KUVIA LISATTY! (Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Kaikkihan sita sanovat, mutta se pitaa naemma itse kokea ja todeta: Laos on Kaakkois-Aasian pieni ja lahes turmeltumaton paratiisi. Taalla aasialainen positiivinen elamanasenne tuntuu jalostuneen ja yhdistyneen rentoon (mutta ystavalliseen) valinpitamattomyyteen ja kiireettomyyteen. Teron aitikin sen on aina tiennyt: olkaa nyt sitte ja tulkaa ja menkaa. Laosissa edes koirat eivat jaksa valittaa siita, kuka menee ja minne. Oleminen on niin paljon mielenkiintoisempaa.
Laosissa suhtautuminen turisteihin on erilaista suhteessa esimerkiksi Kambodzaan ja etenkin Vietnamiin. Jos Vietnamissa vallitsi raivostuttavan monipuolinen kusettamisen ja kaksinaamaisuuden ilmapiiri, jonka jalkeen Kambodza tuli hyvana kakkosena, ei Laosissa ketaan jaksa kiinnostaa. Kas, siinahan on valkonaama, toteavat ihmiset ja huutavat iloisesti Sabai-Dee (=heippa). Kukaan ei yrita vakisin kaupitella mitaan, kaduilla saa kulkea kerrankin aiheuttamatta mitaan jarjetonta hysteriaa. Itseasiassa turisteihin tunnutaan suhtautuvan ylipaataan “tasa-arvoisemmin” kuin maissa missa olemme aiemmin kayneet. Kun meilta kolmannen kerran kysyttiin, etta olemmeko me turisteja vai asummeko Laosissa, ymmarsimme ettei taalla sita oteta itsestaanselvyytena, etta jokainen falangi (ulkomaalainen) on muukalainen. Kaikista parasta oli se, etta kun kerroimme olevamme turisteja, kysyjat kiittivat sydamellisesti turismistamme ja kattelivat.
Parempaa paikkaa aloittaa Laosin seikkailut ei varmaan olekaan, kuin Don Det. Pieni ja rauhallinen saari sijaitsee alueella nimeltaan 4000 islands, joka kasittaa satoja pienia saaria keskella Mekongia. Don Det on niista se travellereiden paratiisi, yksinkertaisia bungaloweja paikallisen asutuksen seassa. Pienilla poluilla kayskentelee kanoja, sikoja, koiria ja lehmia. Turistit (ainakin siella “meidan” puolella saarta, jossa oli enemman suomalaiseen mokkeilymeininkiin verrattavaa maaseututunnelmaa) tunnuttiin ottavan vastaan kuin “valiaikaiset” paikalliset. Monessa paikassa Don Detia verrataan maailman kauheimpiin travellerighettoihin, mutta me emme ole samaa mielta. Meno on hyvin rauhallista ja paikalliset olivat mielestamme suhteellisen ystavallisia turisteja kohtaan (mika tarkoittanee sita, ettei homma ole ainakaan viela aivan riistaytynyt kasista). Tapasimme paljon kivoja tyyppeja, joilla tuntui olevan tosi terve asenne matkailuun. Toki ravintoloista saa kaikkea happy-versiona, mutta siihen se tuntuu sitten jaavankin. Meno on vaatimatonta ja rentoa. Netti loytyy, mutta se on yhta nopea kuin Laosin julkinen liikenne.
Me asuimme saarella ollessamme bungalowikylassa, jonka nimi oli, kuinkas muutenkaan, Peace and Love. Bungaloweissa oli sanky ja pieni poyta, sahkot iltaisin. Vessa ja jaakylma suihku loytyi “kadun” toiselta puolelta. Suureksi yllatykseksemme naapuribungalowissa puhuttiin tuttua kielta; ei helvetti, suomalaisia! Vaha vahalta meille selvisi, etta saarella (joka todellakin on pieni, ja viela Laosissa) oli lisaksemme noin 10-15 suomalaista. Jokainen tapaamamme uusi suomalainen tiesi pari muuta suomalaista. Omituista. Mutta kun on nelja kuukautta ilman suomalaisia, alkaa jo suomalainen seura maistua. Miten kivaa onkaan puhua suomea ja kaikki ymmartavat! Naapuripoikien (joita myohemmin tuli yksi lisaa toiselle puolelle) puuhailtiin kaikenlaista: kaytiin katsomassa vesiputouksia, makeanvedendelfiineja (joista nahtiin parit selkaevat noin 50 metrin paasta) ja yhtena iltana tehtiin retki “sunset islandille”. Koettiin hauskoja hetkia Uno-pelin merkeissa ja eksyttiin yksissa tuumin kolme kertaa kahden polun risteyksessa. Happy times, sanoisi Borat.
