"Do you happen to have a washing machine?" (Helsinki-Pietari-Moskova-Siperianjuna / 17.-22.8.2009)

Klikkaa otsikkoa, nae kuvat!

Matkallelähtöä edeltävänä päivänä istuimme vielä helsingin Mehiläisessä jännittämässä, mitä lääkäri sanoo Teron jalasta, joka oli jo kauttaaltaan kipeä ja tulehtunut. Haavasta oli päässyt jokin pöpö sisään, ja se oli edennyt aina nivusen imusolmukkeisiin saakka aiheuttaen kipua koko jalan mitalta. Lääkäri kuitenkin vain poisti tikit ja määräsi vahvan antibioottikuurin, joten ei muuta kuin hoplaa ja matkaan!
Maanantaiaamuna VR:n junassa Pietariin ei vielä ollut matkan tunnelmaa, joten aamu sujui melko kotimaisissa ja unisissa merkeissä. Venäjän rajalla alkoi kuitenkin tapahtua, sillä venäläinen muoti alkoi näkyä jo rajatätien lookissa: kaikilla oli suuret rayban-tyyliset aurinkolasit, jotka olivat vain puoliväliin saakka tummennetut. Lookkiin kuului myös kulahtanut kasaripermanentti. Yhdessä venäläisten univormujen kanssa kokonaisuus oli lähes täydellinen. Tädit olivat myös hyvin tiukkoja:
– Immigration card!
– I don't have it. (Joku reppana heräsi kesken rajamuodollisuuksien)
– If you no have immigration card, you go to the car number 8! (täti sai kasivaunun kuulostamaan keskitysleiriltä, mutta myöhemmin huomasimme, että venäläiset asiakaspalvelijat tulliviranomaisista puhumattakaan saavat kaiken vaikuttamaan hyvinhyvin vakavalta...tässäkin tapauksessa piti ilmeisesti vain hakea uusi maahantulokortti kasivaunusta)

Rajan ylitettyämme emme siirtyneet vain toiseen maahan, vaan myös toiseen aikaan. Kaikki rakennukset Venäjällä (no ehkä Pietarin ja Moskovan keskustaa lukuunottamatta) tuntuvat olevan peräisin korkeintaan neuvostoajoilta. Kaikki on hyvinhyvin rapistunutta ja ankeata. Kaupungit myös muistuttavat toisiaan hyvin paljon, paikoin jopa niin, että asemarakennukset ja asemaa ympäröivät rakennukset ovat tismalleen samanlaisia. (Edetessämme Venäjän halki lakkasimme hyvin pian harmittelemasta sitä, että vierailumme Irkutskiin peruuntui viime tipassa, kun on nähnyt peräkkäin 20 samanlaista kaupunkia, ei enää tunne mielenkiintoa pysähtyä niistä yhessäkään..)

Pietarissa saimme todellisen herätyksen matkailuun venäjällä: kukaan ei puhu englantia, eikä yhtäkään karttaa tai opastetta ole käännetty englanniksi tai millekään muullekaan kielelle. Lisäksi eri junalipuille on kaikille eri myyntipisteet, joten harhailimme Pietarissa (tietenkin alkoi sataa kaatamalla) aikamme etsimässä oikeata rautatieasemaa ja oikeata myyntipistettä. (Plus tämän lisäksi viisumin rekisteröintipistettä, järjetön vaiva toimenpiteen vuoksi, jonka havaitsimme hyvin pian mahdollisimman turhaksi..) Kun vihdoin ja viimein viisumit oli rekisteröity ja lippu Moskovan junaan elekielen ja venäjäksi kirjoitettujen lappujen avulla ostettu, olimme melkoisen puhki. Junassa taas oli hankala nukkua, koska alapunkilla oli kaksi venäläistä ukkoa, jotka rupattelivat ja joivat kaljaa. Lisäksi haisimme kuolleilta kissoilta, koko päivän vaeltelu Pietarissa näkyi, tuntui ja haisi.

