“Please don't close your gates before we come!” (Hoi An & Nha Trang / 30.9.-9.10.2009)

(Otsikkoa klikkaamalla paasee kuvakansioon)

Hai Phongiin matkustimme ruosteisella ja vuotavalla, mutta sitakin luotettavammalla laivalla, vain saadaksemme selville, etta paivan viimeinen bussi Hueen (kaupunki matkalla kohti Hoi An:ia) oli jo lahtenyt. Vaihtoehtoina oli odottaa Hai Phongissa seuraavaan aamuun tai lahtea bussilla Hanoihin ja siella etelaan menevaan junaan. Pikaisten laskutoimitusten jalkeen laskelmoimme matkan Hanoihin tulevan ylimaaraista odotteluyota halvemmaksi, joten ei muuta kuin bussiin ja takaisin kohti Hanoita, jonne olimme, ironista kylla, kaikki paattaneet olla enaa menematta.

Matkalla Hanoihin soittelimme erinaisiin hostelleihin tiedustellaksemme juna-aikatauluja, jolloin saimme tietaa, ettei mitaan junaa etelaan olisi enaa sina paivana menossa, koska taifuuni teki siella parhaillaan tuhojaan. Paattavaisina ja kaiken tiedon epaluotettavuuteen jo sopeutuneina suunnistimme silti Hanoissa juna-asemalle; huomataksemme, etta siellahan se juna jo odotti laiturilla. Huolimatta siita, etta olimme viettaneet jo yhden kokonaisen ja erittain sekavan paivan laivassa, bussissa ja erinaisissa takseissa, ei helpotusta ollut tiedossa: uskollisina budjettimatkaajina emme ottaneet kalliita (joissa turistit taalla miltei poikkeuksetta matkustavat) nukkumapaikkoja, vaan pelkat istumapaikat. Teron paikkanumero oli noin neljatta kertaa matkamme aikana 13, mika tiesi tietenkin pelkkaa hyvaa taifuunin keskelle matkaavassa junassa. Yo junassa menikin rattoisasti vuotavan ikkunan (ulkona satoi kaatamalla) vieressa varjotellen, samalla kun ystavallinen vietnamilaismies takapenkilla yritti tunkea likaisia varpaitaan Pian suuhun ja radio pauhasi taydella volyymilla vietnamilaista iskelmaa (joka muuten on viela hirveampaa kuin suomalainen, ei uskoisi etta siita hirveammaksi voisi menna, mutta voi. Todellakin Voi.) Volyymit taalla ovat aina jarjettoman kovat*, mita tahansa musiikkia sitten soitetaankin. Mutta oisella, 12 tuntia kestavalla junamatkalla, sita voi vain miettia etta mita jarkea tassa kaikessa on, kun edes korvatulpat eivat riita peittamaan tunteikasta kiekumista. Mutta tulipahan reilusti yli 700 km:n matka kuitenkin halvaksi, ja halpa hintahan koyhan matkaajan tiella pitaa! Lisaksi matkustaminen paikallisten kanssa kaukana turistiluokkien humisevista ilmastoinneista ja pehmeista tyynyista on aina kokemisen arvoista, sita tunnelmaa ei kylla voita mikaan.
(* Pieni huomio: bussimatkoilla paikallisbusseissa usein naytetaan karaokevideoita, joiden volyymi on niin ikaan vahintaan kuurouttava. Mielenkiintoista naissa videoissa on kuitenkin se, etta niissa jokaisessa naytetaan kiihtyvalla syotolla mm. tallaisia, ilmeisesti jonkinlaista tarinaa kertovia kuvia: puolialaston (lansimaalainen blondi) pylly pystyssa rannalla/muovinen Aku Ankka, joka heiluttaa vieteripaataan/puolialaston blondi cowboyhattu paassaan venyttelee rantakivella/lautasellinen paarynoita ja porkkanoita/blondi nuolee huuliaan/haarukoita, veitsia ja lusikoita/kolme muovikissaa lasipoydalla/blondilla on ponihanta/orkideoita/uuden Audin paljastustilaisuus. Mita musiikkivideotaidetta!)

