“I'm just thissing” (Phnom Penh part 3, 1.-3.12.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

Niinpa sitten yllatimme Green Laken henkilokunnan saapumalla rinkkoinemme sinne jo kolmannen kerran. Siella kaikki oli ennallaan, uudet asiakkaat mutta vanhat kuviot. Varsinkin Leag oli onnellinen meidat nahdessaan, ja kertoi ikavoineensa meita kovasti. Han kertoi, etta kun han naki meidan tulevan, hanen sydamessaan oli suuri ilo. Onko mikaan hammentavampaa, kuin se, etta joku taysin tuntematon oikeasti kaipaa ja odottaa? Me emme ainakaan ole tallaista koskaan kokeneet. Myohemmin Leag kertoi meille paljon elamastaan, kera kompuroivan (tai paremminkin jo maassa turvallaan makaavan) englantinsa ja elekielen. Ei tassa siita sen enempaa, mutta vaalimme tata tyyppia kylla muistoissamme koko loppuelamamme.

Talla reissulla paatimme yrittaa tukea Leagin koulunkayntia. Koulu maksaa Leagille 20 dollaria kuussa, joten hanella ei ole mitenkaan varaa kayda siella, vaikka kaykin toissa. Pienesta palkastaan han lahettaa joka kuukausi rahaa maalla asuville koyhille vanhemmilleen, joten saastaakaan han ei koulua varten voi. Meille Leagin koulunkaynnin tukeminen maksaa 15 euroa kuukaudessa, joten Suomeen palattuamme voimme koyhataskuinakin hanta avittaa. Han ei pyytanyt apuamme missaan vaiheessa, emmeka tasta aikeestamme hanelle mitaan sanoneet. Se tulkoon yllatyksena, mikali saamme mutkitta rahan hanelle kulkemaan (matkalla on useampiakin valikasia, joiden kynsiin raha saattaa joutua). Siina on kylla mahtava tyyppi! Jos maailmassa olisi enemman yhta viattomia ja kauniita ihmisia, me muut paatuneine ja syntisine sieluinemme emme pystyisi elamaan itsemme kanssa.

Tutustuimme pariin belgialaiseen ja itavaltalaiseen talla reissulla, ja Pia jarjesti koko poppoolle seuraavalle paivalle reissun kaupungin kaatopaikalle. Viimeksi bongasimme ilmoituksen eraan vapaaehtoisjarjeston avustustoiminnasta liian myohaan (olimme seuraavana paivana jo lahdossa) joten taisi olla jokin onnellinen sattuma koko Preah Vihearin sekoilu, koska nyt se kaatopaikkareissu saatiin onnistumaan. Kuuden hengen voimin lahjoitimme organisaatiolle (jonka puuhamiehena toimi elakkeelle jaanyt brittimies) 80 dollaria, jolla hankittiin ruokaa 200 ihmiselle ja loput saastettiin laakarikuluja ja muita menoja varten.

Organisaation puuhamies kertoi meille, etta kun han viitisen vuotta sitten tuli Kambodzaan elakepaivia viettamaan, ei kukaan (etenkaan Kambodzan valtio) tehnyt mitaan auttaakseen kaatopaikalla asuvia koyhia. Itse asiassa valtio oli ehdottomasti kieltanyt lansimaalaisia kaymasta siella, mutta tamakos brittiaijaa vain yllytti. Silloin tilanne oli ollut kuulema toivottoman kammottava, vapaaehtoisryhmien ja -organisaatioiden avulla muutoksia on onneksi saatu aikaan.

Kaatopaikalla jaoimme ostamamme ruuan siella asuville ihmisille (suurin osa aivan pienia lapsia), jotka keraavat sielta jatteita myymista tai muuta kayttoa varten. Nykyaan kaatopaikka on suljettu, joten ihmisten olot ja turvallisuus ovat senkin myota parantuneet. Aiemmin monia kuoli valinpitamattomien kuormurikuskien alle ja lapset saivat vakavia palovammoja (eraaltakin 4-vuotiaalta olivat palaneet jalkapohjat, ilman tata organisaatiota tytto ei olisi koskaan saanut sairaalahoitoa ja luultavasti kuollut tulehduksiin) kaatopaikan alla kytevasta kemiallisesta tulipalosta. Joillekin perheille on jopa rakennettu “taloja” (takapihalta aukeaa kauniit nakymat lietelammikoihin ja roskavuoristoon) ja suurin osa lapsista pystyy nykyaan kaymaan koulua. Kaatopaikan sulkemisen jalkeen monelta on kuitenkin loppunut elinkeino, joten ihmiset ovat nalkaisempia kuin milloinkaan. Siispa ruoka-apuamme jonottamaan tuli melkoinen liuta, ja ruoka loppui kesken ennen, kuin paasimme edes alkuun. Taalla jos missaan, saivat adoptioaikeemme taas uutta tulta alleen. Jonain paivana, toivottavasti ei-niin-kauhean-kaukana tulevaisuudessa, on meilla aasialais-suomalainen oma lapsi.

Mutta jalleen kerran: vaikka nailla kaatopaikan ihmisilla ei ole mitaan muuta kuin kamppailua ja karsímysta, naimme onnellisia hymyja ja sellaista elamaniloa, jota ei voi kuin kadehtia. Meille on edelleen suuri arvoitus, mista se elamanilo tulee. Kaava tuntuu kuitenkin olevan se, etta mita vahemman ihmisella on syyta onneen, sen palavammin han etsii onnea siita mita on. Ehka sitten meidan maailmassamme (“kun kaikki on mahdollista”) jatkuva “jonkin muun, toisenlaisen” odottaminen estaa nakemasta, etta tassa nykyhetkessakin, olkoon se kuinka paskamainen (mita se ei meille hyvinvointi-ihmisille koskaan todella ole, mutta aina loytyy jokin asia, mika ei ole just-niin-kuin-pitaisi-ja-se-on-niin-vaarin) on enemman onnea kuin yhdessakaan onnen kuvitelmassa.

Naimme kauheuksia ja karsimysta, mutta kaikille jai tuskallisen voimattomuuden tunteen lisaksi hyva mieli. On hyva tehda jotain konkreettista taman hedonistisen oleilun lomassa. Vaikka emme tehneet paljoa (esimerkiksi muuttaneet mitaan) niin talla pienellakin teolla oli juuri siina hetkessa paljon merkitysta. Samalla kuitenkin kirpaisi jostain syvalta sisalta, kun lahdimme ja jatimme kaatopaikan taaksemme. Siina me nyt sitten matkasimme joutilaaseen arkipaivaamme, kun nama ihmiset jaivat tonkimaan jatteita ja riitelemaan ylimaaraisista hedelmista. Ei syyllisyydentunteita voi valttaa, vaikka sita kuinka tiedostaisi oman apunsa rajallisuuden. Mutta kun sita koko maailmaa ei vain voi pelastaa, pitaa pelastaa tomuhiukkanen kerrallaan.

Siina sitten olikin tama (toistaiseksi?) viimeinen Phnom Penhin vierailumme, joka oli kylla kaikkinensa (loistavaa seuraa, loistavia juttuja, iloa ja lampimia hymyja) kaikista paras. Sitten suuntasimme 12 tunnin bussimatkalle kohti Rattanakiria eli Banlungia. Mitas sitten kavikaan, no siita seuraavassa!

(Otsikko: “I'm just thissing” oli joku typera vitsi, joka liittyi siihen, mita travellaajat tekevat reissuillaan. Eli ei mitaan: just doing this.)