“Same same, but different” (Dalat 9.- 13.10.)

Huom! Otsikkoa klikkaamalla paasee kuvakansioon.

“Mita helvettia, taalla kasvaa mantyja palmujen ja appelsiinipuiden vieressa!” oli kutakuinkin ensimmainen reaktio matkalla kohti Dalatia. Omituinen sekoitus subtropiikkia ja suomalaista mantymaisemaa jyrkilla vuorenrinteilla. Perin vietnamilainen “moottoritie”, eli kuoppainen karrypolku mutkitteli peltojen ja mutavyoryjen (tien ollessa valilla tukossa kun joku onneton oli saanut kuorma-autonsa jumiin latakkoon) ja jyrkkien vuorenrinteiden lapi aina ylemmas ja ylemmas. Matkalla tuli kylma. Ensimmaista kertaa Vietnamissa meilla oli ihan oikeasti kylma. Vietnamin Vatanen nro 500 ajoi karmivaa vauhtia mutkiin, vaikka mutkan tuolla puolen oli kymmenien metrien pudotus alas laakson kivikkoon ja nakyvyys oli sankan sumun takia kuta kuinkin 0. Mutta tahan alkaa jo tottua, oppii pelkaamaan vahemman kuolemaa kun ei vain yksinkertaisesti voi pelata sita joka paiva.

Jos Dalatissa ei olisi niita satoja raybanien taakse verhoutuneita motobike-miehia, saattaisi helpostikin luulla olevansa Keski-Euroopassa. Tyypillista Vietnamia kaupungissa ovat vain vietnamilaiset itse. Jopa saa on kuin eri mantereelta; ensimmaista kertaa kaivoimme takit ja paksummat vaatteet esiin. Jouduimme jopa kayttamaan sukkia. Joskus, mantyjen latvusten humistessa tuulessa kaukana ylapuolella ja jarvenselan siintaessa jossain metsikon takana, tuntui kuin olisi kotona. Aina niin kauan kunnes joku satunnainen ohikulkija huutaa “hello” ja kikattaa sitten kuollakseen kun ei voi uskoa itsekaan juuri sanoneensa heippa valkonaamalle.

Dalatissa ihmiset olivat hurjan ystavallisia ja lampoisia. Kauas tuntuu jaaneen pohjois-vietnamilainen juonittelu ja teeskennelty ystavallisyys. Toki meita vielakin yritetaan naruttaa, tietenkin, mutta se on jollain tavalla hyvantahtoisempaa. Vaikka maksaisitkin liikaa rahaa jostakin, siita jaa hyva mieli, koska myyja on niin hemmetin mukava ja vedattaessaankin silti jotenkin rehellinen. Kuulostaako ristiriitaiselta? Tervetuloa Vietnamiin.