Moskova oli taas astetta suurempi haaste, mutta nyt olimme jo tottuneet siihen, että englanniksi on ihan turha yrittää asioida missään. Hetken harhailun jälkeen (lipunmyyntikassoja on varmaan kymmeniä ja pitää löytää juuri se oikea saadakseen haluamansa lipun..) löysimme kansainvälisten lippujen myyntipisteen ja oikeat liputkin: kaksi lippua illalla lähtevään junaan Ulan-Batoriin! Alkumatkan sekoilujen ja harhailujen jälkeen alkoi helpottaa, koska luvassa oli monta päivää lepoa ja hauskanpitoa. (Muuten: matkailutoimistot, hotellit ja hostellit ostavat nämä pitkän matkan junat täyteen, koska haluavat myydä liput kalliimmalla hinnalla niitä tarvitseville turisteille. Itsekin voi lipun näemmä ostaa, mutta en tiedä paljonko tuuria meillä oli matkassa kun saimme liput vielä saman päivän junaan. Ei kannata kuitenkaan luottaa näihin “itse lippujen ostaminen on mahdotonta, joten anna hotellisi tehdä se”-väitteisiin, koska näin joutuu useimmiten maksamaan noin kaksinkertaisen hinnan.) Hintaa lipuille välille Moskova- Ulan-Bator tuli 230e/kpl. Esimerkki erään matkatoimiston hinnasta: 490e/kpl.

Loppupäivän kävelimme (lue: harhailimme ilman karttaa, koska kaikki kartat ovat venäjäksi. Emme kuitenkaan eksyneet kuin kerran) ympäri Moskovaa etsimässä kauppaa ja ravintolaa. Erään kuppilan pihassa oli mainos halvasta kaljasta ja eiköhän Teron vainu vienyt meidät sinne. Sisällä huomasimme, että olimme jossain superkalliissa trendipubissa, jossa bisnesmiehet ja – naiset tyylikkäissä puvuissaan siemailivat drinkkejä. Siellä sitten istuimme paskaisissa vaatteissamme kainalot kissanpissalta haisten ja joimme vaivaantuneina kallista kaljaa ja erittäin kallista kahden desilitran pulloa coca-colaa. Ei pidä koskaan luottaa venäläisiin kaljamainoksiin. “Mutta ei se mitään”, tokaisi Pia. “Täällä meitä ei tunne kukaan, joten voimme ihan hyvin lakata olemasta omia itsejämme ja olla kuin ketkä tahansa suomalaiset dorkat maailmalla!”

Muuten Moskova oli aika “kuumottava” paikka siihen saakka, kun olimme ilmeisiä turisteja (rinkat selässä). Aseman tuntumassa hilluu kaikenlaista jengiä, joistakin näkee jo kauas että on pahat mielessä. Veimme rinkat aseman (hyvin epäilyttävään, mutta koska paikallisetkin veivät sinne kamansa, niin veimme mekin) tavarasäilytykseen, jonka jälkeen kuumotus hieman helpotti. Tämän jälkeen meitä luultiin monesti paikallisiksi (tulivat tietä kysymään, haha, mitä ironiaa), joka on tietenkin etu, koska ketään ei kiinnosta köyhän näköisten paikallisten ryöstäminen. (Eikä sitä muuten miettisi, mutta ilman mitään säilytysmahdollisuutta meidän piti kantaa kaikkia kamoja, eli passeja jne mukanamme, joten emme halunneet osua väärään paikkaan väärään aikaan.)

