Jos jotakuta kiinnostaa, niin tassa vahan tahanastista hintatietoutta reissumme matkakustannuksista. Hinnat ovat yhden ihmisen matkan hintoja. Paalle tulevat viela taksimatkat, paikallisbussit, mopokyydit, riksat, jne. mutta varsinkaan julkisen liikenteen kyytien kohdalla kyse ei ole todellakaan mistaan suurista summista, yleensa muutamista kymmenista senteista. Taksien, mopojen ja riksojen hinta taas useimmiten riippuu siita, kuinka hyvin osaa tinkia (mutta taksilla matkustaminen on aina kaikista kalleinta). Kaikkien matkalippujen kohdalla pitaa ottaa huomioon, etta suurin osa niista on hankittu omatoimisesti, eli itse aseman lippuluukulle raahautumalla ja lippu kaikkien mahdollisten kommervenkkien kautta ostamalla. Matkatoimistot kaikkialla ottavat paalle omat komissionsa, varsinkin suomesta ostettujen lippujen hinnat (koskien tassa tapauksessa lahinna vain Trans-Siperian junaa) lienevat kaksinkertaiset.
HELSINKI-PEKING
Helsinki - Pietari juna 123e
Pietari - Moskova juna 53e
Moskova - Ulan-Bator juna 230e
Ulan-Bator - Zamiin-Üüd juna 14e
Rajan yli Kiinaan jeeppi 5e
Erlian (Erenhot) - Peking makuubussi 20e
YHTEENSA 445e
PEKING-HANOI
Peking - Shanghai luotijuna 35e
Shanghai - Guangzhou juna (karjavaunu) 36e
Guangzhou - Yangshuo makuubussi 13,5e
Yangshuo - Nanning bussi 12e
Nanning - Hanoi bussi 15e
YHTEENSA 111,50e
HANOI-SAIGON (pienten mutkien kautta)
Hanoi - Halong City bussi 2,30e
Halong City - Cat Ba lautta (+bussikyyti saarella) 1,50e
Cat Ba - Hai Phong laiva 3e
Hai Phong - Hanoi bussi 1,90e
Hanoi - Da Nang juna 14e
Da Nang - Hoi An (paikallis)bussi 0,40e
Hoi An - Nha Trang makuubussi 10e
Nha Trang - Dalat bussi 4e
Dalat - Buon Ma Thuot bussi 2,70e
Buon Ma Thuot - Saigon makuubussi 5,80e
YHTEENSA 45,60e
Elikkas noin akkia laskettuna yhden ihmisen matkoihin Suomen Helsingista Vietnamin Saigoniin on mennyt yhteensa 602 euroa ja 10 senttia. Siihen tietysti taalla matkan paalla ynnataan syomiset ja yopymiset, mutta suurin osa kuluista ovat kuitenkin matkat. Maitse matkustamisen hyvia puolia ovat luontoystavallisyyden ja hinnan lisaksi myos se, etta jo matkalla nakee ja kokee kaikenlaista, minka lentaessa auttamatta menettaa.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
“50 senttia ja kolme punasta mallua” (Buon Ma Thuot 13.- 15.10.)
(Otsikkoa klikkaamalla paasee kuvakansioon)
Ensinakemalta Buon Ma Thuot oli melkoinen pettymys. Me odotimme jotain nattia ja sympaattista sisamaakaupunkia, mutta vastassamme oli uskomattoman mielikuvitukseton lattanabetonikeskittyma tavanomaisine skoottereineen ja mopoineen. Mitas piti lahtea “jonnekin vaan”, kirosimme raahatessamme ylipainavia (janna, miten tavaran maara lisaantyy ja vahenee, vaikkei mitaan oteta pois tai lisata) rinkkojamme helvetillisessa helteessa pitkin ikuisesti jatkuvaa asfalttisuoraa, yli-innokkaiden paikallisten tuijottaessa meita kuin avaruusolioita ja viela yli-innokkaampien motobike-miehien tarjotessa sinnikkaasti palveluksiaan.
Mutta keskustassa sen tajusimme: ei yhtakaan turistia. Ei siis yhden yhtakaan. Ei yhtaan. Ei meidan lisaksemme. Mika ilo siita puhkesikaan! Ei enaa yhdeksantoistakesaisten roikkupoksyjen kyllastyttavia tarinoita “mielettomista fiiliksista” milloin millakin opastetulla elamysreissulla tai baarikierroksella, ei enaa ylipirteiden brittityttojen falsettiin kohoavia nasaaliaania heidan kaydessaan teatraalisesti lapi matkakuviaan milloin missakin ravintolassa. (Oh my god! I sooo don't remember this happening! And who is this guy? WHAT does he have in his hand?!! Oh my god, I sooo don't understand how I always end up in these situations! It's sooo crazy where ever I go, it's just unbelievable!) Eika enaa elintasovatsaansa raapivia keski-ikaisia, jotka edellyttavat loytavansa matkansa kohdemaasta samat mukavuudet ja palvelut kuin kotimaastaan, ja joiden vaatimukset lopulta hautaavat paikallisen kulttuurin parin McDonaldsin, golf-kentan ja luksuskylpylan alle. Ei enaa vanhoja lansimaalaisia miehia, jotka kulkevat ravintoloissa tyttariensa ikaisten vietnamilaisten tyttojen kanssa, kehtaavat viela katsoa muita lansimaalaisia silmiin. Ei silla, tapaamme me mukaviakin kanssamatkustajia, mutta tahan mennessa he ovat olleet ylivoimainen vahemmisto. Where ever you go, there he is. The ugly tourist.
Mutta ei Buon Ma Thuot:ssa! Illalla ravintolaa etsiessamme ilakoimme (tosin samalla myos harmittelimme, koska nalka oli kova) siita, ettei yhdenkaan ravintolan nimi ollut englanninkielinen, eika missaan ollut englanninkielista ruokalistaa. Viimeinkin palanen sita oikeata Vietnamia, eika pelkkaa turisteille tarkoitettua sirkusta. Ihmiset taasen olivat aivan ylitsevuotavan ystavallisia ja innokkaita juttelemaan kanssamme, vaikkei englanninkielentaito ollutkaan ihan parhaasta paasta. Ei pitaisi antaa ulkonaon hamata. Buon Ma Thuot on ehka paalta rumaa betonia, mutta sisalla on karkkikaupan karkkihymytateja ja ystavallisia setia kadunkulmassa ja apteekki josta saa laakkeita jotka nekin ovat karkkeja. (Selitys: Tero kavi hakemassa laakkeita kurkkukipuunsa ja sai iloiselta apteekkipojalta hurjan kasan pillereita, jotka nayttivat lahinna karkkimaan karkeilta. Ei niista apua ollut, mutta olipa kiva popsia, kun olivat niin varikkaita!)
Hotellimme henkilokuntakaan ei juuri puhunut englantia ja sai paljon aihetta nauruun siita, etta ehdottomasti halusimme yopya hotellin halvimmassa huoneessa. Noh, olihan se vahan pieni, ja no, ei siella ollut oikein ikkunaa, ja no, ei siella ollut vessaa eika ovikaan ollut kummoinen, mutta oli se halpa! (3,50e/yo). Hotellissa sattui ja tapahtui: eraana yona huoneen numero 102 avain loytyi meidan kerroksen vessasta, tungettuna ratin kanssa ponttoon. Huoneessa 102 pauhasi televisio taydella volyymilla. Mysteeri ei koskaan selvinnyt meille, mutta kuvittelimme kylla kaikkea murhista vaeltaviin aaveisiin ja kariutuneisiin parisuhteisiin.
Seuraavana paivana vuokrattiin eraalta paikalliselta heebolta kaksi skootteria ja lahdettiin ajelemaan. Kylien lapi, maaseudun lapi, lapi peltihokkelikatujen ja iloisesti moikkailevien ohikulkijoiden. Maisemat olivat kylla erityisen vehreat ja silmaa miellyttavat. Paikallisia huvitti nahda meidat kasvomaskeissa (polyn takia valttamaton) ja aurinkolaseissa posottelemassa muun liikenteen seassa kuin mitkakin vietnamin Vataset (akkia sita oppii maan tavoille).
Silla moporeissulla kavimme katsomassa taasen yhta (ainiin, unohtui varmaan mainita, etta Dalatissa niita nahtiin muutama) vesiputousta, joka oli hieno, mutta hylatyn oloinen. Paikalla on ehka joskus ollut jotain turistitoimintaakin, mutta nyt hienot bungalowit olivat romahtamaisillaan, riippusilta melkein pudonnut sijoiltaan ja ylipaataan kaikki kulkureitit turvallisuustasoltaan kovin vaatimattomia. Lienee sanomattakin selvaa, etta olimme paikan ainoat turistit, tai ylipaataan ainoat vierailijat. Paasylippu kyllakin piti ostaa, hammockissa veteli joku aija paivaunia mutta virkosi heti kun kuuli paristelymme ja heilutti merkitsevasti paasylippupinkkaa. Paluumatkalla ajettiin yhta umpeenkasvanutta tieta jonnekin vuoren paalle ja loydettiin sielta kaksi vesitornia. Tero kiipesi sinne oitis maisemia katselemaan, mutta Pia ei korkeanpaikankammoltaan kyennyt, vaikka pari kertaa yritti. (Ei pitaisi koskaan erehtya katsomaan tikapuiden liitoskohtia, koska niista aina loytaa jotain selkeita haurastumisen tai katkeamisen merkkeja...)
Paiva alkoi kallistua jo iltaan ja aurinko mailleen, mutta olimme vakaasti paattaneet kayda viela eraassa lahella sijaitsevassa kylassa katsomassa perinteisia vietnamilaisia kylarakennuksia. Matkalla sinne Teron moposta puhkesi rengas. Ei auttanut muu, kuin etsia lahin huoltopaikka ja parin paikallisen avustamana tyontaa mopo sinne. Avuttomina kuikuilimme lompakkojamme, koska tuollaisessa tilanteessa voisivat pyytaa huollosta melkein mita vain, meilla ei ollut hajuakaan paljonko mopon kumin paikkaaminen maksaa Vietnamissa. Hauska, ketjupolttava huoltomies hoisi kuitenkin kumin paikkaamisen tuossa tuokiossa ja loysi ulkokumista parkkiintuneilla sormenpaillaan pienenpienen lasinpalasen, joka oli tunkeutunut renkaan urasta sisaan. Ja mita se maksoi? 12 000 dongia (noin 0,50 euroa) ja tasta ilouutisesta helpottuneina huoltamohenkilokunnalle tarjoamamme kolme punaista Marlboroa.* (Taalla on tarkeaa pitaa aina kallista tupakkaa mukana sen varalle, etta jotakuta pitaa vahan voidella tai vastaavasti kiittaa..)
Siispa ehdimme viela kylaan, joka pienen harhailun jalkeen loytyi eraan kinttupolun paasta, jonne seurasimme joitakin paikallisia mopoilijoita kaikki muut vaihtoehdot (eli siis tiet) pois suljettuamme. Tonot tuli nahtya ja sitten olikin jo nalka. Yhden tien paasta loytyi ravintola, joten pysakoimme mopot pihaan ja menimme syomaan, tietamatta mihin kaikkeen ilta viela johtaisi..
Paadyttyamme tilaamaan kolme ruokalajia (tarjoilija vaati, etta meidan pitaa ehdottomasti maistaa pieni annos juuri siita kyseisesta kylasta kotoisin olevaa perinneruokaa..pieni annos tarkoitti neljan ihmisen ruoka-annosta, kuten myohemmin tulimme huomaamaan..) joiden mukana elamamme parhaimmat kevatrullat, tuli ravintolaan yhtakkia kauhea sakki ihmisia, joilla mita ilmeisemmin oli bileet meneillaan. Eika aikaakaan, kun mekin olimme osa bileita, ihmiset kulkivat poydasta poytaan ja sama se mita kielta puhui, kunhan osasi kilistaa tuoppia. Kyseisessa ravintolassa ei kuulema juuri ulkomaalaisia kay, joten tilanne oli heille erikoinen. Lisaksi olimme kuulemamme mukaan ulkomaalaisiksi erityisen mukavia, menevia ja helposti lahestyttavia, joten senkin vuoksi moni halusi tulla kippistelemaan meidan poytaamme, vaikkei puhunut sanaakaan englantia. Ennen pitkaa meidat painostettiin laulamaan livebandin saestyksella “Hotel California” vaikkei meista kumpikaan muistanut sanoja. Siispa laulu laulettiin suomeksi ja omilla sanoilla (“siella ruoho on vihreaa/se on tosiaan vihreaa/voisi Vietnamkin olla kotimaa”) ja omalla savelellakin myos bandin vahan soveltaessa. Sitten tanssittiin, juotiin lisaa, tanssittiin (eras Herra Partavesi vaimoineen haki tanssimaan kyllastymiseen asti) ja juotiin lisaa, kunnes tajusimme mopojen olevan vielakin ravintolan pihassa ja niiden omistajan odottaneen niiden palauttamista jo parisen tuntia. Eikun siis “tankojuoppoina” (ei me todellisuudessa missaan kauheassa kunnossa oltu, ennemminkin vain vasyneita) kotiin, ehka tahan saakka hauskimman illan jalkeen. Sattuihan siella juhlajoukossa olemaan tietysti yksi poliisikin, mutta iloisesti tuo meille heilutteli kun kaasutimme menemaan (Pia melkein ajoi jo lahdossa ojaan), joten eipa se sitten niin justiinsa ole.
(Pieni huomio: taalla tuliteran skootterin saa 300 eurolla.)
Mopot kuitenkin palautettiin onnistuneesti omistajalleen ja puhjennut rengas (joka oli totta!) kavi hyvin selitykseksi kolmen tunnin myohastymiseen.
Seuraavana paivana pakkasimme kamamme, kavimme ostamassa lipun Saigonin bussiin ja paatimme krapuloissamme lahtea vahan vesipuistoon. Etsimme vesipuistoa ehka tunnin verran, kunnes loysimme sen tietyomaan takaa. Me olimme tietenkin paikan ainoat asiakkaat, joten vesipuistoilumme ajan meilla oli kaytossa oma henkilokohtainen opas ja kaikki liu'ut. Jotka olivat muuten hurjia! Melkein pissat tuli housuun, vaikka ollaan jo isoja ihmisia. Varsinkin isoin liuku, johon mentiin kahden istuttavalla ilmapatjalla, oli oikea kauhujen tunneli. Lisaksi patja tietenkin meinasi menna koko putken ympari, tipahti katosta takaisin pohjalle ja pudotti meidat kyydistaan. Tero loi paansa ja “naki salaman”, Pia vaan tuli nakkimakkarana putkea pitkin kuin mitaan ei olisi tapahtunut. Takaisin ylos paastyamme selitimme oppaallemme mita kavi, mutta tama vain nauroi ja sanoi, etta menkaahan pelkurit uudestaan. Emme menneet, jotain suomalaista kuolemanpelkoa meissa sentaan on jaljella. Ei silla, eivat ne jaljelle jaaneet vesiliu'ut sen vahemman pelottavia olleet...
Laskettuamme tarpeeksemme lilluimme vesivirran vietavana uimarenkainemme ja ajattelimme, etta tama se vasta on elamaa. Juuri silla hetkella, siina autiossa vesipuistossa tyontekijoiden naureskellessa meille, me olimme turistin paratiisissa. Eiko jokainen turisti haluaisi olla paikan ainoa turisti?
