olosuhteissa oikein miellyttava paikka (onhan se kuitenkin “the gateway to delta”) mutta meille se tuntui nayttavan vain kaikista huonoimmat ja arsyttavimmat puolensa: arsyttavia ihmisia, huonoa ruokaa, epamiellyttavia tilanteita. My Tho:ssa paadyimme eraan hotellityontekijan puoliksi huijaamina johonkin autioon hotelliin (eika siina, koko kaupunki tuntui olevan melko autio) ja hinnasta sovittuamme paikan hirveimpaan huoneeseen taysin autioon lisasiipeen, jossa ei illalla ollut edes valoa kaytavassa. Olihan se halpa huone, mutta haisi ihan pultsarin housuissa kuukausia muhineelle krapularipulipissalle. Haju oli niin paha, etta yolla herattiin siihen monia kertoja, niin paha, ettei siihen edes voinut nena tottua. Kyseinen huijarityontekija (no okei, saatiin edullinen/ilmainen kyyti bussiasemalta kaupunkiin, eika meidan olisi ollut pakko tietenkaan siihen hotelliin menna, mutta ei jaksettu yhden yon takia taapertaa koko kaupunkia lapi kun kerran tastakin mestasta saatiin halpa yosija) myos kartti meita j-a-t-k-u-v-a-s-t-i lahtemaan hanen jarjestamalleen laivaristeilylle turistiatraktioiden tayteisille lahisaarille ja jonnekin helvetin kookoskarkkitehtaalle, jonne meilla ei ollut kerrassaan mitaan mielenkiintoa lahtea. Itse asiassa olimme tehneet tiettavaksi lahtevamme hyvin pian jo eteenpain (todettuamme, etta tassa oli taas yksi paperilla hyva paikka, joka todellisuudessa ei ollut mitenkaan erityisen viehattava tai mielenkiintoinen, kaupunki vain) mutta mies kaytti suunnattomasti energiaa siihen, etta saisi meille bussiliput Rach Giaan aamun sijaan vasta iltapaivalle, ehtiakseen viemaan meidat talle suunnattoman hienolle ekskursiolle sinne kookoskarkkitehtaalle ja muihin janniin paikkoihin. (Kylla, paikka on kuuluisa kookoskarkista mutta niin on Iittalakin lasista, jos jonain paivana naette meidat lasitehtaalla ottamassa valokuvia, voitte allekirjoittaa eutanasiahakemukset puolestamme.)
Kadulla lapset kaskivat antamaan rahaa, valilla myos aikuiset. Joillekin se tuntui olevan hyva vitsi (vaikka tuskin pistaisivat vastaan, jos pari dollaria saisivat) ja jotkut olivat hyvin aggressiivisia. Melko kummallinen tilanne syntyi, kun eras vanhempi pariskunta pysaytti meidat kadulla jutellakseen ja neuvoakseen minne kannattaa menna syomaan, ja samalla joku ohikulkeva vihainen nuori mies kaski uhkaavaan savyyn Teroa antamaan “kaksi dollaria, kolme dollaria”. Or else... Vastakohtia, vastakohtia.
Illalla loydettiin kaupungin ilmeisesti ainoaan ravintolaan, joka oli olevinaan vahan hienompikin paikka, koska nyrpea tarjoilijatar tuli kiireesti keraamaan Pian kassin lattialta ja paheksui kovasti sita, etta tutkailimme karttaa poydassa (ei suostunut tuomaan menua ennen kuin lopetimme). Onneksi lattialla kuitenkin juoksenteli rotta, joka varmasti oli Pian kassia hygieenisempi ja enemman eduksi ravintolan imagolle. Kun ruoka viimein tuli poytaan (ja yksi ylimaarainen annos, mita emme tilanneet, mutta sopivasti henkilokunta ei ymmartanyt, mista oli kyse) se oli hirveinta, mita olemme Vietnamissa suuhumme laittaneet. Ensimmaista kertaa lahdimme ravintolasta melkein koskematta ruokaan, ja se on taalla mahtihyvan ruuan maassa todella vakavaa. Mita helvettia ne pilaantuneella nakilla taytetyt “kasvis”kevatrullat oikein olivat?!
Kun viimein saimme ylikalliit bussilippumme (mika ongelma niista syntyikaan, ja miten huijatuiksi varmasti tulimme joutuessamme varaamaan liput hotellin kautta, muuta vaihtoehtoa ei ollut) ja saimme yli-innokkaan risteilyisannan paahan uppoamaan sen, ettei meita kerta kaikkiaan nyt kiinnostanut tama kookoskarkkiekskursio, olimme taysin kypsia pakenemaan laivalla palmun alle. Viimein! Tosin, mielessa kyti epailys, josko loytaisimme sita rauhaa ja syrjaista paratiisia, jota niin kovasti mainostetaan...
Seuraavana paivana ajelimme tapotayteen lastatulla bussilla Rach Giaan ja matkalla naimme sokkeloista Mekong-jokea pitkat patkat. Ihan on miellyttavaa seutua tuo Mekong-joen ymparisto, mukava palata sinne viela takaisin!
Rach Gia oli tosi mukavan oloinen “pieni” kaupunki, melkein harmitti kun aioimme viettaa siella vain yhden paivan. Mutta vain melkein, koska seuraavalle paivalle oli jo hankittu liput Superdong 2:seen Phu Quocille. (Hyva nimi laivalla, tarkoittaa nimittain slangienglanniksi superkikkelia/dildoa, vietnamiksi rahaa).
Sen kummempaa ei talla valilla tapahtunutkaan, aamulla noustiin laivaan ja lahdettiin puksuttamaan (tai oikeastaan kiitamaan) kohti saarieloa. Odotukset olivat kovat, kaiken lahimenneisyydessa tapahtuneen negatiivissavytteisen jalkeen. Mitas sitten tapahtuikaan ja tayttyivatko odotukset, siita seuraavassa!
