HUOM! Kuvakansioon paasee suoraan otsikkoa klikkaamalla.
Shanghaissa selailimme eraana iltana hostellin kirjastossa Lonely Planettia, ja ihan sattumalta sormi osui kohtaan, jossa kerrottiin eraasta pienesta kaupungista Etela-Kiinassa. Paikka sattui olemaan melkein reittimme varrella, ja kun kerran Kiinan lapikulkumme oli jaamassa harmillisen suurkaupunkimaiseksi, paatimme ihan ex-temporee suunnata kohti tata paikkaa nimelta Yangshuo. Otimme yojunan Guangzhouhun ja sielta yobussin Yangshuohon, jonne saavuimme kuuden aikaan aamulla. Hostellimme niljakas omistaja oli siella meita odottamassa, oli kuulema odottanut koko yon autossaan nukkuen. Se oli tietenkin mukava ele, kunnes tajusimme hanen nahneen moista vaivaa vain sen takia, ettei kukaan muu varastaisi hanen asiakkaitaan aamuyon tunteina, kun kukaan tuskin jaksaa lahtea etsimaan hostelliaan kun tarjolla olisi helpompikin vaihtoehto (hostellien ja hotellien edustajia olikin siella kytiksessa mielinmaarin, saapuvia turisteja odottamassa..) Hostelliimme saavuttuamme huomasimme paikan olevan taysremontin alla, mita omistaja ei tietenkaan vaivautunut etukateen kertomaan. Lisaksi tuolloin aamukuudelta ukko halusi alkaa kauppaamaan meille hostellinsa jarjestamia ylihinnoiteltuja retkia, vaikka ystavallisesti ja vahemman ystavallisesti pyysimme paasta nukkumaan. Edella mainitut, mukaan lukien monet hostellin henkilokuntaan (paikan kaksi englanninkielentaitoista eivat koskaan olleet paikalla eika useimmiten respassa ketaan vahtimassa, kuka tulee sisaan) ja toimintaan liittyvat epakohdat, seka lukuisat torakat huoneessamme, johtivat lopulta hostellin vaihtamiseen pari paivaa myohemmin. Ei mikaan kauheista kauhein hostellikokemus, mutta ehka oli jo aikakin kokea vahan toisenlainen hostellielamys naiden edellisten huikean positiivisten yllatysten jalkeen!
Lonely Planetin (tuon jokaisen matkaajan elintarkean ystavan, kuten yha edelleen kuulemme..) mukaan Yangshuo on kasvavasta turismista huolimatta sailyttanyt alkuperaisen kiinalaisen atmosfaarin, johtuen ymparoivasta maaseudusta ja paikkakunnan syrjaisesta, vuorien ymparoimasta sijainnista. Kuulostaa paperilla hyvalta, mutta juuri Lonely Planet teki paikan tunnetuksi joskus 7 vuotta sitten, jolloin turisteja alkoi toden teolla virrata ja sen mukana lansimaista hapatusta ja turismin synnyttamia ikavampia sivuoireita. Taman huomasimme saavuttuamme, silla turistien maara oli jarjeton, kuten myos turisteille myytavan kraasan. Loytyipa piskuisesta keskustasta myos Kentucky Fried Chicken ja McDonald's. Taman lansimaalaisuuden invaasion jalkeen myos turistien profiili on mita ilmeisimmin muuttumassa/muuttunut pienella budjetilla reissaavista reppureissaajista goretexilla ja gps-kelloilla varustettuihin tekstiilireissaajiin, jotka tietenkin tarvitsevat nama kaikki huippuluokan varusteet hotellin jarjestamalla laivaraissulla tai opastetulla pyoraretkella. (Lonely Planetin uusin painos sentaan varoittaa tasta, vaikka ei tietenkaan mainitse mitaan itse julkaisun osallisuudesta tahan massaturismin invaasioon..) Kymmenisen vuotta sitten Yangshuo on ollut varmasti jokaisen reissaajan unelma: pieni maaseutukaupunki uskomattoman kauniin maiseman ymparoimana. Nyt joessa lilluu roskia, jokaisen kadun varrella on satoja myyntikojuja, kaikki, siis KAIKKI on kaupan. (Esimerkiksi viidella jenilla saa ottaa kuvan jossa poseeraa hassu hattu paassa lampohalvauksesta karsivien lintujen kanssa..)
Mutta huolimatta naista em. seikoista, on Yangshuo siltikin erittain kaunis paikka ja pyorat vuokrattuamme paasimme kauas syrjateille pahvihattuja ja postikortteja kauppaavista paikallisista, seka allottavan toykeista ja ylimielisista kanssaturisteista. Maaseudun rauha, olkoonkin se tassa kaupungissa massakaupallistettua, oli kylla kaikessa kauneudessaan juuri sita, mita tahan valiin tarvitsimmekin. Enemmalla ajalla olisi Kiinasta ja esimerkiksi Yangshuon lahiymparistostakin loytynyt kivoja ja rauhallisia pikkukylia perinteisten turistireittien ulottumattomista, mutta talla kertaa Kiinan maaseutu jai nyt valitettavasti nain vahiin. Eika se mitaan, kuvat puhukoon puolestaan.
Yangshuossa vietimme leppoisia paivia pyoraillen, kylissa vieraillen, uiskennellen ja muuten lekotellen. Hikoilu kasvoi taas muutamalla asteelle sinne helvetillisen suuntaan, mutta onneksi vieressa oli joki, jonne pulahtaa viilentymaan.
Eraalla pyorareissulla kavaisimme uimassa eraan rakennustyomaan vieressa, ja uimisen jalkeen rakennustyomaalla tyoskentelevat tyomiehet halusivat tarjota meille lounasta. Kukaan ei puhunut englantia, mutta elekielen ja piirustuslehtion avulla saatiin aikaan edes jonkinlaista keskusteluksi luokiteltavaa. Se oli virkistava kokemus, koska muuten Yangshuon kaduilla kaikki lansimaalaisia lahestyvat paikalliset haluavat yleensa kaupata jotain.
Toisen kerran istuskeltiin joen rannalla illalla juomassa olutta, kun ryhma paikallisia poikia huristeli paikalle ja lyottaytyi seuraan. Pojat kiskoivat Teron jokeen naku-uinnille, jonka jalkeen juotiin lisaa olutta. Sitten pojat halusivat diskoon ja pyysivat meidat mukaan. Huristeltiin poikien "poppiautolla" ympari Yangshuota ja kaytiin jossain katukeittiossa syomassa. Yllattaen Terolle tuli siella hieman huono olo, joten loppujen lopuksi diskoon meno taytyi jattaa sikseen ja painua pehkuihin. Saatiin autokyyti viela kotiin, kaiketi pojat sitten jatkoivat sinne jonnekin "mahtavaan" diskoon, jota me emme koskaan paasseet nakemaan...
Yangshuossa tavattiin niin ikaan myos paikallisia opiskelijoita, seka heidan opettajansa, alunperin Los Angelesilainen, mutta Yangshuossa viisi vuotta asunut Bob. Bob teki ihan mielenkiintoisen tyotarjouksen sen varalle, jos ei reissun jalkeen teekaan mieli palata kotiin...
Yangshuosta jai ihan rentoutunut ja mukava mieli kaiken kaikkiaan, sitten olikin aika jatkaa matkaa kohti Vietnamia!
(Otsikko: Yangshuossa on eras syrjainen ranta, jonne poljimme parina paivan uimaan. Se ei ehka ole oikeasti "secret swimming place", niin kuin paikalliset sita nimittavat, mutta niin secret ja vaikeapaasyinen sentaan, ettei siella koskaan ollut juuri ketaan..)
tiistai 22. syyskuuta 2009
“I know you just wanna walk, but...” (Shanghai / 5.-8.9.2009)
HUOM! Otsikkoa klikkaamalla paasee suoraan kuvakansioon.
Pekingista Shanghaihin matkasimme jalleen kerran junalla, joka oli talla kertaa luotijuna. Pettymykseksemme juna ei ollutkaan ihan niita kaikista nopeimpia, mutta puksuttihan tuokin paalle kahtasataa. Maisemia ei kuitenkaan paassyt paljoa katselemaan, koska niin taalla kuin kaikkialla muuallakin maailmassa ikkunapaikalla istuja (joka tietenkin ehdottomasti haluaa siina ikkunan vieressa istua) nukkuu koko matkan ja sulkee ikkunaverhon vierustoverilta mielipidetta kysymatta. Mutta matka menikin rattoisasti Pian kadonnutta junalippua etsiessa. Taalla junaliput tarkastetaan junaan mentaessa ja maaranpaan asemalta poistuttaessa, joten lipun loytaminen oli rahanarvoista puuhaa, jossa auttoivat myos vierustoverit. (Teron tuhistessa vieressa, etta miten ihmeessa kukaan voi hukata junalippunsa kahdessa sekunnissa suljetussa tilassa..) Loytyihan se lippu sitten viime metreilla istuimen rakenteista ja nain ollen saastyttiin ylimaaraisilta sakoilta. Mitaan muuta “draamaa” ei siita reissusta ole kerrottavana. Tulipa todettua, ettei noissa moderneissa junissa matkaaminen ole mitaan matkantekoa nahnytkaan. Kauhean tylsaa! Ryminaa, natinaa ja kannisia kiinalaisia siella olla pitaa! Junamatkalta mukaan tarttui ghanalainen James, joka hostellimme edullisista hinnoista kuultuaan paatti perua hotellivarauksensa ja lyottaytyi seuraamme. James olikin varsin hauska heppu, omistaa kotipaikkakunnallaan yksityisen ensiapu/ambulanssiaseman ja ilmeisesti bisnes kukoistaa, kun paajehu hummaa maailmalla.
Shanghaissa hetken aikaa metron oikkuja pahkailtyamme loysimme laitakaupungin hostellimme suuremmitta kivuitta, ja taas kerran totesimme, ettei halpojen huonehintojen perusteella voi tehda taalla mitaan paatelmia. Odotimme jalleen kerran jotain torakkamurjua laitakaupungin ghetossa, mutta hostellin supertyylikkaassa aulassa meita odottivat hierontatuolit, kirjasto ja liuta internetpaatteita. Lisaksi huoneen hintaan (4,5e) kuului todella runsas aamupala. Olimme melkein pettyneita, koska naissa ylellisissa puitteissa matkailu tuntuu jopa liian helpolta! Kostea ilmanala, jota ei viela Pekingissa ollut, aiheutti sen sijaan ennenkuulumatonta hikoilua. Viimein ymmarsimme, miksi niin moni sanoo, etta suihkussa kayminen on taalla pain hyodytonta. Kun tulee ulos jaakylmasta suihkusta ja kurottaa pyyhetta naulasta, on jo uudelleen hikinen. (Mutta tamakaan ei ollut viela mitaan, kuten saimme myohemmin etelammassa huomata..)
Shanghai on Pekingiin verrattuna paljon viihtyisampi kaupunki, tosin laitakaupungissa on huomattavasti rennompi tunnelma kun bisnesmaisessa keskustassa. Metro on Shanghaissakin todella helppokayttoinen ja silla tulikin taas reissattua ympariinsa. Muuten emme Shanghaissa tehneet mitaan erityista, kuljeskelimme, ihmettelimme ja norkoilimme. Kavelimme kadunkulmasta kadunkulmaan, otimme spontaanin riksakyydin eraalta hauskalta papalta jostain pikkukadulta tyyliin “missa me ollaan” - “minne se meidat toi”, tapasimme paikallisia opiskelijoita, vietimme pari paivaa superhalvassa ostosmekassa hankintoja tehden. Huomasimme hyvin nopeasti, etteivat mukaan ottamamme vaatteet todellakaan toimi taalla hiki-ilmastossa, joten uusien kuteiden ostoonhan siina oli sitten ryhdyttava! Onneksi ainakin Pia [Tero on liian kiltti, antaa aina liian aikaisin periksi] on oppinut jo tinkaamaan, joten hankintoja tehtiin pienta budjettia hyvailevin hinnoin. Pellavaa sen olla pitaa, ja ilmavaa. Vanhat vaatteemme lienevat jo uusiokaytossa Pekingin ja Shanghain kerjalaisilla (roskisten viereen jatettiin heita odottamaan).
Shanghaissa mieleenpainuvimpia asioita olivat ostoskadut, joilla myydaan mita tahansa “tiimarikraasasta” (esim. soiva muovinen pyorailija, joka kiertaa ympyraa) koiranpentuihin, royhkeat katukaupustelijat (cheapa, cheapa, looka, looka, prada, cucci, fake but real rolex!), paikoin omituinen arkkitehtuuri, kymmenet paikallisten keksimat keinot huijata turisteja (taalla ei todellakaan auta olla hyvauskoinen, tai kay niin kuin ystavallemme Mateolle, joka holmoyttaan meni jonkun paikallisen kanssa teelle ja joutui pulittamaan yhdesta teekupillisesta 40 euroa..) seka kerjalaiset, jotka ovat tehneet kerjaamisesta eraanlaista performanssitaidetta, jos nyt niin voi sanoa. Shanghaissa kerjalaiset eivat tyydy vain istuksimaan kadunkulmissa ja kalistelemaan peltikippoa, vaan taalla he menevat keskelle katua makaamaan ja teeskentelevat saaneensa jonkun kohtauksen. Mita groteskimpaa, sen paremmin ilmeisesti toimii. Sita luulee kaikkea nahneensa, mutta aina tulee jotain uutta. Tyypit olivat aika hurjia ilmestyksia, mutta paikalliset tietenkin tepsuttavat tyynen rauhallisesti ohi. Kovin on kauas Kiina nain katukuvan perusteella lipsunut kommunistisen aatteen perusideasta, sanoisimme. (Kerjalaisista puheenollen, eraat olivat keksineet menna McDonaldsin ikkunan taakse tuijottamaan sisalla olevia ruokailijoita, aika metka naky ja hyva mielenilmaus, kerjalaisten ilmeista paatellen myos ihan tietoinenkin..) Aina silloin talloin tuli tyhjennettya pikkusentit kerjalaisten kippoihin, vaikka mitapa tassa yhden ihmisen syyllisyydentunto tai kukkaron sisalto painaa, kun koyhan hyva ystava kapitalismi jatkaa ansiokasta voittokulkuaan. Ehka muutaman vuoden sisaan tama on suomenkin kaduilla todellisuutta, se mita taalla nyt voimme vain kummastella. (Tahan verrattuna suomen “romaniongelma” on pissa tuulessa).
Tulipa Shanghaissa ajeltua eraana iltana taksilla Jamesin ja parin muun tyypin kanssa viinakaupan perassa, kun alkoi hikisena iltana viinahammasta kolottamaan. Loppuilta istuttiin hostellin terassilla kiinalaista punaviinia (oli muuten hyvaa) ja jotain ihan kauheaa kiinalaista viinaa maistellen. James innostui kun puhuimme ohimennen jotain synnyttamisesta, ja jakoi kanssamme tallaisen mielenkiintoisen pienen infoplajayksen:
“My mother had 7 children and she's still tight! And guess what?! Grandmother 13, TIGHT! And how do I know? Grandfather told me. It's all about natural herbs. In Africa we have our ways!”
Siina sita oli kulttuurieroa kerrakseen, eika James ilmeisesti tajunnut, miksi me muut olimme vahan vaivaantuneita (Pia tosin nauroi katketakseen). Selitimme sitten, ettei meidan kulttuurissa ole tapana puhua aidin tai isoaidin alapaan tavaran kunnosta. James vaan kuitenkin jatkoi kertomalla, etta synnytyksen jalkeen pitaa istua kuumassa vedessa joka paiva niin paikat kuntoutuvat tuota pikaa. Pia lupasi soittaa Jamesille, kun ja jos jonain paivana on tarvetta naille vinkeille.
Aikamme iltaa istuttuamme James myos yllattaen tokaisi: “Hmm. This is interesting.” Me muut siihen kysymaan, etta mika, jolloin selvisi, ettei mies ole koskaan aiemmin juonut viinaa, mutta afrikassa on sellainen tapa, etta kyselematta ja empimatta tehdaan sita mita muutkin seurassa. Me olimme tietenkin kauhuissamme ja varustimme Jamesin kaikilla mahdollisilla neuvoilla krapulan ehkaisemiseksi ja hoitamiseksi, mutta James vain hyraili ja jammaili tyytyvaisena omissa maailmoissaan: “No, no I have these interesting feelings. I'm observing.”
Jalleen kerran tuli siis tavattua mielenkiintoisia uusia ihmisia ja vietettya hauskoja hetkia. Vaikka Shanghain pysahdys jaikin suhteellisen lyhyeksi, niin koimme nahneemme kaiken minka halusimmekin. (Vaikka yha edelleen muut tapaamamme reissaajat ovat kauhistelleet sita, ettei meilla ole Lonely Planettia mukana (kuten eras norjalainen mongoliassa meille sanoi: WHAT??!! You don't have the Lonely Planet tourist guide? How will you survive!!!) ja sita, ettemme ole juosseet paa kolmantena jalkana kaikkia mahdollisia turistinahtavyyksia lapi (WHAT??! You didn't go to see the building that looks like all the other buildings but this book says it's famous??!! You didn't go to see the three-head-monkey that does acrobatics with a light show and you can have a picture with the monkey, you just put this silly hat on and pay 30 yuan and then you have to pay the entrance fee and the exit fee and then some extra fee for breathing the air in the building which has a funny-looking roof and that's why it's expensive.) Meidan taas on kovin vaikea tajuta, miksi kukaan vaivautuu matkustamaan nainkin kauaksi mennakseen katsomaan jotain ylikansoitettuja ja allottavyyteen asti kaupallistettuja taloja tai muita, eri tavoilla “merkittavia” (taalla se voi tarkoittaa mita vain, me esimerkiksi saimme myohemmin tietaa, etta olimme kavelleet Shanghaissa “kuuluisalla” Bund-alueella, noh, eipa huomattu siina paikan paalla mitaan erikoista) paikkoja, jotka eivat todellakaan kerro itse maasta tai kaupungista yhtaan mitaan. Sivusta olemme kylla seurailleet yhden jos toisenkin reissaajan ylibuukattuja paiva-aikatauluja, joihin sisaltyy vahintaan yksi hostellin tarjoama paivareissu jonnekin kuuluisaan paikkaan ja viela illalla jotain, joka mainitaan Lonely Planetissa. Tarkoitus ei ole tuomita tallaista matkailua millaan tavalla, kukin kokee tarkeaksi erilaisia asioita. Mutta kun tata meidan asennettamme ei tahan mennessa ole ymmartanyt viela kukaan, niin on alkanut mietityttaa, miksi sitten ylipaataan pitaa matkailla? Eiko se riita, etta on kivaa kavella jollain pienella kujalla jossa ei ole koskaan ennen kaynyt ja silittaa sopoa koiranpentua ja ajatella etta hohhoijaa kun nukuttaa? Miksi jokaisen paivan pitaisi olla jotenkin “once in a lifetime”, kun ei se siella oikeassa elamassakaan sita ole? Sen enempaa matkailun filosofiaa pohtimatta on kylla todettava, etta vaikka turismi onkin kaikissa muodoissaan melko arveluttava ilmio, niin sitakin voi harrastaa niin monella eri tavalla. Kuten eras myohemmin tapaamamme vanha kalifornialaismies totesi: “Some people travel to see the buildings. I travel to meet the people.”