Junan maaranpaan olisi pitanyt olla Danang, mutta koska tulvavesi oli peittanyt junaraiteet, pysahdyimme jollain pienella asemalla piskuisen kylan vieressa ja kaikki matkustajat hatistettiin ulos. Sielta jarjestettiin bussikyydit Hueen (tassa vaiheessa 12 tunnin junamatka oli muuttunut jo 16 tuntiseksi ja matkaa oli viela taitettavana) josta lahti toinen juna kohti Danangia. Bussissa koettiin melkoisia kauhun hetkia (edellisen matkustajan oksennuksesta penkkiemme vieressa olisi pitanyt varmaan paatella jotain) koska kuskimme oli jonkinlainen vietnamin Vatanen ja ajoi tayteen ahdetulla, ruosteisella ja ramppanalla bussilla jarjetonta vauhtia lapi tulvavesien ja kapeiden, mutkaisten teiden. Ei harmittanut Piaa enaa, ettei menty Pekingissa huvipuistoon, koska tassa kyydissa sai pelata ihan oikeasti. Jopa vietnamilaiset matkustajat olivat kalpeita, siita tietaa, etta kyydin taytyy olla oikeasti paha. Mutkissa bussi pariin kertaan melkein kaatui, mutta se ei kuskia juuri hillinnyt. Israelilaiset ystavamme alkoivat rukoilla takapenkilla, jolloin joku ilmeisesti kavi sanomassa kuskille jotain, koska kyyti vahan hidastui. Mutta vain vahan. Juna-asemalle paastiin kuitenkin hengissa ja jatkettiin matkaa kohti Danangia. Matkalla saimme ihailla myrskyista merta lahietaisyydelta, kun junarata mutkitteli rantaviivaa pitkin pitkan aikaa.

Danangiin paastya olikin jo melkein ilta ja saimme taistella melko kauan, etta paasimme Hoi An:iin vievan paikallisbussin pysakille, koska vastassamme oli kokonainen armeija “ei oota” hokevia vietnamilaisia. Ensin koko bussia ei ollut (vaikka me toki tiesimme sielta menevan paikallisvuoron lahella sijaitsevaan Hoi An:iin) ja sitten se ei juuri tanaan ajanut, koska oli se taifuuni. Kun viimein paasimme oikealle pysakille, oli siellakin viela pari tyyppia vastassa, jotka yrittivat uskotella meille, ettei mitaan bussia ollut ja meidan olisi kannattanut jaada Danangiin hotelliin. Sieltahan se bussi tietenkin muutaman minuutin jalkeen korotteli pysakille, tuo bussi-jota-ei-ollut-olemassa-tai-eikun-on-se-mutta-ei-tanaan. Bussissa saimme tapella (=hymyilla lakkaamatta ja periksi antamatta) aikamme hinnasta, koska turisteilta perinteisesti otetaan “tietenkin” lisamaksua laukuista ja rinkoista, vaikka paikallinen vaesto kuljettaa siella kanojakin. Lopulta kaikki olivat tyytyvaisia ja viimein, kahden paivan reissaamisen jalkeen, olimme Hoi An:iin vievalla tiella. Bussissa kehittelimme tasta matkanteosta laulun, josta ote on otsikon lainaus.

Hoi An on vailla sahkoa kun saavuimme, joten kadut olivat pilkkopimeat ja tulvaveden peitossa. Taskulampuin, sateenvarjoin ja sadeviitoin varustettuina kahlasimme Hoi An:in pimeita katuja kaksi tuntia (vielapa kaatosateessa), koska kaikki hotellit kauempana joesta olivat tulvan takia taynna (kaikki joenvarren hotellien asukkaat olivat joutuneet siirtymaan kauempana sijaitseviin hotelleihin..) Meita opastamassa oli koko kahden tunnin ajan noin kymmenvuotias pikkupoika, ilman sita veijaria etsinnassa olisikin vienyt paljon kauemmin. Viimein aloimme olemaan jo vahan epatoivoisia ja neuvottelimme jo eraiden paikallisten kanssa heidan sohvastaan, kun kaupungin ulkopuolelta loytyi viela yksi hotelli. Normaalina paivana emme olisi koskaan eksyneet vastaavan luksushotellin ovelle, mutta hinnasta paastiin kuitenkin oikein helposti sopuun (8e/huone) joten sinne viimein jaimme. Harvoin tuntuvat suihku ja puhtaat vaatteet yhta hyvalta, kuin kyseisena iltana, matkustettuamme ensin kaksi paivaa busseissa ja junissa ja takseissa ja hikoiltuamme eri kaupunkien kaduilla oikeita paikkoja etsiessamme ja viimein lilluttuamme jatteita taynna olevilla tulvavesikaduilla! Jo aimmin olimme puhuneet israelilaisten matkaseuralaistemme kanssa siita, miten kaikella mita tapahtuu, on lopultakin aina syy ja tahan hotellinetsinta-sompailuunkin sellainen loytyi, koska myohemmin huomasimme, etta satuimme asumaan hotelliin, joka oli kerta kaikkiaan paras missa kukaan meista oli ikina ollut.

