“I lame you, you lame me” ( Banlung [Rattanakiri] 3.-10.12.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon.) Huom! Lisaa ja paljon lisaa kuvia tulossa piakkoin!

Banlung oli koko Kambodzan vierailumme ehdoton helmi.

Se kaikki alkoi Phnom Penhista ja siita, kun ex-temporee (nykyaan harvemmin varaamme mitaan majoitusta etukateen, paikan paalla kiertelemalla loytaa yleensa halvimmat laavat) paatimme varata eraasta majatalosta huoneen. “Lake View Lodge”-nimisessa paikassa oli jotain hamyista eramaan tunnelmaa ja kuvissa oli rehellisen nakoiset homeen peittamat seinat. Mesta meidan makuumme!

12 tunnin bussimatka meni rattoisasti lueskellen ja kirjoitellen, ja oli ohi ennen kuin sita huomattiinkaan. Banlungissa meita vastassa oli maailman suloisin sisaanheittaja-armeija, mieli teki menna jokaiseen guesthouseen edes yhdeksi yoksi, koska pojat olivat niin suloisia ja kiltteja (sita kun ei taalla voi pitaa itsestaanselvyytena, bisnes on bisnesta ja turisti on dollari). Viimein bongasimme Lake Viewin pojan, joka sattui olemaan paikan omistaja. Ja kylla, edellisessa elamassaan kuvernoorin talona palvelleen majatalon seinat olivat homeiset. Mutta vain ulkoa. Sisalla oli olo kuin kotona, ja ravintolasta sai parhainta currya ikina.

Illalla ennen nukkumaanmenoa huomattiin, etta jotain tarkeaa oli kateissa. Kun tajusimme, etta se oli meidan ELINTARKEA muistivihkomme (repaleinen ja tayteen tuherrettu tiimarivihko), jossa oli muun muassa Teron biisien sanoitukset ja Pian elamaakin suuremmat (salaiset) muistiinpanot, oli paniikkikohtaus valmis. Tietokone, rahat ja passit olisivat saaneet kadota, mutta ei se vihko! Sehan oli tietenkin jaanyt bussin istuimessa olevaan taskuun, paikkaan, missa aina kannattaa sailyttaa kaikkea kallisarvoista. Pia juoksi valittomasti alakertaan omistajaparin ovea koputtelemaan (siella oltiin jo peiton alla nukkumassa, mutta hata ei lue lakia vai miten se nyt oli) ja mongertamaan jotain “erittain tarkeasta ja kalliista muistikirjasta”. Sophat (=omistaja) lupasi aamulla soittaa bussikuskille, joka sattui onneksi olemaan hanen hyva kaverinsa.

Aamulla selvisi, etta bussi oli lahtenyt jo takaisin Phnom Penhiin. Meita itketti. Siina vaiheessa Sophat taisi tajuta, etta se hemmetin vihko on kuin onkin elamaa tarkeampi, joten han paatti tehda viela yhden puhelun. Ilmeisesti bussikuski ei viela ensimmaisesta pyynnosta ollut viitsinyt kayda bussia lapi, mutta myontyi viimein moiseen projektiin. JA SE LOYTYI! Sophat oli sanonut kuskille, etta kyseessa on “kallisarvoinen muistikirja, joka on hanen asiakkailleen erittain tarkea” ja vannottanut kuskia laittamaan vihkon sinetoidyssa pahvilaatikossa tulemaan takaisin Banlungiin. Bussikuski oli todennut siihen hadissaan, etta ei ole pahvilaatikkoa, mutta kavisikohan sinetoity muovipussi?

Kun kuulimme armaan vihkomme olevan jo pian matkalla luoksemme, alkoi Pia ihan oikeasti kyynelehtimaan. Se viela entisestaan lisasi sen hetken koomisuutta, kun vihko viimein saapui. Kaikki keraantyivat kuikuilemaan, etta mikahan se mahtoi olla niin tarkeaa. On vaikea kuvailla niita ilmeita, kun tajusivat etta se Phnom Penhiin pienen visiitin tehnyt “kallisarvoinen muistikirja” oli vain repaleinen vihko taynna kasittamatonta tuherrusta. Paikallisille lisaa legendoja kerrottavaksi turistien omituisuuksista? Ehka?