Meidan matkailumme perusideaksi on naemma muodostumassa ihan vain silkka oleileminen, koska sen olemme havainneet toimivimmaksi keinoksi loytaa kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Kunhan vain menee jonnekin ja on, siina se. Kylla ne mielenkiintoiset asiat vastaan tulevat ennemmin tai myohemmin. Ja vaikkakin kuinka kliseista, niin ehdottomasti mieleenpainuvinta taalla ovat ihmiset ja vieraan kulttuurin kummallisuudet. Ei niiden ihmettelysta tarvitse mitaan sisaanpaasymaksuja maksaa, saati etta tarvittaisiin erillinen opaskirja niiden aarelle johdattamaan. Mutta kukin tavallaan, me nyt ihmettelemme ja menemme ja menemme ja ihmettelemme.
Shanghain jalkeen tulee viela muutamia “pakollisia” pysahdyksia toisiin isompiin kaupunkeihin, mutta Shanghaissa totesimme tarvitsevamme hieman maaseudun rauhaa ja vetta ymparillemme, sita sitten saimmekin vahan sattuman kautta. Siita seuraavassa!
Otsikon lausahdus on eraan ostoskadun “sisaanheittajan” suusta, kun han aikamme meita seurattuaan (ja meidan hoettua, etta kiitos ei kun me vaan tassa kavellaan) tuskastui ja totesi, etta han tietaa, etta me halutaan vain kavella, mutta.. ja sita seurasi varttitunnin monologi koskien sita, mita meidan pitaisi ostaa ja mista ja milla hinnalla. Loppujen lopuksi ja aikamme rupateltuamme tyyppi osoittautui melko hauskaksi veikoksi. Se on janna, miten naista lievasti arsyttavista perskarpasista kuoriutuu sittenkin ihan tavallisia (tyotaan tekevia) ihmisia, kun heidan kanssaan alkaa jutella niin kuin ihminen ihmiselle. Samoin muuttuu heidan kaytoksensa meita kohtaan, sita on vaikeampi alkaa taas vedattamaan tyhmaa turistia, kun on ensin jaaritellut aikansa omasta perheestaan ja tyopaivansa tapahtumista. Turisti on maailmalla Turisti (isolla teella) aina niin kauan kuin itse kayttaytyy niin, sen olemme huomanneet. Vaikka aina pitaakin pitaa mielessa, etta hyvin harvoin tapaa sellaisia ihmisia, joiden tarkoitusperat kaikessa ystavallisyydessaankin eivat jollain tapaa liittyisi rahaan, niin jostain siita valista loytyy kuitenkin kultainen keskitie. On hyvin naiivia odottaa (ja silti melko moni tapaamamme reissaaja tuntuu sita odottavan), etta turismista riippuvaisissa maissa ketaan kiinnostaisi tavata lansimaalaista elintasotallaajaa ihan vain ihmisena. Siksi on ihan turhaa olla toykea ja pettynyt, kun huomaa, etta jokaisen tutustumiseleen takana on jollain tapaa raha. Se nyt vain pitaa taalla hyvaksya, eika ottaa sita henkilokohtaisesti. Mutta etta kun on avoimin mielin (naiiviksi heittaytymatta) saattaa kuulla siitakin, milta tuntuu kaupata feikkirolexeja Shanghain keskustassa.
Pekingista Shanghaihin matkasimme jalleen kerran junalla, joka oli talla kertaa luotijuna. Pettymykseksemme juna ei ollutkaan ihan niita kaikista nopeimpia, mutta puksuttihan tuokin paalle kahtasataa. Maisemia ei kuitenkaan paassyt paljoa katselemaan, koska niin taalla kuin kaikkialla muuallakin maailmassa ikkunapaikalla istuja (joka tietenkin ehdottomasti haluaa siina ikkunan vieressa istua) nukkuu koko matkan ja sulkee ikkunaverhon vierustoverilta mielipidetta kysymatta. Mutta matka menikin rattoisasti Pian kadonnutta junalippua etsiessa. Taalla junaliput tarkastetaan junaan mentaessa ja maaranpaan asemalta poistuttaessa, joten lipun loytaminen oli rahanarvoista puuhaa, jossa auttoivat myos vierustoverit. (Teron tuhistessa vieressa, etta miten ihmeessa kukaan voi hukata junalippunsa kahdessa sekunnissa suljetussa tilassa..) Loytyihan se lippu sitten viime metreilla istuimen rakenteista ja nain ollen saastyttiin ylimaaraisilta sakoilta. Mitaan muuta “draamaa” ei siita reissusta ole kerrottavana. Tulipa todettua, ettei noissa moderneissa junissa matkaaminen ole mitaan matkantekoa nahnytkaan. Kauhean tylsaa! Ryminaa, natinaa ja kannisia kiinalaisia siella olla pitaa! Junamatkalta mukaan tarttui ghanalainen James, joka hostellimme edullisista hinnoista kuultuaan paatti perua hotellivarauksensa ja lyottaytyi seuraamme. James olikin varsin hauska heppu, omistaa kotipaikkakunnallaan yksityisen ensiapu/ambulanssiaseman ja ilmeisesti bisnes kukoistaa, kun paajehu hummaa maailmalla.
Shanghaissa hetken aikaa metron oikkuja pahkailtyamme loysimme laitakaupungin hostellimme suuremmitta kivuitta, ja taas kerran totesimme, ettei halpojen huonehintojen perusteella voi tehda taalla mitaan paatelmia. Odotimme jalleen kerran jotain torakkamurjua laitakaupungin ghetossa, mutta hostellin supertyylikkaassa aulassa meita odottivat hierontatuolit, kirjasto ja liuta internetpaatteita. Lisaksi huoneen hintaan (4,5e) kuului todella runsas aamupala. Olimme melkein pettyneita, koska naissa ylellisissa puitteissa matkailu tuntuu jopa liian helpolta! Kostea ilmanala, jota ei viela Pekingissa ollut, aiheutti sen sijaan ennenkuulumatonta hikoilua. Viimein ymmarsimme, miksi niin moni sanoo, etta suihkussa kayminen on taalla pain hyodytonta. Kun tulee ulos jaakylmasta suihkusta ja kurottaa pyyhetta naulasta, on jo uudelleen hikinen. (Mutta tamakaan ei ollut viela mitaan, kuten saimme myohemmin etelammassa huomata..)
Shanghai on Pekingiin verrattuna paljon viihtyisampi kaupunki, tosin laitakaupungissa on huomattavasti rennompi tunnelma kun bisnesmaisessa keskustassa. Metro on Shanghaissakin todella helppokayttoinen ja silla tulikin taas reissattua ympariinsa. Muuten emme Shanghaissa tehneet mitaan erityista, kuljeskelimme, ihmettelimme ja norkoilimme. Kavelimme kadunkulmasta kadunkulmaan, otimme spontaanin riksakyydin eraalta hauskalta papalta jostain pikkukadulta tyyliin “missa me ollaan” - “minne se meidat toi”, tapasimme paikallisia opiskelijoita, vietimme pari paivaa superhalvassa ostosmekassa hankintoja tehden. Huomasimme hyvin nopeasti, etteivat mukaan ottamamme vaatteet todellakaan toimi taalla hiki-ilmastossa, joten uusien kuteiden ostoonhan siina oli sitten ryhdyttava! Onneksi ainakin Pia [Tero on liian kiltti, antaa aina liian aikaisin periksi] on oppinut jo tinkaamaan, joten hankintoja tehtiin pienta budjettia hyvailevin hinnoin. Pellavaa sen olla pitaa, ja ilmavaa. Vanhat vaatteemme lienevat jo uusiokaytossa Pekingin ja Shanghain kerjalaisilla (roskisten viereen jatettiin heita odottamaan).
Shanghaissa mieleenpainuvimpia asioita olivat ostoskadut, joilla myydaan mita tahansa “tiimarikraasasta” (esim. soiva muovinen pyorailija, joka kiertaa ympyraa) koiranpentuihin, royhkeat katukaupustelijat (cheapa, cheapa, looka, looka, prada, cucci, fake but real rolex!), paikoin omituinen arkkitehtuuri, kymmenet paikallisten keksimat keinot huijata turisteja (taalla ei todellakaan auta olla hyvauskoinen, tai kay niin kuin ystavallemme Mateolle, joka holmoyttaan meni jonkun paikallisen kanssa teelle ja joutui pulittamaan yhdesta teekupillisesta 40 euroa..) seka kerjalaiset, jotka ovat tehneet kerjaamisesta eraanlaista performanssitaidetta, jos nyt niin voi sanoa. Shanghaissa kerjalaiset eivat tyydy vain istuksimaan kadunkulmissa ja kalistelemaan peltikippoa, vaan taalla he menevat keskelle katua makaamaan ja teeskentelevat saaneensa jonkun kohtauksen. Mita groteskimpaa, sen paremmin ilmeisesti toimii. Sita luulee kaikkea nahneensa, mutta aina tulee jotain uutta. Tyypit olivat aika hurjia ilmestyksia, mutta paikalliset tietenkin tepsuttavat tyynen rauhallisesti ohi. Kovin on kauas Kiina nain katukuvan perusteella lipsunut kommunistisen aatteen perusideasta, sanoisimme. (Kerjalaisista puheenollen, eraat olivat keksineet menna McDonaldsin ikkunan taakse tuijottamaan sisalla olevia ruokailijoita, aika metka naky ja hyva mielenilmaus, kerjalaisten ilmeista paatellen myos ihan tietoinenkin..) Aina silloin talloin tuli tyhjennettya pikkusentit kerjalaisten kippoihin, vaikka mitapa tassa yhden ihmisen syyllisyydentunto tai kukkaron sisalto painaa, kun koyhan hyva ystava kapitalismi jatkaa ansiokasta voittokulkuaan. Ehka muutaman vuoden sisaan tama on suomenkin kaduilla todellisuutta, se mita taalla nyt voimme vain kummastella. (Tahan verrattuna suomen “romaniongelma” on pissa tuulessa).
Tulipa Shanghaissa ajeltua eraana iltana taksilla Jamesin ja parin muun tyypin kanssa viinakaupan perassa, kun alkoi hikisena iltana viinahammasta kolottamaan. Loppuilta istuttiin hostellin terassilla kiinalaista punaviinia (oli muuten hyvaa) ja jotain ihan kauheaa kiinalaista viinaa maistellen. James innostui kun puhuimme ohimennen jotain synnyttamisesta, ja jakoi kanssamme tallaisen mielenkiintoisen pienen infoplajayksen:
“My mother had 7 children and she's still tight! And guess what?! Grandmother 13, TIGHT! And how do I know? Grandfather told me. It's all about natural herbs. In Africa we have our ways!”
Siina sita oli kulttuurieroa kerrakseen, eika James ilmeisesti tajunnut, miksi me muut olimme vahan vaivaantuneita (Pia tosin nauroi katketakseen). Selitimme sitten, ettei meidan kulttuurissa ole tapana puhua aidin tai isoaidin alapaan tavaran kunnosta. James vaan kuitenkin jatkoi kertomalla, etta synnytyksen jalkeen pitaa istua kuumassa vedessa joka paiva niin paikat kuntoutuvat tuota pikaa. Pia lupasi soittaa Jamesille, kun ja jos jonain paivana on tarvetta naille vinkeille.
Aikamme iltaa istuttuamme James myos yllattaen tokaisi: “Hmm. This is interesting.” Me muut siihen kysymaan, etta mika, jolloin selvisi, ettei mies ole koskaan aiemmin juonut viinaa, mutta afrikassa on sellainen tapa, etta kyselematta ja empimatta tehdaan sita mita muutkin seurassa. Me olimme tietenkin kauhuissamme ja varustimme Jamesin kaikilla mahdollisilla neuvoilla krapulan ehkaisemiseksi ja hoitamiseksi, mutta James vain hyraili ja jammaili tyytyvaisena omissa maailmoissaan: “No, no I have these interesting feelings. I'm observing.”
Jalleen kerran tuli siis tavattua mielenkiintoisia uusia ihmisia ja vietettya hauskoja hetkia. Vaikka Shanghain pysahdys jaikin suhteellisen lyhyeksi, niin koimme nahneemme kaiken minka halusimmekin. (Vaikka yha edelleen muut tapaamamme reissaajat ovat kauhistelleet sita, ettei meilla ole Lonely Planettia mukana (kuten eras norjalainen mongoliassa meille sanoi: WHAT??!! You don't have the Lonely Planet tourist guide? How will you survive!!!) ja sita, ettemme ole juosseet paa kolmantena jalkana kaikkia mahdollisia turistinahtavyyksia lapi (WHAT??! You didn't go to see the building that looks like all the other buildings but this book says it's famous??!! You didn't go to see the three-head-monkey that does acrobatics with a light show and you can have a picture with the monkey, you just put this silly hat on and pay 30 yuan and then you have to pay the entrance fee and the exit fee and then some extra fee for breathing the air in the building which has a funny-looking roof and that's why it's expensive.) Meidan taas on kovin vaikea tajuta, miksi kukaan vaivautuu matkustamaan nainkin kauaksi mennakseen katsomaan jotain ylikansoitettuja ja allottavyyteen asti kaupallistettuja taloja tai muita, eri tavoilla “merkittavia” (taalla se voi tarkoittaa mita vain, me esimerkiksi saimme myohemmin tietaa, etta olimme kavelleet Shanghaissa “kuuluisalla” Bund-alueella, noh, eipa huomattu siina paikan paalla mitaan erikoista) paikkoja, jotka eivat todellakaan kerro itse maasta tai kaupungista yhtaan mitaan. Sivusta olemme kylla seurailleet yhden jos toisenkin reissaajan ylibuukattuja paiva-aikatauluja, joihin sisaltyy vahintaan yksi hostellin tarjoama paivareissu jonnekin kuuluisaan paikkaan ja viela illalla jotain, joka mainitaan Lonely Planetissa. Tarkoitus ei ole tuomita tallaista matkailua millaan tavalla, kukin kokee tarkeaksi erilaisia asioita. Mutta kun tata meidan asennettamme ei tahan mennessa ole ymmartanyt viela kukaan, niin on alkanut mietityttaa, miksi sitten ylipaataan pitaa matkailla? Eiko se riita, etta on kivaa kavella jollain pienella kujalla jossa ei ole koskaan ennen kaynyt ja silittaa sopoa koiranpentua ja ajatella etta hohhoijaa kun nukuttaa? Miksi jokaisen paivan pitaisi olla jotenkin “once in a lifetime”, kun ei se siella oikeassa elamassakaan sita ole? Sen enempaa matkailun filosofiaa pohtimatta on kylla todettava, etta vaikka turismi onkin kaikissa muodoissaan melko arveluttava ilmio, niin sitakin voi harrastaa niin monella eri tavalla. Kuten eras myohemmin tapaamamme vanha kalifornialaismies totesi: “Some people travel to see the buildings. I travel to meet the people.”
Meidan matkailumme perusideaksi on naemma muodostumassa ihan vain silkka oleileminen, koska sen olemme havainneet toimivimmaksi keinoksi loytaa kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Kunhan vain menee jonnekin ja on, siina se. Kylla ne mielenkiintoiset asiat vastaan tulevat ennemmin tai myohemmin. Ja vaikkakin kuinka kliseista, niin ehdottomasti mieleenpainuvinta taalla ovat ihmiset ja vieraan kulttuurin kummallisuudet. Ei niiden ihmettelysta tarvitse mitaan sisaanpaasymaksuja maksaa, saati etta tarvittaisiin erillinen opaskirja niiden aarelle johdattamaan. Mutta kukin tavallaan, me nyt ihmettelemme ja menemme ja menemme ja ihmettelemme.
Shanghain jalkeen tulee viela muutamia “pakollisia” pysahdyksia toisiin isompiin kaupunkeihin, mutta Shanghaissa totesimme tarvitsevamme hieman maaseudun rauhaa ja vetta ymparillemme, sita sitten saimmekin vahan sattuman kautta. Siita seuraavassa!
Otsikon lausahdus on eraan ostoskadun “sisaanheittajan” suusta, kun han aikamme meita seurattuaan (ja meidan hoettua, etta kiitos ei kun me vaan tassa kavellaan) tuskastui ja totesi, etta han tietaa, etta me halutaan vain kavella, mutta.. ja sita seurasi varttitunnin monologi koskien sita, mita meidan pitaisi ostaa ja mista ja milla hinnalla. Loppujen lopuksi ja aikamme rupateltuamme tyyppi osoittautui melko hauskaksi veikoksi. Se on janna, miten naista lievasti arsyttavista perskarpasista kuoriutuu sittenkin ihan tavallisia (tyotaan tekevia) ihmisia, kun heidan kanssaan alkaa jutella niin kuin ihminen ihmiselle. Samoin muuttuu heidan kaytoksensa meita kohtaan, sita on vaikeampi alkaa taas vedattamaan tyhmaa turistia, kun on ensin jaaritellut aikansa omasta perheestaan ja tyopaivansa tapahtumista. Turisti on maailmalla Turisti (isolla teella) aina niin kauan kuin itse kayttaytyy niin, sen olemme huomanneet. Vaikka aina pitaakin pitaa mielessa, etta hyvin harvoin tapaa sellaisia ihmisia, joiden tarkoitusperat kaikessa ystavallisyydessaankin eivat jollain tapaa liittyisi rahaan, niin jostain siita valista loytyy kuitenkin kultainen keskitie. On hyvin naiivia odottaa (ja silti melko moni tapaamamme reissaaja tuntuu sita odottavan), etta turismista riippuvaisissa maissa ketaan kiinnostaisi tavata lansimaalaista elintasotallaajaa ihan vain ihmisena. Siksi on ihan turhaa olla toykea ja pettynyt, kun huomaa, etta jokaisen tutustumiseleen takana on jollain tapaa raha. Se nyt vain pitaa taalla hyvaksya, eika ottaa sita henkilokohtaisesti. Mutta etta kun on avoimin mielin (naiiviksi heittaytymatta) saattaa kuulla siitakin, milta tuntuu kaupata feikkirolexeja Shanghain keskustassa.
torstai 3. syyskuuta 2009
Kuvia
Reissukuvia loytyy osoitteesta:
http://s639.photobucket.com/albums/uu114/kauaspoies/
---> Albums
http://s639.photobucket.com/albums/uu114/kauaspoies/
---> Albums
“Niin Kiinassa kuin elämässäkin” (Peking / 28.8.-5.9.2009)
Klikkaa otsikkoa, nae kuvat!