Mita sita voisi enaa jalkikateen sanoa My Tho:sta muuta, kuin etta se on varmasti oikeissa olosuhteissa oikein miellyttava paikka (onhan se kuitenkin “the gateway to delta”) mutta meille se tuntui nayttavan vain kaikista huonoimmat ja arsyttavimmat puolensa: arsyttavia ihmisia, huonoa ruokaa, epamiellyttavia tilanteita. My Tho:ssa paadyimme eraan hotellityontekijan puoliksi huijaamina johonkin autioon hotelliin (eika siina, koko kaupunki tuntui olevan melko autio) ja hinnasta sovittuamme paikan hirveimpaan huoneeseen taysin autioon lisasiipeen, jossa ei illalla ollut edes valoa kaytavassa. Olihan se halpa huone, mutta haisi ihan pultsarin housuissa kuukausia muhineelle krapularipulipissalle. Haju oli niin paha, etta yolla herattiin siihen monia kertoja, niin paha, ettei siihen edes voinut nena tottua. Kyseinen huijarityontekija (no okei, saatiin edullinen/ilmainen kyyti bussiasemalta kaupunkiin, eika meidan olisi ollut pakko tietenkaan siihen hotelliin menna, mutta ei jaksettu yhden yon takia taapertaa koko kaupunkia lapi kun kerran tastakin mestasta saatiin halpa yosija) myos kartti meita j-a-t-k-u-v-a-s-t-i lahtemaan hanen jarjestamalleen laivaristeilylle turistiatraktioiden tayteisille lahisaarille ja jonnekin helvetin kookoskarkkitehtaalle, jonne meilla ei ollut kerrassaan mitaan mielenkiintoa lahtea. Itse asiassa olimme tehneet tiettavaksi lahtevamme hyvin pian jo eteenpain (todettuamme, etta tassa oli taas yksi paperilla hyva paikka, joka todellisuudessa ei ollut mitenkaan erityisen viehattava tai mielenkiintoinen, kaupunki vain) mutta mies kaytti suunnattomasti energiaa siihen, etta saisi meille bussiliput Rach Giaan aamun sijaan vasta iltapaivalle, ehtiakseen viemaan meidat talle suunnattoman hienolle ekskursiolle sinne kookoskarkkitehtaalle ja muihin janniin paikkoihin. (Kylla, paikka on kuuluisa kookoskarkista mutta niin on Iittalakin lasista, jos jonain paivana naette meidat lasitehtaalla ottamassa valokuvia, voitte allekirjoittaa eutanasiahakemukset puolestamme.)
Kadulla lapset kaskivat antamaan rahaa, valilla myos aikuiset. Joillekin se tuntui olevan hyva vitsi (vaikka tuskin pistaisivat vastaan, jos pari dollaria saisivat) ja jotkut olivat hyvin aggressiivisia. Melko kummallinen tilanne syntyi, kun eras vanhempi pariskunta pysaytti meidat kadulla jutellakseen ja neuvoakseen minne kannattaa menna syomaan, ja samalla joku ohikulkeva vihainen nuori mies kaski uhkaavaan savyyn Teroa antamaan “kaksi dollaria, kolme dollaria”. Or else... Vastakohtia, vastakohtia.
Illalla loydettiin kaupungin ilmeisesti ainoaan ravintolaan, joka oli olevinaan vahan hienompikin paikka, koska nyrpea tarjoilijatar tuli kiireesti keraamaan Pian kassin lattialta ja paheksui kovasti sita, etta tutkailimme karttaa poydassa (ei suostunut tuomaan menua ennen kuin lopetimme). Onneksi lattialla kuitenkin juoksenteli rotta, joka varmasti oli Pian kassia hygieenisempi ja enemman eduksi ravintolan imagolle. Kun ruoka viimein tuli poytaan (ja yksi ylimaarainen annos, mita emme tilanneet, mutta sopivasti henkilokunta ei ymmartanyt, mista oli kyse) se oli hirveinta, mita olemme Vietnamissa suuhumme laittaneet. Ensimmaista kertaa lahdimme ravintolasta melkein koskematta ruokaan, ja se on taalla mahtihyvan ruuan maassa todella vakavaa. Mita helvettia ne pilaantuneella nakilla taytetyt “kasvis”kevatrullat oikein olivat?!
Kun viimein saimme ylikalliit bussilippumme (mika ongelma niista syntyikaan, ja miten huijatuiksi varmasti tulimme joutuessamme varaamaan liput hotellin kautta, muuta vaihtoehtoa ei ollut) ja saimme yli-innokkaan risteilyisannan paahan uppoamaan sen, ettei meita kerta kaikkiaan nyt kiinnostanut tama kookoskarkkiekskursio, olimme taysin kypsia pakenemaan laivalla palmun alle. Viimein! Tosin, mielessa kyti epailys, josko loytaisimme sita rauhaa ja syrjaista paratiisia, jota niin kovasti mainostetaan...
Seuraavana paivana ajelimme tapotayteen lastatulla bussilla Rach Giaan ja matkalla naimme sokkeloista Mekong-jokea pitkat patkat. Ihan on miellyttavaa seutua tuo Mekong-joen ymparisto, mukava palata sinne viela takaisin!
Rach Gia oli tosi mukavan oloinen “pieni” kaupunki, melkein harmitti kun aioimme viettaa siella vain yhden paivan. Mutta vain melkein, koska seuraavalle paivalle oli jo hankittu liput Superdong 2:seen Phu Quocille. (Hyva nimi laivalla, tarkoittaa nimittain slangienglanniksi superkikkelia/dildoa, vietnamiksi rahaa).
Sen kummempaa ei talla valilla tapahtunutkaan, aamulla noustiin laivaan ja lahdettiin puksuttamaan (tai oikeastaan kiitamaan) kohti saarieloa. Odotukset olivat kovat, kaiken lahimenneisyydessa tapahtuneen negatiivissavytteisen jalkeen. Mitas sitten tapahtuikaan ja tayttyivatko odotukset, siita seuraavassa!
“Apocalypse. Now.” (Saigon [eli Ho Chi Minh] 16.- 20.10.)
(Kuvakansioon otsikkoa klikkaamalla)
Saigonissa se iski. Vasymys, ahdistus ja koti-ikava. Asiaa eivat yhtaan helpottaneet puhelinkopista kotiin soitetut puhelut (ensimmaiset talla matkalla) ja suomessa hoidossa olevien lemmikkielainten kuvien nakeminen. Eika liioin Saigonin hektisyys ja sen hektisyyden kuluttamat vahaisetkin voimavarat. Saigon ei ole laheskaan niin kaoottinen kuin Hanoi, mutta jotenkin enemman valveilla. Yo ei lopu koskaan, vaikka tuleekin uusi aamu.
Saigonissa on yli viisi miljoonaa ihmista, mutta niin kuin kaikissa miljoonakaupungeissa, ihmisten jarjeton maara katkeytyy mittavaan kaupunkikaavaan. Mita Saigonissa nakee viikossa tai kuukaudessakaan, on vain mitaton kymmenesosa. Niinpa me paatimme tyytya pariin kortteliin ja muutamaan sattumalta valittuun paikkaan. Kun kerran on nahnyt kaupungin, on nahnyt ne kaikki, joten me paatimme levata sen sijaan, etta juoksisimme kaikki kaupunginosat lapi kauhealla kiireella.