Luonto ja maisemat olivat aivan mahtavia. Toki taallakin roskaaminen on melko yleista, mutta ei mitaan verrattuna esimerkiksi Vietnamiin. Matkalla delfiineja katsomaan venekuskimme pujotteli hurjien koskien, pyorteiden ja virtausten valissa, ylhaalla horistontissa kohoava jylha vuoristo kruunasi kaiken. Olo oli mahtavan hyva, jokainen maisema oli niin viiltavan kaunis, etta teki mieli valittomasti soittaa Suomeen ja kertoa, etta me jaadaan tanne. (Valitettavasti “hifikameramme” vuosimallia 90 enemmankin kuin raiskasi maisemat, mutta parempihan se kauneus on joka tapauksessa tulla itse toteamaan. Muistin silma on parempi kuin yhdenkaan teknisen vempaimen.) Vesi on puhdasta ja missa tahansa (vietnamissa ei missaan, veden paskaisuuden takia!) voi uida.
Me todellakin tykataan Laosista. Alyttomasti. Taalla ei voi muuta kuin hymyilla niin etta posket rajahtaa.
Don Detissa otettiin muutama paiva aivan rennosti. Siella kun ei juuri muuta voi tehdakaan. Sitten lahdettiin hyvilla mielin jatkamaan matkaa kohti Paksea. Siita lisaa seuraavassa!
Otsikko: Eraalla vesiputouksella joku paikallinen vanhempi herrasmies tuli juttelemaan ja kyselemaan, etta mistas pain ne falangit ovat kotoisin. “Oooh! Pretty girl! Oooh! Sweet boy!” Herra tykkasi kovasti valkoisista pojista, epailematta silla oli jotain tekemista hanen aarimmaisen avoimen homoutensa kanssa. (Miten positiivinen yllatys, etta taalla nakee paljon avoimesti homoseksuaalisia ihmisia, sita ei olla juuri muissa maissa nahty). Kun han kuuli, etta me olemme turisteja, han oli puolestamme vahan surullinen. Miksi ihmeessa emme muuttaisi Laosiin? “I want you to stay happy, you stay in Laos forever!”
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
“I lame you, you lame me” ( Banlung [Rattanakiri] 3.-10.12.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon.) Huom! Lisaa ja paljon lisaa kuvia tulossa piakkoin!
Banlung oli koko Kambodzan vierailumme ehdoton helmi.
Se kaikki alkoi Phnom Penhista ja siita, kun ex-temporee (nykyaan harvemmin varaamme mitaan majoitusta etukateen, paikan paalla kiertelemalla loytaa yleensa halvimmat laavat) paatimme varata eraasta majatalosta huoneen. “Lake View Lodge”-nimisessa paikassa oli jotain hamyista eramaan tunnelmaa ja kuvissa oli rehellisen nakoiset homeen peittamat seinat. Mesta meidan makuumme!
12 tunnin bussimatka meni rattoisasti lueskellen ja kirjoitellen, ja oli ohi ennen kuin sita huomattiinkaan. Banlungissa meita vastassa oli maailman suloisin sisaanheittaja-armeija, mieli teki menna jokaiseen guesthouseen edes yhdeksi yoksi, koska pojat olivat niin suloisia ja kiltteja (sita kun ei taalla voi pitaa itsestaanselvyytena, bisnes on bisnesta ja turisti on dollari). Viimein bongasimme Lake Viewin pojan, joka sattui olemaan paikan omistaja. Ja kylla, edellisessa elamassaan kuvernoorin talona palvelleen majatalon seinat olivat homeiset. Mutta vain ulkoa. Sisalla oli olo kuin kotona, ja ravintolasta sai parhainta currya ikina.