Jeeppikuskimme jätti meidät Erlianin bussiasemalle, josta saimme kätevästi ostettua bussiliput samalle päivälle “makuubussiin” Pekingiin. Erlianissa kiinalainen elämänmeno näkyi jo hyvin: kaduille kantautuu kaupoissa soiva musiikki ja ihmiset ovat rentoja ja ystävällisiä. Paikalliset ihmettelivät kovasti Pian farkkujen revittyjä lahkeita, taisi muutama suunnitella omiensa repimistä, ilmeisesti ajatellen, että tämä on taas yksi näitä länsimaisten muotihapatuksia. Hintataso on ihmeellisen alhainen, eikä sitä voi aluksi edes käsittää miten vähän asiat maksavat. (Tupakka-aski maksaa keskimäärin 20-50 senttiä, ruoka taas on vielä halvempaa).
Kävimme tilaamassa paikallisesta ravintolasta ruokaa, eikä kukaan tietenkään ymmärtänyt, mitä “olen kasvissyöjä” tarkoittaa. (Kasvisruokavalion noudattaminen on täällä erittäin vaikeaa, Kiinassa kuitenkin helpompaa kuin Mongoliassa, jossa kaikkiin ruokiin laitetaan lihaa, vaikka niiden väitetään olevan “kasvisruokia”). Lopulta myyjä soitti jollekin tutulleen, joka osasi muutaman sanan englantia ja Pia joutui puhelimessa selittämään, mitä oli oikein tilaamassa. Sekään ei kuitenkaan tuntunut selventävän asiaa (kiinalaisille kana ei ilmeisesti ole lihaa, joten Pialle tarjottiin sinnikkäästi kanaruokia) joten viimein kävimme tarjoilupöydältä näyttämässä mitä haluamme. Noin kolmella eurolla irtosi annos, josta riitti kahdelle syötävää kahdeksi päiväksi. Ja hyvää oli, kuten kaikki kiinalainen ruoka!
Puoli neljältä lähti bussi Pekingiin, ja sehän sitten olikin molemmille ensimmäinen kerta makuubussissa. Mikäs siinä sitten maisemia katsellessa, paitsi että me molemmat nukahdimme melkein heti lähdettyämme. Bussissa oli meidän lisäksemme neljä muuta länsimaalaista, muuten pelkästään kiinalaisia ja mongolialaisia, joista yksi nuorten ryhmä oli hirveässä kännissä ja siksi muutama uskaltautui luoksemme motiivinaan “Teach me English, I want to improve my english!”. Itse matka kesti noin 10 mongolinuorukaisten kännipieruilta haisevaa tuntia ja matkan varrella pysähdeltiin todella “mielenkiintoisissa” paikoissa. Pissataukoja täällä ei oikein tunneta, eräänkin kerran passintarkastuksen (jostain syystä maantien varrella poliisit tarkastivat kaikkien passit ja kirjasivat matkustajien tiedot ja määränpäät ylös) yhteydessä ihmiset joutuivat käymään pissimässä tien varrella erämaassa. Toisen kerran pysähdyttiin yhdessä ruokapaikassa, jossa vessat olivat niin hurjassa kunnossa, että ennemmin kävi nurkan takana. (Mitä vain ihmiseritteitä voi mahdollisesti kuvitella olevan olemassa, niitä löytyi vessan lattialta, seinistä, katostakin. Osa sentään oli osunut oikeaan osoitteeseen. Ja ainiin, täälläpäin maailmaahan nuo vessat ovat niitä kuuluisia “reikiä lattiassa”. Itseasiassa varsinkin naisille moinen reikeli on jopa hyvin kätevä, silloin kun itse tuotokset ovat tosiaan osuneet reikään eikä sen viereen..) Loppumatka meni nukkuessa, bussikyyti makuuasennossa on melkoisen tuudittava!
Pekingiin saavuttiin kello neljältä aamuyöllä. Unenpöpperöisinä ja tietämättä missä olimme, olimme melkoisen hämmentyneitä kun bussikuski savusti meidät bussista ulos keskellä pientä ja roskaista sivukujaa, jonka varrella notkui kännisiä kiinalaisia. “Beijing, beijing!” kuski vain tiuski, kun yritimme kysellä bussiaseman perään (luulimme tosiaan pääsevämme loppuyöksi notkumaan jonkin aseman halliin). Eipä siis auttanut kuin ryömiä bussista ulos ja kaivaa rinkat tavarasäilöstä. Kun rinkat olivat löytyneet, alkoikin tapahtua: bussissa olleet mongolinuoret ja kujalla notkuneet kiinalaiset alkoivat tappelemaan. (Kiinalaisilla ja mongolialaisilla on ilmeisesti melkoinen vihasuhde, kuitenkin niin päin, että mongolialaisilla ei tunnu olevan mitään kiinalaisia vastaan, mutta kiinalaisilla kyllä mongoleja vastaan.) Nyrkit heiluivat ja taisi siinä muutama silmäkulmakin aueta. Aikansa tyypit ajoivat toisiaan kujalla takaa, kunnes yksi kiinalaisista haki autostaan ison metalliputken ja alkoi huitomaan sillä. Tyyppi kävi riehumassa bussissakin, ja tässä vaiheessa päätimme Teron kanssa siirtyä pikku hiljaa takavasemmalle. Hyppäsimme parin ranskalaisen reissaajan kanssa taksiin (joka oli itse asiassa pimeä taksi, mutta tuossa vaiheessa kelpasi taksi kuin taksi) ja huristelimme heidän hotellinsa aulaan istuksimaan loppuaamuksi. Melkoinen tervetulotoivotus Pekingiin siis!
Kahdeksan maissa lähdimme lompsimaan hotellin aulasta ulos ja taas kerran hetken ihmeteltyämme (yksikään taksikuski ei ymmärtänyt englantia, eikä meillä tietenkään ollut hostellimme osoitetta kiinaksi) ja harhailtuamme löysimme metroaseman ja siitä huristelimme metrolla hostellille. (Pekingin metro on aivan älyttömän helppokäyttöinen ja koko kaupunki on suunniteltu niin, että täällä on kertakaikkiaan mahdoton eksyä, meillä ei ole ollut karttaa käytössä Pekingissä ollenkaan ja aina on löydetty sinne minne on haluttu.)
Hostelli osoittautuikin melko mukavaksi yllätykseksi, sillä tämä on tosi siisti ja viihtyisä, huone maksaa noin 4,5e/yö/hlö ja sillä saa oman suihkun ja vessan sekä huipputoimivan ilmastoinnin. Lämpöisen suihkun (niin, ja täällä saa LÄMMINTÄ vettä, mikä on hostelleissa melko harvinaista) ja vaatteiden vaihdon jälkeen oli olo taas ihmismäinen, sitten jo jaksoikin lähteä tutkailemaan kaupunkia.
Peking on miljoonamiljoonakaupungiksi yllättävän viihtyisä, eikä täällä haise pakokaasu ollenkaan niin pahasti kuin on mainostettu. Taivaalla tosin roikkuu harmaan-keltainen matto. Mustaa räkää tuppaa täälläkin valumaan, mutta hengittäminen on kyllä huomattavan paljon miellyttävämpää kuin esimerkiksi Moskovassa. Muuten Pekingistä on niin hankala kertoa mitään erityistä, koska täällä on niin paljon kaikenlaista nähtävää ja koettavaa. Hinnat ovat edelleen ihan naurettavia, siksi onkin vähän pakko välillä hillitä itseänsä, ettei joudu shoppailukuumeen valtaan. (No, Pia kyllä osti hameen ja topin eräänä päivänä, mutta maksoi niistä yhteensä vain noin 4e..) Kaduilla on illallakin turvallisen oloista liikuskella, eikä ainakaan vielä ole tullut vastaan mitään saapumisyön kaltaisia tilanteita.
Hostellimme sijaitsee viihtyisällä hutong-alueella, ja tässä on yhden kadun varrella kaikki, mitä voi vain kuvitella tarvitsevansa. Täällä on helppo ymmärtää, miksi Pekingistä sanotaankin, että mihin tahansa menetkin, olet kaupungin keskustassa. Käynti kaupungin “suurkaupunkimaisemmassa” osassa kuitenkin osoitti, että nämä hutong-alueet ovat ehdottomasti paljon viihtyisämpiä.
Päivät ovat menneen vaellellessa pitkin kaupungin katuja. Suunnitelma on yleensä seuraava: 1. otetaan metro, 2. jäädään pois kivan kuuloisella asemalla, 3. seikkaillaan. Olemme päätyneet moneen otteeseen ravintoloihin ja kauppoihin, joissa ei mitä ilmeisimmin kovin paljoa turisteja käy. Mikäs sen mukavampaa, vaikkakin ravintoloissa ruuan tilaaminen on aina yhtä jännittävää, ei koskaan voi olla varma mitä saa (englanninkieliset menut ovat ainoastaan turistikatujen ylellisyys, muualla täytyy selvitä kanan tai kasvisten matkimisella, täysin sekopäiseltä näyttävällä pantomiimilla, jota kiinalaiset katsovat yleensä vähän hämmentyneinä, eivätkä lopulta ymmärrä yhtään mitään siitä, mitä yrität sanoa..) Meistä pelkkä vaeltelu pitkin poikin voittaa nähtävyyksillä ravaamisen mennen tullen; vaikka jos mitä ihmeellistä ja mielenkiintoista on tullut nähtyä ihan vain tavallisilla pikkukujilla.
Mukavia ihmisiä tapaa täällä joka päivä, ja sattuipa niinkin, että mongoliassa tapaamamme Fabio ja Cemal tulivat samaan hostelliin asumaan. Heidän kanssaan käytiin “nightmarketissa” tutkailemassa grillattuja skorpioneja, torakoita, heinäsirkkoja ja muita kavereita, joita pitää kaiketi vielä maistella jossain vaiheessa. (Tero maistoi uppopaistettua mustekalaa, mutta Pia oli valitettavasti vatsapöpön kourissa, siihen tuskin olisi grillattu heinäsirkka auttanut..)
Tiananmenillä on jo käyty ja tiistaina lienee vuorossa kiinanmuuri, mutta siinäpä varmaan onkin ihan tarpeeksi “turistinähtävyyksiä” meille. Käytiin tutkailemassa kielletyn kaupungin portilla menoa, ja totesimme, että 6 euron sisäänpääsymaksukin on jo liikaa moisesta turistimassojen keskittymästä. (Ruuhka oli aivan mieletön, olivatpa paikan nähtävyydet millaisia tahansa niin katsomme niitä mieluummin televisiosta kuin kahden sadan japanilaisen saartamana..) Matkalla Tiananmenille yksi kiinalainen taideopiskelija nappasi meidät matkaansa ja vei katsomaan koulunsa taidenäyttelyä, josta mukaan lähti “mittatilaustyönä” tehty maalaus. (Ostopäätöksellä ei tietenkään ollut mitään tekemistä sen kanssa, että tyttö kilvan kehui Pian kauneutta ja loistavaa persoonallisuutta, haha! No ei vaan, oli varsin taitava tyttö tuo taiteilijatyttönen!) Kiinalainen taide on kyllä yksinkertaisuudessaan todella hienoa, ja mieli olisi tehnyt ostaa yhtä jos toista (30 eurolla olisi saanut todella hienon puumaalauksen) mutta valitettavasti meillä ei ole matkabudjetissa tilaa noinkaan suurille hankinnoille. No, tulipa nyt ostettua kuitenkin jotakin, josta jää uniikki muisto tästä osasta matkaa!
Yksi hassu juttu täällä on se, että kiinassa on paljon turisteja muista aasian maista, ja eräille olemme ilmeisesti melkoisen eksoottinen nähtävyys, koska nyt esiinnymme jo melko monen valokuva-albumin sivuilla. Melkein on olo kuin julkkiksella, kun tyypit jonottavat vuoroansa, että saavat perheenjäsenensä samaan kuvaan meidän kanssa. (Hehe) Teroa on jopa salaa kuvattu muutamaan otteeseen ja ihan tavalliset paikallisetkin kyllä tuijottavat kovasti, mikä on melko omituista kun ottaa huomioon, kuinka paljon täällä käy länsimaalaisia turisteja. Voihan tietysti olla, että vaeltelemme sitten niin paljon sellaisilla alueilla, jotka eivät suurinta osaa turisteista kiinnosta. Eilen paikallisessa ravintolassa tarjoilijatyttö nappasi salaa nurkan takaa valokuvan. Maaseudulla tai pienemmissä paikoissa sen tuijottelun ja valokuvauksen kyllä ymmärtää, mutta että täällä. Olo on kuin eksoottisella eläimellä eläintarhassa. (Tunnustettakoon, että Pia on sortunut täällä Kiinassa jo kaksi kertaa kanan syömiseen, koska se on kerta kaikkiaan liian herkullista vastustettavaksi. Vähän toista meinaan kuin jotkut Saarioisten hornetit tai edes parhaat suomesta saatavat chickenwingsit, täällä kanastakin tehdään jonkinsortin taidetta. Anteeksi pienet kanaset, lausuu katuvainen Pia joka ilta iltarukouksessaan...No, söimme eilen sellaista Kung Pao- kanaa, ettei koskaan! Niin tulista, että Tero hikoili päänsä märäksi ja jälkeenpäin oli olo kuin olisi huumeita vetänyt. Ensimmäistä kertaa sitä tajuaa, mikä on tulisen ruuan (tai ylipäätään ruuan, nämä makukokemukset ovat kyllä huikeita!) tarkoitus. Haluaako sitä enää muuta sitten syödäkään, tuskin!) Tulisuus on kipua, tulisen ruuan syöminen on masokismista nauttimista.
Sellaista olemme täällä matkan päällä miettineet, ettei meille kummallekaan ole tullut missään vaiheessa minkäänlaista kulttuurishokkia. Olemme tavallaan odottaneet, että tuntuisi ainakin aluksi jotenkin omituiselta tai ainakin vähän hämmentävältä olla yhtäkkiä jossain Pekingin metrossa tai Mongolian arolla, mutta ei. Sitä vain menee jonnekin ja sitten on siellä, melkein kuin kotonaan. Ainoa vierauden tunne, jota kokee on joskus vieraus itseään kohtaan. Irti kaikesta totutusta ja vanhasta ei oikein aina tunnista itseään. Maat ja kulttuurit vaihtuvat ja siihen sitten vain sopeutuu kuin naps vaan. (Onko sitä sitten kuitenkin ennen ajatellut, että muunmaalaiset ihmiset olisivat jotenkin vieraita ja erilaisia, sitten tulee tänne katsomaan ja huomaa, että joitakin poikkeavuuksia lukuunottamatta kaikki ovat lopulta ihan samanlaisia. Sitä voi siis tuntea paikan kodikseen vaikkei olisi koskaan ennen siellä käynytkään.)
Pekingissä oleilemme ainakin siihen saakka, että saamme Vietnamin viisumit. Sitten kutsuu Shanghai! (Fabio pyyteli meitä matkaseurakseen sisämaahan, mutta koska Kiina ei ole meidän tämänkertaisen matkamme pääkohde, kieltäydymme kunniasta ja pysymme alkuperäisessä suunnitelmassa). Shanghain jälkeen aikonemme pysähtyä jossakin pienemmässä rannikon kaupungissa ja sitten matkata Vietnamin rajalle.
Nyt kuitenkin vielä jatkamme Kiinan ja Pekingin tutkailua ja valmistaudumme henkisesti grillattujen ötököiden syömiseen.
(Ainiin, täällä saa maailman parasta mehujäätä, jonka nimi on “Tobest bar ice”. Se on ilmeisesti tämän kesän hitti, koska kaikki makustelevat sitä minne ikinä meneekin. Eikä suotta, se on todellakin aivan ihmeellisen hyvää! Vaikka se on pääasiassa pelkkää jäätä, joka on kevyesti maustettu jollain epämääräisellä meloni-hedelmäpurkkamaisella makuaineella. Pakko saada joka päivä yksi tai kaksi sellaista, mikäs niitä makustellessa kun hintaakin on vain 1 jeni, eli köyhänmiehen laskukoneella pyöristäen n. 10 senttiä kappale.)
Olemme molemmat melkoisen ihastuneita tähän aasialaiseen kulttuuriin ja elämänasenteeseen. Tätä jos saisi annoksen suomalaisillekin, niin johan alkaisi asiat sujumaan. Ei Kiina ihan suotta ole kohtapian maailman johtava suurvalta. Nämä ihmiset eivät suomalaisten tapaan keskity valittamiseen vaan elämiseen ja tekemiseen, hyvän elämän luomiseen. Kiinassa on toki paljon vikoja noin valtiona (kauheuksiahan täällä tapahtuu ihmisoikeustasolla ja muutenkin) mutta ihmiset, he ovat kyllä ihmeellisiä! Mitä kauemmas matkustaa, sen elävämmin sen tajuaa, miten köyhä meidän länsimaalainen kulttuurimme lopulta onkaan.
“Niin Kiinassa kuin elämässäkin” oli Teron keksimä sanonta, joka liittyi siihen, että sitä on aina vähän eksynyt ja vieraalla maalla, oli sitten missä päin maailmaa tai elämää tahansa
Edit. Kiinanmuurilla kaytiin tiistaina, olihan se hieno paikka! Hostellin tai muiden tahojen tarjoamien pakettimatkojen sijaan paatimme lahtea omatoimimatkalle ja otimme paikallisbussin Pekingista johonkin toiseen kaupunkiin (on silla nimikin, mutta kun emme niita karttoja pahemmin harrasta niin eipa ole missaan muistissa...). Tallakin valilla turistien “kusetus” rehottaa, silla ennen kaupunkia eraalla pysakilla joku virallisen nakoinen naikkonen tuli hatistamaan kaikki lansimaalaiset (joita oli bussissa 6) ulos. Tietamatta missa olimme (vaikka toki kaikki olivat kuulleet naista paikallisten jarjestamista pikku “ansoista”) lompsimme ulos bussista ahnaiden taksikuskien armoille (turistit siis savustetaan ulos johonkin motarin varteen pysakille, jotta naiden olisi pakko ottaa ylihintainen taksi kiinanmuurille. Mukana on usein monia eri valikasia ja homma on niin tuottoisaa, etta kaikille irtoaa siivu holmojen turistien pulittamista naurettavista summista). Halpaan on helppo menna keskella ei mitaan moottoritien varrella, mutta hyvin pian taalla oppii ja karaistuu, talla kertaa taksikuskit eivat paasseetkaan niin vahalla. Meilla oli lisaksi mukana Fabio, joka on eraanlainen tinkimisen mestari. (Tinkaamiseen kuuluu se, etta useaan kertaan lahdetaan kavelemaan paikalta pois, jolloin myyja yleensa alentaa hintaa, koska alhaisinkin myyjalle sopiva summa tuottaa viela voittoa). Aikamme hinnasta vaannettyamme (ja hinnathan ovat tietenkin aina “sopivan alhaiset”, jotta lansimaalaiset menisivat halpaan, mutta paikalliseen hintatasoon verrattuna usein jopa kymmenkertaiset) saimme parin taksikuskin kanssa suht edullisen diilin, sitten ei kun romuautojen kyytiin ja posoteltiin 80 km muurille.