Uuteen kaupunkiin ei ole mitenkaan erityisen miellyttavaa saapua kuudelta aamulla, perunapeltoteiden lapi ajetun ja erittain huonosti nukutun yon jalkeen. Bussin ulkopuolella odottaa viisikymmenta taksi- ja motobikekuskia, joiden vaistelyyn taytyy kayttaa kauan aikaa, ennen kuin on valmis neuvottelemaan hinnoista. Mika sekaan ei ole erityisen helppoa, kun vasymys paistaa koko naamassa ja hinku hostellin paikallaan pysyvalle patjalle on kova. Kun vihdoin ja viimein loysimme hostellin (jota meille suositteli eras brittipariskunta Dalatissa) nukuimme melkein koko paivan. Ulos lahdimme vain mennaksemme syomaan, mutta harhailtuamme matkalla ehdimme sentaan nakemaan suurimman osan district 1:sta.
Muuten Saigonin oleskelua tuntui varjostavan maaraton vasymys ja ahdistus. Edes kuvia ei jaksanut ottaa, ja miksi olisi jaksanutkaan, kun tuskin edes jaksoi nahda mitaan. Tasan kaksi kuukautta reissussa on jattanyt jalkensa. Enaa ei jaksaisi hokea “no thank you” sata kertaa paivassa sille tai talle kaupustelijalle, jonka lapsi on aina nalkainen, ja joka katsoo sinua halveksivasti kun istut syomassa euron aamupalasampylaasi (heidan paivan-parin toimeentulonsa) ja vaitat ettei ole rahaa tai et juuri nyt tarvitse muovista, tanssivaa kamelia. Ei jaksaisi nahda enaa yhtakaan backpackeria tigerbeer-paitoineen, kulkemassa laumassa samanlaisten toisten backpackereiden kanssa, Lonely Planetit aina kaden ulottuvilla (sielta pitaa muun muassa katsoa, minne voi menna syomaan, vaikka lahikortteli olisi pullollaan hyvia, paikallisia ravintoloita! Ennemmin kavellaan kolme kilometria kirjan ohjeiden mukaan kuin kaytetaan omaa arvostelukykya. Anteeksi, mutta mista tuolla avuttomuustasolla varustetut saavat edes toita saastaakseen rahaa matkustamiseen?) kommunikoimassa paikallisten kanssa vain ostaessaan jotain tai sanoessaan sen kuuluisan “no thank you”. Ei varsinkaan enaa yhtaan backpacker-korttelia, jonka varrella kaikki on raataloity tyydyttamaan lansimaisten mukakokijoiden piinallisen fakkiintuneet lansimaiset tarpeet, eika kukaan edes huomaa olevansa ennemminkin kotimaassaan kuin ulkomailla. Ei enaa jaksaisi edes vaivata paataan nailla asioilla, arsyyntya aina uudestaan ja uudestaan toisten ihmisten asenteesta muita ja maailmaa kohtaan. Miksi se arsyttaa taalla enemman kuin koskaan? Maailma, meidankin tuntemamme, on taynna ihmisia, jotka ammentavat elamansa ilon ja sisallon omasta (useimmiten valheellisesta) erinomaisuudestaan ennemmin kuin siita, mita voivat viela maailmasta ja itsestaan oppia. Joiden uskallus lahestya vieraita asioita on kaytannossa sita, etta kaydaan syomassa japanilaisessa ravintolassa, sekin vain osana buustaamaan omaa, erikoisuutta tihkuvaa imagoa. Miksi se taalla muuttuisi miksikaan? Miksi heidan maailmankatsomuksensa sitten kiusaa niin paljon? Ehka siksi, etta heihin tiivistyy niin paljon sita turhamaista egoismia, joka on niin yleisesti hyvaksyttya, mutta sitakin allottavampaa meidan kulttuurissamme. Kun se egoismi tuodaan kukkimaan jonnekin muualle, syntyy hyvin rumia vastakohtia.
Lisaksi tama “backbacker-skene”, kuten sita tuttavallisesti nimitetaan, aiheuttaa kaikessa keinotekoisuudessaan paniikinomaisen tarpeen irtisanoutua siita ja valttya itse leimaantumasta yhdeksi “niista”. Vaikka emme aina tietaisikaan, miksi matkaamme, tiedamme kiskoneemme ne rinkat selkaamme kuitenkin ihan muusta syysta, kuin vetaaksemme perskanneja joka paiva toisten suomalaisten (ja saksalaisten ja englantilaisten, lisataksemme joukkoon vahan eksotiikkaa) kanssa. Emme myoskaan koe mitaan erityista iloa siita, etta matkakohteestamme loytyy lansimaisia juttuja, jotka tekevat olon kotoisaksi, emme hihku ilosta nahdessamme pubin, jonka ovessa on kyltti “western music”. Monien matkalaisten kaipuu lansimaisia ilmioita ja ihmisia kohtaan on jotenkin absurdia, ottaen huomioon, etta he ovat tulleet matkailemaan Aasiaan. On kerta kaikkiaan kasittamatonta kohdata niin monia ihmisia, joita ei kiinnosta mikaan paikallisessa kulttuurissa, eivat edes ihmiset (ellei se sitten ole lahinna ylimielista ja lapsellista naureskelua sille, miten holmoja nuo paikalliset ovatkaan tapoineen). Nimenomaan ne pienet sattumukset, kun olemme joutuneet imaistuksi (eika se edes vaadi mitaan erityista ponnistelua, ottaen huomioon kuinka lamminta ja avointa porukkaa taalla maailmankolkassa asuu!) paikalliseen elamanmenoon, ovat ehdottomasti kaiken suola ja sielu. Jattaisimme viisi miljoonaa koysikiipeilya (ja muuta turistiekstremejuttua, joka eraille on koko matkustamisen perustarkoitus) vesiputouksilla valiin, kokeaksemme edes pienen palan sita, mika on meille vierasta ja uutta. Mutta vaikka asenteemme vieraita kulttuureja kohtaan olisi kuinka vastaanottavainen ja avoin, kuinka epakohdat ja kaikki asiaan kuuluvat asiaintilat huomioonottava, on valilla hyvin vaikea perustella itselleen, mita jarkea tassa koko matkustamisessa on, kun kaikki vaaryydet ja epakohdat ja huonot puolet painavat yhtakkia vaakakuppia negatiivisen puolelle. Ja sitten seuraavassa hetkessa siina taas on hyvin paljonkin jarkea, kun tapahtuu jotain hyvaa tai omituista, kun oppii taas vahan enemman tasta maailmasta ja sen ihmisista. Onko kukaan viela paatynyt mihinkaan lopputulokseen sen kysymyksen kanssa, onko turismi hyva vai paha asia? Me emme, ja uskokaa, hyvin paljon ajatuksia sille on uhrattu tassa matkan aikana, eritoten viime aikoina.