Mutta siina kavi sitten niin, etta omituisista kommelluksistamme huolimatta, tai ehka niista johtuen, kaverustuimme omistajaparin (Sophat ja Mom) kanssa melko nopeasti. Ehka asiaa vauhditti myos se, etta heidan kaksi lastaan (8 ja 5 vee) olivat meihin aivan laapallaan. Kaikkialle minne menimme (usein yritimme paasta huoneeseemme piiloon, mutta silloinkin kersat tulivat ikkunan taakse kuikuilemaan) lapsukaiset tulivat perassa. Erityisesti pikkujatka oli aivan ihastunut Teroon, eika edes iltaisin malttanut menna nukkumaan, vaan halusi nukahtaa Teron viereen. Ja me tykkasimme penskoista kovasti, reippaita ja iloisia lapsia, jotka eivat koskaan valittaneet, vaikka olivat kaikki illat ravintolassa toissa. Perheen suosiossa oli tietenkin ihan katevaakin olla, koska siita seurasi ilmaisia retkia paikkakunnan nahtavyyksia katsomaan, ilmaista ruokaa (tosin eraan heimoruuan maistaminen oli melko kyseenalainen kunnia, kastike haisi ja maistui kirjaimellisesti ripulioksennukselta. Kulttuurierot ovat joskus kummallisia juttuja, koska Momin ja lasten mielesta soosi oli parhainta herkkua. Myohemmin Sophat sanoi, etta ruoka aiheuttaa voimakasta ripulia. Meitahan se ilahdutti, olimmehan seuraavana paivana lahdossa bussilla 10 tunnin matkalle Laosiin..) seka muutama mukava juopotteluilta ilmaisine kaljoineen. Ei silla, etta tallaisia “etuja” olisimme odottaneet (eika se varmaan muiden asukkaiden mielesta kauhean “reilua” ollut) mutta kieltaytyminen ei juuri ollut vaihtoehto.
Sophatin ja Momin lisaksi tutustuimme eraaseen aivan mielettoman mukavaan skotlantilais-filippiinilaiseen pariskuntaan, Myraan ja Richieen. Hauskaa oli, todella! Osaltaan naiden ihmisten takia Banlung oli niin mahtava kokemus.

Banlung on kaupunkina jotenkin aarimmaisen karu, mutta vanhaan lannenleffa-tyyliin tosi sympaattinen ja viihtyisa. Jotenkin meilla oli siella niin mukava ja kotoisa olo, etta teimme kuvitteellisia ostotarjouksia ja remonttisuunnitelmia kaupungilla nakemillemme autioille taloille. Kaupungilla emme kuitenkaan liikaa aikaamme kuluttaneet, koska heti saapumistamme seuraavana paivana paatimme lahtea “junkkeliin” (eli viidakkoon) vahan seikkailemaan. Vaihtoehtojen puuttuessa matkaseuraksemme (isommalla porukalla tuli halvemmaksi) valitsimme keski-ikaisen saksalaisen pariskunnan. Tama osoittautui myohemmin ihan helvetin isoksi virheeksi.