Niin kuin meilla suomessa etelassa ja pohjoisessa, niin taallakin ihmiset eroavat toisistaan. Jos meilla pohjanmaalaisia pidetaan kaksinaamaisina juonittelijoina (niin no, pohjalaiset lukijamme, yleistykset yleistyksina) ja vaikkapa tamperelaisia vahan holmiskoina moro-setina, niin taallakin jako ystavalliseen etelaan ja kieroon pohjoiseen elaa ihan paikallistenkin mielissa. Eras hotellityontekija tuskaili aikoinaan Hoi An:issa sita, etta pohjoisesta Vietnamin matkansa aloittaneet eivat enaa Keski-Vietnamiin tullessaan usko mitaan ja suhtautuvat syvalla epaluulolla kaikkea, jopa ystavallisia ja rehellisia tarjouksia kohtaan. Sen sijaan etelasta matkansa aloittaneet joutuvat pohjoisessa kuseen, koska tottuvat etela-Vietnamilaiseen ronsyilevaan ystavallisyyteen ja ainakin jollain tapaa rehellisempaan kaytokseen turisteja kohtaan. Noin perstuntumalta sanoisimme, etta tama on ihan totta. Etelaan pain matkatessamme huomaamme paikallisista karisevan vauhdilla suurimman osan niista piirteista, mita pohjoisessa tuskailimme ja kammoksuimme.
Dalatissa eras ystavallinen seta kuvaili vietnamilaisten eroja nain: “We are same same, but different”. Niin, taytyyko sita enempaa sanoakaan, noin ihmisista ylipaataan. Maasta tai kansallisuuksistakaan riippumatta me olemme kaikki ihan samoja, mutta erilaisia. Maahan sopivalla vertauskuvalla voisi sanoa, etta menopelin runko on aina sama, mutta viritykset ja lisaosat vaihtelevat. Sita pitaa matkata aika kauas tajutakseen, etta maailmassa on aika hemmetin monta miljoonaa tismalleen samanlaista kaduntallaajaa kuin meikalainen. Harhaluulo omasta erityisyydesta katoaa vahintaan siina vaiheessa, kun keskustelee kadulla tupakkaa ja nenaliinoja kauppaavan tyton kanssa arjesta ja unelmista, ja huomaa ajattelevansa niin monista asioista aivan samalla tavalla. Toinen elaa peltitonossa ja saa tuskin syodakseen, toinen lahtee vahan reissaamaan, kun ei oikein tieda mita elamaltaan haluaa. Siina tuntee elavansa elamaansa melko pinnallisesti, mitaan mistaan ymmartamatta. Opiskelija, maisteri, nayttelija, tyoton. Mitapa nailla maareilla tekee jos ei koskaan kaiva sen syvemmalta, sita sellaista olemassaoloa, jolla ei ole mitaan tekemista titteleiden tai saavutusten, ylipaataan minkaan ulkoisen kanssa.
“Matkailu avartaa”. Tama kulunut ja kuluneisuuttaan kalkkeutunut lausahdus on kuitenkin niin totta, etta oikein allottaa. Jos jotakuta kiinnostaa ihan oikeasti kyseenalaistaa omat harhaluulonsa itseaan ja ylipaataan kaikkea kohtaan, eikun matkaan vaan. Sen parempaa peilia ei olekaan, kuin koko maailma.

Ja filosofioinnista takaisin Dalatiin. Dalat oli kaunis, mutta kummallinen. Niin paljon kitschia uskomattoman vaikuttavien vuoristomaisemien keskella ei olisi koskaan voinut kuvitella loytavansa. Jokaisesta jarvesta ja lammikosta oli tehty aidattu ja paasymaksullinen turistikohde tyyliin: “The lake of sighs” ja “The valley of love”. Asiaan kuuluivat tietenkin muoviset peurat, janikset ja tiikereiden kanssa taistelevat intiaanit (sita voisi kysya, milla tavalla intiaanit liittyvat vietnamilaiseen jarvimaisemaan, mutta hetken paasta sita lakkaa kysymasta. Ei siihen kuitenkaan mitaan selitysta ole.) Lisaksi useimmista paikoista sai ostaa poniratsastusta lannenasuihin pukeutuneilta vietnamilaismiehilta. Eras paikallinen taiteilija taasen oli paattanyt rakentaa Liisa Ihmemaassa-talon. Joskus ei tiennyt, pitaisiko itkea vai nauraa. Ainakin se on sanottava, etta vietnamissa keinot eivat lopu koskaan.