Buon Ma Thuot oli kylla ehdottomasti yksi parhaimmista paikoista tahan mennessa, ei niinkaan itse kaupungin takia vaan sen, ettei siella ole turisteja. Ja missa ei ole turisteja, on myos mukavia ihmisia. Mita tasta opimme? “If you don't want to see the ugly tourist, go to the ugly city”.
Saigoniin matkasimme satojen kilometrien pituisen perunapellon lapi, ilmeisesti se kuitenkin oli tie. Mitas sitten tapahtuikaan? Sita emme tieda viela itsekaan.
(* Olimme vahan ihmeissamme paikallisten rehellisyyden takia.. Kavimme muun muassa matkatoimistossa kyselemassa lippuja Saigonin bussiin, aikomuksenamme maksaa niista mielihyvin toimiston komissio (joka taalla ei ole paljoa), jotta bussi tulisi hakemaan meidat hotellilta. Mutta matkatoimiston aija ei myynyt meille lippuja vaan halusi ehdottomasti neuvoa, miten saamme liput ostettua itse maksamatta heidan palvelumaksujaan...)
Ensinakemalta Buon Ma Thuot oli melkoinen pettymys. Me odotimme jotain nattia ja sympaattista sisamaakaupunkia, mutta vastassamme oli uskomattoman mielikuvitukseton lattanabetonikeskittyma tavanomaisine skoottereineen ja mopoineen. Mitas piti lahtea “jonnekin vaan”, kirosimme raahatessamme ylipainavia (janna, miten tavaran maara lisaantyy ja vahenee, vaikkei mitaan oteta pois tai lisata) rinkkojamme helvetillisessa helteessa pitkin ikuisesti jatkuvaa asfalttisuoraa, yli-innokkaiden paikallisten tuijottaessa meita kuin avaruusolioita ja viela yli-innokkaampien motobike-miehien tarjotessa sinnikkaasti palveluksiaan.
Mutta keskustassa sen tajusimme: ei yhtakaan turistia. Ei siis yhden yhtakaan. Ei yhtaan. Ei meidan lisaksemme. Mika ilo siita puhkesikaan! Ei enaa yhdeksantoistakesaisten roikkupoksyjen kyllastyttavia tarinoita “mielettomista fiiliksista” milloin millakin opastetulla elamysreissulla tai baarikierroksella, ei enaa ylipirteiden brittityttojen falsettiin kohoavia nasaaliaania heidan kaydessaan teatraalisesti lapi matkakuviaan milloin missakin ravintolassa. (Oh my god! I sooo don't remember this happening! And who is this guy? WHAT does he have in his hand?!! Oh my god, I sooo don't understand how I always end up in these situations! It's sooo crazy where ever I go, it's just unbelievable!) Eika enaa elintasovatsaansa raapivia keski-ikaisia, jotka edellyttavat loytavansa matkansa kohdemaasta samat mukavuudet ja palvelut kuin kotimaastaan, ja joiden vaatimukset lopulta hautaavat paikallisen kulttuurin parin McDonaldsin, golf-kentan ja luksuskylpylan alle. Ei enaa vanhoja lansimaalaisia miehia, jotka kulkevat ravintoloissa tyttariensa ikaisten vietnamilaisten tyttojen kanssa, kehtaavat viela katsoa muita lansimaalaisia silmiin. Ei silla, tapaamme me mukaviakin kanssamatkustajia, mutta tahan mennessa he ovat olleet ylivoimainen vahemmisto. Where ever you go, there he is. The ugly tourist.
Mutta ei Buon Ma Thuot:ssa! Illalla ravintolaa etsiessamme ilakoimme (tosin samalla myos harmittelimme, koska nalka oli kova) siita, ettei yhdenkaan ravintolan nimi ollut englanninkielinen, eika missaan ollut englanninkielista ruokalistaa. Viimeinkin palanen sita oikeata Vietnamia, eika pelkkaa turisteille tarkoitettua sirkusta. Ihmiset taasen olivat aivan ylitsevuotavan ystavallisia ja innokkaita juttelemaan kanssamme, vaikkei englanninkielentaito ollutkaan ihan parhaasta paasta. Ei pitaisi antaa ulkonaon hamata. Buon Ma Thuot on ehka paalta rumaa betonia, mutta sisalla on karkkikaupan karkkihymytateja ja ystavallisia setia kadunkulmassa ja apteekki josta saa laakkeita jotka nekin ovat karkkeja. (Selitys: Tero kavi hakemassa laakkeita kurkkukipuunsa ja sai iloiselta apteekkipojalta hurjan kasan pillereita, jotka nayttivat lahinna karkkimaan karkeilta. Ei niista apua ollut, mutta olipa kiva popsia, kun olivat niin varikkaita!)
Hotellimme henkilokuntakaan ei juuri puhunut englantia ja sai paljon aihetta nauruun siita, etta ehdottomasti halusimme yopya hotellin halvimmassa huoneessa. Noh, olihan se vahan pieni, ja no, ei siella ollut oikein ikkunaa, ja no, ei siella ollut vessaa eika ovikaan ollut kummoinen, mutta oli se halpa! (3,50e/yo). Hotellissa sattui ja tapahtui: eraana yona huoneen numero 102 avain loytyi meidan kerroksen vessasta, tungettuna ratin kanssa ponttoon. Huoneessa 102 pauhasi televisio taydella volyymilla. Mysteeri ei koskaan selvinnyt meille, mutta kuvittelimme kylla kaikkea murhista vaeltaviin aaveisiin ja kariutuneisiin parisuhteisiin.
Seuraavana paivana vuokrattiin eraalta paikalliselta heebolta kaksi skootteria ja lahdettiin ajelemaan. Kylien lapi, maaseudun lapi, lapi peltihokkelikatujen ja iloisesti moikkailevien ohikulkijoiden. Maisemat olivat kylla erityisen vehreat ja silmaa miellyttavat. Paikallisia huvitti nahda meidat kasvomaskeissa (polyn takia valttamaton) ja aurinkolaseissa posottelemassa muun liikenteen seassa kuin mitkakin vietnamin Vataset (akkia sita oppii maan tavoille).
Silla moporeissulla kavimme katsomassa taasen yhta (ainiin, unohtui varmaan mainita, etta Dalatissa niita nahtiin muutama) vesiputousta, joka oli hieno, mutta hylatyn oloinen. Paikalla on ehka joskus ollut jotain turistitoimintaakin, mutta nyt hienot bungalowit olivat romahtamaisillaan, riippusilta melkein pudonnut sijoiltaan ja ylipaataan kaikki kulkureitit turvallisuustasoltaan kovin vaatimattomia. Lienee sanomattakin selvaa, etta olimme paikan ainoat turistit, tai ylipaataan ainoat vierailijat. Paasylippu kyllakin piti ostaa, hammockissa veteli joku aija paivaunia mutta virkosi heti kun kuuli paristelymme ja heilutti merkitsevasti paasylippupinkkaa. Paluumatkalla ajettiin yhta umpeenkasvanutta tieta jonnekin vuoren paalle ja loydettiin sielta kaksi vesitornia. Tero kiipesi sinne oitis maisemia katselemaan, mutta Pia ei korkeanpaikankammoltaan kyennyt, vaikka pari kertaa yritti. (Ei pitaisi koskaan erehtya katsomaan tikapuiden liitoskohtia, koska niista aina loytaa jotain selkeita haurastumisen tai katkeamisen merkkeja...)
Paiva alkoi kallistua jo iltaan ja aurinko mailleen, mutta olimme vakaasti paattaneet kayda viela eraassa lahella sijaitsevassa kylassa katsomassa perinteisia vietnamilaisia kylarakennuksia. Matkalla sinne Teron moposta puhkesi rengas. Ei auttanut muu, kuin etsia lahin huoltopaikka ja parin paikallisen avustamana tyontaa mopo sinne. Avuttomina kuikuilimme lompakkojamme, koska tuollaisessa tilanteessa voisivat pyytaa huollosta melkein mita vain, meilla ei ollut hajuakaan paljonko mopon kumin paikkaaminen maksaa Vietnamissa. Hauska, ketjupolttava huoltomies hoisi kuitenkin kumin paikkaamisen tuossa tuokiossa ja loysi ulkokumista parkkiintuneilla sormenpaillaan pienenpienen lasinpalasen, joka oli tunkeutunut renkaan urasta sisaan. Ja mita se maksoi? 12 000 dongia (noin 0,50 euroa) ja tasta ilouutisesta helpottuneina huoltamohenkilokunnalle tarjoamamme kolme punaista Marlboroa.* (Taalla on tarkeaa pitaa aina kallista tupakkaa mukana sen varalle, etta jotakuta pitaa vahan voidella tai vastaavasti kiittaa..)
Siispa ehdimme viela kylaan, joka pienen harhailun jalkeen loytyi eraan kinttupolun paasta, jonne seurasimme joitakin paikallisia mopoilijoita kaikki muut vaihtoehdot (eli siis tiet) pois suljettuamme. Tonot tuli nahtya ja sitten olikin jo nalka. Yhden tien paasta loytyi ravintola, joten pysakoimme mopot pihaan ja menimme syomaan, tietamatta mihin kaikkeen ilta viela johtaisi..
Paadyttyamme tilaamaan kolme ruokalajia (tarjoilija vaati, etta meidan pitaa ehdottomasti maistaa pieni annos juuri siita kyseisesta kylasta kotoisin olevaa perinneruokaa..pieni annos tarkoitti neljan ihmisen ruoka-annosta, kuten myohemmin tulimme huomaamaan..) joiden mukana elamamme parhaimmat kevatrullat, tuli ravintolaan yhtakkia kauhea sakki ihmisia, joilla mita ilmeisemmin oli bileet meneillaan. Eika aikaakaan, kun mekin olimme osa bileita, ihmiset kulkivat poydasta poytaan ja sama se mita kielta puhui, kunhan osasi kilistaa tuoppia. Kyseisessa ravintolassa ei kuulema juuri ulkomaalaisia kay, joten tilanne oli heille erikoinen. Lisaksi olimme kuulemamme mukaan ulkomaalaisiksi erityisen mukavia, menevia ja helposti lahestyttavia, joten senkin vuoksi moni halusi tulla kippistelemaan meidan poytaamme, vaikkei puhunut sanaakaan englantia. Ennen pitkaa meidat painostettiin laulamaan livebandin saestyksella “Hotel California” vaikkei meista kumpikaan muistanut sanoja. Siispa laulu laulettiin suomeksi ja omilla sanoilla (“siella ruoho on vihreaa/se on tosiaan vihreaa/voisi Vietnamkin olla kotimaa”) ja omalla savelellakin myos bandin vahan soveltaessa. Sitten tanssittiin, juotiin lisaa, tanssittiin (eras Herra Partavesi vaimoineen haki tanssimaan kyllastymiseen asti) ja juotiin lisaa, kunnes tajusimme mopojen olevan vielakin ravintolan pihassa ja niiden omistajan odottaneen niiden palauttamista jo parisen tuntia. Eikun siis “tankojuoppoina” (ei me todellisuudessa missaan kauheassa kunnossa oltu, ennemminkin vain vasyneita) kotiin, ehka tahan saakka hauskimman illan jalkeen. Sattuihan siella juhlajoukossa olemaan tietysti yksi poliisikin, mutta iloisesti tuo meille heilutteli kun kaasutimme menemaan (Pia melkein ajoi jo lahdossa ojaan), joten eipa se sitten niin justiinsa ole.
(Pieni huomio: taalla tuliteran skootterin saa 300 eurolla.)
Mopot kuitenkin palautettiin onnistuneesti omistajalleen ja puhjennut rengas (joka oli totta!) kavi hyvin selitykseksi kolmen tunnin myohastymiseen.
Seuraavana paivana pakkasimme kamamme, kavimme ostamassa lipun Saigonin bussiin ja paatimme krapuloissamme lahtea vahan vesipuistoon. Etsimme vesipuistoa ehka tunnin verran, kunnes loysimme sen tietyomaan takaa. Me olimme tietenkin paikan ainoat asiakkaat, joten vesipuistoilumme ajan meilla oli kaytossa oma henkilokohtainen opas ja kaikki liu'ut. Jotka olivat muuten hurjia! Melkein pissat tuli housuun, vaikka ollaan jo isoja ihmisia. Varsinkin isoin liuku, johon mentiin kahden istuttavalla ilmapatjalla, oli oikea kauhujen tunneli. Lisaksi patja tietenkin meinasi menna koko putken ympari, tipahti katosta takaisin pohjalle ja pudotti meidat kyydistaan. Tero loi paansa ja “naki salaman”, Pia vaan tuli nakkimakkarana putkea pitkin kuin mitaan ei olisi tapahtunut. Takaisin ylos paastyamme selitimme oppaallemme mita kavi, mutta tama vain nauroi ja sanoi, etta menkaahan pelkurit uudestaan. Emme menneet, jotain suomalaista kuolemanpelkoa meissa sentaan on jaljella. Ei silla, eivat ne jaljelle jaaneet vesiliu'ut sen vahemman pelottavia olleet...
Laskettuamme tarpeeksemme lilluimme vesivirran vietavana uimarenkainemme ja ajattelimme, etta tama se vasta on elamaa. Juuri silla hetkella, siina autiossa vesipuistossa tyontekijoiden naureskellessa meille, me olimme turistin paratiisissa. Eiko jokainen turisti haluaisi olla paikan ainoa turisti?
Buon Ma Thuot oli kylla ehdottomasti yksi parhaimmista paikoista tahan mennessa, ei niinkaan itse kaupungin takia vaan sen, ettei siella ole turisteja. Ja missa ei ole turisteja, on myos mukavia ihmisia. Mita tasta opimme? “If you don't want to see the ugly tourist, go to the ugly city”.
Saigoniin matkasimme satojen kilometrien pituisen perunapellon lapi, ilmeisesti se kuitenkin oli tie. Mitas sitten tapahtuikaan? Sita emme tieda viela itsekaan.
(* Olimme vahan ihmeissamme paikallisten rehellisyyden takia.. Kavimme muun muassa matkatoimistossa kyselemassa lippuja Saigonin bussiin, aikomuksenamme maksaa niista mielihyvin toimiston komissio (joka taalla ei ole paljoa), jotta bussi tulisi hakemaan meidat hotellilta. Mutta matkatoimiston aija ei myynyt meille lippuja vaan halusi ehdottomasti neuvoa, miten saamme liput ostettua itse maksamatta heidan palvelumaksujaan...)
“Same same, but different” (Dalat 9.- 13.10.)
Huom! Otsikkoa klikkaamalla paasee kuvakansioon.
“Mita helvettia, taalla kasvaa mantyja palmujen ja appelsiinipuiden vieressa!” oli kutakuinkin ensimmainen reaktio matkalla kohti Dalatia. Omituinen sekoitus subtropiikkia ja suomalaista mantymaisemaa jyrkilla vuorenrinteilla. Perin vietnamilainen “moottoritie”, eli kuoppainen karrypolku mutkitteli peltojen ja mutavyoryjen (tien ollessa valilla tukossa kun joku onneton oli saanut kuorma-autonsa jumiin latakkoon) ja jyrkkien vuorenrinteiden lapi aina ylemmas ja ylemmas. Matkalla tuli kylma. Ensimmaista kertaa Vietnamissa meilla oli ihan oikeasti kylma. Vietnamin Vatanen nro 500 ajoi karmivaa vauhtia mutkiin, vaikka mutkan tuolla puolen oli kymmenien metrien pudotus alas laakson kivikkoon ja nakyvyys oli sankan sumun takia kuta kuinkin 0. Mutta tahan alkaa jo tottua, oppii pelkaamaan vahemman kuolemaa kun ei vain yksinkertaisesti voi pelata sita joka paiva.