Jo trekkiretkea suunnitellessa totesimme, etta pariskunta ei taida olla kanssamme aivan samoilla aaltopituuksilla, mutta ajattelimme, ettei silla kolmen paivan retkella olisi sen suurempaa merkitysta. Little did we know.
Heti ensimmaisen paivan aamuna se alkoi. Pariskunta, joiden ryhti ja fyysinen kunto olivat ehka huonoimpia, mita olimme hetkeen nahneet, kertoi moneen otteeseen olevansa molemmat fysioterapeutteja (!!!) ja kovia trekkailijoita (“in Germany, we do this everrry week!”) Siispa mies heti ensi toikseen ilmoitti meille, etta jos he kavelevat mielestamme liian lujaa ja jaamme jalkeen, meidan ei tarvitse kuin sanoa, ja voimme heidan siunauksellaan pitaa tauon. Kiitimme hieman narkastyneina, koska emme mielestamme nahneet aihetta moiseen kuntomme aliarviointiin (varsinkaan kahdelta ryhdittomalta elintasomahan kantajalta). Taman jalkeen saimme tietaa muunmuassa:
- Etta meidan kameramme on aivan paska (mita se onkin) ja on vahan noloa, etta meidan kamerassamme on vain kahdeksan eri kuvausmoodia heidan kameransa kahtakymmentakolmea vastaan (joista jokaisesta saimme yksityiskohtaisen selonteon)
Ottamamme kuvat olivat huonoja, koska meilla ei ollut mitaan kasitysta siita, mista saa hyvia kuvia.
- Etta meidan varusteemme olivat aivan paskoja, ja luonnollisesti meilla olisi kuulunut olla mukana kaikki mahdolliset erityisvarusteet, koska muuten trekkailu on vahan amatoorimaista. (“We have these mosquito trousers, they are very special, they prevent the mosquitos from biting you. We also have these headlights, they are very special and very expensive, umm, you only have that cheap flaschenlicht? We also have these very special sleepinbags, you see, we do this every week in Germany, we know everything about trekking!)
- Etta Pia on laski, mista tama ystavallinen mies huomautti ollessamme SYOMASSA! Mies sanoi saalivansa Teroa, koska mahtaa olla rankkaa kun vaimo on koko ajan nalkainen. (Voimme vain kuvitella, mita olisi tapahtunut jos Tero olisi lausunut vastaavan kohteliaisuuden hanen vaimolleen, jota jo joku saattaisikin nimittaa laskiksi...)
- Etta ylipaataan olemme koyhempia ja siten huonompia ihmisia kuin he. Tahan liittyivat ivalliset kommentit siita, kuinka “taiteilijat” ovat vahan sellaisia homppia eivatka osaa mitaan. Hyvaksi esimerkiksi kavi se, etta Pia kaveli flipflopeilla, vaikkakin kavelikin niilla ongelmitta. (Pia ja flipflopit, kun kiinanmuuri ei riittanyt, niilla piti lahtea myos trekkailemaan...)
- Etta Pian korkeanpaikankammo, joka aiheutti piinallisia hetkia eraan erittain jyrkan ja korkean seinaman kiipeamisessa (rinne taynna irtosoraa ja alhaalla varma kuolema teravien kivipaasien muodossa, siina sitten piti yrittaa roikkua seinamassa kiinni, kun kauhu veti lihakset vetelaksi) johtui vain siita, ettei Pia osaa kiiveta (ja miksi osaisikaan, kun ei osaa oikein mitaan muutakaan?).
- Etta olemme turhamaisia, koska halusimme kokeilla paikallisen kylan “bambusuihkua” (koskesta johdettiin vetta bambua pitkin ja alle saattoi menna ottamaan erittain viilean suihkun). Seuraavana paivana eraan rankan nousun jalkeen puuskutettiin ja hikoiltiin, jolloin oppaamme haisteli kainaloitaan ja totesi haisevansa. Siihen saksalaispari heti toteamaan, etta he kylla voivat olla kaymatta suihkussa jopa 9 paivaa! “Because we have this schpray!” Eika suihkuttomuus ole heille ongelma, mutta meille kyllakin, koska olemme niin kokemattomia trekkaajia. (“Maybe it is a prroblem für you, but it is not a prroblem für us!”)

Nalvimista kuuntelimme kolme paivaa yllattavan ansiokkaasti, mita nyt Pia (johon tama nalvinta jostain tuntemattomasta syysta erityisesti kohdistui..) lahti valilla ottamaan timeouttia pusikkoon, ettei kay saksalaisaijan kurkkuun tai sano jotain ilkeaa natseista (aija suhtautui paikallisiin kuin elaintarhan elaimiin ja kuvasi heita kiusallisen royhkeasti ja epakunnioittavasti*). Kavi hyvin nopeasti selvaksi, etta muserrettu miehinen (nainen oli tassa puuhassa hiljainen statisti) itsetunto se siella tuskaansa ulisi (aija kertoi, etta hanen aitinsa vielakin pyyhkii hanen naamastaan likaa omalla syljellaan), joten olisi ollut julmaa kayda vastaiskuun, plus etta viesti tuskin olisi mennyt perille.
Mutta nalvimisen lisaksi pariskunta myos VALITTI koko ajan. Siis k-o-k-o-a-j-a-n. He eivat suostuneet syomaan suolattua lihaa, eivatka juomaan keitettya vetta (mika on melko hassua, kun ottaa huomioon kuinka kokeneita trekkaajia he olivat; viidakossa ei useinkaan myyda pullovetta). Heita varten mukaan otettu kuivattu kala oli kamalan makuista ja “hankalaa syoda, koska Saksassa meilla ei ole mitaan tallaista”. Saksassa oli kuulema muutenkin asiat niin paljon paremmin, etta ihmetytti miksei pariskunta sitten pysynyt siella. (Ainiin, kuulimme myos, ettei Suomessa ole metsaa ollenkaan ja “vain muutama jarvi”, ei ei siis mitaan nahtavaa! Saksalaismies tiesi sen kuulema paremmin kuin me, vaikka ainakin viimeksi passejamme katsoessamme olimme viela Suomen kansalaisia).