Kuuluihan Dalatin matkaan toki kaljatuopin kilistelya paikallisten kanssa (kauheita juomaan nama vietnamilaiset) ja mukavien ihmisten tapaamista. Sitten niita pienia asioita, jotka useimmiten ovat niita tarkeimpia, mutta joita on mahdoton kaikkia kirjata ylos (mutta jotka ovat taman matkan tarkeinta antia, ei se mihin mennaan ja miten ja mita tehdaan, vaan mita kaikkea nahdaan ja koetaan siina valissa). Oli pappa, joka hymyili melkein kyyneleet silmissa meidat nahdessaan ja sanoi, ylpeytta ja ystavallisyytta puhkuen: “Welcome to my country, my friends, welcome to my country!”. Oli nainen, joka kaveli sotilasmarssia samaa kadunpatkaa edes takaisin, mutta ei ollutkaan hullu. Ja sita vain miettii: voisiko suomessa tehda noin, olematta hullu? Sitten ovat ne hymyt, kaikista lampoisimmat ja aidoimmat hymyt, mita on milloinkaan nahnyt. Ja ne suodaan ventovieraalle, vielapa ihan muukalaiselle. Jos se vain ihmisista olisi kiinni, niin tama voisi olla enemman koti kuin Suomi.
(Pieni huomio: suosittelemme Vietnamia lampimasti lapsiperheiden matkakohteeksi. Tanne voi helposti tulla reppureissaamaankin lasten kanssa. Vietnam on ehka miljoona kertaa lapsiystavallisempi maa kuin suomi, myos yllattavan turvallinen. Nekin hankaluudet, joita meilla on ollut, eivat olisi koskaan sattuneet jos mukana olisi ollut lapsi. Taalla lapset ovat kaiken keskipiste, tervetulleita ihan kaikkialle. Etta ei muuta kuin Vietnamiin, kaikki lapselliset ihmiset! Olemme nahneet taalla paljon reissaavia lapsiperheita (jotkut ihan pientenkin lasten kanssa) ja lapsilla tuntuu ainakin olevan ihan hirvean kivaa, kun mikaan ei ole lapsilta kiellettya. Illanvietoissa ventovieraat lapset kiertavat taalla sylista syliin, eika puhettakaan, etta joku nyrpistelisi nenaansa itkevalle vauvalle ravintolassa...Plus etta kaljaravintolaankin voi menna lasten kanssa, taalla kannissakin kayttaydytaan hyvin, eika kuseskella ja oksennella pitkin seinustoja, niin kuin meilla suomessa.)

Sellainen oli Dalat, omituinen pala Vietnamia. Kuvat kertokoot lisaa, mita sita kaikesta jaarittelemaan.

Dalatista Pia muuten loysi itselleen katukirpparilta ikivanhat sotilasmaiharit, joista toinen on jenkkisotilaan ja toinen kiinalaissotilaan. Hmm, mietiskelee Pia: mikahan mahtaa olla naiden kenkien tarina? Paikalliset ihmettelevat kovasti tuota outoa lansimaalaista naista, jolla on sankitukka ja miehen kengat. Jotkut tervehtivat sotilastervehdyksin. Valitettavasti vietnamislaismiesten ihailua ei tukattomuus ja muukaan nayta hillitsevan. “Kiehtovia” tarjouksia esitetaan harva se paiva, myos ohikulkevia tissinpuristelijoita loytyy, mutta ainakin voi lohduttautua silla, etta intiassa tama kaikki on kuulema moninverroin pahempaa. Halusipa eras kitukasvuinen papparainen kerran vaihtaa vaimoja, pisti oman sormuksensa Teron pikkurilliin ja yritti kiskoa Terolta sormusta sormesta. Oman osansa ihailusta saa toki Terokin, mutta naiset eivat sentaan ole nain royhkeita, yleensa: tulipa Nha Trangissa vastaan kanninen nainen, joka tonaisi Pian pois Teron kasipuolesta ja jai siihen itse roikkumaan, sanoen, etta tama on nyt hanen poikaystavansa. Muuten paikalliset tytot vain kikattelevat, punastelevat ja supisevat keskenaan, luovat rakastuneita katseita jostain myyntihyllyjen valista.

Dalatissa viihdyttiin pari paivaa, kunnes kitsch alkoi olemaan vahan liikaa. Sitten otettiin eraana aamuna motobike-kyydit paikalliselle bussiasemalle ja sielta ensimmainen paikallisbussi kohti Buon Ma Thuot:ia, josta emme tienneet etukateen juuri muuta kuin nimen. Mitas sitten tapahtuikaan, siita seuraavassa!