Muurilla rahastaminen jatkui, silla jouduimme maksamaan 10 kilometrin patikoinnistamme kaksi paasymaksua, ensimmaisen kerran portilla ja toisen kerran sitten, kun olimme jo melkein uloskaynnilla. Ovelaa, silla kukaan tuskin kaantyy takaisin noustuaan ja laskeuduttuaan kymmen kilometrin verran jyrkkia “portaita”. Parasta oli kuitenkin “riippusiltamaksu”, jonka joutui maksamaan jo ylitettyaan riippusillan (joka piti ylittaa joka tapauksessa, koska alhaalla virtasi joki). Koko matkan ajan meita seurasivat paikalliset koyhat maanviljelijat, jotka sinnikkaasti myivat meille “cokabeeria”, t-paitoja ja postikortteja, valttikorttinaan muutaman kilometrin vaivalloinen seuraaminen, jotta tuntisimme syyllisyytta ja ostaisimme jotain. Cemal lopulta lampeni seitsenkymppiselle mongolipapalle ja osti pari jaavetta.
Itse kipuaminen ja alas tuleminen oli melkoista hikijumppaa, varsinkin kun aurinko paistoi ja lampotila oli kolmenkymmen paremmalla puolella. Pia oli lisaksi aamulla huolimattomuuksissaan laittanut jalkaansa pelkat varvastossut, lieko ensimmainen turisti, joka taittaa kyseisen matkan sellaisilla kengilla..mutta hyvin meni kuitenkin! Lisaksi saastimme omatoimireissullamme ihan mukavan summan (kaikesta rahastuksesta huolimatta) verrattuna siihen, etta olisimme ottaneet jonkun valmiin reissun, joiden hinnat eivat nekaan mitaan hirvean isoja ole. Maisemat olivat toki hienot, mutta inho naita turistirysia kohtaan kasvoi kylla taas piirun verran (vaikkakin kiinan muuri nyt on vain sellainen paikka, etta pakkohan sinne on menna jos kerran on seuduille eksynyt). Taalla ainakin oppii sen, ettei koskaan pida uskoa mitaan, mita sinulle turistina vaitetaan. Vaikka sen hyvin ymmartaa, etta naiden koyhien paikallisten on saatava elantonsa, niin hermojaraastavaahan tama touhu joka tapauksessa on, pahemmaksi lienee kay mita etelammaksi liikutaan. Mutta hyvaa oppia tama on ainakin, suomeen kun tullaan takaisin, tingataan varmaan kaupan kassallakin muovipussin hinnasta!
Jeeppikuskimme jätti meidät Erlianin bussiasemalle, josta saimme kätevästi ostettua bussiliput samalle päivälle “makuubussiin” Pekingiin. Erlianissa kiinalainen elämänmeno näkyi jo hyvin: kaduille kantautuu kaupoissa soiva musiikki ja ihmiset ovat rentoja ja ystävällisiä. Paikalliset ihmettelivät kovasti Pian farkkujen revittyjä lahkeita, taisi muutama suunnitella omiensa repimistä, ilmeisesti ajatellen, että tämä on taas yksi näitä länsimaisten muotihapatuksia. Hintataso on ihmeellisen alhainen, eikä sitä voi aluksi edes käsittää miten vähän asiat maksavat. (Tupakka-aski maksaa keskimäärin 20-50 senttiä, ruoka taas on vielä halvempaa).
Kävimme tilaamassa paikallisesta ravintolasta ruokaa, eikä kukaan tietenkään ymmärtänyt, mitä “olen kasvissyöjä” tarkoittaa. (Kasvisruokavalion noudattaminen on täällä erittäin vaikeaa, Kiinassa kuitenkin helpompaa kuin Mongoliassa, jossa kaikkiin ruokiin laitetaan lihaa, vaikka niiden väitetään olevan “kasvisruokia”). Lopulta myyjä soitti jollekin tutulleen, joka osasi muutaman sanan englantia ja Pia joutui puhelimessa selittämään, mitä oli oikein tilaamassa. Sekään ei kuitenkaan tuntunut selventävän asiaa (kiinalaisille kana ei ilmeisesti ole lihaa, joten Pialle tarjottiin sinnikkäästi kanaruokia) joten viimein kävimme tarjoilupöydältä näyttämässä mitä haluamme. Noin kolmella eurolla irtosi annos, josta riitti kahdelle syötävää kahdeksi päiväksi. Ja hyvää oli, kuten kaikki kiinalainen ruoka!
Puoli neljältä lähti bussi Pekingiin, ja sehän sitten olikin molemmille ensimmäinen kerta makuubussissa. Mikäs siinä sitten maisemia katsellessa, paitsi että me molemmat nukahdimme melkein heti lähdettyämme. Bussissa oli meidän lisäksemme neljä muuta länsimaalaista, muuten pelkästään kiinalaisia ja mongolialaisia, joista yksi nuorten ryhmä oli hirveässä kännissä ja siksi muutama uskaltautui luoksemme motiivinaan “Teach me English, I want to improve my english!”. Itse matka kesti noin 10 mongolinuorukaisten kännipieruilta haisevaa tuntia ja matkan varrella pysähdeltiin todella “mielenkiintoisissa” paikoissa. Pissataukoja täällä ei oikein tunneta, eräänkin kerran passintarkastuksen (jostain syystä maantien varrella poliisit tarkastivat kaikkien passit ja kirjasivat matkustajien tiedot ja määränpäät ylös) yhteydessä ihmiset joutuivat käymään pissimässä tien varrella erämaassa. Toisen kerran pysähdyttiin yhdessä ruokapaikassa, jossa vessat olivat niin hurjassa kunnossa, että ennemmin kävi nurkan takana. (Mitä vain ihmiseritteitä voi mahdollisesti kuvitella olevan olemassa, niitä löytyi vessan lattialta, seinistä, katostakin. Osa sentään oli osunut oikeaan osoitteeseen. Ja ainiin, täälläpäin maailmaahan nuo vessat ovat niitä kuuluisia “reikiä lattiassa”. Itseasiassa varsinkin naisille moinen reikeli on jopa hyvin kätevä, silloin kun itse tuotokset ovat tosiaan osuneet reikään eikä sen viereen..) Loppumatka meni nukkuessa, bussikyyti makuuasennossa on melkoisen tuudittava!
Pekingiin saavuttiin kello neljältä aamuyöllä. Unenpöpperöisinä ja tietämättä missä olimme, olimme melkoisen hämmentyneitä kun bussikuski savusti meidät bussista ulos keskellä pientä ja roskaista sivukujaa, jonka varrella notkui kännisiä kiinalaisia. “Beijing, beijing!” kuski vain tiuski, kun yritimme kysellä bussiaseman perään (luulimme tosiaan pääsevämme loppuyöksi notkumaan jonkin aseman halliin). Eipä siis auttanut kuin ryömiä bussista ulos ja kaivaa rinkat tavarasäilöstä. Kun rinkat olivat löytyneet, alkoikin tapahtua: bussissa olleet mongolinuoret ja kujalla notkuneet kiinalaiset alkoivat tappelemaan. (Kiinalaisilla ja mongolialaisilla on ilmeisesti melkoinen vihasuhde, kuitenkin niin päin, että mongolialaisilla ei tunnu olevan mitään kiinalaisia vastaan, mutta kiinalaisilla kyllä mongoleja vastaan.) Nyrkit heiluivat ja taisi siinä muutama silmäkulmakin aueta. Aikansa tyypit ajoivat toisiaan kujalla takaa, kunnes yksi kiinalaisista haki autostaan ison metalliputken ja alkoi huitomaan sillä. Tyyppi kävi riehumassa bussissakin, ja tässä vaiheessa päätimme Teron kanssa siirtyä pikku hiljaa takavasemmalle. Hyppäsimme parin ranskalaisen reissaajan kanssa taksiin (joka oli itse asiassa pimeä taksi, mutta tuossa vaiheessa kelpasi taksi kuin taksi) ja huristelimme heidän hotellinsa aulaan istuksimaan loppuaamuksi. Melkoinen tervetulotoivotus Pekingiin siis!
Kahdeksan maissa lähdimme lompsimaan hotellin aulasta ulos ja taas kerran hetken ihmeteltyämme (yksikään taksikuski ei ymmärtänyt englantia, eikä meillä tietenkään ollut hostellimme osoitetta kiinaksi) ja harhailtuamme löysimme metroaseman ja siitä huristelimme metrolla hostellille. (Pekingin metro on aivan älyttömän helppokäyttöinen ja koko kaupunki on suunniteltu niin, että täällä on kertakaikkiaan mahdoton eksyä, meillä ei ole ollut karttaa käytössä Pekingissä ollenkaan ja aina on löydetty sinne minne on haluttu.)
Hostelli osoittautuikin melko mukavaksi yllätykseksi, sillä tämä on tosi siisti ja viihtyisä, huone maksaa noin 4,5e/yö/hlö ja sillä saa oman suihkun ja vessan sekä huipputoimivan ilmastoinnin. Lämpöisen suihkun (niin, ja täällä saa LÄMMINTÄ vettä, mikä on hostelleissa melko harvinaista) ja vaatteiden vaihdon jälkeen oli olo taas ihmismäinen, sitten jo jaksoikin lähteä tutkailemaan kaupunkia.
Peking on miljoonamiljoonakaupungiksi yllättävän viihtyisä, eikä täällä haise pakokaasu ollenkaan niin pahasti kuin on mainostettu. Taivaalla tosin roikkuu harmaan-keltainen matto. Mustaa räkää tuppaa täälläkin valumaan, mutta hengittäminen on kyllä huomattavan paljon miellyttävämpää kuin esimerkiksi Moskovassa. Muuten Pekingistä on niin hankala kertoa mitään erityistä, koska täällä on niin paljon kaikenlaista nähtävää ja koettavaa. Hinnat ovat edelleen ihan naurettavia, siksi onkin vähän pakko välillä hillitä itseänsä, ettei joudu shoppailukuumeen valtaan. (No, Pia kyllä osti hameen ja topin eräänä päivänä, mutta maksoi niistä yhteensä vain noin 4e..) Kaduilla on illallakin turvallisen oloista liikuskella, eikä ainakaan vielä ole tullut vastaan mitään saapumisyön kaltaisia tilanteita.
Hostellimme sijaitsee viihtyisällä hutong-alueella, ja tässä on yhden kadun varrella kaikki, mitä voi vain kuvitella tarvitsevansa. Täällä on helppo ymmärtää, miksi Pekingistä sanotaankin, että mihin tahansa menetkin, olet kaupungin keskustassa. Käynti kaupungin “suurkaupunkimaisemmassa” osassa kuitenkin osoitti, että nämä hutong-alueet ovat ehdottomasti paljon viihtyisämpiä.
Päivät ovat menneen vaellellessa pitkin kaupungin katuja. Suunnitelma on yleensä seuraava: 1. otetaan metro, 2. jäädään pois kivan kuuloisella asemalla, 3. seikkaillaan. Olemme päätyneet moneen otteeseen ravintoloihin ja kauppoihin, joissa ei mitä ilmeisimmin kovin paljoa turisteja käy. Mikäs sen mukavampaa, vaikkakin ravintoloissa ruuan tilaaminen on aina yhtä jännittävää, ei koskaan voi olla varma mitä saa (englanninkieliset menut ovat ainoastaan turistikatujen ylellisyys, muualla täytyy selvitä kanan tai kasvisten matkimisella, täysin sekopäiseltä näyttävällä pantomiimilla, jota kiinalaiset katsovat yleensä vähän hämmentyneinä, eivätkä lopulta ymmärrä yhtään mitään siitä, mitä yrität sanoa..) Meistä pelkkä vaeltelu pitkin poikin voittaa nähtävyyksillä ravaamisen mennen tullen; vaikka jos mitä ihmeellistä ja mielenkiintoista on tullut nähtyä ihan vain tavallisilla pikkukujilla.
Mukavia ihmisiä tapaa täällä joka päivä, ja sattuipa niinkin, että mongoliassa tapaamamme Fabio ja Cemal tulivat samaan hostelliin asumaan. Heidän kanssaan käytiin “nightmarketissa” tutkailemassa grillattuja skorpioneja, torakoita, heinäsirkkoja ja muita kavereita, joita pitää kaiketi vielä maistella jossain vaiheessa. (Tero maistoi uppopaistettua mustekalaa, mutta Pia oli valitettavasti vatsapöpön kourissa, siihen tuskin olisi grillattu heinäsirkka auttanut..)
Tiananmenillä on jo käyty ja tiistaina lienee vuorossa kiinanmuuri, mutta siinäpä varmaan onkin ihan tarpeeksi “turistinähtävyyksiä” meille. Käytiin tutkailemassa kielletyn kaupungin portilla menoa, ja totesimme, että 6 euron sisäänpääsymaksukin on jo liikaa moisesta turistimassojen keskittymästä. (Ruuhka oli aivan mieletön, olivatpa paikan nähtävyydet millaisia tahansa niin katsomme niitä mieluummin televisiosta kuin kahden sadan japanilaisen saartamana..) Matkalla Tiananmenille yksi kiinalainen taideopiskelija nappasi meidät matkaansa ja vei katsomaan koulunsa taidenäyttelyä, josta mukaan lähti “mittatilaustyönä” tehty maalaus. (Ostopäätöksellä ei tietenkään ollut mitään tekemistä sen kanssa, että tyttö kilvan kehui Pian kauneutta ja loistavaa persoonallisuutta, haha! No ei vaan, oli varsin taitava tyttö tuo taiteilijatyttönen!) Kiinalainen taide on kyllä yksinkertaisuudessaan todella hienoa, ja mieli olisi tehnyt ostaa yhtä jos toista (30 eurolla olisi saanut todella hienon puumaalauksen) mutta valitettavasti meillä ei ole matkabudjetissa tilaa noinkaan suurille hankinnoille. No, tulipa nyt ostettua kuitenkin jotakin, josta jää uniikki muisto tästä osasta matkaa!
Yksi hassu juttu täällä on se, että kiinassa on paljon turisteja muista aasian maista, ja eräille olemme ilmeisesti melkoisen eksoottinen nähtävyys, koska nyt esiinnymme jo melko monen valokuva-albumin sivuilla. Melkein on olo kuin julkkiksella, kun tyypit jonottavat vuoroansa, että saavat perheenjäsenensä samaan kuvaan meidän kanssa. (Hehe) Teroa on jopa salaa kuvattu muutamaan otteeseen ja ihan tavalliset paikallisetkin kyllä tuijottavat kovasti, mikä on melko omituista kun ottaa huomioon, kuinka paljon täällä käy länsimaalaisia turisteja. Voihan tietysti olla, että vaeltelemme sitten niin paljon sellaisilla alueilla, jotka eivät suurinta osaa turisteista kiinnosta. Eilen paikallisessa ravintolassa tarjoilijatyttö nappasi salaa nurkan takaa valokuvan. Maaseudulla tai pienemmissä paikoissa sen tuijottelun ja valokuvauksen kyllä ymmärtää, mutta että täällä. Olo on kuin eksoottisella eläimellä eläintarhassa. (Tunnustettakoon, että Pia on sortunut täällä Kiinassa jo kaksi kertaa kanan syömiseen, koska se on kerta kaikkiaan liian herkullista vastustettavaksi. Vähän toista meinaan kuin jotkut Saarioisten hornetit tai edes parhaat suomesta saatavat chickenwingsit, täällä kanastakin tehdään jonkinsortin taidetta. Anteeksi pienet kanaset, lausuu katuvainen Pia joka ilta iltarukouksessaan...No, söimme eilen sellaista Kung Pao- kanaa, ettei koskaan! Niin tulista, että Tero hikoili päänsä märäksi ja jälkeenpäin oli olo kuin olisi huumeita vetänyt. Ensimmäistä kertaa sitä tajuaa, mikä on tulisen ruuan (tai ylipäätään ruuan, nämä makukokemukset ovat kyllä huikeita!) tarkoitus. Haluaako sitä enää muuta sitten syödäkään, tuskin!) Tulisuus on kipua, tulisen ruuan syöminen on masokismista nauttimista.
Sellaista olemme täällä matkan päällä miettineet, ettei meille kummallekaan ole tullut missään vaiheessa minkäänlaista kulttuurishokkia. Olemme tavallaan odottaneet, että tuntuisi ainakin aluksi jotenkin omituiselta tai ainakin vähän hämmentävältä olla yhtäkkiä jossain Pekingin metrossa tai Mongolian arolla, mutta ei. Sitä vain menee jonnekin ja sitten on siellä, melkein kuin kotonaan. Ainoa vierauden tunne, jota kokee on joskus vieraus itseään kohtaan. Irti kaikesta totutusta ja vanhasta ei oikein aina tunnista itseään. Maat ja kulttuurit vaihtuvat ja siihen sitten vain sopeutuu kuin naps vaan. (Onko sitä sitten kuitenkin ennen ajatellut, että muunmaalaiset ihmiset olisivat jotenkin vieraita ja erilaisia, sitten tulee tänne katsomaan ja huomaa, että joitakin poikkeavuuksia lukuunottamatta kaikki ovat lopulta ihan samanlaisia. Sitä voi siis tuntea paikan kodikseen vaikkei olisi koskaan ennen siellä käynytkään.)
Pekingissä oleilemme ainakin siihen saakka, että saamme Vietnamin viisumit. Sitten kutsuu Shanghai! (Fabio pyyteli meitä matkaseurakseen sisämaahan, mutta koska Kiina ei ole meidän tämänkertaisen matkamme pääkohde, kieltäydymme kunniasta ja pysymme alkuperäisessä suunnitelmassa). Shanghain jälkeen aikonemme pysähtyä jossakin pienemmässä rannikon kaupungissa ja sitten matkata Vietnamin rajalle.
Nyt kuitenkin vielä jatkamme Kiinan ja Pekingin tutkailua ja valmistaudumme henkisesti grillattujen ötököiden syömiseen.