Erityisesti ei enaa jaksaisi kantaa harteillaan kollektiivista syyllisyytta siita, etta itsella on ja muilla ei. Joskus tekisi mieli menna tyhjentamaan pankkitili, jakaa kaikki vastaan tuleville koyhille ja lahtea kotiin. Mita me taalla teemme? Miksemme ole kotona, tekemassa jotain hyodyllista elamallamme? Vaikka sita tietaa, etteivat ne omat saalittavat roposet ole vastaus ongelmaan (saati, etta koyha opiskelija ja tyoton suomesta olisivat se “ongelma”), ja tietaa senkin, etta monella tapaa meidankin lasnaolomme taalla tuo tyota ja toimeentuloa niin monille, joilla ei sita ehka muuten olisi. Mutta silti sita syyllisyytta kantaa taalla mukanaan, enemman kuin koskaan kotimaassa. Taalla me olemme niita dollareita paskovia ja helppoa elamaa elavia rikkaita, ihan sama kuinka koyhia olisimme kotimaassamme. Meilla on etuoikeus olla taalla, me olemme onnekkaita. Ehka ihminen olisikin hirvio, jossei silloin talloin tuntisi syyllisyytta omasta onnestaan.
Monet varmasti ohittavat nama syyllisyydentunteet silkalla jarjella, jotkut eivat edes koskaan koe niita. Ja turhahan niita on kokea, varsinkaan ihmisen, jonka maallinen omaisuus ei ole edes murto-osa niiden luksushotelleissa asuvien ja luksustakseilla ajelevien turistien vastaavasta. (Joista muuten eras kerran keskustellessamme perusteli aasialaista prostituutiota ja viihdyttamiskulttuuria silla, etta “the girls are happy”. Millahan perusteella? Sen takia, etta he hymyilevat “viihdyttamilleen” vanhoille sedille? Onnellisia ovat he, joiden syyllisyydentunteet, mikali niita nyt on koskaan edes ollut, ovat ohitettavissa nain yksinkertaisin, tokeroin ja lapsellisin selityksin..) Mutta kun nakee taalla pienia lapsia kerjaamassa kadulla (rikkaiden lansimaalaisten pedofiilisetien kopeloitavana), vietnamilaisia nuoria tyttoja viihdyttamassa vanhoja miehia, vammaisia ja epamuodostuneita tekemassa temppuja parin dongin tahden, laihoja pappoja kuljettamassa riksalla ylipainoisia turisteja jne jne, alkaa se kaikki paivittain nahtyna oksettamaan siina maarin, etta alkaa vihaamaan jokaista vastaan tulevaa backbackeria niissa helvetin kaljamainos-paidoissaan ja flipflopeissaan, kuljeksimassa ylimielisen paamaarattomasti niin taalla kuin elamassaankin; alkaa vihaamaan itseaankin. Sitten haluaa vain hautautua siihen vaivalla tingittyyn hotellihuoneeseen (josta se hotellin respan lattialla yonsa nukkuva perhe maksaa viela paikalliselle poliisille melkein puolet huoneen hinnasta voitelurahaa, jotta saa majoittaa ulkomaalaisia) ja kuolla hiljaa katsellen maailmaa discovery channel:in ohjelmista. Hyvin pian kaikki alkaa tuntua niin lapitunkemattoman turhalta, varsinkin oma naiivi seikkailunhalu vastaan jarjeton maara inhimillista karsimysta. Eika mikaan matkailua puolustava vaitelause tunnu enaa kovin mielekkaalta. Vastuullista tai viisasta matkustamisen tapaa ei ole olemassakaan, on vain eri tapoja perustella itselleen se tosiasia, ettei matkustaminen ole valttamatonta, jos osaa elaa (eli ottaa elamasta ja itsestaan irti kaiken sen, mita siita saa) kotimaassaan ja siina todellisessa elamassaan. Jos osaa yhdistaa sen todellisen elaman siihen lomaelamaan, luonnollisesti naiden kahden pitaisi olla sama asia. Mutta meidan yhteiskunnassamme on normaalia pitaa arkipaivaa stressintayteisena karsimyksena, lomalla sitten eletaan, ollaan enemman kiinni hetkessa. Nelja viikkoa vuodessa, taytta elamaa! Jotain hirvittavaa tapahtuu, kun yhteiskunta alkaa nimittaa itseaan hyvinvointiyhteiskunnaksi, kun kaikilla on varaa ostaa omakotitalo ja kallista elektroniikkaa. Ihmiset alkavat jakaa elamaansa sektoreihin, ikaan kuin elamaa ei voisi elaa koko ajan, jos pistaa itse elamisen sen kaiken muun edelle. Mika, ironista kylla, usein tarkoittaa sita, etta pitaa olla koyha.
Tama kaikki pohdiskelu ja synnintunnustus kuulostaa ehka suuresti liioitellulta, ja varmasti osa onkin vain taman hetkisen akillisen ja yhtenaisen ahdistuksen (kuvitelkaa kaksi maailman painon musertamaa kuljeksimassa pitkin katuja itku kurkussa, tismalleen niin saalittavia olemme viime paivat olleet) mutta tamakin lienee niita asioita, jotka taytyy vain kayda lapi, osa kokemusta. Kun tata samaa rumbaa katselee muutaman kuukauden, alkaa vaistamatta kyseenalaistamaan erinaisia asioita, joita hyvinvointiyhteiskunnassa pullamosso kasvanut pitaa itsestaanselvyyksina.
Tietysti tasta ahdistavasta tiedostamisesta seuraa jotain hyvaakin. Sita kyseenalaistaa entista enemman kaikki omaan elamaan ja sen elamisen tapaan kohdistuvat odotukset. Taytyyko todellakin luoda ura, tehda rahaa, saavuttaa jokin maaratty hyvinvoinnin ja materian taso, elaakseen hyvaa elamaa? No ei todellakaan. Onnellisimmat ihmiset, joita olemme koskaan nahneet, loytyvat sielta, missa onnea rahassa ja materiassa mitattuna on kaikista vahiten.
Vaikka onhan meilla Saigonissa toki seikkailujakin ollut, vasymyksesta ja mittavasta ahdistuksesta huolimatta. Eraana iltana paatimme menna yokerhoon, ja kokea kerrankin (suurella rahalla, drinkkien hinnat suomen tasolla..) millaista on suurkaupungin yoelama. Yokerhon nimi oli Apocalypse Now ja se todellakin oli nimensa veroinen: lukematon maara rumia ja aaliomaisia lansimaalaisia poikia kauniiden aasialaisten tyttojen ymparoimana. Jalkimmaiset etsivat tietenkin menolippua parempaan elamaan, ensimmaiset elvistelivat ja paistattelivat huomion ja kohteliaisuuksien (aitojen, toki, tietenkin) paisteessa, ymmartamatta kuinka naurettavilta nayttivat. Omassa kotimaassaan nakemamme luuserit ovat tuskin edes istuneet tyton vieressa, mutta taalla he ovat kuninkaita. Satasia kylvettiin ympariinsa, rintakehia royhisteltiin, vaihdettiin tyttoja kuin paitaa, olihan siina valinnanvaraa. Istuimme ahdistuneina poydassamme pari tuntia, kunnes yokerho meni kiinni. Hedonismi on kammottava sairaus, joka on tartuttanut niin monia, etta se tuntuu lamauttavalta. Tama pitaa itse nahda, vaikea sita on selittaa. Ihmiset muuttuvat, naapurin kiva poika muuttuu kusipaaksi kun kaikki on ostettavissa, jopa toinen ihminen.