Illalla ennen nukkumaanmenoa huomattiin, etta jotain tarkeaa oli kateissa. Kun tajusimme, etta se oli meidan ELINTARKEA muistivihkomme (repaleinen ja tayteen tuherrettu tiimarivihko), jossa oli muun muassa Teron biisien sanoitukset ja Pian elamaakin suuremmat (salaiset) muistiinpanot, oli paniikkikohtaus valmis. Tietokone, rahat ja passit olisivat saaneet kadota, mutta ei se vihko! Sehan oli tietenkin jaanyt bussin istuimessa olevaan taskuun, paikkaan, missa aina kannattaa sailyttaa kaikkea kallisarvoista. Pia juoksi valittomasti alakertaan omistajaparin ovea koputtelemaan (siella oltiin jo peiton alla nukkumassa, mutta hata ei lue lakia vai miten se nyt oli) ja mongertamaan jotain “erittain tarkeasta ja kalliista muistikirjasta”. Sophat (=omistaja) lupasi aamulla soittaa bussikuskille, joka sattui onneksi olemaan hanen hyva kaverinsa.
Aamulla selvisi, etta bussi oli lahtenyt jo takaisin Phnom Penhiin. Meita itketti. Siina vaiheessa Sophat taisi tajuta, etta se hemmetin vihko on kuin onkin elamaa tarkeampi, joten han paatti tehda viela yhden puhelun. Ilmeisesti bussikuski ei viela ensimmaisesta pyynnosta ollut viitsinyt kayda bussia lapi, mutta myontyi viimein moiseen projektiin. JA SE LOYTYI! Sophat oli sanonut kuskille, etta kyseessa on “kallisarvoinen muistikirja, joka on hanen asiakkailleen erittain tarkea” ja vannottanut kuskia laittamaan vihkon sinetoidyssa pahvilaatikossa tulemaan takaisin Banlungiin. Bussikuski oli todennut siihen hadissaan, etta ei ole pahvilaatikkoa, mutta kavisikohan sinetoity muovipussi?
Kun kuulimme armaan vihkomme olevan jo pian matkalla luoksemme, alkoi Pia ihan oikeasti kyynelehtimaan. Se viela entisestaan lisasi sen hetken koomisuutta, kun vihko viimein saapui. Kaikki keraantyivat kuikuilemaan, etta mikahan se mahtoi olla niin tarkeaa. On vaikea kuvailla niita ilmeita, kun tajusivat etta se Phnom Penhiin pienen visiitin tehnyt “kallisarvoinen muistikirja” oli vain repaleinen vihko taynna kasittamatonta tuherrusta. Paikallisille lisaa legendoja kerrottavaksi turistien omituisuuksista? Ehka?
Mutta siina kavi sitten niin, etta omituisista kommelluksistamme huolimatta, tai ehka niista johtuen, kaverustuimme omistajaparin (Sophat ja Mom) kanssa melko nopeasti. Ehka asiaa vauhditti myos se, etta heidan kaksi lastaan (8 ja 5 vee) olivat meihin aivan laapallaan. Kaikkialle minne menimme (usein yritimme paasta huoneeseemme piiloon, mutta silloinkin kersat tulivat ikkunan taakse kuikuilemaan) lapsukaiset tulivat perassa. Erityisesti pikkujatka oli aivan ihastunut Teroon, eika edes iltaisin malttanut menna nukkumaan, vaan halusi nukahtaa Teron viereen. Ja me tykkasimme penskoista kovasti, reippaita ja iloisia lapsia, jotka eivat koskaan valittaneet, vaikka olivat kaikki illat ravintolassa toissa. Perheen suosiossa oli tietenkin ihan katevaakin olla, koska siita seurasi ilmaisia retkia paikkakunnan nahtavyyksia katsomaan, ilmaista ruokaa (tosin eraan heimoruuan maistaminen oli melko kyseenalainen kunnia, kastike haisi ja maistui kirjaimellisesti ripulioksennukselta. Kulttuurierot ovat joskus kummallisia juttuja, koska Momin ja lasten mielesta soosi oli parhainta herkkua. Myohemmin Sophat sanoi, etta ruoka aiheuttaa voimakasta ripulia. Meitahan se ilahdutti, olimmehan seuraavana paivana lahdossa bussilla 10 tunnin matkalle Laosiin..) seka muutama mukava juopotteluilta ilmaisine kaljoineen. Ei silla, etta tallaisia “etuja” olisimme odottaneet (eika se varmaan muiden asukkaiden mielesta kauhean “reilua” ollut) mutta kieltaytyminen ei juuri ollut vaihtoehto.