Seuraavana paivana paivanvalo paljasti melko runnellun kaupungin, jota kuitenkin parhaillaan jo siivottiin ja uudelleen rakennettiin niin paikallisten kuin armeijankin voimin. Parissa paivassa tulvavedet vetaytyivat kokonaan, ja kun vielapa se toinen taifuunikin lahti onneksi eri suunnalle, alkoi elama palata tavallisiin uomiinsa.

Hoi An on aivan jarjettoman viihtyisa kaupunki, jossa suuri maara turistejakaan ei tunnu vievan kaupungilta sen erittain miellyttavaa ja “autenttista” (tarkoittaen tassa yhteydessa sita, ettei katukuva ole lapeensa taynna lansimaalaisille tarkoitettuja ravintoloita ja baareja) tunnelmaa. Ihmiset ovat suunnattoman ystavallisia ja aina valmiita kaymaan keskusteluja asiasta kuin asiasta, vaikka yhteista kielta loytyisi sen kahden sanan verran. Sen ja muidenkin syiden vuoksi visiitti Hoi Anissa venahti vahan aiottua pidemmaksi.

Juutalaiset matkakaverimme Edith ja Daniel tulivat Hoi An:iin ihan erityiset suunnitelmat mielessaan, silla meneillaan oli juutalaisten uusi vuosi/kiitosjuhla, jota vietetaan israelissa perinteisesti ulos rakennetussa lehtimajassa. Koska tulvan takia majaa oli hieman hankala rakentaa mihinkaan ulos, olivat Edith ja Daniel hetken vahan pulassa suunnitelmiensa kanssa. Mutta ei hataa, silla hotellimme ystavallinen henkilokunta ja omistaja antoivat heidan rakentaa majan hotellin takapihalle ja auttoivat vielapa sen rakentamisessa. Oksat ja lehdet majan katolle leikattiin katevasti puutarhurin opastuksella hotellin takapihan puista. Naky oli todella huvittava, koska kyseessa oli edelleenkin melkoisen tasokas hotelli uima-altaineen ja pikkoloineen, mutta silti sen takapihalle rakennettiin juutalaista oksamokkia. Me olimme saaneet kutsun juhlaan jo Cat Ba:lla ja sita sitten vietettiinkin majassa useampana paivana 8 juutalaisen kanssa. Kokemuksena se oli aika ikimuistoinen, hauskaa oli!

Muuten aika Hoi An:issa kului kaupunkia ja maaseutua pyorilla ja mopoilla tutkien, kaupungin kujilla harhaillen ja ihmisia tavaten. Kavimme kylailemassa parissa vietnamilaisessa kodissa, joista toisessa vahan juhlimassa. Sielta lahjaksi olisi isanta antanut koiranpennun, mutta valitettavasti siella rajalla ne eivat anna ottaa mukaan koiria siina missa lapsiakaan. Hoi An:issa paikallisten ihmisten tapaaminen oli jotenkin erityisen helppoa, mika oli tietenkin mukavaa. Vaikka harva puhui muutamaa sanaa enempaa englantia, oli aina seuraa tarjolla minne ikina sitten menimmekaan.