Mutta yokerhon sulkeuduttua ilta vasta alkoikin. Otettuamme mopokyydit toiselle luksusklubille, istuimme siella toiset pari tuntia katujen menoa katsellen. Mita observointia siina paasikaan harrastamaan! Naimme sellaisen osan ihmiskunnan nurjaa torkypuolta, ettei kylla vahaan aikaan. Rumat turistit eivat voisi olla rumempia, paitsi ehka Thaimaan Phuketissa. Oli pedofiilia, oli pervoa setaa, koko allottava kavalkaadi hyvaksikayttajia. Teki mieli lahtea kotiin, nukkua sata vuotta Ruususen unta ja herata taydelliseen maailmaan.
Mutta sitten saapuivat yon valot, kaksi koditonta miesta, jotka kiertelivat kadulla klubin edessa myymassa rihkamaa. Etenkin toinen heista oli luultavasti lamminsydamisin, kiltein ja herttaisin ihminen, mita olemme koskaan tavanneet. Olimme tilanneet ruokaa, jota oli todellakin liikaa meille kahdelle, joten kutsuimme herrat poytaamme syomaan ja juomaan. Henkilokunta (saati toiset (turisti)asiakkaat) ei oikein pitanyt ajatuksesta, mutta mita turisti taalla haluaa, sen turisti saa, joten kodittomat jaivat. Joskus raha puhuu taalla hyvaakin kielta. Kodittomat olivat onnensa kukkuloilla, huikkalivat muille kadunjampoille, etta kattokaa kaverit, missa me ollaan! Saimme vastalahjaksi vilkkuvan muovisormuksen ja suurimmat hymyt, mita olimme hetkeen nahneet. Lisaksi tyypit olivat mainiota seuraa, vaikkeivat englantia juuri puhuneetkaan. Eika nailla kavereilla ollut muuta kuin vaatteet paallaan, mutta iloisempia ja elamanmyonteisempia ihmisia saa kylla hakea kauan. Varsinkin heidan ilonsa tasta odottamattomasta tilaisuudesta istua luksusklubin yltiotyylikkaalla terassilla tarttui meihinkin ja pelasti muuten niin kammottavia kokemuksia taynna olleen illan. Sita hammastelimme itsekin, miten mitattomilla teoilla (ei edes ajateltu, etta parien ranskalaisten ja lampimien kaljojen tarjoaminen voisi olla niin iso juttu) voi tehda toisen niin onnelliseksi. Vaikka kaikille kerjalaisille ei voi antaa rahaa tai ostaa jokaiselta katumyyjalta sita yhtakaan purkkapakettia, on kaikessa kyse kuitenkin niista satunnaisista hyvista teoista. Niita voi harrastaa ihan jokainen, eika se ole liikaa eika mistaan pois. Lahtiessamme yksi klubin tarjoilijoista tuli kattelemaan ja sanoi, etta “you are good tourists”. Se oli neljas kerta, kun meille tallainen kohteliaisuus suodaan (ja ei, aina ei ole ollut kyse rahallisista asioista, joskus pelkka kuulumisten kysyminen ja ihmisen huomioon ottaminen, oli tama sitten haiseva koditon tai postikortteja kauppaava katumyyja, riittaa) ja aina erityisen mielta lammittavaa. Varsinkin taman kaiken ahdistuksen ja kyseenalaistamisen jalkeen oli hyva kuulla, ettei ainakaan aivan kaikkien (jos omissaankin) silmissa ole taysin turhamaisuutensa ja itsekkyytensa turmelema lansimaalainen allotys.
Saigonin yo jatkui viela, vaikka aurinko oli jo noussut. Paadyimme toisen kodittoman seurassa viela yhteen pubiin, jossa tapasimme paikallisen indie-bandin jasenet ja eraan australialaisen englanninopettajan. Hostellille saavuimme vasta kymmenen aikaan aamulla, mika epatodellinen olo olikaan kavella aamua taysilla elavilla kaduilla. Yon elaimet nukkuivatkin koko seuraavan paivan, heraten vasta kun aurinko oli jo laskenut.
Saigonissa kavaisimme viela sotamuseossa, joka ei sekaan ollut omiaan vahentamaan ahdistusta. On sinansa hassua, etta vietnamilaisten elamanilo ja elamanhalu on niin nakyvaa ja melkein kasinkosketeltavaa, vaikka sodan aiheuttamien hirveyksien kanssa eletaan taalla koko ajan tanakin paivana, eivatka asiat nykyisellaankaan tassa valtiossa niin kovin hyvin ole. Verrattuna siihen, etta suomessa piehtaroidaan vielakin sotien jalkeisessa ahdistuksessa ja noin yleisesti vellotaan kaikessa mika on negatiivista, vaikka asiat ovat niin monella ihmisella ihan helvetin hyvin. Naimme taalla kadulla norsutautisen tyton kerjaamassa, ja hanellakin oli enemman iloa elamassaan (koska taisi sen itse siita etsia) kuin monella suomalaisella keskiluokan tallaajalla niine volvoineen ja omakotitaloineen.
Saigon oli siis melko monessa mielessa apocalypse now. Vaikka on se silti hyva kaupunki, alkaa kasittako vaarin. Saigon on viihtyisa, eloisa ja paljon mukavampi kaupunki kuin Hanoi, tosiaankin vierailun arvoinen. Alkaa vain menko sinne (tai minnekaan, missa on mahdollista nahda maailman epareiluus hyvin paljastavassa valossa) henkiset sensorit yliviritettyina.
Saigonista paatimme tehda pikavisiitin My Thoon matkallamme kohti Rach Giaa ja Phu Quocia. Mitas sitten tapahtuikaan, no ei se ainakaan kovin paljon paremmaksi muuttunut...
Saigonissa se iski. Vasymys, ahdistus ja koti-ikava. Asiaa eivat yhtaan helpottaneet puhelinkopista kotiin soitetut puhelut (ensimmaiset talla matkalla) ja suomessa hoidossa olevien lemmikkielainten kuvien nakeminen. Eika liioin Saigonin hektisyys ja sen hektisyyden kuluttamat vahaisetkin voimavarat. Saigon ei ole laheskaan niin kaoottinen kuin Hanoi, mutta jotenkin enemman valveilla. Yo ei lopu koskaan, vaikka tuleekin uusi aamu.
