“Just for you my friend!” (Hanoi / 18.-23.9.2009)

(Otsikkoa klikkaamalla paasee suoraan kuvakansioon)

Kiinan Nanningista lahti suora bussi Hanoihin, joten talla kertaa rajan yli paristeltiin katevasti samalla ajoneuvolla (itse raja tosin ylitettiin pienilla golf-karrya muistuttavilla autoilla). Rajamuodollisuudet sujuivat suuremmitta tuskitta (nyt kun siihen kaikkeen haslinkiin on jo tottunut ja suorittaa kaiken tyynen rauhallisesti kaaoksesta ja hoputuksesta huolimatta), mita nyt Pia sai tulliviranomaisista hartaita ihailijoita. (Jostain syysta vietnamilaiset tykkaavat Pian naamasta, kuka tietaa miksi, mutta ihailijoita, niin naisia kuin miehia, on piisannut!)

Rajasta muutama kilometri eteenpain ja huomaa todella olevansa eri maassa. Janna, miten pienella matkalla voi maisema ja kulttuuri muuttua niin taysin. Kiinan suurista kaupungeista ja autioista maanteista siirryttiin vietnamilaisten “laiheliinitaloihin” (talot ovat taalla kapeita ja korkeita, eika niista yleensa ole maalattu muuta kuin julkisivu) ja kaikkialle levittaytyvaan maaseutuun. Kaupungit ovat taalla hyvin kylamaisia, eika monestakaan matkan varrella ohitetusta kaupungista loydy suurkaupungeille tyypillisia korkeita ja moderneja rakennuksia. Tiet ovat kapeita, mutkaisia ja kuoppaisia, eika niita voi parhaalla tahdollakaan sanoa moottoriteiksi.

Hanoi oli alkumetreilta asti yhta sekasortoa, aanitorvia ja omituisella tavalla jarjestaytynytta kaaosta. Moottoripyorien ja skootterien maara on kerta kaikkiaan kasittamaton: jokaisella tuntuu olevan sellainen ja sen kayttotarkoitukset ovat monet. Matkalla kohti Hanoin keskustaa nahtiin mopon paalla yksi teurastettu ja suolistettu (maha auki) sika, jattikokoinen kukka-asetelma (kuski hadin tuskin erottui sielta keskelta) ja pari isoa koristepuuta. Liikenneturvallisuudesta ei taalla pain maailmaa juuri puhuta, liikennevalotkin loytyy, muttei niita kukaan noudata. Parinsadan metrin matkalla nahtiin yhteensa nelja liikenneonnettomuutta, makasipa siella tien penkalla yksi kuollutkin. Ei puhettakaan, etta tassa kaupungissa vuokrattaisiin skootterit tai otettaisiin kyyti “motobikella”...

Ensimmaisessa hostellissamme todistettiin ihan allotykseen saakka modernia reppureissailua, vielapa “backpackers”-nimisessa paikassa. Jengi tuntui kokevan reppureissaamisen lahinna dokailun ja sikailun yhdistelmaksi, mita torkeammin kayttaytyi, sen paremmin tata “reppureissaamisen” ideologiaa toteutti. Suurin osa kavi “kokemassa extremea” hostellien ja matkatoimistojen jarjestamilla reissuilla, ollakseen siellakin kannissa 24/7. Nahtyamme nama maailmansankarit toykeilemassa ja sikailemassa paikallisille, emme enaa yhtaan ihmetelleet, miksi Hanoissa paikalliset tuntuivat suhtautuvan kovin nihkeasti meihin ulkomaalaisiin. Jalleen kerran pysahdyimme pohtimaan tata matkailun perusideaa, kun silla tuntuu olevan niin kovin monia negatiivisia muotoja. Joskus “meikalaisten” kaytos tosissaan vihastutti, toisinaan saalitti. Oltuaan kannissa paivakausia hostellin luksusveneen kannella toisten turistien ymparoimana, voi tuskin vaittaa kokeneensa jotain “extremea”, puhumattakaan autenttisuudesta, mita nama tyypit kuitenkin vaittavat tulleensa kokemaan ja kokevansa. Hohhoijaa.

Kyseisessa hostellissa oli jopa palkattu kaksi nuorta jamppaa pelkastaan sita varten, etta he ryyppaavat ja juhlivat hostellin asiakkaiden kanssa. Melkoista! Nama tyypit kuitenkin kutsuivat meidat eraana iltana “privaattipippaloihin” (meita oli siella vain viisi) hostellin ylakertaan, jossa vietettiin ehka Hanoin hauskin ilta (tata ennen istuttiin tuntikausia eraan kujan varrella muovipoydan aaressa juttelemassa jalkeenjaaneen vietnamilaispojan ja vaihtuvien turistiseuralaisten kanssa). Taman jalkeen olikin aika vaihtaa hostellia, koska seuraavana paivana saman ryyppyrumban alkaminen (ei meidan, vaan muiden kohdalla) alkoi olemaan jo vahan liikaa.

Hanoissa hankimme myos viisumeihin jatkoa (koska totesimme, ettei kuukausi ole tarpeeksi ottaen huomioon vietnamia koskevat suunnitelmamme) ja niita jouduimme odottamaan kokonaiset viisi pitkaa paivaa. Kiertelimme kaupunkia, opimme olemaan jaamatta liikenteen alle (kavele suoraan, vaikka mika olisi, ala missaan nimessa pysahdy tai peraanny!Ensimmaisina paivina pelottavaa kuin helvetti kun 500 moottoripyoraa ja pari kuorma-autoa posottaa tuhatta ja sataa pain) Liikenne ja melu alkoikin viimeisina odottelupaivina ahdistamaan aivan suunnattomasti, joten oli aika vaihtaa maisemaa.

Muuta Hanoista ei oikein jaanyt mieleen, kuin jatkuva melu ja aanitorvet, kaduilla keittiota ja olohuonetta pitavat ihmiset (ihmiset kaytannossa elavat kaduilla, siella syodaan ja oleillaan), taas kerran uudet ja ovelat keinot vedattaa turisteja, kenkia hammasharjalla kiillottavat nuoret pojat, asiakkaista tappelevien huorien tukkanuotta eraalla syrjakujalla, liikalihavaa lansimaalaista pariskuntaa riksalla kuljettava nalkiintynyt vietnamilaispappa (harmi, ettei tasta saatu kuvaa), kaiken sekasorron, vihamielisyyden, huijaamisyritysten ja kaupittelun seassa tapaamamme aarettoman ystavalliset vietnamilaiset.

Hanoi: kamala, mutta samalla jotenkin aarettoman sopo kaupunki. Tero osti kitaran, Pia leikkasi tukkansa, joka lyhenee lyhenemistaan matkan edetessa.

(Otsikko: vietnamilaiset hokevat “same same” kun ovat esim. saman ikaisia tai kun hinta on muka sama vietnamilaisille ja turisteille ja “just for you my friend”. Just for you my friend, sitten ilmoitetaan hinta, joka on yleensa nelja kertaa liian korkea).