Jos Dalatissa ei olisi niita satoja raybanien taakse verhoutuneita motobike-miehia, saattaisi helpostikin luulla olevansa Keski-Euroopassa. Tyypillista Vietnamia kaupungissa ovat vain vietnamilaiset itse. Jopa saa on kuin eri mantereelta; ensimmaista kertaa kaivoimme takit ja paksummat vaatteet esiin. Jouduimme jopa kayttamaan sukkia. Joskus, mantyjen latvusten humistessa tuulessa kaukana ylapuolella ja jarvenselan siintaessa jossain metsikon takana, tuntui kuin olisi kotona. Aina niin kauan kunnes joku satunnainen ohikulkija huutaa “hello” ja kikattaa sitten kuollakseen kun ei voi uskoa itsekaan juuri sanoneensa heippa valkonaamalle.
Dalatissa ihmiset olivat hurjan ystavallisia ja lampoisia. Kauas tuntuu jaaneen pohjois-vietnamilainen juonittelu ja teeskennelty ystavallisyys. Toki meita vielakin yritetaan naruttaa, tietenkin, mutta se on jollain tavalla hyvantahtoisempaa. Vaikka maksaisitkin liikaa rahaa jostakin, siita jaa hyva mieli, koska myyja on niin hemmetin mukava ja vedattaessaankin silti jotenkin rehellinen. Kuulostaako ristiriitaiselta? Tervetuloa Vietnamiin.
Niin kuin meilla suomessa etelassa ja pohjoisessa, niin taallakin ihmiset eroavat toisistaan. Jos meilla pohjanmaalaisia pidetaan kaksinaamaisina juonittelijoina (niin no, pohjalaiset lukijamme, yleistykset yleistyksina) ja vaikkapa tamperelaisia vahan holmiskoina moro-setina, niin taallakin jako ystavalliseen etelaan ja kieroon pohjoiseen elaa ihan paikallistenkin mielissa. Eras hotellityontekija tuskaili aikoinaan Hoi An:issa sita, etta pohjoisesta Vietnamin matkansa aloittaneet eivat enaa Keski-Vietnamiin tullessaan usko mitaan ja suhtautuvat syvalla epaluulolla kaikkea, jopa ystavallisia ja rehellisia tarjouksia kohtaan. Sen sijaan etelasta matkansa aloittaneet joutuvat pohjoisessa kuseen, koska tottuvat etela-Vietnamilaiseen ronsyilevaan ystavallisyyteen ja ainakin jollain tapaa rehellisempaan kaytokseen turisteja kohtaan. Noin perstuntumalta sanoisimme, etta tama on ihan totta. Etelaan pain matkatessamme huomaamme paikallisista karisevan vauhdilla suurimman osan niista piirteista, mita pohjoisessa tuskailimme ja kammoksuimme.
Dalatissa eras ystavallinen seta kuvaili vietnamilaisten eroja nain: “We are same same, but different”. Niin, taytyyko sita enempaa sanoakaan, noin ihmisista ylipaataan. Maasta tai kansallisuuksistakaan riippumatta me olemme kaikki ihan samoja, mutta erilaisia. Maahan sopivalla vertauskuvalla voisi sanoa, etta menopelin runko on aina sama, mutta viritykset ja lisaosat vaihtelevat. Sita pitaa matkata aika kauas tajutakseen, etta maailmassa on aika hemmetin monta miljoonaa tismalleen samanlaista kaduntallaajaa kuin meikalainen. Harhaluulo omasta erityisyydesta katoaa vahintaan siina vaiheessa, kun keskustelee kadulla tupakkaa ja nenaliinoja kauppaavan tyton kanssa arjesta ja unelmista, ja huomaa ajattelevansa niin monista asioista aivan samalla tavalla. Toinen elaa peltitonossa ja saa tuskin syodakseen, toinen lahtee vahan reissaamaan, kun ei oikein tieda mita elamaltaan haluaa. Siina tuntee elavansa elamaansa melko pinnallisesti, mitaan mistaan ymmartamatta. Opiskelija, maisteri, nayttelija, tyoton. Mitapa nailla maareilla tekee jos ei koskaan kaiva sen syvemmalta, sita sellaista olemassaoloa, jolla ei ole mitaan tekemista titteleiden tai saavutusten, ylipaataan minkaan ulkoisen kanssa.
“Matkailu avartaa”. Tama kulunut ja kuluneisuuttaan kalkkeutunut lausahdus on kuitenkin niin totta, etta oikein allottaa. Jos jotakuta kiinnostaa ihan oikeasti kyseenalaistaa omat harhaluulonsa itseaan ja ylipaataan kaikkea kohtaan, eikun matkaan vaan. Sen parempaa peilia ei olekaan, kuin koko maailma.
Ja filosofioinnista takaisin Dalatiin. Dalat oli kaunis, mutta kummallinen. Niin paljon kitschia uskomattoman vaikuttavien vuoristomaisemien keskella ei olisi koskaan voinut kuvitella loytavansa. Jokaisesta jarvesta ja lammikosta oli tehty aidattu ja paasymaksullinen turistikohde tyyliin: “The lake of sighs” ja “The valley of love”. Asiaan kuuluivat tietenkin muoviset peurat, janikset ja tiikereiden kanssa taistelevat intiaanit (sita voisi kysya, milla tavalla intiaanit liittyvat vietnamilaiseen jarvimaisemaan, mutta hetken paasta sita lakkaa kysymasta. Ei siihen kuitenkaan mitaan selitysta ole.) Lisaksi useimmista paikoista sai ostaa poniratsastusta lannenasuihin pukeutuneilta vietnamilaismiehilta. Eras paikallinen taiteilija taasen oli paattanyt rakentaa Liisa Ihmemaassa-talon. Joskus ei tiennyt, pitaisiko itkea vai nauraa. Ainakin se on sanottava, etta vietnamissa keinot eivat lopu koskaan.
Kuuluihan Dalatin matkaan toki kaljatuopin kilistelya paikallisten kanssa (kauheita juomaan nama vietnamilaiset) ja mukavien ihmisten tapaamista. Sitten niita pienia asioita, jotka useimmiten ovat niita tarkeimpia, mutta joita on mahdoton kaikkia kirjata ylos (mutta jotka ovat taman matkan tarkeinta antia, ei se mihin mennaan ja miten ja mita tehdaan, vaan mita kaikkea nahdaan ja koetaan siina valissa). Oli pappa, joka hymyili melkein kyyneleet silmissa meidat nahdessaan ja sanoi, ylpeytta ja ystavallisyytta puhkuen: “Welcome to my country, my friends, welcome to my country!”. Oli nainen, joka kaveli sotilasmarssia samaa kadunpatkaa edes takaisin, mutta ei ollutkaan hullu. Ja sita vain miettii: voisiko suomessa tehda noin, olematta hullu? Sitten ovat ne hymyt, kaikista lampoisimmat ja aidoimmat hymyt, mita on milloinkaan nahnyt. Ja ne suodaan ventovieraalle, vielapa ihan muukalaiselle. Jos se vain ihmisista olisi kiinni, niin tama voisi olla enemman koti kuin Suomi.
(Pieni huomio: suosittelemme Vietnamia lampimasti lapsiperheiden matkakohteeksi. Tanne voi helposti tulla reppureissaamaankin lasten kanssa. Vietnam on ehka miljoona kertaa lapsiystavallisempi maa kuin suomi, myos yllattavan turvallinen. Nekin hankaluudet, joita meilla on ollut, eivat olisi koskaan sattuneet jos mukana olisi ollut lapsi. Taalla lapset ovat kaiken keskipiste, tervetulleita ihan kaikkialle. Etta ei muuta kuin Vietnamiin, kaikki lapselliset ihmiset! Olemme nahneet taalla paljon reissaavia lapsiperheita (jotkut ihan pientenkin lasten kanssa) ja lapsilla tuntuu ainakin olevan ihan hirvean kivaa, kun mikaan ei ole lapsilta kiellettya. Illanvietoissa ventovieraat lapset kiertavat taalla sylista syliin, eika puhettakaan, etta joku nyrpistelisi nenaansa itkevalle vauvalle ravintolassa...Plus etta kaljaravintolaankin voi menna lasten kanssa, taalla kannissakin kayttaydytaan hyvin, eika kuseskella ja oksennella pitkin seinustoja, niin kuin meilla suomessa.)
Sellainen oli Dalat, omituinen pala Vietnamia. Kuvat kertokoot lisaa, mita sita kaikesta jaarittelemaan.
Dalatista Pia muuten loysi itselleen katukirpparilta ikivanhat sotilasmaiharit, joista toinen on jenkkisotilaan ja toinen kiinalaissotilaan. Hmm, mietiskelee Pia: mikahan mahtaa olla naiden kenkien tarina? Paikalliset ihmettelevat kovasti tuota outoa lansimaalaista naista, jolla on sankitukka ja miehen kengat. Jotkut tervehtivat sotilastervehdyksin. Valitettavasti vietnamislaismiesten ihailua ei tukattomuus ja muukaan nayta hillitsevan. “Kiehtovia” tarjouksia esitetaan harva se paiva, myos ohikulkevia tissinpuristelijoita loytyy, mutta ainakin voi lohduttautua silla, etta intiassa tama kaikki on kuulema moninverroin pahempaa. Halusipa eras kitukasvuinen papparainen kerran vaihtaa vaimoja, pisti oman sormuksensa Teron pikkurilliin ja yritti kiskoa Terolta sormusta sormesta. Oman osansa ihailusta saa toki Terokin, mutta naiset eivat sentaan ole nain royhkeita, yleensa: tulipa Nha Trangissa vastaan kanninen nainen, joka tonaisi Pian pois Teron kasipuolesta ja jai siihen itse roikkumaan, sanoen, etta tama on nyt hanen poikaystavansa. Muuten paikalliset tytot vain kikattelevat, punastelevat ja supisevat keskenaan, luovat rakastuneita katseita jostain myyntihyllyjen valista.
Dalatissa viihdyttiin pari paivaa, kunnes kitsch alkoi olemaan vahan liikaa. Sitten otettiin eraana aamuna motobike-kyydit paikalliselle bussiasemalle ja sielta ensimmainen paikallisbussi kohti Buon Ma Thuot:ia, josta emme tienneet etukateen juuri muuta kuin nimen. Mitas sitten tapahtuikaan, siita seuraavassa!
“Mita helvettia, taalla kasvaa mantyja palmujen ja appelsiinipuiden vieressa!” oli kutakuinkin ensimmainen reaktio matkalla kohti Dalatia. Omituinen sekoitus subtropiikkia ja suomalaista mantymaisemaa jyrkilla vuorenrinteilla. Perin vietnamilainen “moottoritie”, eli kuoppainen karrypolku mutkitteli peltojen ja mutavyoryjen (tien ollessa valilla tukossa kun joku onneton oli saanut kuorma-autonsa jumiin latakkoon) ja jyrkkien vuorenrinteiden lapi aina ylemmas ja ylemmas. Matkalla tuli kylma. Ensimmaista kertaa Vietnamissa meilla oli ihan oikeasti kylma. Vietnamin Vatanen nro 500 ajoi karmivaa vauhtia mutkiin, vaikka mutkan tuolla puolen oli kymmenien metrien pudotus alas laakson kivikkoon ja nakyvyys oli sankan sumun takia kuta kuinkin 0. Mutta tahan alkaa jo tottua, oppii pelkaamaan vahemman kuolemaa kun ei vain yksinkertaisesti voi pelata sita joka paiva.
Jos Dalatissa ei olisi niita satoja raybanien taakse verhoutuneita motobike-miehia, saattaisi helpostikin luulla olevansa Keski-Euroopassa. Tyypillista Vietnamia kaupungissa ovat vain vietnamilaiset itse. Jopa saa on kuin eri mantereelta; ensimmaista kertaa kaivoimme takit ja paksummat vaatteet esiin. Jouduimme jopa kayttamaan sukkia. Joskus, mantyjen latvusten humistessa tuulessa kaukana ylapuolella ja jarvenselan siintaessa jossain metsikon takana, tuntui kuin olisi kotona. Aina niin kauan kunnes joku satunnainen ohikulkija huutaa “hello” ja kikattaa sitten kuollakseen kun ei voi uskoa itsekaan juuri sanoneensa heippa valkonaamalle.
Dalatissa ihmiset olivat hurjan ystavallisia ja lampoisia. Kauas tuntuu jaaneen pohjois-vietnamilainen juonittelu ja teeskennelty ystavallisyys. Toki meita vielakin yritetaan naruttaa, tietenkin, mutta se on jollain tavalla hyvantahtoisempaa. Vaikka maksaisitkin liikaa rahaa jostakin, siita jaa hyva mieli, koska myyja on niin hemmetin mukava ja vedattaessaankin silti jotenkin rehellinen. Kuulostaako ristiriitaiselta? Tervetuloa Vietnamiin.
Niin kuin meilla suomessa etelassa ja pohjoisessa, niin taallakin ihmiset eroavat toisistaan. Jos meilla pohjanmaalaisia pidetaan kaksinaamaisina juonittelijoina (niin no, pohjalaiset lukijamme, yleistykset yleistyksina) ja vaikkapa tamperelaisia vahan holmiskoina moro-setina, niin taallakin jako ystavalliseen etelaan ja kieroon pohjoiseen elaa ihan paikallistenkin mielissa. Eras hotellityontekija tuskaili aikoinaan Hoi An:issa sita, etta pohjoisesta Vietnamin matkansa aloittaneet eivat enaa Keski-Vietnamiin tullessaan usko mitaan ja suhtautuvat syvalla epaluulolla kaikkea, jopa ystavallisia ja rehellisia tarjouksia kohtaan. Sen sijaan etelasta matkansa aloittaneet joutuvat pohjoisessa kuseen, koska tottuvat etela-Vietnamilaiseen ronsyilevaan ystavallisyyteen ja ainakin jollain tapaa rehellisempaan kaytokseen turisteja kohtaan. Noin perstuntumalta sanoisimme, etta tama on ihan totta. Etelaan pain matkatessamme huomaamme paikallisista karisevan vauhdilla suurimman osan niista piirteista, mita pohjoisessa tuskailimme ja kammoksuimme.
Dalatissa eras ystavallinen seta kuvaili vietnamilaisten eroja nain: “We are same same, but different”. Niin, taytyyko sita enempaa sanoakaan, noin ihmisista ylipaataan. Maasta tai kansallisuuksistakaan riippumatta me olemme kaikki ihan samoja, mutta erilaisia. Maahan sopivalla vertauskuvalla voisi sanoa, etta menopelin runko on aina sama, mutta viritykset ja lisaosat vaihtelevat. Sita pitaa matkata aika kauas tajutakseen, etta maailmassa on aika hemmetin monta miljoonaa tismalleen samanlaista kaduntallaajaa kuin meikalainen. Harhaluulo omasta erityisyydesta katoaa vahintaan siina vaiheessa, kun keskustelee kadulla tupakkaa ja nenaliinoja kauppaavan tyton kanssa arjesta ja unelmista, ja huomaa ajattelevansa niin monista asioista aivan samalla tavalla. Toinen elaa peltitonossa ja saa tuskin syodakseen, toinen lahtee vahan reissaamaan, kun ei oikein tieda mita elamaltaan haluaa. Siina tuntee elavansa elamaansa melko pinnallisesti, mitaan mistaan ymmartamatta. Opiskelija, maisteri, nayttelija, tyoton. Mitapa nailla maareilla tekee jos ei koskaan kaiva sen syvemmalta, sita sellaista olemassaoloa, jolla ei ole mitaan tekemista titteleiden tai saavutusten, ylipaataan minkaan ulkoisen kanssa.