(* Tasta hyvana esimerkkina se, kun kylassa, jossa vietimme yhden yon, oli eras mies tappanut ja nylkenyt ison kobran. Kun saksalaismies huomasi kobran, han melkein sekosi, kaivoi kameran akkia esiin ja sopersi: “It's a KOBRA, it's a KOBRRA! Can I take a picture (ja tassa vaiheessa vastausta kuulematta alkaa ottamaan kuvaa) jolloin paikallinen mies saikahti ja lahti juoksemaan karkuun. Saksalaismies juoksi perassa kameran kanssa ja huusi: “But it's a KOBBRRAAA!”)

Viimeisena paivana pariskunnalle tuli vielapa niin kiire hotellia varaamaan, etta meidan kaikkien (jopa supernalkaisten ja pienipalkkaisten oppaidemme) piti jattaa lounas valiin. “It is so difficult für us today, we have to book this hotel and then pack our schtuff!!!” Siina vaiheessa piiputti niin meilla kuin oppailla ja viimeinen paiva kuljettiin hurjaa vauhtia vittuuntuneen rangerimme perassa, joka tahallaan vei meidat (tarkemmin saksalaiset) mahdollisimman vaikeaa reittia takaisin.

Kuten arvata saatoimme, tassa kuntovertailussa kavi jo ensimmaisena paivana niin, etta se oli saksalainen pariskunta, joka jai jalkeen ja jota taman tasta odotettiin. Aijalle se otti koville, taisi olla hankalaa joutua myontamaan, ettei olekaan ihan niin taitava eramaankulkija (vielapa kaikki ne erikoisvarusteet meidan flipfloppejamme ja tavallisia housujamme vastaan!) kun on antanut etukateen olettaa. Mutta onnekseen han pystyi kaantamaan asian niin, etta me olemme tyhmia kun kavelemme kovaa, han nimittain kayttaa aikaa luonnon ihailemiseen ja kuvien ottamiseen! Mita toki mekin teimme koko ajan kilometri heidan edellaan, plus etta kulkiessamme kiltisti ja hiljaa rangerin perassa naimme matkalla enemman villielaimia ja paasimme makustelemaan viidakon herkkuja..

Tama edella kerrottu on vain jaavuoren huippu, kolmen paivan aikana saimme totisesti tietaa, kuinka kyvyttomia ihmisia olemme tahan saksalaiseen superkuntoilija-superihmis-pariin verrattuna. Myohemmin kylla nauroimme koko reissulle, mutta siella paikan paalla oli kylla murhat mielessa. Mita tasta opimme? Ala milloinkaan, koskaan, ikina, tee mitaan ihmisten kanssa, joista et pida. Piste.

Viidakossa oli kuitenkin kivaa ja kaikkea jannaa. Kuolemanvaaroja ja kaikenlaisia ottiaisia, joiden sekaan mahtui pari kaarmetta (joista toinen, toivottavasti ei myrkyllinen, ui Pian jalkojen valissa kun kaytiin eraassa lammessa uimassa). Oli myos mahtavaa nukkua ulkona, kun pimeydessa kahisteli kaikenlaista. Harmi, etteivat kahistelijat tykanneet enemman saksalaisesta lihasta.

Otsikon teksti on kahdeksanvuotiaan Watain (omistajaparin lapsi) piirustuksesta, jossa on Tero ja Pia, jotka rakastavat, eli “lame” toisiaan.

Banlungiin taytyy paasta viela uudestaan, koska alempana sijaitseva Mondulkiri (jonka viidakot ja villielaimet ovat kuulema runsaammat kuin pohjoisempana Banlungissa) jai viela nakematta. Banlungista kuitenkin lahdettiin jo kohti Laosia ja uusia seikkailuja. Mitas sitten tapahtui, no senhan tulette tietamaan!