Hoi An:issa tutustuimme myos Pikku-Schnitzeliin, joka oli markkinakadulta loytamamme pieni kissanpentu. Kavimme ostamassa eraana paivana katumarketista ruokaa illan juutalaisjuhlaan ja siella keskella ruuhkaista katua ihmisten potkittavana hoiperteli nalkiintynyt, noin 4-5-viikkoinen kissanpentu. Ensimmaisella kerralla Pia kovetti mielensa, vaikka kissa taapersi suoraan jalkoihin, koska taalla paina naita pienia reppanoita aina silloin talloin nakee, eika niita kaikkia voi auttaa, varsinkaan kun ei taalla asu. Lahdimme polkemaan siis takaisin hotellille Pian karsiessa kauheista tunnontuskista, mutta matkalla huomasimme unohtaneemme banaanit. Sattuipa sitten niin, etta samainen kissanpentu oli juuri siina sen kyseisen banaanikojun vieressa, joten tarpeeksi ennusmerkkeja kerattyaan taikauskoinen karhuaitimme kerasi kissanpennun pyoran koriin ja jateviemarilta haiseva Pikku-Schnitzel muutti asumaan luksushotelliin. Saatuaan kylvyn, ruokaa, ja nukuttuaan melkein yhtajaksoisesti 24 tuntia pienessa laatikossa huivista muotoillun kissakaverin vieressa, Pikku-Schnitzel hyppasi ulos laatikosta (oltuaan vasta edellisena paivana liian heikko kavelemaan) ja vaati kovaan aaneen paasta ulos. Kun kerran vatsakin alkoi pikkuisella toimimaan, paastivat ylpeat mamma ja pappa pikkuisen hotellin pihalle. Sinne jai Pikku-Schnitzel asumaan kahden kissakaverin kanssa hotellin keittajattaren hellassa huomassa. Keittiosta kissat saavat joka paiva ruuantahteita, joten kelpaa pikkukisujen herkutella gourmet-aterioilla. Viimeksi Schnitzelin tavattuamme alkoi jo vatsa pullottaa ja raapale kayttaytya pikkukissan tavoin puskien ja kehraten. Veikkaamme myos, ettei Schnitzelin ole vaikea kerjata ruokaa hotellin pihalla ruokailevilta hotellivierailta..

Ennen lahtoamme eksyimme viela “beachpartyihin”, joissa tapasimme taas lisaa bilettavia reppureissaajia. Lilluimme uima-altaassa amparidrinkkeja juoden ja meno oli mita odottaa saattaa: tata kuka tahansa voi tehda kotonakin, miksi siis taalla. Iltamamme paikallisissa pubeissa olivat olleet kymmenkertaisesti hauskempia, joten viimeisesta illasta Hoi An:issa jai tahtomattakin vahan lassahtanyt tunnelma (jostain syysta oksentava brittitytto uima-altaan vieressa ei ollut ihan sita, mita toivoimme nakevamme..) Tapasimme kuitenkin muutamia mukavia ihmisia ja palasimme hotellille vasta auringon noustessa. Kotimatka oli kylla erityisen hauska, vaikkakin seuraavana aamuna vahan hamaran peitossa...

Hoi An:ista Nha Trangiin matkasimme makuubussissa 15 tuntia. Nha Trang, varsinkin suunnattoman viihtyisan Hoi An:in jalkeen, oli melkoinen pettymys, eika Nha Trangissa olekaan yhta pyoraretkea ja bileiltaa lukuun ottamatta tullut tehtya mitaan muuta, kuin katsottua televisiota. Vahan kuin olisi Suomen Lahdessa jalleen kerran. (Ei millaan pahalla, lahtelaiset..) Meri on taallakin roskaa taynna, eika uimaan tee mieli menna. Sen takia etukateen suunniteltu laivareissu lahisaarillekin jatettiin tekematta, taifuunin myllaamassa sameassa ja roskaisessa vedessa ei koralliriuttojakaan ole mahdollista nahda.

Mutta valilla tekee ihan hyvaakin vain levata ja katsoa televisiota (Animal Planet on Vietnamin televisiossa kestosuosikkimme), silla matka jatkuu! Seuraavaksi meita kutsuu erityisesti rakastavaisten kestosuosikkina tunnettu vuoristokaupunki Dalat, tuo Vietnamin pariisi.