“50 senttia ja kolme punasta mallua” (Buon Ma Thuot 13.- 15.10.)

(Otsikkoa klikkaamalla paasee kuvakansioon)

Ensinakemalta Buon Ma Thuot oli melkoinen pettymys. Me odotimme jotain nattia ja sympaattista sisamaakaupunkia, mutta vastassamme oli uskomattoman mielikuvitukseton lattanabetonikeskittyma tavanomaisine skoottereineen ja mopoineen. Mitas piti lahtea “jonnekin vaan”, kirosimme raahatessamme ylipainavia (janna, miten tavaran maara lisaantyy ja vahenee, vaikkei mitaan oteta pois tai lisata) rinkkojamme helvetillisessa helteessa pitkin ikuisesti jatkuvaa asfalttisuoraa, yli-innokkaiden paikallisten tuijottaessa meita kuin avaruusolioita ja viela yli-innokkaampien motobike-miehien tarjotessa sinnikkaasti palveluksiaan.

Mutta keskustassa sen tajusimme: ei yhtakaan turistia. Ei siis yhden yhtakaan. Ei yhtaan. Ei meidan lisaksemme. Mika ilo siita puhkesikaan! Ei enaa yhdeksantoistakesaisten roikkupoksyjen kyllastyttavia tarinoita “mielettomista fiiliksista” milloin millakin opastetulla elamysreissulla tai baarikierroksella, ei enaa ylipirteiden brittityttojen falsettiin kohoavia nasaaliaania heidan kaydessaan teatraalisesti lapi matkakuviaan milloin missakin ravintolassa. (Oh my god! I sooo don't remember this happening! And who is this guy? WHAT does he have in his hand?!! Oh my god, I sooo don't understand how I always end up in these situations! It's sooo crazy where ever I go, it's just unbelievable!) Eika enaa elintasovatsaansa raapivia keski-ikaisia, jotka edellyttavat loytavansa matkansa kohdemaasta samat mukavuudet ja palvelut kuin kotimaastaan, ja joiden vaatimukset lopulta hautaavat paikallisen kulttuurin parin McDonaldsin, golf-kentan ja luksuskylpylan alle. Ei enaa vanhoja lansimaalaisia miehia, jotka kulkevat ravintoloissa tyttariensa ikaisten vietnamilaisten tyttojen kanssa, kehtaavat viela katsoa muita lansimaalaisia silmiin. Ei silla, tapaamme me mukaviakin kanssamatkustajia, mutta tahan mennessa he ovat olleet ylivoimainen vahemmisto. Where ever you go, there he is. The ugly tourist.

Mutta ei Buon Ma Thuot:ssa! Illalla ravintolaa etsiessamme ilakoimme (tosin samalla myos harmittelimme, koska nalka oli kova) siita, ettei yhdenkaan ravintolan nimi ollut englanninkielinen, eika missaan ollut englanninkielista ruokalistaa. Viimeinkin palanen sita oikeata Vietnamia, eika pelkkaa turisteille tarkoitettua sirkusta. Ihmiset taasen olivat aivan ylitsevuotavan ystavallisia ja innokkaita juttelemaan kanssamme, vaikkei englanninkielentaito ollutkaan ihan parhaasta paasta. Ei pitaisi antaa ulkonaon hamata. Buon Ma Thuot on ehka paalta rumaa betonia, mutta sisalla on karkkikaupan karkkihymytateja ja ystavallisia setia kadunkulmassa ja apteekki josta saa laakkeita jotka nekin ovat karkkeja. (Selitys: Tero kavi hakemassa laakkeita kurkkukipuunsa ja sai iloiselta apteekkipojalta hurjan kasan pillereita, jotka nayttivat lahinna karkkimaan karkeilta. Ei niista apua ollut, mutta olipa kiva popsia, kun olivat niin varikkaita!)

Hotellimme henkilokuntakaan ei juuri puhunut englantia ja sai paljon aihetta nauruun siita, etta ehdottomasti halusimme yopya hotellin halvimmassa huoneessa. Noh, olihan se vahan pieni, ja no, ei siella ollut oikein ikkunaa, ja no, ei siella ollut vessaa eika ovikaan ollut kummoinen, mutta oli se halpa! (3,50e/yo). Hotellissa sattui ja tapahtui: eraana yona huoneen numero 102 avain loytyi meidan kerroksen vessasta, tungettuna ratin kanssa ponttoon. Huoneessa 102 pauhasi televisio taydella volyymilla. Mysteeri ei koskaan selvinnyt meille, mutta kuvittelimme kylla kaikkea murhista vaeltaviin aaveisiin ja kariutuneisiin parisuhteisiin.