Sophatin ja Momin lisaksi tutustuimme eraaseen aivan mielettoman mukavaan skotlantilais-filippiinilaiseen pariskuntaan, Myraan ja Richieen. Hauskaa oli, todella! Osaltaan naiden ihmisten takia Banlung oli niin mahtava kokemus.
Banlung on kaupunkina jotenkin aarimmaisen karu, mutta vanhaan lannenleffa-tyyliin tosi sympaattinen ja viihtyisa. Jotenkin meilla oli siella niin mukava ja kotoisa olo, etta teimme kuvitteellisia ostotarjouksia ja remonttisuunnitelmia kaupungilla nakemillemme autioille taloille. Kaupungilla emme kuitenkaan liikaa aikaamme kuluttaneet, koska heti saapumistamme seuraavana paivana paatimme lahtea “junkkeliin” (eli viidakkoon) vahan seikkailemaan. Vaihtoehtojen puuttuessa matkaseuraksemme (isommalla porukalla tuli halvemmaksi) valitsimme keski-ikaisen saksalaisen pariskunnan. Tama osoittautui myohemmin ihan helvetin isoksi virheeksi.
Jo trekkiretkea suunnitellessa totesimme, etta pariskunta ei taida olla kanssamme aivan samoilla aaltopituuksilla, mutta ajattelimme, ettei silla kolmen paivan retkella olisi sen suurempaa merkitysta. Little did we know.
Heti ensimmaisen paivan aamuna se alkoi. Pariskunta, joiden ryhti ja fyysinen kunto olivat ehka huonoimpia, mita olimme hetkeen nahneet, kertoi moneen otteeseen olevansa molemmat fysioterapeutteja (!!!) ja kovia trekkailijoita (“in Germany, we do this everrry week!”) Siispa mies heti ensi toikseen ilmoitti meille, etta jos he kavelevat mielestamme liian lujaa ja jaamme jalkeen, meidan ei tarvitse kuin sanoa, ja voimme heidan siunauksellaan pitaa tauon. Kiitimme hieman narkastyneina, koska emme mielestamme nahneet aihetta moiseen kuntomme aliarviointiin (varsinkaan kahdelta ryhdittomalta elintasomahan kantajalta). Taman jalkeen saimme tietaa muunmuassa:
- Etta meidan kameramme on aivan paska (mita se onkin) ja on vahan noloa, etta meidan kamerassamme on vain kahdeksan eri kuvausmoodia heidan kameransa kahtakymmentakolmea vastaan (joista jokaisesta saimme yksityiskohtaisen selonteon)
Ottamamme kuvat olivat huonoja, koska meilla ei ollut mitaan kasitysta siita, mista saa hyvia kuvia.
- Etta meidan varusteemme olivat aivan paskoja, ja luonnollisesti meilla olisi kuulunut olla mukana kaikki mahdolliset erityisvarusteet, koska muuten trekkailu on vahan amatoorimaista. (“We have these mosquito trousers, they are very special, they prevent the mosquitos from biting you. We also have these headlights, they are very special and very expensive, umm, you only have that cheap flaschenlicht? We also have these very special sleepinbags, you see, we do this every week in Germany, we know everything about trekking!)
- Etta Pia on laski, mista tama ystavallinen mies huomautti ollessamme SYOMASSA! Mies sanoi saalivansa Teroa, koska mahtaa olla rankkaa kun vaimo on koko ajan nalkainen. (Voimme vain kuvitella, mita olisi tapahtunut jos Tero olisi lausunut vastaavan kohteliaisuuden hanen vaimolleen, jota jo joku saattaisikin nimittaa laskiksi...)