Asemalla ja kaikkialla kuljeskelee valtavat määrät vartijoita, poliiseja ja miliisejä. Muutamilla oli rynnäkkökiväärit kainalossa, se herätti pientä pelonsekaista kunnioitusta. Pian vaihtaessa asemalla kenkiä tuli yksi miliisi kavereineen naureskelemaan siihen viereen ja (halveksien) kertomaan, kuinka suomalaiset, saksalaiset ja japanilaiset turistit ovat “mustalaisia”. Tästä päätellen reppumatkailu ei ole venäjällä kovin suuressa suosiossa. (Eivätkä miliisit meidän suosiossa..) Muuten Moskovassa on haisevaa, likaista ja saasteista. Ihmiset ovat hyvin töykeitä (joitakin paikallisia lukuunottamatta) ja kokonaisuudessaan jäi koko Venäjästä melko epämiellyttävä kuva. (Kun Pia kaiveli mustaa räkää nenästään miljoonatta kertaa ja joku lihava mafioso puristi kiskalla perseestä, oli jo korkea aika hypätä junaan!) Kun odottelimme junaa asemalla, suihkutti joku känninen idiootti sisälle pippurisumutetta. Ihmiset alkoivat yskimään ja aivastelemaan, ja meille tuli kiire kerätä kamamme ja siirtyä ulos. Teron kurkku meni tukkoon ja ääni katosi kokonaan, Pian kieltä alkoi polttelemaan. Se olikin mahtava viimeinen kokemus Moskovassa! Miliisit eivät paljoa tästä tapauksesta välittäneet, vaan lähettivät tyypin matkoihinsa. Onneksi ihan siinä aseman tuntumassa on kioski, jossa myydään tupakkaa, karkkia ja aseita, jos samaiselle tyypille tulee tylsää pippurisumutteen kanssa!

Junaan päästyämme jäivät suurkaupunkien huolet taakse ja todellinen matkanteko alkoi! Ensimmäistä kertaa kumpikin tajusi, että tässä sitä nyt mennään, kauas kotoa. Kun astuimme junaan kävimme junahenkilökunnan kanssa tällaisen keskustelun:
– Where are you from?
– Finland.
– AAA! Finlaaaaaand!
– Yes, yes.
– And where are you going?
– To Ulan-Bator, Mongolia.
– Ulaan-Baatar? Really?
– Yes. (Junahenkilökunta alkaa nauramaan)
– Zing zong zung zang Ulaan Baatar, hahhahha. Finland Ulaan Baatar, hahahahaha. (zingzongzung = jotain hauskaa kiinaksi Ulan-Batorista)

Muuten meidän vaunun henkilökunta oli vähän turhankin leppoisaa porukkaa, koska useimmiten näimme heidät juomassa kaljaa ja pelaamassa korttia. (Vessaa ei esimerkiksi siivottu kertaakaan eikä siellä koskaan ollut vessapaperia..) Aamulla he heräsivät asemille aina myöhään ja krapulaisina. Täällä päin ei suomalainen pikkutarkkuus ja säntillisyys ole kovin tunnettua!

Juna oli aluksi jo nähtävyys itsessään: junat ovat peräisin varmaan 50-60-luvulta ja junan henkilökunta kokkaa ruokansa ja lämmittää vettä avotulella junan sisällä olevissa “väliköissä”. Päivisin junat kulkevat melko leppoisaa vauhtia, mutta öisin vauhti kiihtyy hurjiin lukemiin, muutaman kerran tuli herättyä siihen kun hyppäsi sängystä ilmaan. Välillä vähän jännitti moinen vauhti verrattuna junien kuntoon (plus että junien kunto tarkastetaan väliasemilla “naputtelemalla” vasaralla rattaita ja kuuntelemalla niistä kuuluvaa ääntä), mutta juna ei hajonnut matkalla kertaakaan, samaa ei voi sanoa suomalaisista junista, varsinkaan pendoliinoista. Meidän vaunu oli melko tyhjä, mikä oli mukavaa. Eikä meidän vaunussa ollut muita suomalaisia, mikä oli mukavaa sekin, koska myöhemmin huomattiin, että muissa junavaunuissa oli niitä paljonkin. (Ei millään pahalla suomalaisille, mutta ei me tänne suomalaisia tultu tapaamaan, varsinkaan turistiryhmäläisiä..)