(Ainiin, täällä saa maailman parasta mehujäätä, jonka nimi on “Tobest bar ice”. Se on ilmeisesti tämän kesän hitti, koska kaikki makustelevat sitä minne ikinä meneekin. Eikä suotta, se on todellakin aivan ihmeellisen hyvää! Vaikka se on pääasiassa pelkkää jäätä, joka on kevyesti maustettu jollain epämääräisellä meloni-hedelmäpurkkamaisella makuaineella. Pakko saada joka päivä yksi tai kaksi sellaista, mikäs niitä makustellessa kun hintaakin on vain 1 jeni, eli köyhänmiehen laskukoneella pyöristäen n. 10 senttiä kappale.)
Olemme molemmat melkoisen ihastuneita tähän aasialaiseen kulttuuriin ja elämänasenteeseen. Tätä jos saisi annoksen suomalaisillekin, niin johan alkaisi asiat sujumaan. Ei Kiina ihan suotta ole kohtapian maailman johtava suurvalta. Nämä ihmiset eivät suomalaisten tapaan keskity valittamiseen vaan elämiseen ja tekemiseen, hyvän elämän luomiseen. Kiinassa on toki paljon vikoja noin valtiona (kauheuksiahan täällä tapahtuu ihmisoikeustasolla ja muutenkin) mutta ihmiset, he ovat kyllä ihmeellisiä! Mitä kauemmas matkustaa, sen elävämmin sen tajuaa, miten köyhä meidän länsimaalainen kulttuurimme lopulta onkaan.
“Niin Kiinassa kuin elämässäkin” oli Teron keksimä sanonta, joka liittyi siihen, että sitä on aina vähän eksynyt ja vieraalla maalla, oli sitten missä päin maailmaa tai elämää tahansa
Edit. Kiinanmuurilla kaytiin tiistaina, olihan se hieno paikka! Hostellin tai muiden tahojen tarjoamien pakettimatkojen sijaan paatimme lahtea omatoimimatkalle ja otimme paikallisbussin Pekingista johonkin toiseen kaupunkiin (on silla nimikin, mutta kun emme niita karttoja pahemmin harrasta niin eipa ole missaan muistissa...). Tallakin valilla turistien “kusetus” rehottaa, silla ennen kaupunkia eraalla pysakilla joku virallisen nakoinen naikkonen tuli hatistamaan kaikki lansimaalaiset (joita oli bussissa 6) ulos. Tietamatta missa olimme (vaikka toki kaikki olivat kuulleet naista paikallisten jarjestamista pikku “ansoista”) lompsimme ulos bussista ahnaiden taksikuskien armoille (turistit siis savustetaan ulos johonkin motarin varteen pysakille, jotta naiden olisi pakko ottaa ylihintainen taksi kiinanmuurille. Mukana on usein monia eri valikasia ja homma on niin tuottoisaa, etta kaikille irtoaa siivu holmojen turistien pulittamista naurettavista summista). Halpaan on helppo menna keskella ei mitaan moottoritien varrella, mutta hyvin pian taalla oppii ja karaistuu, talla kertaa taksikuskit eivat paasseetkaan niin vahalla. Meilla oli lisaksi mukana Fabio, joka on eraanlainen tinkimisen mestari. (Tinkaamiseen kuuluu se, etta useaan kertaan lahdetaan kavelemaan paikalta pois, jolloin myyja yleensa alentaa hintaa, koska alhaisinkin myyjalle sopiva summa tuottaa viela voittoa). Aikamme hinnasta vaannettyamme (ja hinnathan ovat tietenkin aina “sopivan alhaiset”, jotta lansimaalaiset menisivat halpaan, mutta paikalliseen hintatasoon verrattuna usein jopa kymmenkertaiset) saimme parin taksikuskin kanssa suht edullisen diilin, sitten ei kun romuautojen kyytiin ja posoteltiin 80 km muurille.
Muurilla rahastaminen jatkui, silla jouduimme maksamaan 10 kilometrin patikoinnistamme kaksi paasymaksua, ensimmaisen kerran portilla ja toisen kerran sitten, kun olimme jo melkein uloskaynnilla. Ovelaa, silla kukaan tuskin kaantyy takaisin noustuaan ja laskeuduttuaan kymmen kilometrin verran jyrkkia “portaita”. Parasta oli kuitenkin “riippusiltamaksu”, jonka joutui maksamaan jo ylitettyaan riippusillan (joka piti ylittaa joka tapauksessa, koska alhaalla virtasi joki). Koko matkan ajan meita seurasivat paikalliset koyhat maanviljelijat, jotka sinnikkaasti myivat meille “cokabeeria”, t-paitoja ja postikortteja, valttikorttinaan muutaman kilometrin vaivalloinen seuraaminen, jotta tuntisimme syyllisyytta ja ostaisimme jotain. Cemal lopulta lampeni seitsenkymppiselle mongolipapalle ja osti pari jaavetta.
Itse kipuaminen ja alas tuleminen oli melkoista hikijumppaa, varsinkin kun aurinko paistoi ja lampotila oli kolmenkymmen paremmalla puolella. Pia oli lisaksi aamulla huolimattomuuksissaan laittanut jalkaansa pelkat varvastossut, lieko ensimmainen turisti, joka taittaa kyseisen matkan sellaisilla kengilla..mutta hyvin meni kuitenkin! Lisaksi saastimme omatoimireissullamme ihan mukavan summan (kaikesta rahastuksesta huolimatta) verrattuna siihen, etta olisimme ottaneet jonkun valmiin reissun, joiden hinnat eivat nekaan mitaan hirvean isoja ole. Maisemat olivat toki hienot, mutta inho naita turistirysia kohtaan kasvoi kylla taas piirun verran (vaikkakin kiinan muuri nyt on vain sellainen paikka, etta pakkohan sinne on menna jos kerran on seuduille eksynyt). Taalla ainakin oppii sen, ettei koskaan pida uskoa mitaan, mita sinulle turistina vaitetaan. Vaikka sen hyvin ymmartaa, etta naiden koyhien paikallisten on saatava elantonsa, niin hermojaraastavaahan tama touhu joka tapauksessa on, pahemmaksi lienee kay mita etelammaksi liikutaan. Mutta hyvaa oppia tama on ainakin, suomeen kun tullaan takaisin, tingataan varmaan kaupan kassallakin muovipussin hinnasta!
“You go riding at tlewl! Tlewl riding, one, two, finish!” (Mongolia / 23.-27.8.2009)
Klikkaa otsikkoa, nae kuvat!
Ulan-Batorin rautatieasemalle saavuimme melkoisen pyörällä päästämme. Viisipäiväinen junamatka jätti tasapainoaistiin melkoisen pyörteisen olotilan, joten Ulan-Bator kaikessa kaoottisuudessaan tuntui ensinäkemältä todella vaikealta käsittää ja hahmottaa. Maa keinui ja heilui, Ulan-Bator hurisi ja pörisi.
Asemalla pyöri hostellien edustajia käyntikortteineen, eikä aikaakaan kun kourassa oli jo kaksi lupaavanoloisen hostellin korttia, niistä sitten valitsemaan. Siijer enoineen kaappasi meidät matkaansa, koska he halusivat ehdottomasti viedä meidät hostellillemme. Sitten yhtäkkiä istuttiin hyvin mongolialaisessa jeepissä matkalla halki kaoottisen kaupungin kaaoottisen liikenteen, Siijerin enon väistellessä ja kaarrellessa ja tottuneesti hoidellessa muutaman sellaisen tilanteen, joita Suomessa kutsuttaisiin “läheltä piti”-tilanteiksi, Mongoliassa vain normaaliksi liikenteeksi. Liikennesääntöjä Mongoliassa ei ole, yhdestä kaistasta voi tehdä kolme, miksei neljäkin kaistaa ja välillä kaistojen kulkusuuntakin saattaa vaihtua kesken ajon, kun joku huristelee vastaan. Autoja löytyy sekä vasemmanpuoleisina että oikeanpuoleisina, yhteistä autoille on oikeastan vain niiden ruosteisuus ja lommoisuus. Jalankulkijalla on kuitenkin aina etuajo-oikeus, ja kauheaa vauhtia ajavien autojen seassa käyskenteleekin välinpitämättömiä jalankulkijoita kaikessa rauhassa.
Kaupunkina Ulan-Bator on jotenkin suloisen sekamelskainen, sillä hienojen ja uusien rakennusten vieressä on yleensä romahtamaisillaan olevia tönöjä ja peltihökkeleitä. Ulan-Batorissa oleillessamme pääkatu oli suljettu remontoimisen takia. Huvitukseksemme huomasimme, että mongolialaiset eivät tosiaankaan taida olla mitään mestarirakentajia, sillä noin parinkymmenen metrin mittaisen kadunpätkän asfaltoimiseen meni neljä päivää.
Löydettyämme hostellin Siijerin eno halusi ehdottomasti kantaa rinkkamme ylös saakka, ja kieltäytyi ottamasta vastaan maksuja ja kiitoksia. Melkoisen ystävällistä porukkaa nämä mongolit!
Hostelli oli nuhruinen ja vino, mutta toimiva, vaikkakaan lämmintä vettä ei suihkusta tullut, joten kauan odotettu kokovartalopesu jäi melko hyiseksi kokemukseksi (mitä nyt meistä lähtevä vesi oli mustan-ruskeaa, tämän takia sitä ihmiset siis suihkussa käyvät..). Melkein heti saavuttuamme alkoikin sitten päätäkiristävä viisumirumba, koska totesimme seuraavan suoran yhteyden Pekingiin lähtevän liian myöhään ottaen huomioon viisipäiväisen oleskeluoikeutemme. Seuraavana päivänä lähdimme selvittämään viisumiongelmaamme “immigration officeen”, jossa saimme kuulla, että mongoliassa suomen lähetystön myöntämä transit-viisumi (transit viisumi on normaalisti tarkoitettu vain maan läpi matkustamiseen, mutta suomen lähetystö kauppaa sitä mongoliaan oleskeluoikeutena) on laiton. Meidän siis pitäisi maksaa rajalla sakkoja tai poistua maasta viimeistään 27. päivä, eikä viisumiimme ollut myönnettävissä jatkoa. (Netistä löysimme joidenkin suomalaisten blogin, joilla oli ollut Mongoliassa sama ongelma ja olivat vielä kaiken kukkuraksi olleet mongoliassa kaksi viikkoa ennen meitä, vieläpä samassa hostellissa!) Aikamme koluttuamme kaupunkia junalippuja metsästämässä, stressattuamme ja riideltyämme, saimme liput 26. päivä lähtevään paikallisjunaan Zamiin-Üüd´iin, joka on Mongolian ja Kiinan välinen rajakaupunki. Sitten oli vielä jäljellä kaksi päivää Ulan-Batorissa, joten ei muuta kuin hoplaa autoon ja auton nokan suunta Terelj´in erämaahan nomadileirille. (Lippu- ja viisumiasioita hoitaessa tuli melkein koko Ulan-Bator käveltyä ympäri, joten kaupunkia olimme nähneet tarpeeksi). Matkakavereiksemme saimme brasilialais-italialaisen Fabion ja alankomaalais-britannialaisen Cemalin.
Erämaa oli melkoisen kaunista katseltavaa, vuorien ympäröimä avara laakso keskellä hiljaisuutta. Heti saavuttuamme saimme komennuksen hevosen selkään, eikä siinä sitten muu auttanut, vaikka Teroa ensikertalaisena hieman jännitti. (Ja täällähän ei tosiaan mistään “talutusratsastuksista” tai kypäristä ole koskaan kuultukaan..) Kohta paikalle saapuikin nuori poika neljän pienen konin kanssa (vastaavat suomessa keskikokoisia poneja). Poika jakoi hevoset meille melko epäloogisin perustein, koska Tero “isoimpana” sai toiseksi pienimmän hevosen ja Cemal pienenä miehenä sai kaikista isoimman hevosen. Vaikka “isosta” nyt ei näiden hevosten kohdalla voi pahemmin puhua, suomessa edes Piaa ei laitettaisi näin pienen hevosen selkään, täällä sinne istutetaan ties kuinka isoja korstoja. Sitkeitä heposia!
Pia sai sinisilmäisen pienen söpöläisen, mutta aikamme ratsastettuamme alkoi näyttämään siltä, että reppanalla taisi olla vähän ongelmia näkönsä kanssa, koska hepo kompasteli pienimmissäkin kuopissa. Yhdessä ryteikössä sitten mentiinkin jo polvilleen ja oli kaatuminen tosi lähellä. Siinä kyllä oli hyötyä vanhasta ratsastuskokemuksesta! Mongolipoika kävi jopa kehaisemassa, että oli hyvin hoidettu tilanne. Sepäs oli mukava kuulla, koska nämä tyypit syntyvät hevosen selkään ja taidot ovat sen mukaiset.
Muuten ratsastaminen oli todella hauskaa. Terokin oli alun jännityksestä huolimatta pelkkää hymyä, kun pääsi ensimmäisen kerran laukkaamaan hevosella keskellä aroa tuulen humistessa korvissa. Mongolialaiset hevoset vain eivät ole yhtä tottelevaisia kuin kotimaiset, ja niitä ohjataankin eksoottisilla “thuu”- ja “hooooijja”-huudoilla, mitä ne eivät kuitenkaan meidän suustamme kuultuina todellakaan totelleet. Kesken ratsastamisen Cemalin hevonen kaiken kukkuraksi päätti alkaa loikoilemaan ja laskeutui maaahan makaamaan hölmistynyt Cemal selässään. Kaikilla muilla ainakin oli tosi hauskaa, Cemalilla ei niinkään.
Ratsastamisen päätteeksi Pian hepo tuhisteli turvallaan Pian nenää ja laittoi päänsä kainaloon, Pia taisi löytää uuden kaverin! (Ja päätti entistä pontevammin, että jonain päivänä vielä se oma hevonen on saatava!)
Ratsastamisen jälkeen kävimme vaeltelemassa vuorilla, ylhäältä alas laaksoon oli huikeat näkoalat. Illalla tehtiin joukolla puita jurtan kamiinaan ja loppuilta pelattiin Unoa ja juotiin vähän vodkaa.(Noin kymmenvuotias mongolipoika näytti aikamiehille, kuinka puita sahataan ja pilkotaan. Taisi olla poikien miehisyys vähän koetuksella! Oli huikeaa nähdä, kuinka omatoimisia ja iloisia nämä maaseudun lapset täällä ovat, valtava ero verrattuna pleikkaria pelaaviin suomalaispentuihin, jotka valittavat jos joutuvat kävelemään pidemmän matkan kuin kymmenen metriä. Tuli ihan sellainen olo, että niinpä, tuollaisiahan lasten kuuluu olla, eikä kalpeita ja vanuvia valittajia. Jännä, miten sitä tottuukin kaikkeen, mikä ei välttämättä sitten loppujen lopuksi ole ihan normaalia.)
Vaikka nämä turisteille myytävät reissut ovatkin juuri sitä itseään, eli turisteille myytäviä reissuja, jäi koko jutusta ihan hyvä mieli. Savuisten kaupunkien jälkeen erämaan puhdas ilma ja hiljaisuus olivat balsamia sielulle. Tulipa illalla nähtyä myös koko linnunrata tähtisumuineen! Milloin viimeksi? Ei kai koskaan. Myöhemmin tapasimme erään ranskalaisen tytön, joka oli viettänyt kaksi kuukautta nomadien kanssa erämaassa. Hän oli kuulema vain tehnyt “kävelyreissun maaseudulle” ja heti oli löytynyt joku, joka halusi kutsua luokseen asumaan. Tyttö oli autellut kotitöissä ruokansa eteen ja ratsastellut miesten kanssa aroilla, täysin ilmaiseksi. Täytyypä varmaan kokeilla tätä seuraavan kerran! (Ainiin, ja jos täältä haluaa ostaa hevosen, niin hintaa sille tulee jotakuinkin sata dollaria, eli noin seitsemän-kahdeksankymmentä euroa...) Keskiviikkona sitten suunnattiinkin takaisin ruuhkaiseen kaupunkiin ja istuttiin puolisen tuntia liikennejumissa, koska sattuipa olemaan Medvedev juuri valtiovierailulla ja siitä syystä katu kiinni. Pääsimme kuitenkin ajoissa hostellille ja suihkun kautta lähdimme kohti rautatieasemaa.
Mongoliasta jäi hyvä mieli. Kaikessa kaoottisuudessaan kaikki kuitenkin toimii jollain tavalla, kukaan ei pingota eikä kukaan kunnioita auktoriteetteja. Maa meidän makuumme! Jos jollakulla on ongelma, ilmestyy jostain parikymmentä englantia taitamatonta mongolia pällistelemään valmiina auttamaan tarvittaessa.
Köyhyyttä Mongoliassa on kuitenkin paljon, se näkyy hyvin vahvasti kaupunkikuvassa. Turistejakin on yllättävän paljon, mikä näkyy sekin hyvin vahvasti kaupunkinkuvassa, tämä oli meille itse asiassa pienoinen yllätys. Köyhyydestä ja turisteista johtuen on kaupungissa voimassa eräänlainen “ulkonaliikkumiskielto” keskiyön jälkeen, koska silloin kukaan ei voi mennä takuuseen turvallisuudesta. Me emme pahemmin iltaisin jaksaneet missään liikkuakaan, mutta liikkumalla vain siellä missä muutkin paikalliset, on ihan varmasti yölläkin turvassa.
Hauskoja yksityiskohtia Ulan-Batorissa: jokaisessa kadunkulmassa istuu joku myymässä pienellä myyntipöydällä lankapuheluja, tikkaria ja tupakkaa. Mitä sitä ihminen muuta tarvitseekaan! Tuotteiden etiketeissä lukee kaikkia “hienolta kuulostavia” englanninkielisiä kuvauksia, kuten erään vesipullon kyljessä komeileva myyntilause: “Much deepest fresh”. Jos pyytää esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa jotain neuvoa tai palvelusta, sanovat mongolialaiset aina “in ten minutes”, mikä voi tarkoittaa mitä vain välillä yhden minuutin päästä – ei koskaan.
Hauskaa oli muuten myös mongolian rajalle saapuminen venäjältä, sillä mongolian rajaviranomaisilla oli käynnissä rajan avaamisen 60-vuotisjuhlat. Pitkään aikaan ei junaan kuulunut yhtään viranomaista ja aikamme seurasimmekin auton lavalle kyhättyä karaokebändiä, joka hoilasi kännisen epävireisesti jotain kansallislaulua. Sitten joku äkkäsi asemalaiturille saapuneen junan ja johan tuli tyypeille kiire. Sitä seurasi ehkä mieleenpainuvin hytti- ja passintarkastus, koska kaikki rajaviranomaiset olivat TODELLA pahassa pierussa. (Meidän hyttiin tuli joku äijä, jonka ilmeisesti piti leimata maahantulokortit, mutta joka huojuen alkoikin tekemään hyttitarkastusta ja mukamas hyvin tiukkaan ja uskottavaan sävyyn halusi selvittää roskapussimme sisällön. Siinä sitten esittelimme tyhjiä vesipulloja ja nuudelipakkauksia ja yritimme pidätellä naurua..)