“Matkailu avartaa”. Tama kulunut ja kuluneisuuttaan kalkkeutunut lausahdus on kuitenkin niin totta, etta oikein allottaa. Jos jotakuta kiinnostaa ihan oikeasti kyseenalaistaa omat harhaluulonsa itseaan ja ylipaataan kaikkea kohtaan, eikun matkaan vaan. Sen parempaa peilia ei olekaan, kuin koko maailma.
Ja filosofioinnista takaisin Dalatiin. Dalat oli kaunis, mutta kummallinen. Niin paljon kitschia uskomattoman vaikuttavien vuoristomaisemien keskella ei olisi koskaan voinut kuvitella loytavansa. Jokaisesta jarvesta ja lammikosta oli tehty aidattu ja paasymaksullinen turistikohde tyyliin: “The lake of sighs” ja “The valley of love”. Asiaan kuuluivat tietenkin muoviset peurat, janikset ja tiikereiden kanssa taistelevat intiaanit (sita voisi kysya, milla tavalla intiaanit liittyvat vietnamilaiseen jarvimaisemaan, mutta hetken paasta sita lakkaa kysymasta. Ei siihen kuitenkaan mitaan selitysta ole.) Lisaksi useimmista paikoista sai ostaa poniratsastusta lannenasuihin pukeutuneilta vietnamilaismiehilta. Eras paikallinen taiteilija taasen oli paattanyt rakentaa Liisa Ihmemaassa-talon. Joskus ei tiennyt, pitaisiko itkea vai nauraa. Ainakin se on sanottava, etta vietnamissa keinot eivat lopu koskaan.
Kuuluihan Dalatin matkaan toki kaljatuopin kilistelya paikallisten kanssa (kauheita juomaan nama vietnamilaiset) ja mukavien ihmisten tapaamista. Sitten niita pienia asioita, jotka useimmiten ovat niita tarkeimpia, mutta joita on mahdoton kaikkia kirjata ylos (mutta jotka ovat taman matkan tarkeinta antia, ei se mihin mennaan ja miten ja mita tehdaan, vaan mita kaikkea nahdaan ja koetaan siina valissa). Oli pappa, joka hymyili melkein kyyneleet silmissa meidat nahdessaan ja sanoi, ylpeytta ja ystavallisyytta puhkuen: “Welcome to my country, my friends, welcome to my country!”. Oli nainen, joka kaveli sotilasmarssia samaa kadunpatkaa edes takaisin, mutta ei ollutkaan hullu. Ja sita vain miettii: voisiko suomessa tehda noin, olematta hullu? Sitten ovat ne hymyt, kaikista lampoisimmat ja aidoimmat hymyt, mita on milloinkaan nahnyt. Ja ne suodaan ventovieraalle, vielapa ihan muukalaiselle. Jos se vain ihmisista olisi kiinni, niin tama voisi olla enemman koti kuin Suomi.
(Pieni huomio: suosittelemme Vietnamia lampimasti lapsiperheiden matkakohteeksi. Tanne voi helposti tulla reppureissaamaankin lasten kanssa. Vietnam on ehka miljoona kertaa lapsiystavallisempi maa kuin suomi, myos yllattavan turvallinen. Nekin hankaluudet, joita meilla on ollut, eivat olisi koskaan sattuneet jos mukana olisi ollut lapsi. Taalla lapset ovat kaiken keskipiste, tervetulleita ihan kaikkialle. Etta ei muuta kuin Vietnamiin, kaikki lapselliset ihmiset! Olemme nahneet taalla paljon reissaavia lapsiperheita (jotkut ihan pientenkin lasten kanssa) ja lapsilla tuntuu ainakin olevan ihan hirvean kivaa, kun mikaan ei ole lapsilta kiellettya. Illanvietoissa ventovieraat lapset kiertavat taalla sylista syliin, eika puhettakaan, etta joku nyrpistelisi nenaansa itkevalle vauvalle ravintolassa...Plus etta kaljaravintolaankin voi menna lasten kanssa, taalla kannissakin kayttaydytaan hyvin, eika kuseskella ja oksennella pitkin seinustoja, niin kuin meilla suomessa.)
Sellainen oli Dalat, omituinen pala Vietnamia. Kuvat kertokoot lisaa, mita sita kaikesta jaarittelemaan.
Dalatista Pia muuten loysi itselleen katukirpparilta ikivanhat sotilasmaiharit, joista toinen on jenkkisotilaan ja toinen kiinalaissotilaan. Hmm, mietiskelee Pia: mikahan mahtaa olla naiden kenkien tarina? Paikalliset ihmettelevat kovasti tuota outoa lansimaalaista naista, jolla on sankitukka ja miehen kengat. Jotkut tervehtivat sotilastervehdyksin. Valitettavasti vietnamislaismiesten ihailua ei tukattomuus ja muukaan nayta hillitsevan. “Kiehtovia” tarjouksia esitetaan harva se paiva, myos ohikulkevia tissinpuristelijoita loytyy, mutta ainakin voi lohduttautua silla, etta intiassa tama kaikki on kuulema moninverroin pahempaa. Halusipa eras kitukasvuinen papparainen kerran vaihtaa vaimoja, pisti oman sormuksensa Teron pikkurilliin ja yritti kiskoa Terolta sormusta sormesta. Oman osansa ihailusta saa toki Terokin, mutta naiset eivat sentaan ole nain royhkeita, yleensa: tulipa Nha Trangissa vastaan kanninen nainen, joka tonaisi Pian pois Teron kasipuolesta ja jai siihen itse roikkumaan, sanoen, etta tama on nyt hanen poikaystavansa. Muuten paikalliset tytot vain kikattelevat, punastelevat ja supisevat keskenaan, luovat rakastuneita katseita jostain myyntihyllyjen valista.
Dalatissa viihdyttiin pari paivaa, kunnes kitsch alkoi olemaan vahan liikaa. Sitten otettiin eraana aamuna motobike-kyydit paikalliselle bussiasemalle ja sielta ensimmainen paikallisbussi kohti Buon Ma Thuot:ia, josta emme tienneet etukateen juuri muuta kuin nimen. Mitas sitten tapahtuikaan, siita seuraavassa!
torstai 8. lokakuuta 2009
“Please don't close your gates before we come!” (Hoi An & Nha Trang / 30.9.-9.10.2009)
(Otsikkoa klikkaamalla paasee kuvakansioon)
Hai Phongiin matkustimme ruosteisella ja vuotavalla, mutta sitakin luotettavammalla laivalla, vain saadaksemme selville, etta paivan viimeinen bussi Hueen (kaupunki matkalla kohti Hoi An:ia) oli jo lahtenyt. Vaihtoehtoina oli odottaa Hai Phongissa seuraavaan aamuun tai lahtea bussilla Hanoihin ja siella etelaan menevaan junaan. Pikaisten laskutoimitusten jalkeen laskelmoimme matkan Hanoihin tulevan ylimaaraista odotteluyota halvemmaksi, joten ei muuta kuin bussiin ja takaisin kohti Hanoita, jonne olimme, ironista kylla, kaikki paattaneet olla enaa menematta.
Matkalla Hanoihin soittelimme erinaisiin hostelleihin tiedustellaksemme juna-aikatauluja, jolloin saimme tietaa, ettei mitaan junaa etelaan olisi enaa sina paivana menossa, koska taifuuni teki siella parhaillaan tuhojaan. Paattavaisina ja kaiken tiedon epaluotettavuuteen jo sopeutuneina suunnistimme silti Hanoissa juna-asemalle; huomataksemme, etta siellahan se juna jo odotti laiturilla. Huolimatta siita, etta olimme viettaneet jo yhden kokonaisen ja erittain sekavan paivan laivassa, bussissa ja erinaisissa takseissa, ei helpotusta ollut tiedossa: uskollisina budjettimatkaajina emme ottaneet kalliita (joissa turistit taalla miltei poikkeuksetta matkustavat) nukkumapaikkoja, vaan pelkat istumapaikat. Teron paikkanumero oli noin neljatta kertaa matkamme aikana 13, mika tiesi tietenkin pelkkaa hyvaa taifuunin keskelle matkaavassa junassa. Yo junassa menikin rattoisasti vuotavan ikkunan (ulkona satoi kaatamalla) vieressa varjotellen, samalla kun ystavallinen vietnamilaismies takapenkilla yritti tunkea likaisia varpaitaan Pian suuhun ja radio pauhasi taydella volyymilla vietnamilaista iskelmaa (joka muuten on viela hirveampaa kuin suomalainen, ei uskoisi etta siita hirveammaksi voisi menna, mutta voi. Todellakin Voi.) Volyymit taalla ovat aina jarjettoman kovat*, mita tahansa musiikkia sitten soitetaankin. Mutta oisella, 12 tuntia kestavalla junamatkalla, sita voi vain miettia etta mita jarkea tassa kaikessa on, kun edes korvatulpat eivat riita peittamaan tunteikasta kiekumista. Mutta tulipahan reilusti yli 700 km:n matka kuitenkin halvaksi, ja halpa hintahan koyhan matkaajan tiella pitaa! Lisaksi matkustaminen paikallisten kanssa kaukana turistiluokkien humisevista ilmastoinneista ja pehmeista tyynyista on aina kokemisen arvoista, sita tunnelmaa ei kylla voita mikaan.
(* Pieni huomio: bussimatkoilla paikallisbusseissa usein naytetaan karaokevideoita, joiden volyymi on niin ikaan vahintaan kuurouttava. Mielenkiintoista naissa videoissa on kuitenkin se, etta niissa jokaisessa naytetaan kiihtyvalla syotolla mm. tallaisia, ilmeisesti jonkinlaista tarinaa kertovia kuvia: puolialaston (lansimaalainen blondi) pylly pystyssa rannalla/muovinen Aku Ankka, joka heiluttaa vieteripaataan/puolialaston blondi cowboyhattu paassaan venyttelee rantakivella/lautasellinen paarynoita ja porkkanoita/blondi nuolee huuliaan/haarukoita, veitsia ja lusikoita/kolme muovikissaa lasipoydalla/blondilla on ponihanta/orkideoita/uuden Audin paljastustilaisuus. Mita musiikkivideotaidetta!)
Junan maaranpaan olisi pitanyt olla Danang, mutta koska tulvavesi oli peittanyt junaraiteet, pysahdyimme jollain pienella asemalla piskuisen kylan vieressa ja kaikki matkustajat hatistettiin ulos. Sielta jarjestettiin bussikyydit Hueen (tassa vaiheessa 12 tunnin junamatka oli muuttunut jo 16 tuntiseksi ja matkaa oli viela taitettavana) josta lahti toinen juna kohti Danangia. Bussissa koettiin melkoisia kauhun hetkia (edellisen matkustajan oksennuksesta penkkiemme vieressa olisi pitanyt varmaan paatella jotain) koska kuskimme oli jonkinlainen vietnamin Vatanen ja ajoi tayteen ahdetulla, ruosteisella ja ramppanalla bussilla jarjetonta vauhtia lapi tulvavesien ja kapeiden, mutkaisten teiden. Ei harmittanut Piaa enaa, ettei menty Pekingissa huvipuistoon, koska tassa kyydissa sai pelata ihan oikeasti. Jopa vietnamilaiset matkustajat olivat kalpeita, siita tietaa, etta kyydin taytyy olla oikeasti paha. Mutkissa bussi pariin kertaan melkein kaatui, mutta se ei kuskia juuri hillinnyt. Israelilaiset ystavamme alkoivat rukoilla takapenkilla, jolloin joku ilmeisesti kavi sanomassa kuskille jotain, koska kyyti vahan hidastui. Mutta vain vahan. Juna-asemalle paastiin kuitenkin hengissa ja jatkettiin matkaa kohti Danangia. Matkalla saimme ihailla myrskyista merta lahietaisyydelta, kun junarata mutkitteli rantaviivaa pitkin pitkan aikaa.
Danangiin paastya olikin jo melkein ilta ja saimme taistella melko kauan, etta paasimme Hoi An:iin vievan paikallisbussin pysakille, koska vastassamme oli kokonainen armeija “ei oota” hokevia vietnamilaisia. Ensin koko bussia ei ollut (vaikka me toki tiesimme sielta menevan paikallisvuoron lahella sijaitsevaan Hoi An:iin) ja sitten se ei juuri tanaan ajanut, koska oli se taifuuni. Kun viimein paasimme oikealle pysakille, oli siellakin viela pari tyyppia vastassa, jotka yrittivat uskotella meille, ettei mitaan bussia ollut ja meidan olisi kannattanut jaada Danangiin hotelliin. Sieltahan se bussi tietenkin muutaman minuutin jalkeen korotteli pysakille, tuo bussi-jota-ei-ollut-olemassa-tai-eikun-on-se-mutta-ei-tanaan. Bussissa saimme tapella (=hymyilla lakkaamatta ja periksi antamatta) aikamme hinnasta, koska turisteilta perinteisesti otetaan “tietenkin” lisamaksua laukuista ja rinkoista, vaikka paikallinen vaesto kuljettaa siella kanojakin. Lopulta kaikki olivat tyytyvaisia ja viimein, kahden paivan reissaamisen jalkeen, olimme Hoi An:iin vievalla tiella. Bussissa kehittelimme tasta matkanteosta laulun, josta ote on otsikon lainaus.
Hoi An on vailla sahkoa kun saavuimme, joten kadut olivat pilkkopimeat ja tulvaveden peitossa. Taskulampuin, sateenvarjoin ja sadeviitoin varustettuina kahlasimme Hoi An:in pimeita katuja kaksi tuntia (vielapa kaatosateessa), koska kaikki hotellit kauempana joesta olivat tulvan takia taynna (kaikki joenvarren hotellien asukkaat olivat joutuneet siirtymaan kauempana sijaitseviin hotelleihin..) Meita opastamassa oli koko kahden tunnin ajan noin kymmenvuotias pikkupoika, ilman sita veijaria etsinnassa olisikin vienyt paljon kauemmin. Viimein aloimme olemaan jo vahan epatoivoisia ja neuvottelimme jo eraiden paikallisten kanssa heidan sohvastaan, kun kaupungin ulkopuolelta loytyi viela yksi hotelli. Normaalina paivana emme olisi koskaan eksyneet vastaavan luksushotellin ovelle, mutta hinnasta paastiin kuitenkin oikein helposti sopuun (8e/huone) joten sinne viimein jaimme. Harvoin tuntuvat suihku ja puhtaat vaatteet yhta hyvalta, kuin kyseisena iltana, matkustettuamme ensin kaksi paivaa busseissa ja junissa ja takseissa ja hikoiltuamme eri kaupunkien kaduilla oikeita paikkoja etsiessamme ja viimein lilluttuamme jatteita taynna olevilla tulvavesikaduilla! Jo aimmin olimme puhuneet israelilaisten matkaseuralaistemme kanssa siita, miten kaikella mita tapahtuu, on lopultakin aina syy ja tahan hotellinetsinta-sompailuunkin sellainen loytyi, koska myohemmin huomasimme, etta satuimme asumaan hotelliin, joka oli kerta kaikkiaan paras missa kukaan meista oli ikina ollut.
Seuraavana paivana paivanvalo paljasti melko runnellun kaupungin, jota kuitenkin parhaillaan jo siivottiin ja uudelleen rakennettiin niin paikallisten kuin armeijankin voimin. Parissa paivassa tulvavedet vetaytyivat kokonaan, ja kun vielapa se toinen taifuunikin lahti onneksi eri suunnalle, alkoi elama palata tavallisiin uomiinsa.