- Etta ylipaataan olemme koyhempia ja siten huonompia ihmisia kuin he. Tahan liittyivat ivalliset kommentit siita, kuinka “taiteilijat” ovat vahan sellaisia homppia eivatka osaa mitaan. Hyvaksi esimerkiksi kavi se, etta Pia kaveli flipflopeilla, vaikkakin kavelikin niilla ongelmitta. (Pia ja flipflopit, kun kiinanmuuri ei riittanyt, niilla piti lahtea myos trekkailemaan...)
- Etta Pian korkeanpaikankammo, joka aiheutti piinallisia hetkia eraan erittain jyrkan ja korkean seinaman kiipeamisessa (rinne taynna irtosoraa ja alhaalla varma kuolema teravien kivipaasien muodossa, siina sitten piti yrittaa roikkua seinamassa kiinni, kun kauhu veti lihakset vetelaksi) johtui vain siita, ettei Pia osaa kiiveta (ja miksi osaisikaan, kun ei osaa oikein mitaan muutakaan?).
- Etta olemme turhamaisia, koska halusimme kokeilla paikallisen kylan “bambusuihkua” (koskesta johdettiin vetta bambua pitkin ja alle saattoi menna ottamaan erittain viilean suihkun). Seuraavana paivana eraan rankan nousun jalkeen puuskutettiin ja hikoiltiin, jolloin oppaamme haisteli kainaloitaan ja totesi haisevansa. Siihen saksalaispari heti toteamaan, etta he kylla voivat olla kaymatta suihkussa jopa 9 paivaa! “Because we have this schpray!” Eika suihkuttomuus ole heille ongelma, mutta meille kyllakin, koska olemme niin kokemattomia trekkaajia. (“Maybe it is a prroblem für you, but it is not a prroblem für us!”)
Nalvimista kuuntelimme kolme paivaa yllattavan ansiokkaasti, mita nyt Pia (johon tama nalvinta jostain tuntemattomasta syysta erityisesti kohdistui..) lahti valilla ottamaan timeouttia pusikkoon, ettei kay saksalaisaijan kurkkuun tai sano jotain ilkeaa natseista (aija suhtautui paikallisiin kuin elaintarhan elaimiin ja kuvasi heita kiusallisen royhkeasti ja epakunnioittavasti*). Kavi hyvin nopeasti selvaksi, etta muserrettu miehinen (nainen oli tassa puuhassa hiljainen statisti) itsetunto se siella tuskaansa ulisi (aija kertoi, etta hanen aitinsa vielakin pyyhkii hanen naamastaan likaa omalla syljellaan), joten olisi ollut julmaa kayda vastaiskuun, plus etta viesti tuskin olisi mennyt perille.
Mutta nalvimisen lisaksi pariskunta myos VALITTI koko ajan. Siis k-o-k-o-a-j-a-n. He eivat suostuneet syomaan suolattua lihaa, eivatka juomaan keitettya vetta (mika on melko hassua, kun ottaa huomioon kuinka kokeneita trekkaajia he olivat; viidakossa ei useinkaan myyda pullovetta). Heita varten mukaan otettu kuivattu kala oli kamalan makuista ja “hankalaa syoda, koska Saksassa meilla ei ole mitaan tallaista”. Saksassa oli kuulema muutenkin asiat niin paljon paremmin, etta ihmetytti miksei pariskunta sitten pysynyt siella. (Ainiin, kuulimme myos, ettei Suomessa ole metsaa ollenkaan ja “vain muutama jarvi”, ei ei siis mitaan nahtavaa! Saksalaismies tiesi sen kuulema paremmin kuin me, vaikka ainakin viimeksi passejamme katsoessamme olimme viela Suomen kansalaisia).
(* Tasta hyvana esimerkkina se, kun kylassa, jossa vietimme yhden yon, oli eras mies tappanut ja nylkenyt ison kobran. Kun saksalaismies huomasi kobran, han melkein sekosi, kaivoi kameran akkia esiin ja sopersi: “It's a KOBRA, it's a KOBRRA! Can I take a picture (ja tassa vaiheessa vastausta kuulematta alkaa ottamaan kuvaa) jolloin paikallinen mies saikahti ja lahti juoksemaan karkuun. Saksalaismies juoksi perassa kameran kanssa ja huusi: “But it's a KOBBRRAAA!”)