ERITYISEN mieleenpainuvaa oli kuitenkin Mongolian ja Kiinan välisen rajan ylitys. Juna Ulan-Batorista Zamiin-Üüdiin saapui seitsemän aikaan aamulla. Junasta ulos päästyämme tulikin jo aurinkolaisella ja hands free-korvanapilla varustettu, purkkaa jauhava mongolimies vastaan.
– Going to China?
– Yes. How much?
– 50 yens.
– Ok.
– Come, come, hurry!
Pia tietenkin lompsi kaikessa rauhassa eteenpäin, koska ei ymmärtänyt miksi äijä niin hoputti. Lopulta ukolta meni vähän hermo ja Piaankin tuli vauhtia, kun mieheltä irtosi parit ärräpäät. Kiireellä hypättiin erittäin lommoisen ja kuhmuraisen jeepin kyytiin (mikä vaikutti tosi lupaavalta, irronneita osia oli köytetty ja teipattu kiinni autoon ja kaikki kahvat olivat irronneet) ja pian ukko hommasi sinne myös pari kiinalaista, sitten ei muuta kuin menoksi. Äijä hurjasteli kauheaa kyytiä muutaman kymmenen metrin päähän valtavan pitkän jeeppijonon jatkoksi.
Jeeppijonossa on omat säännöt: aina kun jono liikahtaa, kaikki ajavat hetimiten ihan kiinni edellä ajavan perään, koska muuten jonon häntäpäässä olevat yrittävät ohittaa ja tunkea autollaan väliin. Joskus tätä estetään myös sillä, että sidotaan kahden jeepin väliin köysi. Samalla jälkimmäisen jeepin kuljettaja voi rauhassa juoruta rööki huulessa tien varressa, sillä auto raahautuu kätevästi etummaisen perässä. Jos ja kun jeeppi tuon tuosta on vähällä luisua ojaan, hoitavat matkustajat luonnollisesti ohjaamispuolen. Rajaviranomaiset yrittävät hillitä kaahailua jakamalla kuskeille vuoronumeroja ja estämällä ohittelun, mutta kukaan ei kuuntele heitä pätkääkään ja vuoronumeroissakin huijataan näyttämällä lapuskasta vain kääntöpuoli kun joku numeroa kysyy. Ohittelemalla ja huijaamalla kuskimme sai meidät jonossa noin kolmisenkymmentä paikkaa edemmäs, ei paha! Äijä oli melkoisen pahansisuinen ja kärttyinen, mutta lämpeni vähän kun Pia tarjosi suolapähkinöitä.
Mielenkiintoisen jeeppireissusta teki myös se, että vessoja ei tietenkään ollut muualla kuin hiekka-aron kitukasvuisten puskien takana, ja Pian maha se alkoi taas muistutella ailahtelevasta luonteestaan. Siinä sitten oli käytävä kakkimassa autojonon vieressä rutikuivan “puskan” takana. Kaikkea sitä, mutta täällä ei hätä lue lakia tai muitakaan sopivaisuussääntöjä. (Kävivätpä siellä puskien takana kaikki muutkin).
Vaikka yhteistä kieltä ei ollut kellään ja kaikki olivat täysin ventovieraita toisilleen, pitivät kaikki kuitenkin toisistaan huolta (että kukaan ei jää autosta, jne.) ja auttoivat keinolla jos toisella vieraskielisten lomakkeiden täyttämisessä (me autoimme kiinalaisia englanninkielisten kanssa ja he meitä kiinan-ja mongoliankielisten kanssa). Välillä joku törmäsi jeepillään meidän jeeppiin sivusta tai takaa, jolloin kaikki pitivät toisiaan kädestä tai muuten tukivat, ettei kukaan lentele autossa mukkelismakkelis. Melkoista kyytiä, vaikkakin loppujen lopuksi tosi hauskaa!
Rajaa lähestyttäessä autoon hyppäsi lisää porukkaa ja loppujen lopuksi jeepissä oli yhdessä vaiheessa yhteensä 10 ihmistä päällekkäin ja sivuttain ja väärinpäin, 7 takapenkillä ja 3 edessä. Täytyyhän jeeppikuskin elantonsa tienata!
Rajavelvollisuudet hoidettiin kiireellä ja tohinassa, kukaan ei tiennyt missä pitäisi jonottaa ja mikä lappu antaa minnekin. Mongolian rajalta hypättiin takaisin jeepin kyytiin ja kiireellä kaahattiin Kiinan rajalle, jossa käytiin läpi sama lappu- ja jonotusrumba, plus että ulkomaalaisina jouduimme täyttämään sikainfluenssa-kyselyn ja täti mittasi meiltä kuumeen.
Kiinan rajalla meni em. syistä kauemmin, joten olimme melko varmoja, että kiireinen ja äksy kuskimme on lähtenyt ja jättänyt meidät sinne, mukanaan takakonttiin unohtunut pussi vesineen ja eväineen. Mutta siellähän äijä meitä odotti, turhaan epäilimme. Pari (heidän bussinsa oli lähtenyt ilman heitä) ranskalaista hyppäsi jeeppiin mukaan ja sitten huristelimmekin jo Kiinan puolella kohti Erlianin bussiasemaa.
Melkoinen kokemus, mutta kannatti ehdottomasti kokea. Tuli myös halvemmaksi kuin suora juna Mongoliasta Kiinaan, vaikkakaan tietenkään ei ollut yhtä mukavaa ja kätevää. Mutta tähän menoon verrattuna juna olisi ollut tylsä, näköjään kannattaa vähän seikkailla.
Sitten oltiinkin Kiinassa, ja maan vaihtumisen huomasi kyllä jo rajan tuntumassa. Siitä lisää seuraavassa!
Otsikon lainaus on nomadileirimme pääjehun suusta, hänen esitellessään meille huonolla englannilla päivän aikataulua. Tlewl siis tarkoittaa kahtatoista, eli twelve. Sitä on hankala kuvailla, miten hassulta tuo tlewl ukkelin suusta kuulosti!
Ulan-Batorin rautatieasemalle saavuimme melkoisen pyörällä päästämme. Viisipäiväinen junamatka jätti tasapainoaistiin melkoisen pyörteisen olotilan, joten Ulan-Bator kaikessa kaoottisuudessaan tuntui ensinäkemältä todella vaikealta käsittää ja hahmottaa. Maa keinui ja heilui, Ulan-Bator hurisi ja pörisi.
Asemalla pyöri hostellien edustajia käyntikortteineen, eikä aikaakaan kun kourassa oli jo kaksi lupaavanoloisen hostellin korttia, niistä sitten valitsemaan. Siijer enoineen kaappasi meidät matkaansa, koska he halusivat ehdottomasti viedä meidät hostellillemme. Sitten yhtäkkiä istuttiin hyvin mongolialaisessa jeepissä matkalla halki kaoottisen kaupungin kaaoottisen liikenteen, Siijerin enon väistellessä ja kaarrellessa ja tottuneesti hoidellessa muutaman sellaisen tilanteen, joita Suomessa kutsuttaisiin “läheltä piti”-tilanteiksi, Mongoliassa vain normaaliksi liikenteeksi. Liikennesääntöjä Mongoliassa ei ole, yhdestä kaistasta voi tehdä kolme, miksei neljäkin kaistaa ja välillä kaistojen kulkusuuntakin saattaa vaihtua kesken ajon, kun joku huristelee vastaan. Autoja löytyy sekä vasemmanpuoleisina että oikeanpuoleisina, yhteistä autoille on oikeastan vain niiden ruosteisuus ja lommoisuus. Jalankulkijalla on kuitenkin aina etuajo-oikeus, ja kauheaa vauhtia ajavien autojen seassa käyskenteleekin välinpitämättömiä jalankulkijoita kaikessa rauhassa.
Kaupunkina Ulan-Bator on jotenkin suloisen sekamelskainen, sillä hienojen ja uusien rakennusten vieressä on yleensä romahtamaisillaan olevia tönöjä ja peltihökkeleitä. Ulan-Batorissa oleillessamme pääkatu oli suljettu remontoimisen takia. Huvitukseksemme huomasimme, että mongolialaiset eivät tosiaankaan taida olla mitään mestarirakentajia, sillä noin parinkymmenen metrin mittaisen kadunpätkän asfaltoimiseen meni neljä päivää.
Löydettyämme hostellin Siijerin eno halusi ehdottomasti kantaa rinkkamme ylös saakka, ja kieltäytyi ottamasta vastaan maksuja ja kiitoksia. Melkoisen ystävällistä porukkaa nämä mongolit!
Hostelli oli nuhruinen ja vino, mutta toimiva, vaikkakaan lämmintä vettä ei suihkusta tullut, joten kauan odotettu kokovartalopesu jäi melko hyiseksi kokemukseksi (mitä nyt meistä lähtevä vesi oli mustan-ruskeaa, tämän takia sitä ihmiset siis suihkussa käyvät..). Melkein heti saavuttuamme alkoikin sitten päätäkiristävä viisumirumba, koska totesimme seuraavan suoran yhteyden Pekingiin lähtevän liian myöhään ottaen huomioon viisipäiväisen oleskeluoikeutemme. Seuraavana päivänä lähdimme selvittämään viisumiongelmaamme “immigration officeen”, jossa saimme kuulla, että mongoliassa suomen lähetystön myöntämä transit-viisumi (transit viisumi on normaalisti tarkoitettu vain maan läpi matkustamiseen, mutta suomen lähetystö kauppaa sitä mongoliaan oleskeluoikeutena) on laiton. Meidän siis pitäisi maksaa rajalla sakkoja tai poistua maasta viimeistään 27. päivä, eikä viisumiimme ollut myönnettävissä jatkoa. (Netistä löysimme joidenkin suomalaisten blogin, joilla oli ollut Mongoliassa sama ongelma ja olivat vielä kaiken kukkuraksi olleet mongoliassa kaksi viikkoa ennen meitä, vieläpä samassa hostellissa!) Aikamme koluttuamme kaupunkia junalippuja metsästämässä, stressattuamme ja riideltyämme, saimme liput 26. päivä lähtevään paikallisjunaan Zamiin-Üüd´iin, joka on Mongolian ja Kiinan välinen rajakaupunki. Sitten oli vielä jäljellä kaksi päivää Ulan-Batorissa, joten ei muuta kuin hoplaa autoon ja auton nokan suunta Terelj´in erämaahan nomadileirille. (Lippu- ja viisumiasioita hoitaessa tuli melkein koko Ulan-Bator käveltyä ympäri, joten kaupunkia olimme nähneet tarpeeksi). Matkakavereiksemme saimme brasilialais-italialaisen Fabion ja alankomaalais-britannialaisen Cemalin.
Erämaa oli melkoisen kaunista katseltavaa, vuorien ympäröimä avara laakso keskellä hiljaisuutta. Heti saavuttuamme saimme komennuksen hevosen selkään, eikä siinä sitten muu auttanut, vaikka Teroa ensikertalaisena hieman jännitti. (Ja täällähän ei tosiaan mistään “talutusratsastuksista” tai kypäristä ole koskaan kuultukaan..) Kohta paikalle saapuikin nuori poika neljän pienen konin kanssa (vastaavat suomessa keskikokoisia poneja). Poika jakoi hevoset meille melko epäloogisin perustein, koska Tero “isoimpana” sai toiseksi pienimmän hevosen ja Cemal pienenä miehenä sai kaikista isoimman hevosen. Vaikka “isosta” nyt ei näiden hevosten kohdalla voi pahemmin puhua, suomessa edes Piaa ei laitettaisi näin pienen hevosen selkään, täällä sinne istutetaan ties kuinka isoja korstoja. Sitkeitä heposia!
Pia sai sinisilmäisen pienen söpöläisen, mutta aikamme ratsastettuamme alkoi näyttämään siltä, että reppanalla taisi olla vähän ongelmia näkönsä kanssa, koska hepo kompasteli pienimmissäkin kuopissa. Yhdessä ryteikössä sitten mentiinkin jo polvilleen ja oli kaatuminen tosi lähellä. Siinä kyllä oli hyötyä vanhasta ratsastuskokemuksesta! Mongolipoika kävi jopa kehaisemassa, että oli hyvin hoidettu tilanne. Sepäs oli mukava kuulla, koska nämä tyypit syntyvät hevosen selkään ja taidot ovat sen mukaiset.
Muuten ratsastaminen oli todella hauskaa. Terokin oli alun jännityksestä huolimatta pelkkää hymyä, kun pääsi ensimmäisen kerran laukkaamaan hevosella keskellä aroa tuulen humistessa korvissa. Mongolialaiset hevoset vain eivät ole yhtä tottelevaisia kuin kotimaiset, ja niitä ohjataankin eksoottisilla “thuu”- ja “hooooijja”-huudoilla, mitä ne eivät kuitenkaan meidän suustamme kuultuina todellakaan totelleet. Kesken ratsastamisen Cemalin hevonen kaiken kukkuraksi päätti alkaa loikoilemaan ja laskeutui maaahan makaamaan hölmistynyt Cemal selässään. Kaikilla muilla ainakin oli tosi hauskaa, Cemalilla ei niinkään.
Ratsastamisen päätteeksi Pian hepo tuhisteli turvallaan Pian nenää ja laittoi päänsä kainaloon, Pia taisi löytää uuden kaverin! (Ja päätti entistä pontevammin, että jonain päivänä vielä se oma hevonen on saatava!)
Ratsastamisen jälkeen kävimme vaeltelemassa vuorilla, ylhäältä alas laaksoon oli huikeat näkoalat. Illalla tehtiin joukolla puita jurtan kamiinaan ja loppuilta pelattiin Unoa ja juotiin vähän vodkaa.(Noin kymmenvuotias mongolipoika näytti aikamiehille, kuinka puita sahataan ja pilkotaan. Taisi olla poikien miehisyys vähän koetuksella! Oli huikeaa nähdä, kuinka omatoimisia ja iloisia nämä maaseudun lapset täällä ovat, valtava ero verrattuna pleikkaria pelaaviin suomalaispentuihin, jotka valittavat jos joutuvat kävelemään pidemmän matkan kuin kymmenen metriä. Tuli ihan sellainen olo, että niinpä, tuollaisiahan lasten kuuluu olla, eikä kalpeita ja vanuvia valittajia. Jännä, miten sitä tottuukin kaikkeen, mikä ei välttämättä sitten loppujen lopuksi ole ihan normaalia.)
Vaikka nämä turisteille myytävät reissut ovatkin juuri sitä itseään, eli turisteille myytäviä reissuja, jäi koko jutusta ihan hyvä mieli. Savuisten kaupunkien jälkeen erämaan puhdas ilma ja hiljaisuus olivat balsamia sielulle. Tulipa illalla nähtyä myös koko linnunrata tähtisumuineen! Milloin viimeksi? Ei kai koskaan. Myöhemmin tapasimme erään ranskalaisen tytön, joka oli viettänyt kaksi kuukautta nomadien kanssa erämaassa. Hän oli kuulema vain tehnyt “kävelyreissun maaseudulle” ja heti oli löytynyt joku, joka halusi kutsua luokseen asumaan. Tyttö oli autellut kotitöissä ruokansa eteen ja ratsastellut miesten kanssa aroilla, täysin ilmaiseksi. Täytyypä varmaan kokeilla tätä seuraavan kerran! (Ainiin, ja jos täältä haluaa ostaa hevosen, niin hintaa sille tulee jotakuinkin sata dollaria, eli noin seitsemän-kahdeksankymmentä euroa...) Keskiviikkona sitten suunnattiinkin takaisin ruuhkaiseen kaupunkiin ja istuttiin puolisen tuntia liikennejumissa, koska sattuipa olemaan Medvedev juuri valtiovierailulla ja siitä syystä katu kiinni. Pääsimme kuitenkin ajoissa hostellille ja suihkun kautta lähdimme kohti rautatieasemaa.
Mongoliasta jäi hyvä mieli. Kaikessa kaoottisuudessaan kaikki kuitenkin toimii jollain tavalla, kukaan ei pingota eikä kukaan kunnioita auktoriteetteja. Maa meidän makuumme! Jos jollakulla on ongelma, ilmestyy jostain parikymmentä englantia taitamatonta mongolia pällistelemään valmiina auttamaan tarvittaessa.
Köyhyyttä Mongoliassa on kuitenkin paljon, se näkyy hyvin vahvasti kaupunkikuvassa. Turistejakin on yllättävän paljon, mikä näkyy sekin hyvin vahvasti kaupunkinkuvassa, tämä oli meille itse asiassa pienoinen yllätys. Köyhyydestä ja turisteista johtuen on kaupungissa voimassa eräänlainen “ulkonaliikkumiskielto” keskiyön jälkeen, koska silloin kukaan ei voi mennä takuuseen turvallisuudesta. Me emme pahemmin iltaisin jaksaneet missään liikkuakaan, mutta liikkumalla vain siellä missä muutkin paikalliset, on ihan varmasti yölläkin turvassa.
Hauskoja yksityiskohtia Ulan-Batorissa: jokaisessa kadunkulmassa istuu joku myymässä pienellä myyntipöydällä lankapuheluja, tikkaria ja tupakkaa. Mitä sitä ihminen muuta tarvitseekaan! Tuotteiden etiketeissä lukee kaikkia “hienolta kuulostavia” englanninkielisiä kuvauksia, kuten erään vesipullon kyljessä komeileva myyntilause: “Much deepest fresh”. Jos pyytää esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa jotain neuvoa tai palvelusta, sanovat mongolialaiset aina “in ten minutes”, mikä voi tarkoittaa mitä vain välillä yhden minuutin päästä – ei koskaan.
Hauskaa oli muuten myös mongolian rajalle saapuminen venäjältä, sillä mongolian rajaviranomaisilla oli käynnissä rajan avaamisen 60-vuotisjuhlat. Pitkään aikaan ei junaan kuulunut yhtään viranomaista ja aikamme seurasimmekin auton lavalle kyhättyä karaokebändiä, joka hoilasi kännisen epävireisesti jotain kansallislaulua. Sitten joku äkkäsi asemalaiturille saapuneen junan ja johan tuli tyypeille kiire. Sitä seurasi ehkä mieleenpainuvin hytti- ja passintarkastus, koska kaikki rajaviranomaiset olivat TODELLA pahassa pierussa. (Meidän hyttiin tuli joku äijä, jonka ilmeisesti piti leimata maahantulokortit, mutta joka huojuen alkoikin tekemään hyttitarkastusta ja mukamas hyvin tiukkaan ja uskottavaan sävyyn halusi selvittää roskapussimme sisällön. Siinä sitten esittelimme tyhjiä vesipulloja ja nuudelipakkauksia ja yritimme pidätellä naurua..)