Hoi An on aivan jarjettoman viihtyisa kaupunki, jossa suuri maara turistejakaan ei tunnu vievan kaupungilta sen erittain miellyttavaa ja “autenttista” (tarkoittaen tassa yhteydessa sita, ettei katukuva ole lapeensa taynna lansimaalaisille tarkoitettuja ravintoloita ja baareja) tunnelmaa. Ihmiset ovat suunnattoman ystavallisia ja aina valmiita kaymaan keskusteluja asiasta kuin asiasta, vaikka yhteista kielta loytyisi sen kahden sanan verran. Sen ja muidenkin syiden vuoksi visiitti Hoi Anissa venahti vahan aiottua pidemmaksi.
Juutalaiset matkakaverimme Edith ja Daniel tulivat Hoi An:iin ihan erityiset suunnitelmat mielessaan, silla meneillaan oli juutalaisten uusi vuosi/kiitosjuhla, jota vietetaan israelissa perinteisesti ulos rakennetussa lehtimajassa. Koska tulvan takia majaa oli hieman hankala rakentaa mihinkaan ulos, olivat Edith ja Daniel hetken vahan pulassa suunnitelmiensa kanssa. Mutta ei hataa, silla hotellimme ystavallinen henkilokunta ja omistaja antoivat heidan rakentaa majan hotellin takapihalle ja auttoivat vielapa sen rakentamisessa. Oksat ja lehdet majan katolle leikattiin katevasti puutarhurin opastuksella hotellin takapihan puista. Naky oli todella huvittava, koska kyseessa oli edelleenkin melkoisen tasokas hotelli uima-altaineen ja pikkoloineen, mutta silti sen takapihalle rakennettiin juutalaista oksamokkia. Me olimme saaneet kutsun juhlaan jo Cat Ba:lla ja sita sitten vietettiinkin majassa useampana paivana 8 juutalaisen kanssa. Kokemuksena se oli aika ikimuistoinen, hauskaa oli!
Muuten aika Hoi An:issa kului kaupunkia ja maaseutua pyorilla ja mopoilla tutkien, kaupungin kujilla harhaillen ja ihmisia tavaten. Kavimme kylailemassa parissa vietnamilaisessa kodissa, joista toisessa vahan juhlimassa. Sielta lahjaksi olisi isanta antanut koiranpennun, mutta valitettavasti siella rajalla ne eivat anna ottaa mukaan koiria siina missa lapsiakaan. Hoi An:issa paikallisten ihmisten tapaaminen oli jotenkin erityisen helppoa, mika oli tietenkin mukavaa. Vaikka harva puhui muutamaa sanaa enempaa englantia, oli aina seuraa tarjolla minne ikina sitten menimmekaan.
Hoi An:issa tutustuimme myos Pikku-Schnitzeliin, joka oli markkinakadulta loytamamme pieni kissanpentu. Kavimme ostamassa eraana paivana katumarketista ruokaa illan juutalaisjuhlaan ja siella keskella ruuhkaista katua ihmisten potkittavana hoiperteli nalkiintynyt, noin 4-5-viikkoinen kissanpentu. Ensimmaisella kerralla Pia kovetti mielensa, vaikka kissa taapersi suoraan jalkoihin, koska taalla paina naita pienia reppanoita aina silloin talloin nakee, eika niita kaikkia voi auttaa, varsinkaan kun ei taalla asu. Lahdimme polkemaan siis takaisin hotellille Pian karsiessa kauheista tunnontuskista, mutta matkalla huomasimme unohtaneemme banaanit. Sattuipa sitten niin, etta samainen kissanpentu oli juuri siina sen kyseisen banaanikojun vieressa, joten tarpeeksi ennusmerkkeja kerattyaan taikauskoinen karhuaitimme kerasi kissanpennun pyoran koriin ja jateviemarilta haiseva Pikku-Schnitzel muutti asumaan luksushotelliin. Saatuaan kylvyn, ruokaa, ja nukuttuaan melkein yhtajaksoisesti 24 tuntia pienessa laatikossa huivista muotoillun kissakaverin vieressa, Pikku-Schnitzel hyppasi ulos laatikosta (oltuaan vasta edellisena paivana liian heikko kavelemaan) ja vaati kovaan aaneen paasta ulos. Kun kerran vatsakin alkoi pikkuisella toimimaan, paastivat ylpeat mamma ja pappa pikkuisen hotellin pihalle. Sinne jai Pikku-Schnitzel asumaan kahden kissakaverin kanssa hotellin keittajattaren hellassa huomassa. Keittiosta kissat saavat joka paiva ruuantahteita, joten kelpaa pikkukisujen herkutella gourmet-aterioilla. Viimeksi Schnitzelin tavattuamme alkoi jo vatsa pullottaa ja raapale kayttaytya pikkukissan tavoin puskien ja kehraten. Veikkaamme myos, ettei Schnitzelin ole vaikea kerjata ruokaa hotellin pihalla ruokailevilta hotellivierailta..
Ennen lahtoamme eksyimme viela “beachpartyihin”, joissa tapasimme taas lisaa bilettavia reppureissaajia. Lilluimme uima-altaassa amparidrinkkeja juoden ja meno oli mita odottaa saattaa: tata kuka tahansa voi tehda kotonakin, miksi siis taalla. Iltamamme paikallisissa pubeissa olivat olleet kymmenkertaisesti hauskempia, joten viimeisesta illasta Hoi An:issa jai tahtomattakin vahan lassahtanyt tunnelma (jostain syysta oksentava brittitytto uima-altaan vieressa ei ollut ihan sita, mita toivoimme nakevamme..) Tapasimme kuitenkin muutamia mukavia ihmisia ja palasimme hotellille vasta auringon noustessa. Kotimatka oli kylla erityisen hauska, vaikkakin seuraavana aamuna vahan hamaran peitossa...
Hoi An:ista Nha Trangiin matkasimme makuubussissa 15 tuntia. Nha Trang, varsinkin suunnattoman viihtyisan Hoi An:in jalkeen, oli melkoinen pettymys, eika Nha Trangissa olekaan yhta pyoraretkea ja bileiltaa lukuun ottamatta tullut tehtya mitaan muuta, kuin katsottua televisiota. Vahan kuin olisi Suomen Lahdessa jalleen kerran. (Ei millaan pahalla, lahtelaiset..) Meri on taallakin roskaa taynna, eika uimaan tee mieli menna. Sen takia etukateen suunniteltu laivareissu lahisaarillekin jatettiin tekematta, taifuunin myllaamassa sameassa ja roskaisessa vedessa ei koralliriuttojakaan ole mahdollista nahda.
Mutta valilla tekee ihan hyvaakin vain levata ja katsoa televisiota (Animal Planet on Vietnamin televisiossa kestosuosikkimme), silla matka jatkuu! Seuraavaksi meita kutsuu erityisesti rakastavaisten kestosuosikkina tunnettu vuoristokaupunki Dalat, tuo Vietnamin pariisi.
Hai Phongiin matkustimme ruosteisella ja vuotavalla, mutta sitakin luotettavammalla laivalla, vain saadaksemme selville, etta paivan viimeinen bussi Hueen (kaupunki matkalla kohti Hoi An:ia) oli jo lahtenyt. Vaihtoehtoina oli odottaa Hai Phongissa seuraavaan aamuun tai lahtea bussilla Hanoihin ja siella etelaan menevaan junaan. Pikaisten laskutoimitusten jalkeen laskelmoimme matkan Hanoihin tulevan ylimaaraista odotteluyota halvemmaksi, joten ei muuta kuin bussiin ja takaisin kohti Hanoita, jonne olimme, ironista kylla, kaikki paattaneet olla enaa menematta.
Matkalla Hanoihin soittelimme erinaisiin hostelleihin tiedustellaksemme juna-aikatauluja, jolloin saimme tietaa, ettei mitaan junaa etelaan olisi enaa sina paivana menossa, koska taifuuni teki siella parhaillaan tuhojaan. Paattavaisina ja kaiken tiedon epaluotettavuuteen jo sopeutuneina suunnistimme silti Hanoissa juna-asemalle; huomataksemme, etta siellahan se juna jo odotti laiturilla. Huolimatta siita, etta olimme viettaneet jo yhden kokonaisen ja erittain sekavan paivan laivassa, bussissa ja erinaisissa takseissa, ei helpotusta ollut tiedossa: uskollisina budjettimatkaajina emme ottaneet kalliita (joissa turistit taalla miltei poikkeuksetta matkustavat) nukkumapaikkoja, vaan pelkat istumapaikat. Teron paikkanumero oli noin neljatta kertaa matkamme aikana 13, mika tiesi tietenkin pelkkaa hyvaa taifuunin keskelle matkaavassa junassa. Yo junassa menikin rattoisasti vuotavan ikkunan (ulkona satoi kaatamalla) vieressa varjotellen, samalla kun ystavallinen vietnamilaismies takapenkilla yritti tunkea likaisia varpaitaan Pian suuhun ja radio pauhasi taydella volyymilla vietnamilaista iskelmaa (joka muuten on viela hirveampaa kuin suomalainen, ei uskoisi etta siita hirveammaksi voisi menna, mutta voi. Todellakin Voi.) Volyymit taalla ovat aina jarjettoman kovat*, mita tahansa musiikkia sitten soitetaankin. Mutta oisella, 12 tuntia kestavalla junamatkalla, sita voi vain miettia etta mita jarkea tassa kaikessa on, kun edes korvatulpat eivat riita peittamaan tunteikasta kiekumista. Mutta tulipahan reilusti yli 700 km:n matka kuitenkin halvaksi, ja halpa hintahan koyhan matkaajan tiella pitaa! Lisaksi matkustaminen paikallisten kanssa kaukana turistiluokkien humisevista ilmastoinneista ja pehmeista tyynyista on aina kokemisen arvoista, sita tunnelmaa ei kylla voita mikaan.
(* Pieni huomio: bussimatkoilla paikallisbusseissa usein naytetaan karaokevideoita, joiden volyymi on niin ikaan vahintaan kuurouttava. Mielenkiintoista naissa videoissa on kuitenkin se, etta niissa jokaisessa naytetaan kiihtyvalla syotolla mm. tallaisia, ilmeisesti jonkinlaista tarinaa kertovia kuvia: puolialaston (lansimaalainen blondi) pylly pystyssa rannalla/muovinen Aku Ankka, joka heiluttaa vieteripaataan/puolialaston blondi cowboyhattu paassaan venyttelee rantakivella/lautasellinen paarynoita ja porkkanoita/blondi nuolee huuliaan/haarukoita, veitsia ja lusikoita/kolme muovikissaa lasipoydalla/blondilla on ponihanta/orkideoita/uuden Audin paljastustilaisuus. Mita musiikkivideotaidetta!)
Junan maaranpaan olisi pitanyt olla Danang, mutta koska tulvavesi oli peittanyt junaraiteet, pysahdyimme jollain pienella asemalla piskuisen kylan vieressa ja kaikki matkustajat hatistettiin ulos. Sielta jarjestettiin bussikyydit Hueen (tassa vaiheessa 12 tunnin junamatka oli muuttunut jo 16 tuntiseksi ja matkaa oli viela taitettavana) josta lahti toinen juna kohti Danangia. Bussissa koettiin melkoisia kauhun hetkia (edellisen matkustajan oksennuksesta penkkiemme vieressa olisi pitanyt varmaan paatella jotain) koska kuskimme oli jonkinlainen vietnamin Vatanen ja ajoi tayteen ahdetulla, ruosteisella ja ramppanalla bussilla jarjetonta vauhtia lapi tulvavesien ja kapeiden, mutkaisten teiden. Ei harmittanut Piaa enaa, ettei menty Pekingissa huvipuistoon, koska tassa kyydissa sai pelata ihan oikeasti. Jopa vietnamilaiset matkustajat olivat kalpeita, siita tietaa, etta kyydin taytyy olla oikeasti paha. Mutkissa bussi pariin kertaan melkein kaatui, mutta se ei kuskia juuri hillinnyt. Israelilaiset ystavamme alkoivat rukoilla takapenkilla, jolloin joku ilmeisesti kavi sanomassa kuskille jotain, koska kyyti vahan hidastui. Mutta vain vahan. Juna-asemalle paastiin kuitenkin hengissa ja jatkettiin matkaa kohti Danangia. Matkalla saimme ihailla myrskyista merta lahietaisyydelta, kun junarata mutkitteli rantaviivaa pitkin pitkan aikaa.
Danangiin paastya olikin jo melkein ilta ja saimme taistella melko kauan, etta paasimme Hoi An:iin vievan paikallisbussin pysakille, koska vastassamme oli kokonainen armeija “ei oota” hokevia vietnamilaisia. Ensin koko bussia ei ollut (vaikka me toki tiesimme sielta menevan paikallisvuoron lahella sijaitsevaan Hoi An:iin) ja sitten se ei juuri tanaan ajanut, koska oli se taifuuni. Kun viimein paasimme oikealle pysakille, oli siellakin viela pari tyyppia vastassa, jotka yrittivat uskotella meille, ettei mitaan bussia ollut ja meidan olisi kannattanut jaada Danangiin hotelliin. Sieltahan se bussi tietenkin muutaman minuutin jalkeen korotteli pysakille, tuo bussi-jota-ei-ollut-olemassa-tai-eikun-on-se-mutta-ei-tanaan. Bussissa saimme tapella (=hymyilla lakkaamatta ja periksi antamatta) aikamme hinnasta, koska turisteilta perinteisesti otetaan “tietenkin” lisamaksua laukuista ja rinkoista, vaikka paikallinen vaesto kuljettaa siella kanojakin. Lopulta kaikki olivat tyytyvaisia ja viimein, kahden paivan reissaamisen jalkeen, olimme Hoi An:iin vievalla tiella. Bussissa kehittelimme tasta matkanteosta laulun, josta ote on otsikon lainaus.
Hoi An on vailla sahkoa kun saavuimme, joten kadut olivat pilkkopimeat ja tulvaveden peitossa. Taskulampuin, sateenvarjoin ja sadeviitoin varustettuina kahlasimme Hoi An:in pimeita katuja kaksi tuntia (vielapa kaatosateessa), koska kaikki hotellit kauempana joesta olivat tulvan takia taynna (kaikki joenvarren hotellien asukkaat olivat joutuneet siirtymaan kauempana sijaitseviin hotelleihin..) Meita opastamassa oli koko kahden tunnin ajan noin kymmenvuotias pikkupoika, ilman sita veijaria etsinnassa olisikin vienyt paljon kauemmin. Viimein aloimme olemaan jo vahan epatoivoisia ja neuvottelimme jo eraiden paikallisten kanssa heidan sohvastaan, kun kaupungin ulkopuolelta loytyi viela yksi hotelli. Normaalina paivana emme olisi koskaan eksyneet vastaavan luksushotellin ovelle, mutta hinnasta paastiin kuitenkin oikein helposti sopuun (8e/huone) joten sinne viimein jaimme. Harvoin tuntuvat suihku ja puhtaat vaatteet yhta hyvalta, kuin kyseisena iltana, matkustettuamme ensin kaksi paivaa busseissa ja junissa ja takseissa ja hikoiltuamme eri kaupunkien kaduilla oikeita paikkoja etsiessamme ja viimein lilluttuamme jatteita taynna olevilla tulvavesikaduilla! Jo aimmin olimme puhuneet israelilaisten matkaseuralaistemme kanssa siita, miten kaikella mita tapahtuu, on lopultakin aina syy ja tahan hotellinetsinta-sompailuunkin sellainen loytyi, koska myohemmin huomasimme, etta satuimme asumaan hotelliin, joka oli kerta kaikkiaan paras missa kukaan meista oli ikina ollut.