Seuraavana paivana vuokrattiin eraalta paikalliselta heebolta kaksi skootteria ja lahdettiin ajelemaan. Kylien lapi, maaseudun lapi, lapi peltihokkelikatujen ja iloisesti moikkailevien ohikulkijoiden. Maisemat olivat kylla erityisen vehreat ja silmaa miellyttavat. Paikallisia huvitti nahda meidat kasvomaskeissa (polyn takia valttamaton) ja aurinkolaseissa posottelemassa muun liikenteen seassa kuin mitkakin vietnamin Vataset (akkia sita oppii maan tavoille).

Silla moporeissulla kavimme katsomassa taasen yhta (ainiin, unohtui varmaan mainita, etta Dalatissa niita nahtiin muutama) vesiputousta, joka oli hieno, mutta hylatyn oloinen. Paikalla on ehka joskus ollut jotain turistitoimintaakin, mutta nyt hienot bungalowit olivat romahtamaisillaan, riippusilta melkein pudonnut sijoiltaan ja ylipaataan kaikki kulkureitit turvallisuustasoltaan kovin vaatimattomia. Lienee sanomattakin selvaa, etta olimme paikan ainoat turistit, tai ylipaataan ainoat vierailijat. Paasylippu kyllakin piti ostaa, hammockissa veteli joku aija paivaunia mutta virkosi heti kun kuuli paristelymme ja heilutti merkitsevasti paasylippupinkkaa. Paluumatkalla ajettiin yhta umpeenkasvanutta tieta jonnekin vuoren paalle ja loydettiin sielta kaksi vesitornia. Tero kiipesi sinne oitis maisemia katselemaan, mutta Pia ei korkeanpaikankammoltaan kyennyt, vaikka pari kertaa yritti. (Ei pitaisi koskaan erehtya katsomaan tikapuiden liitoskohtia, koska niista aina loytaa jotain selkeita haurastumisen tai katkeamisen merkkeja...)

Paiva alkoi kallistua jo iltaan ja aurinko mailleen, mutta olimme vakaasti paattaneet kayda viela eraassa lahella sijaitsevassa kylassa katsomassa perinteisia vietnamilaisia kylarakennuksia. Matkalla sinne Teron moposta puhkesi rengas. Ei auttanut muu, kuin etsia lahin huoltopaikka ja parin paikallisen avustamana tyontaa mopo sinne. Avuttomina kuikuilimme lompakkojamme, koska tuollaisessa tilanteessa voisivat pyytaa huollosta melkein mita vain, meilla ei ollut hajuakaan paljonko mopon kumin paikkaaminen maksaa Vietnamissa. Hauska, ketjupolttava huoltomies hoisi kuitenkin kumin paikkaamisen tuossa tuokiossa ja loysi ulkokumista parkkiintuneilla sormenpaillaan pienenpienen lasinpalasen, joka oli tunkeutunut renkaan urasta sisaan. Ja mita se maksoi? 12 000 dongia (noin 0,50 euroa) ja tasta ilouutisesta helpottuneina huoltamohenkilokunnalle tarjoamamme kolme punaista Marlboroa.* (Taalla on tarkeaa pitaa aina kallista tupakkaa mukana sen varalle, etta jotakuta pitaa vahan voidella tai vastaavasti kiittaa..)

Siispa ehdimme viela kylaan, joka pienen harhailun jalkeen loytyi eraan kinttupolun paasta, jonne seurasimme joitakin paikallisia mopoilijoita kaikki muut vaihtoehdot (eli siis tiet) pois suljettuamme. Tonot tuli nahtya ja sitten olikin jo nalka. Yhden tien paasta loytyi ravintola, joten pysakoimme mopot pihaan ja menimme syomaan, tietamatta mihin kaikkeen ilta viela johtaisi..