ERITYISEN mieleenpainuvaa oli kuitenkin Mongolian ja Kiinan välisen rajan ylitys. Juna Ulan-Batorista Zamiin-Üüdiin saapui seitsemän aikaan aamulla. Junasta ulos päästyämme tulikin jo aurinkolaisella ja hands free-korvanapilla varustettu, purkkaa jauhava mongolimies vastaan.
– Going to China?
– Yes. How much?
– 50 yens.
– Ok.
– Come, come, hurry!
Pia tietenkin lompsi kaikessa rauhassa eteenpäin, koska ei ymmärtänyt miksi äijä niin hoputti. Lopulta ukolta meni vähän hermo ja Piaankin tuli vauhtia, kun mieheltä irtosi parit ärräpäät. Kiireellä hypättiin erittäin lommoisen ja kuhmuraisen jeepin kyytiin (mikä vaikutti tosi lupaavalta, irronneita osia oli köytetty ja teipattu kiinni autoon ja kaikki kahvat olivat irronneet) ja pian ukko hommasi sinne myös pari kiinalaista, sitten ei muuta kuin menoksi. Äijä hurjasteli kauheaa kyytiä muutaman kymmenen metrin päähän valtavan pitkän jeeppijonon jatkoksi.
Jeeppijonossa on omat säännöt: aina kun jono liikahtaa, kaikki ajavat hetimiten ihan kiinni edellä ajavan perään, koska muuten jonon häntäpäässä olevat yrittävät ohittaa ja tunkea autollaan väliin. Joskus tätä estetään myös sillä, että sidotaan kahden jeepin väliin köysi. Samalla jälkimmäisen jeepin kuljettaja voi rauhassa juoruta rööki huulessa tien varressa, sillä auto raahautuu kätevästi etummaisen perässä. Jos ja kun jeeppi tuon tuosta on vähällä luisua ojaan, hoitavat matkustajat luonnollisesti ohjaamispuolen. Rajaviranomaiset yrittävät hillitä kaahailua jakamalla kuskeille vuoronumeroja ja estämällä ohittelun, mutta kukaan ei kuuntele heitä pätkääkään ja vuoronumeroissakin huijataan näyttämällä lapuskasta vain kääntöpuoli kun joku numeroa kysyy. Ohittelemalla ja huijaamalla kuskimme sai meidät jonossa noin kolmisenkymmentä paikkaa edemmäs, ei paha! Äijä oli melkoisen pahansisuinen ja kärttyinen, mutta lämpeni vähän kun Pia tarjosi suolapähkinöitä.
Mielenkiintoisen jeeppireissusta teki myös se, että vessoja ei tietenkään ollut muualla kuin hiekka-aron kitukasvuisten puskien takana, ja Pian maha se alkoi taas muistutella ailahtelevasta luonteestaan. Siinä sitten oli käytävä kakkimassa autojonon vieressä rutikuivan “puskan” takana. Kaikkea sitä, mutta täällä ei hätä lue lakia tai muitakaan sopivaisuussääntöjä. (Kävivätpä siellä puskien takana kaikki muutkin).
Vaikka yhteistä kieltä ei ollut kellään ja kaikki olivat täysin ventovieraita toisilleen, pitivät kaikki kuitenkin toisistaan huolta (että kukaan ei jää autosta, jne.) ja auttoivat keinolla jos toisella vieraskielisten lomakkeiden täyttämisessä (me autoimme kiinalaisia englanninkielisten kanssa ja he meitä kiinan-ja mongoliankielisten kanssa). Välillä joku törmäsi jeepillään meidän jeeppiin sivusta tai takaa, jolloin kaikki pitivät toisiaan kädestä tai muuten tukivat, ettei kukaan lentele autossa mukkelismakkelis. Melkoista kyytiä, vaikkakin loppujen lopuksi tosi hauskaa!
Rajaa lähestyttäessä autoon hyppäsi lisää porukkaa ja loppujen lopuksi jeepissä oli yhdessä vaiheessa yhteensä 10 ihmistä päällekkäin ja sivuttain ja väärinpäin, 7 takapenkillä ja 3 edessä. Täytyyhän jeeppikuskin elantonsa tienata!
Rajavelvollisuudet hoidettiin kiireellä ja tohinassa, kukaan ei tiennyt missä pitäisi jonottaa ja mikä lappu antaa minnekin. Mongolian rajalta hypättiin takaisin jeepin kyytiin ja kiireellä kaahattiin Kiinan rajalle, jossa käytiin läpi sama lappu- ja jonotusrumba, plus että ulkomaalaisina jouduimme täyttämään sikainfluenssa-kyselyn ja täti mittasi meiltä kuumeen.
Kiinan rajalla meni em. syistä kauemmin, joten olimme melko varmoja, että kiireinen ja äksy kuskimme on lähtenyt ja jättänyt meidät sinne, mukanaan takakonttiin unohtunut pussi vesineen ja eväineen. Mutta siellähän äijä meitä odotti, turhaan epäilimme. Pari (heidän bussinsa oli lähtenyt ilman heitä) ranskalaista hyppäsi jeeppiin mukaan ja sitten huristelimmekin jo Kiinan puolella kohti Erlianin bussiasemaa.
Melkoinen kokemus, mutta kannatti ehdottomasti kokea. Tuli myös halvemmaksi kuin suora juna Mongoliasta Kiinaan, vaikkakaan tietenkään ei ollut yhtä mukavaa ja kätevää. Mutta tähän menoon verrattuna juna olisi ollut tylsä, näköjään kannattaa vähän seikkailla.
Sitten oltiinkin Kiinassa, ja maan vaihtumisen huomasi kyllä jo rajan tuntumassa. Siitä lisää seuraavassa!
Otsikon lainaus on nomadileirimme pääjehun suusta, hänen esitellessään meille huonolla englannilla päivän aikataulua. Tlewl siis tarkoittaa kahtatoista, eli twelve. Sitä on hankala kuvailla, miten hassulta tuo tlewl ukkelin suusta kuulosti!
"Do you happen to have a washing machine?" (Helsinki-Pietari-Moskova-Siperianjuna / 17.-22.8.2009)
Klikkaa otsikkoa, nae kuvat!
Matkallelähtöä edeltävänä päivänä istuimme vielä helsingin Mehiläisessä jännittämässä, mitä lääkäri sanoo Teron jalasta, joka oli jo kauttaaltaan kipeä ja tulehtunut. Haavasta oli päässyt jokin pöpö sisään, ja se oli edennyt aina nivusen imusolmukkeisiin saakka aiheuttaen kipua koko jalan mitalta. Lääkäri kuitenkin vain poisti tikit ja määräsi vahvan antibioottikuurin, joten ei muuta kuin hoplaa ja matkaan!
Maanantaiaamuna VR:n junassa Pietariin ei vielä ollut matkan tunnelmaa, joten aamu sujui melko kotimaisissa ja unisissa merkeissä. Venäjän rajalla alkoi kuitenkin tapahtua, sillä venäläinen muoti alkoi näkyä jo rajatätien lookissa: kaikilla oli suuret rayban-tyyliset aurinkolasit, jotka olivat vain puoliväliin saakka tummennetut. Lookkiin kuului myös kulahtanut kasaripermanentti. Yhdessä venäläisten univormujen kanssa kokonaisuus oli lähes täydellinen. Tädit olivat myös hyvin tiukkoja:
– Immigration card!
– I don't have it. (Joku reppana heräsi kesken rajamuodollisuuksien)
– If you no have immigration card, you go to the car number 8! (täti sai kasivaunun kuulostamaan keskitysleiriltä, mutta myöhemmin huomasimme, että venäläiset asiakaspalvelijat tulliviranomaisista puhumattakaan saavat kaiken vaikuttamaan hyvinhyvin vakavalta...tässäkin tapauksessa piti ilmeisesti vain hakea uusi maahantulokortti kasivaunusta)
Rajan ylitettyämme emme siirtyneet vain toiseen maahan, vaan myös toiseen aikaan. Kaikki rakennukset Venäjällä (no ehkä Pietarin ja Moskovan keskustaa lukuunottamatta) tuntuvat olevan peräisin korkeintaan neuvostoajoilta. Kaikki on hyvinhyvin rapistunutta ja ankeata. Kaupungit myös muistuttavat toisiaan hyvin paljon, paikoin jopa niin, että asemarakennukset ja asemaa ympäröivät rakennukset ovat tismalleen samanlaisia. (Edetessämme Venäjän halki lakkasimme hyvin pian harmittelemasta sitä, että vierailumme Irkutskiin peruuntui viime tipassa, kun on nähnyt peräkkäin 20 samanlaista kaupunkia, ei enää tunne mielenkiintoa pysähtyä niistä yhessäkään..)
Pietarissa saimme todellisen herätyksen matkailuun venäjällä: kukaan ei puhu englantia, eikä yhtäkään karttaa tai opastetta ole käännetty englanniksi tai millekään muullekaan kielelle. Lisäksi eri junalipuille on kaikille eri myyntipisteet, joten harhailimme Pietarissa (tietenkin alkoi sataa kaatamalla) aikamme etsimässä oikeata rautatieasemaa ja oikeata myyntipistettä. (Plus tämän lisäksi viisumin rekisteröintipistettä, järjetön vaiva toimenpiteen vuoksi, jonka havaitsimme hyvin pian mahdollisimman turhaksi..) Kun vihdoin ja viimein viisumit oli rekisteröity ja lippu Moskovan junaan elekielen ja venäjäksi kirjoitettujen lappujen avulla ostettu, olimme melkoisen puhki. Junassa taas oli hankala nukkua, koska alapunkilla oli kaksi venäläistä ukkoa, jotka rupattelivat ja joivat kaljaa. Lisäksi haisimme kuolleilta kissoilta, koko päivän vaeltelu Pietarissa näkyi, tuntui ja haisi.
Moskova oli taas astetta suurempi haaste, mutta nyt olimme jo tottuneet siihen, että englanniksi on ihan turha yrittää asioida missään. Hetken harhailun jälkeen (lipunmyyntikassoja on varmaan kymmeniä ja pitää löytää juuri se oikea saadakseen haluamansa lipun..) löysimme kansainvälisten lippujen myyntipisteen ja oikeat liputkin: kaksi lippua illalla lähtevään junaan Ulan-Batoriin! Alkumatkan sekoilujen ja harhailujen jälkeen alkoi helpottaa, koska luvassa oli monta päivää lepoa ja hauskanpitoa. (Muuten: matkailutoimistot, hotellit ja hostellit ostavat nämä pitkän matkan junat täyteen, koska haluavat myydä liput kalliimmalla hinnalla niitä tarvitseville turisteille. Itsekin voi lipun näemmä ostaa, mutta en tiedä paljonko tuuria meillä oli matkassa kun saimme liput vielä saman päivän junaan. Ei kannata kuitenkaan luottaa näihin “itse lippujen ostaminen on mahdotonta, joten anna hotellisi tehdä se”-väitteisiin, koska näin joutuu useimmiten maksamaan noin kaksinkertaisen hinnan.) Hintaa lipuille välille Moskova- Ulan-Bator tuli 230e/kpl. Esimerkki erään matkatoimiston hinnasta: 490e/kpl.
Loppupäivän kävelimme (lue: harhailimme ilman karttaa, koska kaikki kartat ovat venäjäksi. Emme kuitenkaan eksyneet kuin kerran) ympäri Moskovaa etsimässä kauppaa ja ravintolaa. Erään kuppilan pihassa oli mainos halvasta kaljasta ja eiköhän Teron vainu vienyt meidät sinne. Sisällä huomasimme, että olimme jossain superkalliissa trendipubissa, jossa bisnesmiehet ja – naiset tyylikkäissä puvuissaan siemailivat drinkkejä. Siellä sitten istuimme paskaisissa vaatteissamme kainalot kissanpissalta haisten ja joimme vaivaantuneina kallista kaljaa ja erittäin kallista kahden desilitran pulloa coca-colaa. Ei pidä koskaan luottaa venäläisiin kaljamainoksiin. “Mutta ei se mitään”, tokaisi Pia. “Täällä meitä ei tunne kukaan, joten voimme ihan hyvin lakata olemasta omia itsejämme ja olla kuin ketkä tahansa suomalaiset dorkat maailmalla!”
Muuten Moskova oli aika “kuumottava” paikka siihen saakka, kun olimme ilmeisiä turisteja (rinkat selässä). Aseman tuntumassa hilluu kaikenlaista jengiä, joistakin näkee jo kauas että on pahat mielessä. Veimme rinkat aseman (hyvin epäilyttävään, mutta koska paikallisetkin veivät sinne kamansa, niin veimme mekin) tavarasäilytykseen, jonka jälkeen kuumotus hieman helpotti. Tämän jälkeen meitä luultiin monesti paikallisiksi (tulivat tietä kysymään, haha, mitä ironiaa), joka on tietenkin etu, koska ketään ei kiinnosta köyhän näköisten paikallisten ryöstäminen. (Eikä sitä muuten miettisi, mutta ilman mitään säilytysmahdollisuutta meidän piti kantaa kaikkia kamoja, eli passeja jne mukanamme, joten emme halunneet osua väärään paikkaan väärään aikaan.)
Asemalla ja kaikkialla kuljeskelee valtavat määrät vartijoita, poliiseja ja miliisejä. Muutamilla oli rynnäkkökiväärit kainalossa, se herätti pientä pelonsekaista kunnioitusta. Pian vaihtaessa asemalla kenkiä tuli yksi miliisi kavereineen naureskelemaan siihen viereen ja (halveksien) kertomaan, kuinka suomalaiset, saksalaiset ja japanilaiset turistit ovat “mustalaisia”. Tästä päätellen reppumatkailu ei ole venäjällä kovin suuressa suosiossa. (Eivätkä miliisit meidän suosiossa..) Muuten Moskovassa on haisevaa, likaista ja saasteista. Ihmiset ovat hyvin töykeitä (joitakin paikallisia lukuunottamatta) ja kokonaisuudessaan jäi koko Venäjästä melko epämiellyttävä kuva. (Kun Pia kaiveli mustaa räkää nenästään miljoonatta kertaa ja joku lihava mafioso puristi kiskalla perseestä, oli jo korkea aika hypätä junaan!) Kun odottelimme junaa asemalla, suihkutti joku känninen idiootti sisälle pippurisumutetta. Ihmiset alkoivat yskimään ja aivastelemaan, ja meille tuli kiire kerätä kamamme ja siirtyä ulos. Teron kurkku meni tukkoon ja ääni katosi kokonaan, Pian kieltä alkoi polttelemaan. Se olikin mahtava viimeinen kokemus Moskovassa! Miliisit eivät paljoa tästä tapauksesta välittäneet, vaan lähettivät tyypin matkoihinsa. Onneksi ihan siinä aseman tuntumassa on kioski, jossa myydään tupakkaa, karkkia ja aseita, jos samaiselle tyypille tulee tylsää pippurisumutteen kanssa!
Junaan päästyämme jäivät suurkaupunkien huolet taakse ja todellinen matkanteko alkoi! Ensimmäistä kertaa kumpikin tajusi, että tässä sitä nyt mennään, kauas kotoa. Kun astuimme junaan kävimme junahenkilökunnan kanssa tällaisen keskustelun:
– Where are you from?
– Finland.
– AAA! Finlaaaaaand!
– Yes, yes.
– And where are you going?
– To Ulan-Bator, Mongolia.
– Ulaan-Baatar? Really?
– Yes. (Junahenkilökunta alkaa nauramaan)
– Zing zong zung zang Ulaan Baatar, hahhahha. Finland Ulaan Baatar, hahahahaha. (zingzongzung = jotain hauskaa kiinaksi Ulan-Batorista)
Muuten meidän vaunun henkilökunta oli vähän turhankin leppoisaa porukkaa, koska useimmiten näimme heidät juomassa kaljaa ja pelaamassa korttia. (Vessaa ei esimerkiksi siivottu kertaakaan eikä siellä koskaan ollut vessapaperia..) Aamulla he heräsivät asemille aina myöhään ja krapulaisina. Täällä päin ei suomalainen pikkutarkkuus ja säntillisyys ole kovin tunnettua!
Juna oli aluksi jo nähtävyys itsessään: junat ovat peräisin varmaan 50-60-luvulta ja junan henkilökunta kokkaa ruokansa ja lämmittää vettä avotulella junan sisällä olevissa “väliköissä”. Päivisin junat kulkevat melko leppoisaa vauhtia, mutta öisin vauhti kiihtyy hurjiin lukemiin, muutaman kerran tuli herättyä siihen kun hyppäsi sängystä ilmaan. Välillä vähän jännitti moinen vauhti verrattuna junien kuntoon (plus että junien kunto tarkastetaan väliasemilla “naputtelemalla” vasaralla rattaita ja kuuntelemalla niistä kuuluvaa ääntä), mutta juna ei hajonnut matkalla kertaakaan, samaa ei voi sanoa suomalaisista junista, varsinkaan pendoliinoista. Meidän vaunu oli melko tyhjä, mikä oli mukavaa. Eikä meidän vaunussa ollut muita suomalaisia, mikä oli mukavaa sekin, koska myöhemmin huomattiin, että muissa junavaunuissa oli niitä paljonkin. (Ei millään pahalla suomalaisille, mutta ei me tänne suomalaisia tultu tapaamaan, varsinkaan turistiryhmäläisiä..)
Meidän naapurissa asuivat ranskalainen Matéo, irlantilainen Laura ja kaksi mongolialaista poikaa Siijer (mahdoton lausua, vaikka onkin helppo kirjoittaa) ja Mona. Näiden tyyppien kanssa istuttiin monesti iltaa ja pidettiin omia “illalliskutsuja” (kaikki toivat ruuanjämänsä mukanaan ja niistä yhdisteltiin mielenkiintoisia ruokalajeja, kuten esimerkiksi Matéon syömä kaviaari-juusto-vuohenjuusto-salami-tomaatti-suolakurkku-voileipä) meidän pienessä hytissä, hauskaa oli! (Illanistujaisista puheenollen, sehän ei täällä päin maailmaa kalliiksi tule ja halvemmaksi käy mitä kauemmas mennään. Jossain päin venäjää käytiin kaljaostoksilla eräällä pienellä asemalla, Tero osti kaksi kahden litran pulloa venäläistä olutta (toinen 8% ja toinen 11%) ja kolme tupakka-askia, yhteensä niille hintaa tuli noin viisi euroa).