Saigonissa on yli viisi miljoonaa ihmista, mutta niin kuin kaikissa miljoonakaupungeissa, ihmisten jarjeton maara katkeytyy mittavaan kaupunkikaavaan. Mita Saigonissa nakee viikossa tai kuukaudessakaan, on vain mitaton kymmenesosa. Niinpa me paatimme tyytya pariin kortteliin ja muutamaan sattumalta valittuun paikkaan. Kun kerran on nahnyt kaupungin, on nahnyt ne kaikki, joten me paatimme levata sen sijaan, etta juoksisimme kaikki kaupunginosat lapi kauhealla kiireella.
Uuteen kaupunkiin ei ole mitenkaan erityisen miellyttavaa saapua kuudelta aamulla, perunapeltoteiden lapi ajetun ja erittain huonosti nukutun yon jalkeen. Bussin ulkopuolella odottaa viisikymmenta taksi- ja motobikekuskia, joiden vaistelyyn taytyy kayttaa kauan aikaa, ennen kuin on valmis neuvottelemaan hinnoista. Mika sekaan ei ole erityisen helppoa, kun vasymys paistaa koko naamassa ja hinku hostellin paikallaan pysyvalle patjalle on kova. Kun vihdoin ja viimein loysimme hostellin (jota meille suositteli eras brittipariskunta Dalatissa) nukuimme melkein koko paivan. Ulos lahdimme vain mennaksemme syomaan, mutta harhailtuamme matkalla ehdimme sentaan nakemaan suurimman osan district 1:sta.
Muuten Saigonin oleskelua tuntui varjostavan maaraton vasymys ja ahdistus. Edes kuvia ei jaksanut ottaa, ja miksi olisi jaksanutkaan, kun tuskin edes jaksoi nahda mitaan. Tasan kaksi kuukautta reissussa on jattanyt jalkensa. Enaa ei jaksaisi hokea “no thank you” sata kertaa paivassa sille tai talle kaupustelijalle, jonka lapsi on aina nalkainen, ja joka katsoo sinua halveksivasti kun istut syomassa euron aamupalasampylaasi (heidan paivan-parin toimeentulonsa) ja vaitat ettei ole rahaa tai et juuri nyt tarvitse muovista, tanssivaa kamelia. Ei jaksaisi nahda enaa yhtakaan backpackeria tigerbeer-paitoineen, kulkemassa laumassa samanlaisten toisten backpackereiden kanssa, Lonely Planetit aina kaden ulottuvilla (sielta pitaa muun muassa katsoa, minne voi menna syomaan, vaikka lahikortteli olisi pullollaan hyvia, paikallisia ravintoloita! Ennemmin kavellaan kolme kilometria kirjan ohjeiden mukaan kuin kaytetaan omaa arvostelukykya. Anteeksi, mutta mista tuolla avuttomuustasolla varustetut saavat edes toita saastaakseen rahaa matkustamiseen?) kommunikoimassa paikallisten kanssa vain ostaessaan jotain tai sanoessaan sen kuuluisan “no thank you”. Ei varsinkaan enaa yhtaan backpacker-korttelia, jonka varrella kaikki on raataloity tyydyttamaan lansimaisten mukakokijoiden piinallisen fakkiintuneet lansimaiset tarpeet, eika kukaan edes huomaa olevansa ennemminkin kotimaassaan kuin ulkomailla. Ei enaa jaksaisi edes vaivata paataan nailla asioilla, arsyyntya aina uudestaan ja uudestaan toisten ihmisten asenteesta muita ja maailmaa kohtaan. Miksi se arsyttaa taalla enemman kuin koskaan? Maailma, meidankin tuntemamme, on taynna ihmisia, jotka ammentavat elamansa ilon ja sisallon omasta (useimmiten valheellisesta) erinomaisuudestaan ennemmin kuin siita, mita voivat viela maailmasta ja itsestaan oppia. Joiden uskallus lahestya vieraita asioita on kaytannossa sita, etta kaydaan syomassa japanilaisessa ravintolassa, sekin vain osana buustaamaan omaa, erikoisuutta tihkuvaa imagoa. Miksi se taalla muuttuisi miksikaan? Miksi heidan maailmankatsomuksensa sitten kiusaa niin paljon? Ehka siksi, etta heihin tiivistyy niin paljon sita turhamaista egoismia, joka on niin yleisesti hyvaksyttya, mutta sitakin allottavampaa meidan kulttuurissamme. Kun se egoismi tuodaan kukkimaan jonnekin muualle, syntyy hyvin rumia vastakohtia.
Lisaksi tama “backbacker-skene”, kuten sita tuttavallisesti nimitetaan, aiheuttaa kaikessa keinotekoisuudessaan paniikinomaisen tarpeen irtisanoutua siita ja valttya itse leimaantumasta yhdeksi “niista”. Vaikka emme aina tietaisikaan, miksi matkaamme, tiedamme kiskoneemme ne rinkat selkaamme kuitenkin ihan muusta syysta, kuin vetaaksemme perskanneja joka paiva toisten suomalaisten (ja saksalaisten ja englantilaisten, lisataksemme joukkoon vahan eksotiikkaa) kanssa. Emme myoskaan koe mitaan erityista iloa siita, etta matkakohteestamme loytyy lansimaisia juttuja, jotka tekevat olon kotoisaksi, emme hihku ilosta nahdessamme pubin, jonka ovessa on kyltti “western music”. Monien matkalaisten kaipuu lansimaisia ilmioita ja ihmisia kohtaan on jotenkin absurdia, ottaen huomioon, etta he ovat tulleet matkailemaan Aasiaan. On kerta kaikkiaan kasittamatonta kohdata niin monia ihmisia, joita ei kiinnosta mikaan paikallisessa kulttuurissa, eivat edes ihmiset (ellei se sitten ole lahinna ylimielista ja lapsellista naureskelua sille, miten holmoja nuo paikalliset ovatkaan tapoineen). Nimenomaan ne pienet sattumukset, kun olemme joutuneet imaistuksi (eika se edes vaadi mitaan erityista ponnistelua, ottaen huomioon kuinka lamminta ja avointa porukkaa taalla maailmankolkassa asuu!) paikalliseen elamanmenoon, ovat ehdottomasti kaiken suola ja sielu. Jattaisimme viisi miljoonaa koysikiipeilya (ja muuta turistiekstremejuttua, joka eraille on koko matkustamisen perustarkoitus) vesiputouksilla valiin, kokeaksemme edes pienen palan sita, mika on meille vierasta ja uutta. Mutta vaikka asenteemme vieraita kulttuureja kohtaan olisi kuinka vastaanottavainen ja avoin, kuinka epakohdat ja kaikki asiaan kuuluvat asiaintilat huomioonottava, on valilla hyvin vaikea perustella itselleen, mita jarkea tassa koko matkustamisessa on, kun kaikki vaaryydet ja epakohdat ja huonot puolet painavat yhtakkia vaakakuppia negatiivisen puolelle. Ja sitten seuraavassa hetkessa siina taas on hyvin paljonkin jarkea, kun tapahtuu jotain hyvaa tai omituista, kun oppii taas vahan enemman tasta maailmasta ja sen ihmisista. Onko kukaan viela paatynyt mihinkaan lopputulokseen sen kysymyksen kanssa, onko turismi hyva vai paha asia? Me emme, ja uskokaa, hyvin paljon ajatuksia sille on uhrattu tassa matkan aikana, eritoten viime aikoina.