Seuraavana paivana paivanvalo paljasti melko runnellun kaupungin, jota kuitenkin parhaillaan jo siivottiin ja uudelleen rakennettiin niin paikallisten kuin armeijankin voimin. Parissa paivassa tulvavedet vetaytyivat kokonaan, ja kun vielapa se toinen taifuunikin lahti onneksi eri suunnalle, alkoi elama palata tavallisiin uomiinsa.
Hoi An on aivan jarjettoman viihtyisa kaupunki, jossa suuri maara turistejakaan ei tunnu vievan kaupungilta sen erittain miellyttavaa ja “autenttista” (tarkoittaen tassa yhteydessa sita, ettei katukuva ole lapeensa taynna lansimaalaisille tarkoitettuja ravintoloita ja baareja) tunnelmaa. Ihmiset ovat suunnattoman ystavallisia ja aina valmiita kaymaan keskusteluja asiasta kuin asiasta, vaikka yhteista kielta loytyisi sen kahden sanan verran. Sen ja muidenkin syiden vuoksi visiitti Hoi Anissa venahti vahan aiottua pidemmaksi.
Juutalaiset matkakaverimme Edith ja Daniel tulivat Hoi An:iin ihan erityiset suunnitelmat mielessaan, silla meneillaan oli juutalaisten uusi vuosi/kiitosjuhla, jota vietetaan israelissa perinteisesti ulos rakennetussa lehtimajassa. Koska tulvan takia majaa oli hieman hankala rakentaa mihinkaan ulos, olivat Edith ja Daniel hetken vahan pulassa suunnitelmiensa kanssa. Mutta ei hataa, silla hotellimme ystavallinen henkilokunta ja omistaja antoivat heidan rakentaa majan hotellin takapihalle ja auttoivat vielapa sen rakentamisessa. Oksat ja lehdet majan katolle leikattiin katevasti puutarhurin opastuksella hotellin takapihan puista. Naky oli todella huvittava, koska kyseessa oli edelleenkin melkoisen tasokas hotelli uima-altaineen ja pikkoloineen, mutta silti sen takapihalle rakennettiin juutalaista oksamokkia. Me olimme saaneet kutsun juhlaan jo Cat Ba:lla ja sita sitten vietettiinkin majassa useampana paivana 8 juutalaisen kanssa. Kokemuksena se oli aika ikimuistoinen, hauskaa oli!
Muuten aika Hoi An:issa kului kaupunkia ja maaseutua pyorilla ja mopoilla tutkien, kaupungin kujilla harhaillen ja ihmisia tavaten. Kavimme kylailemassa parissa vietnamilaisessa kodissa, joista toisessa vahan juhlimassa. Sielta lahjaksi olisi isanta antanut koiranpennun, mutta valitettavasti siella rajalla ne eivat anna ottaa mukaan koiria siina missa lapsiakaan. Hoi An:issa paikallisten ihmisten tapaaminen oli jotenkin erityisen helppoa, mika oli tietenkin mukavaa. Vaikka harva puhui muutamaa sanaa enempaa englantia, oli aina seuraa tarjolla minne ikina sitten menimmekaan.
Hoi An:issa tutustuimme myos Pikku-Schnitzeliin, joka oli markkinakadulta loytamamme pieni kissanpentu. Kavimme ostamassa eraana paivana katumarketista ruokaa illan juutalaisjuhlaan ja siella keskella ruuhkaista katua ihmisten potkittavana hoiperteli nalkiintynyt, noin 4-5-viikkoinen kissanpentu. Ensimmaisella kerralla Pia kovetti mielensa, vaikka kissa taapersi suoraan jalkoihin, koska taalla paina naita pienia reppanoita aina silloin talloin nakee, eika niita kaikkia voi auttaa, varsinkaan kun ei taalla asu. Lahdimme polkemaan siis takaisin hotellille Pian karsiessa kauheista tunnontuskista, mutta matkalla huomasimme unohtaneemme banaanit. Sattuipa sitten niin, etta samainen kissanpentu oli juuri siina sen kyseisen banaanikojun vieressa, joten tarpeeksi ennusmerkkeja kerattyaan taikauskoinen karhuaitimme kerasi kissanpennun pyoran koriin ja jateviemarilta haiseva Pikku-Schnitzel muutti asumaan luksushotelliin. Saatuaan kylvyn, ruokaa, ja nukuttuaan melkein yhtajaksoisesti 24 tuntia pienessa laatikossa huivista muotoillun kissakaverin vieressa, Pikku-Schnitzel hyppasi ulos laatikosta (oltuaan vasta edellisena paivana liian heikko kavelemaan) ja vaati kovaan aaneen paasta ulos. Kun kerran vatsakin alkoi pikkuisella toimimaan, paastivat ylpeat mamma ja pappa pikkuisen hotellin pihalle. Sinne jai Pikku-Schnitzel asumaan kahden kissakaverin kanssa hotellin keittajattaren hellassa huomassa. Keittiosta kissat saavat joka paiva ruuantahteita, joten kelpaa pikkukisujen herkutella gourmet-aterioilla. Viimeksi Schnitzelin tavattuamme alkoi jo vatsa pullottaa ja raapale kayttaytya pikkukissan tavoin puskien ja kehraten. Veikkaamme myos, ettei Schnitzelin ole vaikea kerjata ruokaa hotellin pihalla ruokailevilta hotellivierailta..
Ennen lahtoamme eksyimme viela “beachpartyihin”, joissa tapasimme taas lisaa bilettavia reppureissaajia. Lilluimme uima-altaassa amparidrinkkeja juoden ja meno oli mita odottaa saattaa: tata kuka tahansa voi tehda kotonakin, miksi siis taalla. Iltamamme paikallisissa pubeissa olivat olleet kymmenkertaisesti hauskempia, joten viimeisesta illasta Hoi An:issa jai tahtomattakin vahan lassahtanyt tunnelma (jostain syysta oksentava brittitytto uima-altaan vieressa ei ollut ihan sita, mita toivoimme nakevamme..) Tapasimme kuitenkin muutamia mukavia ihmisia ja palasimme hotellille vasta auringon noustessa. Kotimatka oli kylla erityisen hauska, vaikkakin seuraavana aamuna vahan hamaran peitossa...
Hoi An:ista Nha Trangiin matkasimme makuubussissa 15 tuntia. Nha Trang, varsinkin suunnattoman viihtyisan Hoi An:in jalkeen, oli melkoinen pettymys, eika Nha Trangissa olekaan yhta pyoraretkea ja bileiltaa lukuun ottamatta tullut tehtya mitaan muuta, kuin katsottua televisiota. Vahan kuin olisi Suomen Lahdessa jalleen kerran. (Ei millaan pahalla, lahtelaiset..) Meri on taallakin roskaa taynna, eika uimaan tee mieli menna. Sen takia etukateen suunniteltu laivareissu lahisaarillekin jatettiin tekematta, taifuunin myllaamassa sameassa ja roskaisessa vedessa ei koralliriuttojakaan ole mahdollista nahda.
Mutta valilla tekee ihan hyvaakin vain levata ja katsoa televisiota (Animal Planet on Vietnamin televisiossa kestosuosikkimme), silla matka jatkuu! Seuraavaksi meita kutsuu erityisesti rakastavaisten kestosuosikkina tunnettu vuoristokaupunki Dalat, tuo Vietnamin pariisi.
“Tsambatsam!” (Cat Ba / 24.-29.9.2009)
(Otsikkoa klikkaamalla paasee kuvakansioon)
Matkalla Hanoista Halong Cityyn (josta lautta Cat Ba:lle lahtee) jouduimme kaikkien aikojen “ukottamisen” eli turistien kusettamisen kohteeksi. Vietnamissa bussilla (siis paikallisbussilla, turisteille tarkoitetut “open tour”-bussit ovat asia erikseen) matkustaminen on jo lahtokohtaisesti hyvin arveluttavaa puuhaa, koska lahestulkoon kaikki bussifirmat ja – kuskit ovat korruptoitunutta porukkaa ja monimutkaiset sopimukset bussikuskien, taksinkuljettajien ja motobike-kuskien valilla yleisia. Lisaksi jokaiselta bussipysakilta ja -asemalta loytyy tyyppeja, jotka valehtelevat turisteille bussivuorojen olevan peruttuja, ohjaavat vaaraan bussiin, jne. Uskomaton ja laajalle levinnyt systeemi muutamien satunnaisilta turisteilta kusetettujen dongien tahden! Noh, talla kertaa bussi jalleen kerran (tata on sattunut nyt jo nelja kertaa, mutta edellisilla kerroilla on jaaty aina kavelymatkan paahan) pysahtyi kauan ennen kaupunkia ja kuski mukanaan koko bussilastillinen muita matkustajia vaitti, etta tama tassa moottoritien varressa on meidan pysakki. Kieltaydyimme lahtemasta ja istuimme penkeillamme, mutta kuski heitti rinkat tyynen rauhallisesti tien varteen ja kaski poistumaan bussista. Eipa siina sitten muu auttanut, kun rinkat lilluivat tien varressa kenen tahansa pollittavissa. Vitutuksen maara oli tietenkin suunnaton. Vietnamissa huonoin puoli on juuri se, etta taalla kusetus ylittaa kaikki sallitun rajat (jokainen taalla matkustava joutuu nielemaan tietyn maaran paskaa, eika sille mitaan mahda, mutta rajansa kaikella) ja yltaa todella torkeisiin mittasuhteisiin. Motarin varressa seisoskellessamme oli tietenkin “juuri sopivasti” parit taksit paikalla ja kaupunkiin (ihan oikeastikin) seitseman kilometria matkaa. Koska kavely pimeassa motarin varrella ei liiemmin houkuttanut (vaikka Pia tosin olisi lahtenyt kavelemaan, Tero puhui jarkea) otettiin hinnasta sopuun paastyamme taksi. Veipa taksikuski meidat viela varmuuden vuoksi kaverinsa hotellille, mutta Pian ilmeen nahtyaan kaasutti hyvin pian anteeksi pyydellen kohti sita annettua osoitetta. Vaikka suuttumus tietenkin menee ohi (koska tata tama taalla nyt vaan on, fakta jonka takia moni vietnamissa vieraileva ei edes pida koko maasta) ja rahallinen menetys on maaraltaan melko mitaton, niin kyllahan sita siltikin jaa miettimaan, mita suomessa tapahtuisi jos Expressbussin kuljettaja jattaisi japanilaiset turistit 40 km Rovaniemelta motarin varteen ylihintaisten taksien armoille...
No, jokaisella kerralla oppii aina jotain uutta, seuraavalla kerralla olemme jalleen kerran viisaampia. Vaikka naista metkuista kuinka lukisi ja kuulisi, niin joka kerralla kaikki on opittava kantapaan kautta, muuta keinoa ei olekaan, koska jokainen kerta yllattaa olemalla edellista torkeampi ja absurdimpi.
Halong Cityssa nukuimme yon yliystavallisen hotellityontekijan ja taman vaimon hoivissa, ja seuraavana aamuna lahdimme lautalla kohti Cat Ba:ta. Heti matkalla kohtasimme raa'an totuuden: turkoosia ja lapikuultavaa merivetta on olemassa vain matkaoppaiden kuvissa. Meri taalla on taynna roskaa, harmaa ja samea. Eika ihme, kun vietnamilaiset kayttavat merta kaatopaikkana ja lahivesilla lilluu kymmenia oljytankkereita. Kaikkea vessaharjoista kenkiin ajautuu rannoille ja kelluu aallokon mukana. Surullinen naky! Lisaksi merivedessa uiminen oli joka kerta melko epamiellyttavaa, koska merivedesta jai ihoon inhottavan nihkea olo. Olisi mielenkiintoista tietaa, mita kaikkea kakkaa sikalainen vesi pitaa sisallaan... Epamiellyttavien uintikokemusten sekaan toki mahtui muutama mieluisakin, joista satumaisimpana mainittakoon youinti planktonin kyllastamassa vedessa. Eteenpain kauhoessa jokainen liike jatti jalkeensa sakenoivan valovanan. Olo oli kuin satuhahmolla, ja sillapa vedessa kelpasikin uiskennella ko. yona tovi jos toinenkin.
Cat Ba:lle paastyamme otimme motobiket bungalowirannalle, ja kuskit tietenkin viela varmuuden vuoksi pysahtyivat jollain luksushotellilla (vaittaen taman olevan oikea paikka) vaikka tienviitta bungalowikylaan oli kymmenen metrin paassa. Joskus talle ei voi muuta kuin nauraa! Itse bungalowikyla oli rauhallinen ja viihtyisa, mutta henkilokunta eriskummallisen saamatonta ja saavuttamatonta ja bungalowit laatuunsa nahden rajusti ylihinnoiteltuja. Kaksi sateista yota vuotavan katon alla (ihan vaan kokemuksen takia) nukuttuamme paatimme vaihtaa kaupunkiin ja melkein puolta halvempaan hotelliin. Tulipa bungalowissa kuitenkin kuunneltua aaltojen kohinaa, koettua muutamia allottavia otokka-heratyksia ja vahan aikaa leikittya saaritunnelmaa.
Muuten Cat Ba:n viihtyisyytta on kylla suuresti liioiteltu. Hienot maisemat eivat korvaa sita, etta muuten saaren tunnelma on jotenkin todella epa-aito ja “muovinen”, jollaiseksi sen maarittelivat kaikki saarella tapaamamme ihmiset meidan lisaksi. Turistit itse pilaavat sen, mita haluavat tulla nakemaan, ja sen todistaa oikein hyvin juuri tama paikka.
Cat Ba:lla vietettiin joka tapauksessa hauskoja paivia mopoilla ajellen (ajettiin koko saari paasta paahan ja sivukujasta sivukujaan). Kauempana turistikeskittymasta tunnelma oli jalleen kerran ihan eri ja ihmiset todella lampimia ja mukavia. Kaytiin muun muassa eraan perheen luona syomassa (maksoimme tietenkin, mutta he kokkasivat meille omassa kodissaan, jonne olivat perustaneet eraanlaisen “ravintolan”) ja ruokailun jalkeen perheen aiti ilmoitti antavansa kymmenvuotiaan tyttarensa meille mukaan, jotta veisimme tyton suomeen. Sitkeasti aiti yritti tyttoa istuttaa Pian mopon peraan, vaikka yritimme selittaa, etteivat ne meita paasta rajan yli vietnamilainen pikkutytto mukana. Vaikkakin omituista, niin ymmarrettavaa, koska maaseudulla ei ole taalla oikein mitaan. Kaiketi tytolla olisi suomessa, vaikkakin tallaisten koyhimysten hoivissa, enemman kuin vietnamissa koko elamansa aikana. Samalla reissulla nahtiin pieni luolaa mainostava kyltti, joka osoitti pienelle polulle. Kaannyttiin sinne, ja samassa laheisesta kylasta juoksi kymmenen pikkupoikaa meidan peraan kyselemaan, etta tahdotaanko nahda luola, heilla on sinne avain. Ilmeisesti luola oli suljettu turistien puutteen tai jonkin muun syyn takia (se sijaitsi melko syrjaisella tiella, joten tuskin sinne kovin moni sitten eksyy) koska muuta valoa siella ei ollut, kuin pikkupoikien ainokainen taskulamppu (tai sitten pojat tekivat vahan omaa “bisnesta” luolan ollessa suljettuna). Oli aika pelottavaa edeta kapeita kaytavia pimeyteen, kun ei nahnyt yhtaan mita on edessa. Lisaksi yhden kalkkikiven sisalla oli ihmisen luuranko, kylkiluut ja hampaat torrottivat esiin kiven sisasta. Kun myohemmin kavimme isommassa ja kaupallisemmassa luolassa, totesimme, etta tama pieni luola taskulampun kanssa oli paljon mielenkiintoisempi! (Eika sita paitsi maksanut kuin sen, etta heitettiin pojille vahan taskurahaa, eli todella vahan).