Alkumatkasta maisemat olivat melko suomalaisia ja kaupungit melkoisen ankeita. Venäjällä on paljon tosi ränsistyneitä maalaiskyliä, jotka ovat melkoinen vastakohta Moskovan keskustan “kasinorakennuksille” ja loistolle. Pikkuhiljaa maisemat alkoivat kuitenkin vaihtua ja välillä näki melkoisia näkymiä, kuten erään kerran (Pian ollessa kakalla) kun ajettiin laakson läpi. Junarata kulki laakson yläpuolella ja alhaalla näkyi joki, joka pujotteli laakson läpi, joen varrella vilkkui leirinuotioita. Sieltä varmaan otettu tämä blogissamme oleva kuvakin. Pia näki sitten vessasta palattuaan sitä samaa lättänää mitä aiemminkin, mutta sai sentään muilta kuulla, miten “mahtavat maisemat missasi”.
Myöhemmin Irkutskin jälkeen saavuimme Baikal-järvelle, sitä varten laitoimme herätyksen herättämään. Saavuimme järvelle juuri hyvään aikaan, eli auringon noustessa. Juna kiersi järven ja näkymät olivat kyllä melkoiset! Jäi pitkäksi aikaa satumainen olo. Siitä oli hyvä jatkaa reissua eteenpäin, koska tämä osa junamatkaa alkoi olla jo ohi. Viisi päivää kului vinhaa vauhtia ja yhtäkkiä oltiinkin sitten lähellä Mongolian rajaa.
Junamatkan aikana tuli vietettyä monia ikimuistoisia hetkiä, joita on ihan mahdoton kaikkia tänne tallentaa tai kuvissakaan välittää. Vietimme muun muassa hääpäiväämme junassa (22.elokuuta) ja juhlistimme sitä yhdessä Matéon ja Lauran kanssa syömällä “kalliisti” (muuten elimme koko junareissun leivällä, hedelmillä, purkkikalalalla, nuudeleilla ja kotitekoisilla leivoksilla, joita myivät venäläismummelit asemilla) junan ravintolavaunussa. Juuri parahiksi jossain ohitettavassa kaupungissa oli käynnissä ilotulitus. Mikäs sen sopivampaa!
Otsikon lausahdus on peräisin eräästä viettämästämme illasta junassa, kun muutaman vodkanaukun jälkeen innostuimme pelaamaan “totuutta ja tehtävää”. Matéo-raukka joutui menemään naapurihytin ovelle koputtelemaan likapyykin kanssa ja kyselemään pesukoneen perään. Matkalla sitä varmaan taantuu, koska mielestämme tuolloin moinen lapsellinen hauskanpito oli parasta pitkään aikaan!
Tälle junareissulle kannattaa kyllä lähteä ehdottomasti jok´ikisen, koska kuten aiemmin tuli todettua, hintaa ei reissulle tule lentoihin verrattuna juuri mitään ja jo matkalla kokee monenlaista. Meillä oli moneen otteeseen sellainen olo, että vaikka junamatka ei ollut vielä edes ohi, sinne halusi lähteä heti uudestaan. Mutta uudet seikkailut odottivat, joten aika aikaansa kutakin. Ulan-Batorissa sanoimme näkemiin hyvälle matkaseurallemme (näkemiin siksi, että mongolialaiset pojat jäivät myös junasta Ulan-Batorissa ja Laura sekä Matéo olivat matkalla Pekingiin) ja jäimme suut auki hämmästelemään mongolialaista menoa. Siitä seuraavassa!
Matkallelähtöä edeltävänä päivänä istuimme vielä helsingin Mehiläisessä jännittämässä, mitä lääkäri sanoo Teron jalasta, joka oli jo kauttaaltaan kipeä ja tulehtunut. Haavasta oli päässyt jokin pöpö sisään, ja se oli edennyt aina nivusen imusolmukkeisiin saakka aiheuttaen kipua koko jalan mitalta. Lääkäri kuitenkin vain poisti tikit ja määräsi vahvan antibioottikuurin, joten ei muuta kuin hoplaa ja matkaan!
Maanantaiaamuna VR:n junassa Pietariin ei vielä ollut matkan tunnelmaa, joten aamu sujui melko kotimaisissa ja unisissa merkeissä. Venäjän rajalla alkoi kuitenkin tapahtua, sillä venäläinen muoti alkoi näkyä jo rajatätien lookissa: kaikilla oli suuret rayban-tyyliset aurinkolasit, jotka olivat vain puoliväliin saakka tummennetut. Lookkiin kuului myös kulahtanut kasaripermanentti. Yhdessä venäläisten univormujen kanssa kokonaisuus oli lähes täydellinen. Tädit olivat myös hyvin tiukkoja:
– Immigration card!
– I don't have it. (Joku reppana heräsi kesken rajamuodollisuuksien)
– If you no have immigration card, you go to the car number 8! (täti sai kasivaunun kuulostamaan keskitysleiriltä, mutta myöhemmin huomasimme, että venäläiset asiakaspalvelijat tulliviranomaisista puhumattakaan saavat kaiken vaikuttamaan hyvinhyvin vakavalta...tässäkin tapauksessa piti ilmeisesti vain hakea uusi maahantulokortti kasivaunusta)
Rajan ylitettyämme emme siirtyneet vain toiseen maahan, vaan myös toiseen aikaan. Kaikki rakennukset Venäjällä (no ehkä Pietarin ja Moskovan keskustaa lukuunottamatta) tuntuvat olevan peräisin korkeintaan neuvostoajoilta. Kaikki on hyvinhyvin rapistunutta ja ankeata. Kaupungit myös muistuttavat toisiaan hyvin paljon, paikoin jopa niin, että asemarakennukset ja asemaa ympäröivät rakennukset ovat tismalleen samanlaisia. (Edetessämme Venäjän halki lakkasimme hyvin pian harmittelemasta sitä, että vierailumme Irkutskiin peruuntui viime tipassa, kun on nähnyt peräkkäin 20 samanlaista kaupunkia, ei enää tunne mielenkiintoa pysähtyä niistä yhessäkään..)
Pietarissa saimme todellisen herätyksen matkailuun venäjällä: kukaan ei puhu englantia, eikä yhtäkään karttaa tai opastetta ole käännetty englanniksi tai millekään muullekaan kielelle. Lisäksi eri junalipuille on kaikille eri myyntipisteet, joten harhailimme Pietarissa (tietenkin alkoi sataa kaatamalla) aikamme etsimässä oikeata rautatieasemaa ja oikeata myyntipistettä. (Plus tämän lisäksi viisumin rekisteröintipistettä, järjetön vaiva toimenpiteen vuoksi, jonka havaitsimme hyvin pian mahdollisimman turhaksi..) Kun vihdoin ja viimein viisumit oli rekisteröity ja lippu Moskovan junaan elekielen ja venäjäksi kirjoitettujen lappujen avulla ostettu, olimme melkoisen puhki. Junassa taas oli hankala nukkua, koska alapunkilla oli kaksi venäläistä ukkoa, jotka rupattelivat ja joivat kaljaa. Lisäksi haisimme kuolleilta kissoilta, koko päivän vaeltelu Pietarissa näkyi, tuntui ja haisi.
Moskova oli taas astetta suurempi haaste, mutta nyt olimme jo tottuneet siihen, että englanniksi on ihan turha yrittää asioida missään. Hetken harhailun jälkeen (lipunmyyntikassoja on varmaan kymmeniä ja pitää löytää juuri se oikea saadakseen haluamansa lipun..) löysimme kansainvälisten lippujen myyntipisteen ja oikeat liputkin: kaksi lippua illalla lähtevään junaan Ulan-Batoriin! Alkumatkan sekoilujen ja harhailujen jälkeen alkoi helpottaa, koska luvassa oli monta päivää lepoa ja hauskanpitoa. (Muuten: matkailutoimistot, hotellit ja hostellit ostavat nämä pitkän matkan junat täyteen, koska haluavat myydä liput kalliimmalla hinnalla niitä tarvitseville turisteille. Itsekin voi lipun näemmä ostaa, mutta en tiedä paljonko tuuria meillä oli matkassa kun saimme liput vielä saman päivän junaan. Ei kannata kuitenkaan luottaa näihin “itse lippujen ostaminen on mahdotonta, joten anna hotellisi tehdä se”-väitteisiin, koska näin joutuu useimmiten maksamaan noin kaksinkertaisen hinnan.) Hintaa lipuille välille Moskova- Ulan-Bator tuli 230e/kpl. Esimerkki erään matkatoimiston hinnasta: 490e/kpl.
Loppupäivän kävelimme (lue: harhailimme ilman karttaa, koska kaikki kartat ovat venäjäksi. Emme kuitenkaan eksyneet kuin kerran) ympäri Moskovaa etsimässä kauppaa ja ravintolaa. Erään kuppilan pihassa oli mainos halvasta kaljasta ja eiköhän Teron vainu vienyt meidät sinne. Sisällä huomasimme, että olimme jossain superkalliissa trendipubissa, jossa bisnesmiehet ja – naiset tyylikkäissä puvuissaan siemailivat drinkkejä. Siellä sitten istuimme paskaisissa vaatteissamme kainalot kissanpissalta haisten ja joimme vaivaantuneina kallista kaljaa ja erittäin kallista kahden desilitran pulloa coca-colaa. Ei pidä koskaan luottaa venäläisiin kaljamainoksiin. “Mutta ei se mitään”, tokaisi Pia. “Täällä meitä ei tunne kukaan, joten voimme ihan hyvin lakata olemasta omia itsejämme ja olla kuin ketkä tahansa suomalaiset dorkat maailmalla!”
Muuten Moskova oli aika “kuumottava” paikka siihen saakka, kun olimme ilmeisiä turisteja (rinkat selässä). Aseman tuntumassa hilluu kaikenlaista jengiä, joistakin näkee jo kauas että on pahat mielessä. Veimme rinkat aseman (hyvin epäilyttävään, mutta koska paikallisetkin veivät sinne kamansa, niin veimme mekin) tavarasäilytykseen, jonka jälkeen kuumotus hieman helpotti. Tämän jälkeen meitä luultiin monesti paikallisiksi (tulivat tietä kysymään, haha, mitä ironiaa), joka on tietenkin etu, koska ketään ei kiinnosta köyhän näköisten paikallisten ryöstäminen. (Eikä sitä muuten miettisi, mutta ilman mitään säilytysmahdollisuutta meidän piti kantaa kaikkia kamoja, eli passeja jne mukanamme, joten emme halunneet osua väärään paikkaan väärään aikaan.)
Asemalla ja kaikkialla kuljeskelee valtavat määrät vartijoita, poliiseja ja miliisejä. Muutamilla oli rynnäkkökiväärit kainalossa, se herätti pientä pelonsekaista kunnioitusta. Pian vaihtaessa asemalla kenkiä tuli yksi miliisi kavereineen naureskelemaan siihen viereen ja (halveksien) kertomaan, kuinka suomalaiset, saksalaiset ja japanilaiset turistit ovat “mustalaisia”. Tästä päätellen reppumatkailu ei ole venäjällä kovin suuressa suosiossa. (Eivätkä miliisit meidän suosiossa..) Muuten Moskovassa on haisevaa, likaista ja saasteista. Ihmiset ovat hyvin töykeitä (joitakin paikallisia lukuunottamatta) ja kokonaisuudessaan jäi koko Venäjästä melko epämiellyttävä kuva. (Kun Pia kaiveli mustaa räkää nenästään miljoonatta kertaa ja joku lihava mafioso puristi kiskalla perseestä, oli jo korkea aika hypätä junaan!) Kun odottelimme junaa asemalla, suihkutti joku känninen idiootti sisälle pippurisumutetta. Ihmiset alkoivat yskimään ja aivastelemaan, ja meille tuli kiire kerätä kamamme ja siirtyä ulos. Teron kurkku meni tukkoon ja ääni katosi kokonaan, Pian kieltä alkoi polttelemaan. Se olikin mahtava viimeinen kokemus Moskovassa! Miliisit eivät paljoa tästä tapauksesta välittäneet, vaan lähettivät tyypin matkoihinsa. Onneksi ihan siinä aseman tuntumassa on kioski, jossa myydään tupakkaa, karkkia ja aseita, jos samaiselle tyypille tulee tylsää pippurisumutteen kanssa!
Junaan päästyämme jäivät suurkaupunkien huolet taakse ja todellinen matkanteko alkoi! Ensimmäistä kertaa kumpikin tajusi, että tässä sitä nyt mennään, kauas kotoa. Kun astuimme junaan kävimme junahenkilökunnan kanssa tällaisen keskustelun:
– Where are you from?
– Finland.
– AAA! Finlaaaaaand!
– Yes, yes.
– And where are you going?
– To Ulan-Bator, Mongolia.
– Ulaan-Baatar? Really?
– Yes. (Junahenkilökunta alkaa nauramaan)
– Zing zong zung zang Ulaan Baatar, hahhahha. Finland Ulaan Baatar, hahahahaha. (zingzongzung = jotain hauskaa kiinaksi Ulan-Batorista)
Muuten meidän vaunun henkilökunta oli vähän turhankin leppoisaa porukkaa, koska useimmiten näimme heidät juomassa kaljaa ja pelaamassa korttia. (Vessaa ei esimerkiksi siivottu kertaakaan eikä siellä koskaan ollut vessapaperia..) Aamulla he heräsivät asemille aina myöhään ja krapulaisina. Täällä päin ei suomalainen pikkutarkkuus ja säntillisyys ole kovin tunnettua!
Juna oli aluksi jo nähtävyys itsessään: junat ovat peräisin varmaan 50-60-luvulta ja junan henkilökunta kokkaa ruokansa ja lämmittää vettä avotulella junan sisällä olevissa “väliköissä”. Päivisin junat kulkevat melko leppoisaa vauhtia, mutta öisin vauhti kiihtyy hurjiin lukemiin, muutaman kerran tuli herättyä siihen kun hyppäsi sängystä ilmaan. Välillä vähän jännitti moinen vauhti verrattuna junien kuntoon (plus että junien kunto tarkastetaan väliasemilla “naputtelemalla” vasaralla rattaita ja kuuntelemalla niistä kuuluvaa ääntä), mutta juna ei hajonnut matkalla kertaakaan, samaa ei voi sanoa suomalaisista junista, varsinkaan pendoliinoista. Meidän vaunu oli melko tyhjä, mikä oli mukavaa. Eikä meidän vaunussa ollut muita suomalaisia, mikä oli mukavaa sekin, koska myöhemmin huomattiin, että muissa junavaunuissa oli niitä paljonkin. (Ei millään pahalla suomalaisille, mutta ei me tänne suomalaisia tultu tapaamaan, varsinkaan turistiryhmäläisiä..)
Meidän naapurissa asuivat ranskalainen Matéo, irlantilainen Laura ja kaksi mongolialaista poikaa Siijer (mahdoton lausua, vaikka onkin helppo kirjoittaa) ja Mona. Näiden tyyppien kanssa istuttiin monesti iltaa ja pidettiin omia “illalliskutsuja” (kaikki toivat ruuanjämänsä mukanaan ja niistä yhdisteltiin mielenkiintoisia ruokalajeja, kuten esimerkiksi Matéon syömä kaviaari-juusto-vuohenjuusto-salami-tomaatti-suolakurkku-voileipä) meidän pienessä hytissä, hauskaa oli! (Illanistujaisista puheenollen, sehän ei täällä päin maailmaa kalliiksi tule ja halvemmaksi käy mitä kauemmas mennään. Jossain päin venäjää käytiin kaljaostoksilla eräällä pienellä asemalla, Tero osti kaksi kahden litran pulloa venäläistä olutta (toinen 8% ja toinen 11%) ja kolme tupakka-askia, yhteensä niille hintaa tuli noin viisi euroa).
Alkumatkasta maisemat olivat melko suomalaisia ja kaupungit melkoisen ankeita. Venäjällä on paljon tosi ränsistyneitä maalaiskyliä, jotka ovat melkoinen vastakohta Moskovan keskustan “kasinorakennuksille” ja loistolle. Pikkuhiljaa maisemat alkoivat kuitenkin vaihtua ja välillä näki melkoisia näkymiä, kuten erään kerran (Pian ollessa kakalla) kun ajettiin laakson läpi. Junarata kulki laakson yläpuolella ja alhaalla näkyi joki, joka pujotteli laakson läpi, joen varrella vilkkui leirinuotioita. Sieltä varmaan otettu tämä blogissamme oleva kuvakin. Pia näki sitten vessasta palattuaan sitä samaa lättänää mitä aiemminkin, mutta sai sentään muilta kuulla, miten “mahtavat maisemat missasi”.
Myöhemmin Irkutskin jälkeen saavuimme Baikal-järvelle, sitä varten laitoimme herätyksen herättämään. Saavuimme järvelle juuri hyvään aikaan, eli auringon noustessa. Juna kiersi järven ja näkymät olivat kyllä melkoiset! Jäi pitkäksi aikaa satumainen olo. Siitä oli hyvä jatkaa reissua eteenpäin, koska tämä osa junamatkaa alkoi olla jo ohi. Viisi päivää kului vinhaa vauhtia ja yhtäkkiä oltiinkin sitten lähellä Mongolian rajaa.
Junamatkan aikana tuli vietettyä monia ikimuistoisia hetkiä, joita on ihan mahdoton kaikkia tänne tallentaa tai kuvissakaan välittää. Vietimme muun muassa hääpäiväämme junassa (22.elokuuta) ja juhlistimme sitä yhdessä Matéon ja Lauran kanssa syömällä “kalliisti” (muuten elimme koko junareissun leivällä, hedelmillä, purkkikalalalla, nuudeleilla ja kotitekoisilla leivoksilla, joita myivät venäläismummelit asemilla) junan ravintolavaunussa. Juuri parahiksi jossain ohitettavassa kaupungissa oli käynnissä ilotulitus. Mikäs sen sopivampaa!
Otsikon lausahdus on peräisin eräästä viettämästämme illasta junassa, kun muutaman vodkanaukun jälkeen innostuimme pelaamaan “totuutta ja tehtävää”. Matéo-raukka joutui menemään naapurihytin ovelle koputtelemaan likapyykin kanssa ja kyselemään pesukoneen perään. Matkalla sitä varmaan taantuu, koska mielestämme tuolloin moinen lapsellinen hauskanpito oli parasta pitkään aikaan!
Tälle junareissulle kannattaa kyllä lähteä ehdottomasti jok´ikisen, koska kuten aiemmin tuli todettua, hintaa ei reissulle tule lentoihin verrattuna juuri mitään ja jo matkalla kokee monenlaista. Meillä oli moneen otteeseen sellainen olo, että vaikka junamatka ei ollut vielä edes ohi, sinne halusi lähteä heti uudestaan. Mutta uudet seikkailut odottivat, joten aika aikaansa kutakin. Ulan-Batorissa sanoimme näkemiin hyvälle matkaseurallemme (näkemiin siksi, että mongolialaiset pojat jäivät myös junasta Ulan-Batorissa ja Laura sekä Matéo olivat matkalla Pekingiin) ja jäimme suut auki hämmästelemään mongolialaista menoa. Siitä seuraavassa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)