Erityisesti ei enaa jaksaisi kantaa harteillaan kollektiivista syyllisyytta siita, etta itsella on ja muilla ei. Joskus tekisi mieli menna tyhjentamaan pankkitili, jakaa kaikki vastaan tuleville koyhille ja lahtea kotiin. Mita me taalla teemme? Miksemme ole kotona, tekemassa jotain hyodyllista elamallamme? Vaikka sita tietaa, etteivat ne omat saalittavat roposet ole vastaus ongelmaan (saati, etta koyha opiskelija ja tyoton suomesta olisivat se “ongelma”), ja tietaa senkin, etta monella tapaa meidankin lasnaolomme taalla tuo tyota ja toimeentuloa niin monille, joilla ei sita ehka muuten olisi. Mutta silti sita syyllisyytta kantaa taalla mukanaan, enemman kuin koskaan kotimaassa. Taalla me olemme niita dollareita paskovia ja helppoa elamaa elavia rikkaita, ihan sama kuinka koyhia olisimme kotimaassamme. Meilla on etuoikeus olla taalla, me olemme onnekkaita. Ehka ihminen olisikin hirvio, jossei silloin talloin tuntisi syyllisyytta omasta onnestaan.
Monet varmasti ohittavat nama syyllisyydentunteet silkalla jarjella, jotkut eivat edes koskaan koe niita. Ja turhahan niita on kokea, varsinkaan ihmisen, jonka maallinen omaisuus ei ole edes murto-osa niiden luksushotelleissa asuvien ja luksustakseilla ajelevien turistien vastaavasta. (Joista muuten eras kerran keskustellessamme perusteli aasialaista prostituutiota ja viihdyttamiskulttuuria silla, etta “the girls are happy”. Millahan perusteella? Sen takia, etta he hymyilevat “viihdyttamilleen” vanhoille sedille? Onnellisia ovat he, joiden syyllisyydentunteet, mikali niita nyt on koskaan edes ollut, ovat ohitettavissa nain yksinkertaisin, tokeroin ja lapsellisin selityksin..) Mutta kun nakee taalla pienia lapsia kerjaamassa kadulla (rikkaiden lansimaalaisten pedofiilisetien kopeloitavana), vietnamilaisia nuoria tyttoja viihdyttamassa vanhoja miehia, vammaisia ja epamuodostuneita tekemassa temppuja parin dongin tahden, laihoja pappoja kuljettamassa riksalla ylipainoisia turisteja jne jne, alkaa se kaikki paivittain nahtyna oksettamaan siina maarin, etta alkaa vihaamaan jokaista vastaan tulevaa backbackeria niissa helvetin kaljamainos-paidoissaan ja flipflopeissaan, kuljeksimassa ylimielisen paamaarattomasti niin taalla kuin elamassaankin; alkaa vihaamaan itseaankin. Sitten haluaa vain hautautua siihen vaivalla tingittyyn hotellihuoneeseen (josta se hotellin respan lattialla yonsa nukkuva perhe maksaa viela paikalliselle poliisille melkein puolet huoneen hinnasta voitelurahaa, jotta saa majoittaa ulkomaalaisia) ja kuolla hiljaa katsellen maailmaa discovery channel:in ohjelmista. Hyvin pian kaikki alkaa tuntua niin lapitunkemattoman turhalta, varsinkin oma naiivi seikkailunhalu vastaan jarjeton maara inhimillista karsimysta. Eika mikaan matkailua puolustava vaitelause tunnu enaa kovin mielekkaalta. Vastuullista tai viisasta matkustamisen tapaa ei ole olemassakaan, on vain eri tapoja perustella itselleen se tosiasia, ettei matkustaminen ole valttamatonta, jos osaa elaa (eli ottaa elamasta ja itsestaan irti kaiken sen, mita siita saa) kotimaassaan ja siina todellisessa elamassaan. Jos osaa yhdistaa sen todellisen elaman siihen lomaelamaan, luonnollisesti naiden kahden pitaisi olla sama asia. Mutta meidan yhteiskunnassamme on normaalia pitaa arkipaivaa stressintayteisena karsimyksena, lomalla sitten eletaan, ollaan enemman kiinni hetkessa. Nelja viikkoa vuodessa, taytta elamaa! Jotain hirvittavaa tapahtuu, kun yhteiskunta alkaa nimittaa itseaan hyvinvointiyhteiskunnaksi, kun kaikilla on varaa ostaa omakotitalo ja kallista elektroniikkaa. Ihmiset alkavat jakaa elamaansa sektoreihin, ikaan kuin elamaa ei voisi elaa koko ajan, jos pistaa itse elamisen sen kaiken muun edelle. Mika, ironista kylla, usein tarkoittaa sita, etta pitaa olla koyha.
Tama kaikki pohdiskelu ja synnintunnustus kuulostaa ehka suuresti liioitellulta, ja varmasti osa onkin vain taman hetkisen akillisen ja yhtenaisen ahdistuksen (kuvitelkaa kaksi maailman painon musertamaa kuljeksimassa pitkin katuja itku kurkussa, tismalleen niin saalittavia olemme viime paivat olleet) mutta tamakin lienee niita asioita, jotka taytyy vain kayda lapi, osa kokemusta. Kun tata samaa rumbaa katselee muutaman kuukauden, alkaa vaistamatta kyseenalaistamaan erinaisia asioita, joita hyvinvointiyhteiskunnassa pullamosso kasvanut pitaa itsestaanselvyyksina.
Tietysti tasta ahdistavasta tiedostamisesta seuraa jotain hyvaakin. Sita kyseenalaistaa entista enemman kaikki omaan elamaan ja sen elamisen tapaan kohdistuvat odotukset. Taytyyko todellakin luoda ura, tehda rahaa, saavuttaa jokin maaratty hyvinvoinnin ja materian taso, elaakseen hyvaa elamaa? No ei todellakaan. Onnellisimmat ihmiset, joita olemme koskaan nahneet, loytyvat sielta, missa onnea rahassa ja materiassa mitattuna on kaikista vahiten.