Kaytiin myos laivareissulla Halong Baylla, joka oli loppujen lopuksi hauska ja rentouttava, vaikka ei luonnollisestikaan ollut ihan sita mista maksettiin (tama mielessa ei myoskaan onneksi maksettu paljoa..) Joskus sita kylla miettii naiden paikallisten huiputustemppujen tarpeellisuutta, koska talla reissulla tyypit eivat vieneet turisteja paikkoihin joista oli etukateen sovittu, vaan sen sijaan ajoivat hitaasti tappaakseen aikaa. Loppureissu kaytiin melkoista neuvonpitoa ja yhdessa vaiheessa pysaytettiin koko laiva kun ei paasty sopuun. Ainakin voi sanoa, etta samaan hintaan taalla kokee monenlaista, jos asiat ottaa noin seikkailun kannalta, mika taalla on mielenterveydenkin takia ihan suotavaa...Me olimme kuitenkin ihan tyytyvaisia, koska ne kuuluisat “kivenmurikat” tuli nahtya ja saihan siina lokoilla laivan kannella ihan riittamiin aurinkoa ottamassa, kun ei pysahdykset turistiatraktioihin olleet hairitsemassa..
Samana iltana tavattiin ryhma suomalaisia poikia ja heidan kanssaan paadyttiin polttamaan paikallisten kanssa tupakkapiippua eraalle syrjakujalle ja myohemmin juomaan viinaa vietnamin sodan veteraanien kanssa. Siina vaannettiin katta ja juotiin kotitekoista pontikkaa huutamalla jotain etta “tsambatsam” ja sitten piti juoda koko shotti ykkosella. Yksi veteraaneista mieltyi Teroon (joka voitti kadenvaannon) ja tarjosi viinaa ja kavaisi viela ostamassa Terolle tupakkaa. “Kaupanpaallisiksi” Tero sai viela papalta parit suukot ja runsaasti halailua.* Touhukasta ja vetreaa sakkia nuo viisi-kuusikymppiset sotapapat. (Olivat kuulema ampuneet paljon amerikkalaisia). Yksi papoista tarjosi Terolle (tosin ei ihan tosissaan) 900 000 dongia yosta Pian kanssa (eli noin 30 euroa). Ei ollut kuitenkaan vaimo kaupan, ja sehan pappaa kovin nauratti. Hauskaa oli, mutta seuraavana paivana ei niinkaan, kun 3 tunnin younien jalkeen piti pakata kamat ja lahtea lauttaan kohti Hai Phongia ja takaisin mantereelle.
(* Pieni huomio: Vietnamissa miehet halailevat toisiaan avoimesti ja kavelevat kaduilla kaulakkain ja joskus kasi kadessakin. Taalla se on ihan normaalia ystavien kesken. Homoparien elama taalla on ainakin joiltain osin siis melko helppoa, totesimme me.)
Matkan varrella olemme (jalleen kerran) oppineet kaikenlaista, kusettamistaktiikoiden ja muun huiputuksen lisaksi myos sen, etta koskaan ei pida uskoa mitaan matkaoppaiden ja muiden hompon pomppojen ohjeita siita, mita taalla “ulkomaailmassa” saa syoda ja mita ei. “Ala juo tuoreista hedelmista puristettuja mehuja” “ala juo juomia, joissa on jaata”, “ala syo sita tai tata”. Hopon popon, me olemme syoneet kaikkein kauheimmissakin katukeittioissa, kaikkein epailyttavintakin ruokaa, kaikkein paskaisimmilta poydilta, jaan kanssa ja juu, tuoreista hedelmista: EI VATSAPOPOJA. Joskus mahat vahan oireilee, mutta se lienee normaalia kun maat ja ymparistot muuttuvat. Mutta loogisintahan silloin on totuttaa elimistonsa ympariston popoihin, jos niin ei tee, saa takuuvarmasti kaikki mahdolliset mahapeikot. “Jos siella syo sata paikallista, siella voit syoda sinakin.” Kadonneen ripulin metsastys jatkuu siis yha.
Cat Ba:lta matkaseuraksi lahtivat israelilaiset Edith ja Daniel, sisarukset, jotka ekan kerran tavattiin jo bungalowikylassa. Heidan kanssaan seikkailtiin melko pitka ja kommelluksia taynna oleva matka taifuunin runtelemaan Hoi An:iin. Siita sitten seuraavassa!
Matkalla Hanoista Halong Cityyn (josta lautta Cat Ba:lle lahtee) jouduimme kaikkien aikojen “ukottamisen” eli turistien kusettamisen kohteeksi. Vietnamissa bussilla (siis paikallisbussilla, turisteille tarkoitetut “open tour”-bussit ovat asia erikseen) matkustaminen on jo lahtokohtaisesti hyvin arveluttavaa puuhaa, koska lahestulkoon kaikki bussifirmat ja – kuskit ovat korruptoitunutta porukkaa ja monimutkaiset sopimukset bussikuskien, taksinkuljettajien ja motobike-kuskien valilla yleisia. Lisaksi jokaiselta bussipysakilta ja -asemalta loytyy tyyppeja, jotka valehtelevat turisteille bussivuorojen olevan peruttuja, ohjaavat vaaraan bussiin, jne. Uskomaton ja laajalle levinnyt systeemi muutamien satunnaisilta turisteilta kusetettujen dongien tahden! Noh, talla kertaa bussi jalleen kerran (tata on sattunut nyt jo nelja kertaa, mutta edellisilla kerroilla on jaaty aina kavelymatkan paahan) pysahtyi kauan ennen kaupunkia ja kuski mukanaan koko bussilastillinen muita matkustajia vaitti, etta tama tassa moottoritien varressa on meidan pysakki. Kieltaydyimme lahtemasta ja istuimme penkeillamme, mutta kuski heitti rinkat tyynen rauhallisesti tien varteen ja kaski poistumaan bussista. Eipa siina sitten muu auttanut, kun rinkat lilluivat tien varressa kenen tahansa pollittavissa. Vitutuksen maara oli tietenkin suunnaton. Vietnamissa huonoin puoli on juuri se, etta taalla kusetus ylittaa kaikki sallitun rajat (jokainen taalla matkustava joutuu nielemaan tietyn maaran paskaa, eika sille mitaan mahda, mutta rajansa kaikella) ja yltaa todella torkeisiin mittasuhteisiin. Motarin varressa seisoskellessamme oli tietenkin “juuri sopivasti” parit taksit paikalla ja kaupunkiin (ihan oikeastikin) seitseman kilometria matkaa. Koska kavely pimeassa motarin varrella ei liiemmin houkuttanut (vaikka Pia tosin olisi lahtenyt kavelemaan, Tero puhui jarkea) otettiin hinnasta sopuun paastyamme taksi. Veipa taksikuski meidat viela varmuuden vuoksi kaverinsa hotellille, mutta Pian ilmeen nahtyaan kaasutti hyvin pian anteeksi pyydellen kohti sita annettua osoitetta. Vaikka suuttumus tietenkin menee ohi (koska tata tama taalla nyt vaan on, fakta jonka takia moni vietnamissa vieraileva ei edes pida koko maasta) ja rahallinen menetys on maaraltaan melko mitaton, niin kyllahan sita siltikin jaa miettimaan, mita suomessa tapahtuisi jos Expressbussin kuljettaja jattaisi japanilaiset turistit 40 km Rovaniemelta motarin varteen ylihintaisten taksien armoille...
No, jokaisella kerralla oppii aina jotain uutta, seuraavalla kerralla olemme jalleen kerran viisaampia. Vaikka naista metkuista kuinka lukisi ja kuulisi, niin joka kerralla kaikki on opittava kantapaan kautta, muuta keinoa ei olekaan, koska jokainen kerta yllattaa olemalla edellista torkeampi ja absurdimpi.
Halong Cityssa nukuimme yon yliystavallisen hotellityontekijan ja taman vaimon hoivissa, ja seuraavana aamuna lahdimme lautalla kohti Cat Ba:ta. Heti matkalla kohtasimme raa'an totuuden: turkoosia ja lapikuultavaa merivetta on olemassa vain matkaoppaiden kuvissa. Meri taalla on taynna roskaa, harmaa ja samea. Eika ihme, kun vietnamilaiset kayttavat merta kaatopaikkana ja lahivesilla lilluu kymmenia oljytankkereita. Kaikkea vessaharjoista kenkiin ajautuu rannoille ja kelluu aallokon mukana. Surullinen naky! Lisaksi merivedessa uiminen oli joka kerta melko epamiellyttavaa, koska merivedesta jai ihoon inhottavan nihkea olo. Olisi mielenkiintoista tietaa, mita kaikkea kakkaa sikalainen vesi pitaa sisallaan... Epamiellyttavien uintikokemusten sekaan toki mahtui muutama mieluisakin, joista satumaisimpana mainittakoon youinti planktonin kyllastamassa vedessa. Eteenpain kauhoessa jokainen liike jatti jalkeensa sakenoivan valovanan. Olo oli kuin satuhahmolla, ja sillapa vedessa kelpasikin uiskennella ko. yona tovi jos toinenkin.
Cat Ba:lle paastyamme otimme motobiket bungalowirannalle, ja kuskit tietenkin viela varmuuden vuoksi pysahtyivat jollain luksushotellilla (vaittaen taman olevan oikea paikka) vaikka tienviitta bungalowikylaan oli kymmenen metrin paassa. Joskus talle ei voi muuta kuin nauraa! Itse bungalowikyla oli rauhallinen ja viihtyisa, mutta henkilokunta eriskummallisen saamatonta ja saavuttamatonta ja bungalowit laatuunsa nahden rajusti ylihinnoiteltuja. Kaksi sateista yota vuotavan katon alla (ihan vaan kokemuksen takia) nukuttuamme paatimme vaihtaa kaupunkiin ja melkein puolta halvempaan hotelliin. Tulipa bungalowissa kuitenkin kuunneltua aaltojen kohinaa, koettua muutamia allottavia otokka-heratyksia ja vahan aikaa leikittya saaritunnelmaa.
Muuten Cat Ba:n viihtyisyytta on kylla suuresti liioiteltu. Hienot maisemat eivat korvaa sita, etta muuten saaren tunnelma on jotenkin todella epa-aito ja “muovinen”, jollaiseksi sen maarittelivat kaikki saarella tapaamamme ihmiset meidan lisaksi. Turistit itse pilaavat sen, mita haluavat tulla nakemaan, ja sen todistaa oikein hyvin juuri tama paikka.
Cat Ba:lla vietettiin joka tapauksessa hauskoja paivia mopoilla ajellen (ajettiin koko saari paasta paahan ja sivukujasta sivukujaan). Kauempana turistikeskittymasta tunnelma oli jalleen kerran ihan eri ja ihmiset todella lampimia ja mukavia. Kaytiin muun muassa eraan perheen luona syomassa (maksoimme tietenkin, mutta he kokkasivat meille omassa kodissaan, jonne olivat perustaneet eraanlaisen “ravintolan”) ja ruokailun jalkeen perheen aiti ilmoitti antavansa kymmenvuotiaan tyttarensa meille mukaan, jotta veisimme tyton suomeen. Sitkeasti aiti yritti tyttoa istuttaa Pian mopon peraan, vaikka yritimme selittaa, etteivat ne meita paasta rajan yli vietnamilainen pikkutytto mukana. Vaikkakin omituista, niin ymmarrettavaa, koska maaseudulla ei ole taalla oikein mitaan. Kaiketi tytolla olisi suomessa, vaikkakin tallaisten koyhimysten hoivissa, enemman kuin vietnamissa koko elamansa aikana. Samalla reissulla nahtiin pieni luolaa mainostava kyltti, joka osoitti pienelle polulle. Kaannyttiin sinne, ja samassa laheisesta kylasta juoksi kymmenen pikkupoikaa meidan peraan kyselemaan, etta tahdotaanko nahda luola, heilla on sinne avain. Ilmeisesti luola oli suljettu turistien puutteen tai jonkin muun syyn takia (se sijaitsi melko syrjaisella tiella, joten tuskin sinne kovin moni sitten eksyy) koska muuta valoa siella ei ollut, kuin pikkupoikien ainokainen taskulamppu (tai sitten pojat tekivat vahan omaa “bisnesta” luolan ollessa suljettuna). Oli aika pelottavaa edeta kapeita kaytavia pimeyteen, kun ei nahnyt yhtaan mita on edessa. Lisaksi yhden kalkkikiven sisalla oli ihmisen luuranko, kylkiluut ja hampaat torrottivat esiin kiven sisasta. Kun myohemmin kavimme isommassa ja kaupallisemmassa luolassa, totesimme, etta tama pieni luola taskulampun kanssa oli paljon mielenkiintoisempi! (Eika sita paitsi maksanut kuin sen, etta heitettiin pojille vahan taskurahaa, eli todella vahan).
Kaytiin myos laivareissulla Halong Baylla, joka oli loppujen lopuksi hauska ja rentouttava, vaikka ei luonnollisestikaan ollut ihan sita mista maksettiin (tama mielessa ei myoskaan onneksi maksettu paljoa..) Joskus sita kylla miettii naiden paikallisten huiputustemppujen tarpeellisuutta, koska talla reissulla tyypit eivat vieneet turisteja paikkoihin joista oli etukateen sovittu, vaan sen sijaan ajoivat hitaasti tappaakseen aikaa. Loppureissu kaytiin melkoista neuvonpitoa ja yhdessa vaiheessa pysaytettiin koko laiva kun ei paasty sopuun. Ainakin voi sanoa, etta samaan hintaan taalla kokee monenlaista, jos asiat ottaa noin seikkailun kannalta, mika taalla on mielenterveydenkin takia ihan suotavaa...Me olimme kuitenkin ihan tyytyvaisia, koska ne kuuluisat “kivenmurikat” tuli nahtya ja saihan siina lokoilla laivan kannella ihan riittamiin aurinkoa ottamassa, kun ei pysahdykset turistiatraktioihin olleet hairitsemassa..
Samana iltana tavattiin ryhma suomalaisia poikia ja heidan kanssaan paadyttiin polttamaan paikallisten kanssa tupakkapiippua eraalle syrjakujalle ja myohemmin juomaan viinaa vietnamin sodan veteraanien kanssa. Siina vaannettiin katta ja juotiin kotitekoista pontikkaa huutamalla jotain etta “tsambatsam” ja sitten piti juoda koko shotti ykkosella. Yksi veteraaneista mieltyi Teroon (joka voitti kadenvaannon) ja tarjosi viinaa ja kavaisi viela ostamassa Terolle tupakkaa. “Kaupanpaallisiksi” Tero sai viela papalta parit suukot ja runsaasti halailua.* Touhukasta ja vetreaa sakkia nuo viisi-kuusikymppiset sotapapat. (Olivat kuulema ampuneet paljon amerikkalaisia). Yksi papoista tarjosi Terolle (tosin ei ihan tosissaan) 900 000 dongia yosta Pian kanssa (eli noin 30 euroa). Ei ollut kuitenkaan vaimo kaupan, ja sehan pappaa kovin nauratti. Hauskaa oli, mutta seuraavana paivana ei niinkaan, kun 3 tunnin younien jalkeen piti pakata kamat ja lahtea lauttaan kohti Hai Phongia ja takaisin mantereelle.