Paadyttyamme tilaamaan kolme ruokalajia (tarjoilija vaati, etta meidan pitaa ehdottomasti maistaa pieni annos juuri siita kyseisesta kylasta kotoisin olevaa perinneruokaa..pieni annos tarkoitti neljan ihmisen ruoka-annosta, kuten myohemmin tulimme huomaamaan..) joiden mukana elamamme parhaimmat kevatrullat, tuli ravintolaan yhtakkia kauhea sakki ihmisia, joilla mita ilmeisemmin oli bileet meneillaan. Eika aikaakaan, kun mekin olimme osa bileita, ihmiset kulkivat poydasta poytaan ja sama se mita kielta puhui, kunhan osasi kilistaa tuoppia. Kyseisessa ravintolassa ei kuulema juuri ulkomaalaisia kay, joten tilanne oli heille erikoinen. Lisaksi olimme kuulemamme mukaan ulkomaalaisiksi erityisen mukavia, menevia ja helposti lahestyttavia, joten senkin vuoksi moni halusi tulla kippistelemaan meidan poytaamme, vaikkei puhunut sanaakaan englantia. Ennen pitkaa meidat painostettiin laulamaan livebandin saestyksella “Hotel California” vaikkei meista kumpikaan muistanut sanoja. Siispa laulu laulettiin suomeksi ja omilla sanoilla (“siella ruoho on vihreaa/se on tosiaan vihreaa/voisi Vietnamkin olla kotimaa”) ja omalla savelellakin myos bandin vahan soveltaessa. Sitten tanssittiin, juotiin lisaa, tanssittiin (eras Herra Partavesi vaimoineen haki tanssimaan kyllastymiseen asti) ja juotiin lisaa, kunnes tajusimme mopojen olevan vielakin ravintolan pihassa ja niiden omistajan odottaneen niiden palauttamista jo parisen tuntia. Eikun siis “tankojuoppoina” (ei me todellisuudessa missaan kauheassa kunnossa oltu, ennemminkin vain vasyneita) kotiin, ehka tahan saakka hauskimman illan jalkeen. Sattuihan siella juhlajoukossa olemaan tietysti yksi poliisikin, mutta iloisesti tuo meille heilutteli kun kaasutimme menemaan (Pia melkein ajoi jo lahdossa ojaan), joten eipa se sitten niin justiinsa ole.
(Pieni huomio: taalla tuliteran skootterin saa 300 eurolla.)

Mopot kuitenkin palautettiin onnistuneesti omistajalleen ja puhjennut rengas (joka oli totta!) kavi hyvin selitykseksi kolmen tunnin myohastymiseen.

Seuraavana paivana pakkasimme kamamme, kavimme ostamassa lipun Saigonin bussiin ja paatimme krapuloissamme lahtea vahan vesipuistoon. Etsimme vesipuistoa ehka tunnin verran, kunnes loysimme sen tietyomaan takaa. Me olimme tietenkin paikan ainoat asiakkaat, joten vesipuistoilumme ajan meilla oli kaytossa oma henkilokohtainen opas ja kaikki liu'ut. Jotka olivat muuten hurjia! Melkein pissat tuli housuun, vaikka ollaan jo isoja ihmisia. Varsinkin isoin liuku, johon mentiin kahden istuttavalla ilmapatjalla, oli oikea kauhujen tunneli. Lisaksi patja tietenkin meinasi menna koko putken ympari, tipahti katosta takaisin pohjalle ja pudotti meidat kyydistaan. Tero loi paansa ja “naki salaman”, Pia vaan tuli nakkimakkarana putkea pitkin kuin mitaan ei olisi tapahtunut. Takaisin ylos paastyamme selitimme oppaallemme mita kavi, mutta tama vain nauroi ja sanoi, etta menkaahan pelkurit uudestaan. Emme menneet, jotain suomalaista kuolemanpelkoa meissa sentaan on jaljella. Ei silla, eivat ne jaljelle jaaneet vesiliu'ut sen vahemman pelottavia olleet...
Laskettuamme tarpeeksemme lilluimme vesivirran vietavana uimarenkainemme ja ajattelimme, etta tama se vasta on elamaa. Juuri silla hetkella, siina autiossa vesipuistossa tyontekijoiden naureskellessa meille, me olimme turistin paratiisissa. Eiko jokainen turisti haluaisi olla paikan ainoa turisti?

Buon Ma Thuot oli kylla ehdottomasti yksi parhaimmista paikoista tahan mennessa, ei niinkaan itse kaupungin takia vaan sen, ettei siella ole turisteja. Ja missa ei ole turisteja, on myos mukavia ihmisia. Mita tasta opimme? “If you don't want to see the ugly tourist, go to the ugly city”.

Saigoniin matkasimme satojen kilometrien pituisen perunapellon lapi, ilmeisesti se kuitenkin oli tie. Mitas sitten tapahtuikaan? Sita emme tieda viela itsekaan.

(* Olimme vahan ihmeissamme paikallisten rehellisyyden takia.. Kavimme muun muassa matkatoimistossa kyselemassa lippuja Saigonin bussiin, aikomuksenamme maksaa niista mielihyvin toimiston komissio (joka taalla ei ole paljoa), jotta bussi tulisi hakemaan meidat hotellilta. Mutta matkatoimiston aija ei myynyt meille lippuja vaan halusi ehdottomasti neuvoa, miten saamme liput ostettua itse maksamatta heidan palvelumaksujaan...)