Meidän naapurissa asuivat ranskalainen Matéo, irlantilainen Laura ja kaksi mongolialaista poikaa Siijer (mahdoton lausua, vaikka onkin helppo kirjoittaa) ja Mona. Näiden tyyppien kanssa istuttiin monesti iltaa ja pidettiin omia “illalliskutsuja” (kaikki toivat ruuanjämänsä mukanaan ja niistä yhdisteltiin mielenkiintoisia ruokalajeja, kuten esimerkiksi Matéon syömä kaviaari-juusto-vuohenjuusto-salami-tomaatti-suolakurkku-voileipä) meidän pienessä hytissä, hauskaa oli! (Illanistujaisista puheenollen, sehän ei täällä päin maailmaa kalliiksi tule ja halvemmaksi käy mitä kauemmas mennään. Jossain päin venäjää käytiin kaljaostoksilla eräällä pienellä asemalla, Tero osti kaksi kahden litran pulloa venäläistä olutta (toinen 8% ja toinen 11%) ja kolme tupakka-askia, yhteensä niille hintaa tuli noin viisi euroa).

Alkumatkasta maisemat olivat melko suomalaisia ja kaupungit melkoisen ankeita. Venäjällä on paljon tosi ränsistyneitä maalaiskyliä, jotka ovat melkoinen vastakohta Moskovan keskustan “kasinorakennuksille” ja loistolle. Pikkuhiljaa maisemat alkoivat kuitenkin vaihtua ja välillä näki melkoisia näkymiä, kuten erään kerran (Pian ollessa kakalla) kun ajettiin laakson läpi. Junarata kulki laakson yläpuolella ja alhaalla näkyi joki, joka pujotteli laakson läpi, joen varrella vilkkui leirinuotioita. Sieltä varmaan otettu tämä blogissamme oleva kuvakin. Pia näki sitten vessasta palattuaan sitä samaa lättänää mitä aiemminkin, mutta sai sentään muilta kuulla, miten “mahtavat maisemat missasi”.

Myöhemmin Irkutskin jälkeen saavuimme Baikal-järvelle, sitä varten laitoimme herätyksen herättämään. Saavuimme järvelle juuri hyvään aikaan, eli auringon noustessa. Juna kiersi järven ja näkymät olivat kyllä melkoiset! Jäi pitkäksi aikaa satumainen olo. Siitä oli hyvä jatkaa reissua eteenpäin, koska tämä osa junamatkaa alkoi olla jo ohi. Viisi päivää kului vinhaa vauhtia ja yhtäkkiä oltiinkin sitten lähellä Mongolian rajaa.

Junamatkan aikana tuli vietettyä monia ikimuistoisia hetkiä, joita on ihan mahdoton kaikkia tänne tallentaa tai kuvissakaan välittää. Vietimme muun muassa hääpäiväämme junassa (22.elokuuta) ja juhlistimme sitä yhdessä Matéon ja Lauran kanssa syömällä “kalliisti” (muuten elimme koko junareissun leivällä, hedelmillä, purkkikalalalla, nuudeleilla ja kotitekoisilla leivoksilla, joita myivät venäläismummelit asemilla) junan ravintolavaunussa. Juuri parahiksi jossain ohitettavassa kaupungissa oli käynnissä ilotulitus. Mikäs sen sopivampaa!
Otsikon lausahdus on peräisin eräästä viettämästämme illasta junassa, kun muutaman vodkanaukun jälkeen innostuimme pelaamaan “totuutta ja tehtävää”. Matéo-raukka joutui menemään naapurihytin ovelle koputtelemaan likapyykin kanssa ja kyselemään pesukoneen perään. Matkalla sitä varmaan taantuu, koska mielestämme tuolloin moinen lapsellinen hauskanpito oli parasta pitkään aikaan!

Tälle junareissulle kannattaa kyllä lähteä ehdottomasti jok´ikisen, koska kuten aiemmin tuli todettua, hintaa ei reissulle tule lentoihin verrattuna juuri mitään ja jo matkalla kokee monenlaista. Meillä oli moneen otteeseen sellainen olo, että vaikka junamatka ei ollut vielä edes ohi, sinne halusi lähteä heti uudestaan. Mutta uudet seikkailut odottivat, joten aika aikaansa kutakin. Ulan-Batorissa sanoimme näkemiin hyvälle matkaseurallemme (näkemiin siksi, että mongolialaiset pojat jäivät myös junasta Ulan-Batorissa ja Laura sekä Matéo olivat matkalla Pekingiin) ja jäimme suut auki hämmästelemään mongolialaista menoa. Siitä seuraavassa!