(* Pieni huomio: Vietnamissa miehet halailevat toisiaan avoimesti ja kavelevat kaduilla kaulakkain ja joskus kasi kadessakin. Taalla se on ihan normaalia ystavien kesken. Homoparien elama taalla on ainakin joiltain osin siis melko helppoa, totesimme me.)
Matkan varrella olemme (jalleen kerran) oppineet kaikenlaista, kusettamistaktiikoiden ja muun huiputuksen lisaksi myos sen, etta koskaan ei pida uskoa mitaan matkaoppaiden ja muiden hompon pomppojen ohjeita siita, mita taalla “ulkomaailmassa” saa syoda ja mita ei. “Ala juo tuoreista hedelmista puristettuja mehuja” “ala juo juomia, joissa on jaata”, “ala syo sita tai tata”. Hopon popon, me olemme syoneet kaikkein kauheimmissakin katukeittioissa, kaikkein epailyttavintakin ruokaa, kaikkein paskaisimmilta poydilta, jaan kanssa ja juu, tuoreista hedelmista: EI VATSAPOPOJA. Joskus mahat vahan oireilee, mutta se lienee normaalia kun maat ja ymparistot muuttuvat. Mutta loogisintahan silloin on totuttaa elimistonsa ympariston popoihin, jos niin ei tee, saa takuuvarmasti kaikki mahdolliset mahapeikot. “Jos siella syo sata paikallista, siella voit syoda sinakin.” Kadonneen ripulin metsastys jatkuu siis yha.
Cat Ba:lta matkaseuraksi lahtivat israelilaiset Edith ja Daniel, sisarukset, jotka ekan kerran tavattiin jo bungalowikylassa. Heidan kanssaan seikkailtiin melko pitka ja kommelluksia taynna oleva matka taifuunin runtelemaan Hoi An:iin. Siita sitten seuraavassa!
“Just for you my friend!” (Hanoi / 18.-23.9.2009)
(Otsikkoa klikkaamalla paasee suoraan kuvakansioon)
Kiinan Nanningista lahti suora bussi Hanoihin, joten talla kertaa rajan yli paristeltiin katevasti samalla ajoneuvolla (itse raja tosin ylitettiin pienilla golf-karrya muistuttavilla autoilla). Rajamuodollisuudet sujuivat suuremmitta tuskitta (nyt kun siihen kaikkeen haslinkiin on jo tottunut ja suorittaa kaiken tyynen rauhallisesti kaaoksesta ja hoputuksesta huolimatta), mita nyt Pia sai tulliviranomaisista hartaita ihailijoita. (Jostain syysta vietnamilaiset tykkaavat Pian naamasta, kuka tietaa miksi, mutta ihailijoita, niin naisia kuin miehia, on piisannut!)
Rajasta muutama kilometri eteenpain ja huomaa todella olevansa eri maassa. Janna, miten pienella matkalla voi maisema ja kulttuuri muuttua niin taysin. Kiinan suurista kaupungeista ja autioista maanteista siirryttiin vietnamilaisten “laiheliinitaloihin” (talot ovat taalla kapeita ja korkeita, eika niista yleensa ole maalattu muuta kuin julkisivu) ja kaikkialle levittaytyvaan maaseutuun. Kaupungit ovat taalla hyvin kylamaisia, eika monestakaan matkan varrella ohitetusta kaupungista loydy suurkaupungeille tyypillisia korkeita ja moderneja rakennuksia. Tiet ovat kapeita, mutkaisia ja kuoppaisia, eika niita voi parhaalla tahdollakaan sanoa moottoriteiksi.
Hanoi oli alkumetreilta asti yhta sekasortoa, aanitorvia ja omituisella tavalla jarjestaytynytta kaaosta. Moottoripyorien ja skootterien maara on kerta kaikkiaan kasittamaton: jokaisella tuntuu olevan sellainen ja sen kayttotarkoitukset ovat monet. Matkalla kohti Hanoin keskustaa nahtiin mopon paalla yksi teurastettu ja suolistettu (maha auki) sika, jattikokoinen kukka-asetelma (kuski hadin tuskin erottui sielta keskelta) ja pari isoa koristepuuta. Liikenneturvallisuudesta ei taalla pain maailmaa juuri puhuta, liikennevalotkin loytyy, muttei niita kukaan noudata. Parinsadan metrin matkalla nahtiin yhteensa nelja liikenneonnettomuutta, makasipa siella tien penkalla yksi kuollutkin. Ei puhettakaan, etta tassa kaupungissa vuokrattaisiin skootterit tai otettaisiin kyyti “motobikella”...
Ensimmaisessa hostellissamme todistettiin ihan allotykseen saakka modernia reppureissailua, vielapa “backpackers”-nimisessa paikassa. Jengi tuntui kokevan reppureissaamisen lahinna dokailun ja sikailun yhdistelmaksi, mita torkeammin kayttaytyi, sen paremmin tata “reppureissaamisen” ideologiaa toteutti. Suurin osa kavi “kokemassa extremea” hostellien ja matkatoimistojen jarjestamilla reissuilla, ollakseen siellakin kannissa 24/7. Nahtyamme nama maailmansankarit toykeilemassa ja sikailemassa paikallisille, emme enaa yhtaan ihmetelleet, miksi Hanoissa paikalliset tuntuivat suhtautuvan kovin nihkeasti meihin ulkomaalaisiin. Jalleen kerran pysahdyimme pohtimaan tata matkailun perusideaa, kun silla tuntuu olevan niin kovin monia negatiivisia muotoja. Joskus “meikalaisten” kaytos tosissaan vihastutti, toisinaan saalitti. Oltuaan kannissa paivakausia hostellin luksusveneen kannella toisten turistien ymparoimana, voi tuskin vaittaa kokeneensa jotain “extremea”, puhumattakaan autenttisuudesta, mita nama tyypit kuitenkin vaittavat tulleensa kokemaan ja kokevansa. Hohhoijaa.
Kyseisessa hostellissa oli jopa palkattu kaksi nuorta jamppaa pelkastaan sita varten, etta he ryyppaavat ja juhlivat hostellin asiakkaiden kanssa. Melkoista! Nama tyypit kuitenkin kutsuivat meidat eraana iltana “privaattipippaloihin” (meita oli siella vain viisi) hostellin ylakertaan, jossa vietettiin ehka Hanoin hauskin ilta (tata ennen istuttiin tuntikausia eraan kujan varrella muovipoydan aaressa juttelemassa jalkeenjaaneen vietnamilaispojan ja vaihtuvien turistiseuralaisten kanssa). Taman jalkeen olikin aika vaihtaa hostellia, koska seuraavana paivana saman ryyppyrumban alkaminen (ei meidan, vaan muiden kohdalla) alkoi olemaan jo vahan liikaa.
Hanoissa hankimme myos viisumeihin jatkoa (koska totesimme, ettei kuukausi ole tarpeeksi ottaen huomioon vietnamia koskevat suunnitelmamme) ja niita jouduimme odottamaan kokonaiset viisi pitkaa paivaa. Kiertelimme kaupunkia, opimme olemaan jaamatta liikenteen alle (kavele suoraan, vaikka mika olisi, ala missaan nimessa pysahdy tai peraanny!Ensimmaisina paivina pelottavaa kuin helvetti kun 500 moottoripyoraa ja pari kuorma-autoa posottaa tuhatta ja sataa pain) Liikenne ja melu alkoikin viimeisina odottelupaivina ahdistamaan aivan suunnattomasti, joten oli aika vaihtaa maisemaa.
Muuta Hanoista ei oikein jaanyt mieleen, kuin jatkuva melu ja aanitorvet, kaduilla keittiota ja olohuonetta pitavat ihmiset (ihmiset kaytannossa elavat kaduilla, siella syodaan ja oleillaan), taas kerran uudet ja ovelat keinot vedattaa turisteja, kenkia hammasharjalla kiillottavat nuoret pojat, asiakkaista tappelevien huorien tukkanuotta eraalla syrjakujalla, liikalihavaa lansimaalaista pariskuntaa riksalla kuljettava nalkiintynyt vietnamilaispappa (harmi, ettei tasta saatu kuvaa), kaiken sekasorron, vihamielisyyden, huijaamisyritysten ja kaupittelun seassa tapaamamme aarettoman ystavalliset vietnamilaiset.
Hanoi: kamala, mutta samalla jotenkin aarettoman sopo kaupunki. Tero osti kitaran, Pia leikkasi tukkansa, joka lyhenee lyhenemistaan matkan edetessa.
(Otsikko: vietnamilaiset hokevat “same same” kun ovat esim. saman ikaisia tai kun hinta on muka sama vietnamilaisille ja turisteille ja “just for you my friend”. Just for you my friend, sitten ilmoitetaan hinta, joka on yleensa nelja kertaa liian korkea).
Kiinan Nanningista lahti suora bussi Hanoihin, joten talla kertaa rajan yli paristeltiin katevasti samalla ajoneuvolla (itse raja tosin ylitettiin pienilla golf-karrya muistuttavilla autoilla). Rajamuodollisuudet sujuivat suuremmitta tuskitta (nyt kun siihen kaikkeen haslinkiin on jo tottunut ja suorittaa kaiken tyynen rauhallisesti kaaoksesta ja hoputuksesta huolimatta), mita nyt Pia sai tulliviranomaisista hartaita ihailijoita. (Jostain syysta vietnamilaiset tykkaavat Pian naamasta, kuka tietaa miksi, mutta ihailijoita, niin naisia kuin miehia, on piisannut!)
Rajasta muutama kilometri eteenpain ja huomaa todella olevansa eri maassa. Janna, miten pienella matkalla voi maisema ja kulttuuri muuttua niin taysin. Kiinan suurista kaupungeista ja autioista maanteista siirryttiin vietnamilaisten “laiheliinitaloihin” (talot ovat taalla kapeita ja korkeita, eika niista yleensa ole maalattu muuta kuin julkisivu) ja kaikkialle levittaytyvaan maaseutuun. Kaupungit ovat taalla hyvin kylamaisia, eika monestakaan matkan varrella ohitetusta kaupungista loydy suurkaupungeille tyypillisia korkeita ja moderneja rakennuksia. Tiet ovat kapeita, mutkaisia ja kuoppaisia, eika niita voi parhaalla tahdollakaan sanoa moottoriteiksi.
Hanoi oli alkumetreilta asti yhta sekasortoa, aanitorvia ja omituisella tavalla jarjestaytynytta kaaosta. Moottoripyorien ja skootterien maara on kerta kaikkiaan kasittamaton: jokaisella tuntuu olevan sellainen ja sen kayttotarkoitukset ovat monet. Matkalla kohti Hanoin keskustaa nahtiin mopon paalla yksi teurastettu ja suolistettu (maha auki) sika, jattikokoinen kukka-asetelma (kuski hadin tuskin erottui sielta keskelta) ja pari isoa koristepuuta. Liikenneturvallisuudesta ei taalla pain maailmaa juuri puhuta, liikennevalotkin loytyy, muttei niita kukaan noudata. Parinsadan metrin matkalla nahtiin yhteensa nelja liikenneonnettomuutta, makasipa siella tien penkalla yksi kuollutkin. Ei puhettakaan, etta tassa kaupungissa vuokrattaisiin skootterit tai otettaisiin kyyti “motobikella”...
Ensimmaisessa hostellissamme todistettiin ihan allotykseen saakka modernia reppureissailua, vielapa “backpackers”-nimisessa paikassa. Jengi tuntui kokevan reppureissaamisen lahinna dokailun ja sikailun yhdistelmaksi, mita torkeammin kayttaytyi, sen paremmin tata “reppureissaamisen” ideologiaa toteutti. Suurin osa kavi “kokemassa extremea” hostellien ja matkatoimistojen jarjestamilla reissuilla, ollakseen siellakin kannissa 24/7. Nahtyamme nama maailmansankarit toykeilemassa ja sikailemassa paikallisille, emme enaa yhtaan ihmetelleet, miksi Hanoissa paikalliset tuntuivat suhtautuvan kovin nihkeasti meihin ulkomaalaisiin. Jalleen kerran pysahdyimme pohtimaan tata matkailun perusideaa, kun silla tuntuu olevan niin kovin monia negatiivisia muotoja. Joskus “meikalaisten” kaytos tosissaan vihastutti, toisinaan saalitti. Oltuaan kannissa paivakausia hostellin luksusveneen kannella toisten turistien ymparoimana, voi tuskin vaittaa kokeneensa jotain “extremea”, puhumattakaan autenttisuudesta, mita nama tyypit kuitenkin vaittavat tulleensa kokemaan ja kokevansa. Hohhoijaa.
Kyseisessa hostellissa oli jopa palkattu kaksi nuorta jamppaa pelkastaan sita varten, etta he ryyppaavat ja juhlivat hostellin asiakkaiden kanssa. Melkoista! Nama tyypit kuitenkin kutsuivat meidat eraana iltana “privaattipippaloihin” (meita oli siella vain viisi) hostellin ylakertaan, jossa vietettiin ehka Hanoin hauskin ilta (tata ennen istuttiin tuntikausia eraan kujan varrella muovipoydan aaressa juttelemassa jalkeenjaaneen vietnamilaispojan ja vaihtuvien turistiseuralaisten kanssa). Taman jalkeen olikin aika vaihtaa hostellia, koska seuraavana paivana saman ryyppyrumban alkaminen (ei meidan, vaan muiden kohdalla) alkoi olemaan jo vahan liikaa.
Hanoissa hankimme myos viisumeihin jatkoa (koska totesimme, ettei kuukausi ole tarpeeksi ottaen huomioon vietnamia koskevat suunnitelmamme) ja niita jouduimme odottamaan kokonaiset viisi pitkaa paivaa. Kiertelimme kaupunkia, opimme olemaan jaamatta liikenteen alle (kavele suoraan, vaikka mika olisi, ala missaan nimessa pysahdy tai peraanny!Ensimmaisina paivina pelottavaa kuin helvetti kun 500 moottoripyoraa ja pari kuorma-autoa posottaa tuhatta ja sataa pain) Liikenne ja melu alkoikin viimeisina odottelupaivina ahdistamaan aivan suunnattomasti, joten oli aika vaihtaa maisemaa.
Muuta Hanoista ei oikein jaanyt mieleen, kuin jatkuva melu ja aanitorvet, kaduilla keittiota ja olohuonetta pitavat ihmiset (ihmiset kaytannossa elavat kaduilla, siella syodaan ja oleillaan), taas kerran uudet ja ovelat keinot vedattaa turisteja, kenkia hammasharjalla kiillottavat nuoret pojat, asiakkaista tappelevien huorien tukkanuotta eraalla syrjakujalla, liikalihavaa lansimaalaista pariskuntaa riksalla kuljettava nalkiintynyt vietnamilaispappa (harmi, ettei tasta saatu kuvaa), kaiken sekasorron, vihamielisyyden, huijaamisyritysten ja kaupittelun seassa tapaamamme aarettoman ystavalliset vietnamilaiset.
Hanoi: kamala, mutta samalla jotenkin aarettoman sopo kaupunki. Tero osti kitaran, Pia leikkasi tukkansa, joka lyhenee lyhenemistaan matkan edetessa.
(Otsikko: vietnamilaiset hokevat “same same” kun ovat esim. saman ikaisia tai kun hinta on muka sama vietnamilaisille ja turisteille ja “just for you my friend”. Just for you my friend, sitten ilmoitetaan hinta, joka on yleensa nelja kertaa liian korkea).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)