Vaikka onhan meilla Saigonissa toki seikkailujakin ollut, vasymyksesta ja mittavasta ahdistuksesta huolimatta. Eraana iltana paatimme menna yokerhoon, ja kokea kerrankin (suurella rahalla, drinkkien hinnat suomen tasolla..) millaista on suurkaupungin yoelama. Yokerhon nimi oli Apocalypse Now ja se todellakin oli nimensa veroinen: lukematon maara rumia ja aaliomaisia lansimaalaisia poikia kauniiden aasialaisten tyttojen ymparoimana. Jalkimmaiset etsivat tietenkin menolippua parempaan elamaan, ensimmaiset elvistelivat ja paistattelivat huomion ja kohteliaisuuksien (aitojen, toki, tietenkin) paisteessa, ymmartamatta kuinka naurettavilta nayttivat. Omassa kotimaassaan nakemamme luuserit ovat tuskin edes istuneet tyton vieressa, mutta taalla he ovat kuninkaita. Satasia kylvettiin ympariinsa, rintakehia royhisteltiin, vaihdettiin tyttoja kuin paitaa, olihan siina valinnanvaraa. Istuimme ahdistuneina poydassamme pari tuntia, kunnes yokerho meni kiinni. Hedonismi on kammottava sairaus, joka on tartuttanut niin monia, etta se tuntuu lamauttavalta. Tama pitaa itse nahda, vaikea sita on selittaa. Ihmiset muuttuvat, naapurin kiva poika muuttuu kusipaaksi kun kaikki on ostettavissa, jopa toinen ihminen.
Mutta yokerhon sulkeuduttua ilta vasta alkoikin. Otettuamme mopokyydit toiselle luksusklubille, istuimme siella toiset pari tuntia katujen menoa katsellen. Mita observointia siina paasikaan harrastamaan! Naimme sellaisen osan ihmiskunnan nurjaa torkypuolta, ettei kylla vahaan aikaan. Rumat turistit eivat voisi olla rumempia, paitsi ehka Thaimaan Phuketissa. Oli pedofiilia, oli pervoa setaa, koko allottava kavalkaadi hyvaksikayttajia. Teki mieli lahtea kotiin, nukkua sata vuotta Ruususen unta ja herata taydelliseen maailmaan.
Mutta sitten saapuivat yon valot, kaksi koditonta miesta, jotka kiertelivat kadulla klubin edessa myymassa rihkamaa. Etenkin toinen heista oli luultavasti lamminsydamisin, kiltein ja herttaisin ihminen, mita olemme koskaan tavanneet. Olimme tilanneet ruokaa, jota oli todellakin liikaa meille kahdelle, joten kutsuimme herrat poytaamme syomaan ja juomaan. Henkilokunta (saati toiset (turisti)asiakkaat) ei oikein pitanyt ajatuksesta, mutta mita turisti taalla haluaa, sen turisti saa, joten kodittomat jaivat. Joskus raha puhuu taalla hyvaakin kielta. Kodittomat olivat onnensa kukkuloilla, huikkalivat muille kadunjampoille, etta kattokaa kaverit, missa me ollaan! Saimme vastalahjaksi vilkkuvan muovisormuksen ja suurimmat hymyt, mita olimme hetkeen nahneet. Lisaksi tyypit olivat mainiota seuraa, vaikkeivat englantia juuri puhuneetkaan. Eika nailla kavereilla ollut muuta kuin vaatteet paallaan, mutta iloisempia ja elamanmyonteisempia ihmisia saa kylla hakea kauan. Varsinkin heidan ilonsa tasta odottamattomasta tilaisuudesta istua luksusklubin yltiotyylikkaalla terassilla tarttui meihinkin ja pelasti muuten niin kammottavia kokemuksia taynna olleen illan. Sita hammastelimme itsekin, miten mitattomilla teoilla (ei edes ajateltu, etta parien ranskalaisten ja lampimien kaljojen tarjoaminen voisi olla niin iso juttu) voi tehda toisen niin onnelliseksi. Vaikka kaikille kerjalaisille ei voi antaa rahaa tai ostaa jokaiselta katumyyjalta sita yhtakaan purkkapakettia, on kaikessa kyse kuitenkin niista satunnaisista hyvista teoista. Niita voi harrastaa ihan jokainen, eika se ole liikaa eika mistaan pois. Lahtiessamme yksi klubin tarjoilijoista tuli kattelemaan ja sanoi, etta “you are good tourists”. Se oli neljas kerta, kun meille tallainen kohteliaisuus suodaan (ja ei, aina ei ole ollut kyse rahallisista asioista, joskus pelkka kuulumisten kysyminen ja ihmisen huomioon ottaminen, oli tama sitten haiseva koditon tai postikortteja kauppaava katumyyja, riittaa) ja aina erityisen mielta lammittavaa. Varsinkin taman kaiken ahdistuksen ja kyseenalaistamisen jalkeen oli hyva kuulla, ettei ainakaan aivan kaikkien (jos omissaankin) silmissa ole taysin turhamaisuutensa ja itsekkyytensa turmelema lansimaalainen allotys.
Saigonin yo jatkui viela, vaikka aurinko oli jo noussut. Paadyimme toisen kodittoman seurassa viela yhteen pubiin, jossa tapasimme paikallisen indie-bandin jasenet ja eraan australialaisen englanninopettajan. Hostellille saavuimme vasta kymmenen aikaan aamulla, mika epatodellinen olo olikaan kavella aamua taysilla elavilla kaduilla. Yon elaimet nukkuivatkin koko seuraavan paivan, heraten vasta kun aurinko oli jo laskenut.
Saigonissa kavaisimme viela sotamuseossa, joka ei sekaan ollut omiaan vahentamaan ahdistusta. On sinansa hassua, etta vietnamilaisten elamanilo ja elamanhalu on niin nakyvaa ja melkein kasinkosketeltavaa, vaikka sodan aiheuttamien hirveyksien kanssa eletaan taalla koko ajan tanakin paivana, eivatka asiat nykyisellaankaan tassa valtiossa niin kovin hyvin ole. Verrattuna siihen, etta suomessa piehtaroidaan vielakin sotien jalkeisessa ahdistuksessa ja noin yleisesti vellotaan kaikessa mika on negatiivista, vaikka asiat ovat niin monella ihmisella ihan helvetin hyvin. Naimme taalla kadulla norsutautisen tyton kerjaamassa, ja hanellakin oli enemman iloa elamassaan (koska taisi sen itse siita etsia) kuin monella suomalaisella keskiluokan tallaajalla niine volvoineen ja omakotitaloineen.
Saigon oli siis melko monessa mielessa apocalypse now. Vaikka on se silti hyva kaupunki, alkaa kasittako vaarin. Saigon on viihtyisa, eloisa ja paljon mukavampi kaupunki kuin Hanoi, tosiaankin vierailun arvoinen. Alkaa vain menko sinne (tai minnekaan, missa on mahdollista nahda maailman epareiluus hyvin paljastavassa valossa) henkiset sensorit yliviritettyina.
Saigonista paatimme tehda pikavisiitin My Thoon matkallamme kohti Rach Giaa ja Phu Quocia. Mitas sitten tapahtuikaan, no ei se ainakaan kovin paljon paremmaksi muuttunut...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)