Viimeisena paivana pariskunnalle tuli vielapa niin kiire hotellia varaamaan, etta meidan kaikkien (jopa supernalkaisten ja pienipalkkaisten oppaidemme) piti jattaa lounas valiin. “It is so difficult für us today, we have to book this hotel and then pack our schtuff!!!” Siina vaiheessa piiputti niin meilla kuin oppailla ja viimeinen paiva kuljettiin hurjaa vauhtia vittuuntuneen rangerimme perassa, joka tahallaan vei meidat (tarkemmin saksalaiset) mahdollisimman vaikeaa reittia takaisin.
Kuten arvata saatoimme, tassa kuntovertailussa kavi jo ensimmaisena paivana niin, etta se oli saksalainen pariskunta, joka jai jalkeen ja jota taman tasta odotettiin. Aijalle se otti koville, taisi olla hankalaa joutua myontamaan, ettei olekaan ihan niin taitava eramaankulkija (vielapa kaikki ne erikoisvarusteet meidan flipfloppejamme ja tavallisia housujamme vastaan!) kun on antanut etukateen olettaa. Mutta onnekseen han pystyi kaantamaan asian niin, etta me olemme tyhmia kun kavelemme kovaa, han nimittain kayttaa aikaa luonnon ihailemiseen ja kuvien ottamiseen! Mita toki mekin teimme koko ajan kilometri heidan edellaan, plus etta kulkiessamme kiltisti ja hiljaa rangerin perassa naimme matkalla enemman villielaimia ja paasimme makustelemaan viidakon herkkuja..
Tama edella kerrottu on vain jaavuoren huippu, kolmen paivan aikana saimme totisesti tietaa, kuinka kyvyttomia ihmisia olemme tahan saksalaiseen superkuntoilija-superihmis-pariin verrattuna. Myohemmin kylla nauroimme koko reissulle, mutta siella paikan paalla oli kylla murhat mielessa. Mita tasta opimme? Ala milloinkaan, koskaan, ikina, tee mitaan ihmisten kanssa, joista et pida. Piste.
Viidakossa oli kuitenkin kivaa ja kaikkea jannaa. Kuolemanvaaroja ja kaikenlaisia ottiaisia, joiden sekaan mahtui pari kaarmetta (joista toinen, toivottavasti ei myrkyllinen, ui Pian jalkojen valissa kun kaytiin eraassa lammessa uimassa). Oli myos mahtavaa nukkua ulkona, kun pimeydessa kahisteli kaikenlaista. Harmi, etteivat kahistelijat tykanneet enemman saksalaisesta lihasta.
Otsikon teksti on kahdeksanvuotiaan Watain (omistajaparin lapsi) piirustuksesta, jossa on Tero ja Pia, jotka rakastavat, eli “lame” toisiaan.
Banlungiin taytyy paasta viela uudestaan, koska alempana sijaitseva Mondulkiri (jonka viidakot ja villielaimet ovat kuulema runsaammat kuin pohjoisempana Banlungissa) jai viela nakematta. Banlungista kuitenkin lahdettiin jo kohti Laosia ja uusia seikkailuja. Mitas sitten tapahtui, no senhan tulette tietamaan!
Banlung oli koko Kambodzan vierailumme ehdoton helmi.
Se kaikki alkoi Phnom Penhista ja siita, kun ex-temporee (nykyaan harvemmin varaamme mitaan majoitusta etukateen, paikan paalla kiertelemalla loytaa yleensa halvimmat laavat) paatimme varata eraasta majatalosta huoneen. “Lake View Lodge”-nimisessa paikassa oli jotain hamyista eramaan tunnelmaa ja kuvissa oli rehellisen nakoiset homeen peittamat seinat. Mesta meidan makuumme!
12 tunnin bussimatka meni rattoisasti lueskellen ja kirjoitellen, ja oli ohi ennen kuin sita huomattiinkaan. Banlungissa meita vastassa oli maailman suloisin sisaanheittaja-armeija, mieli teki menna jokaiseen guesthouseen edes yhdeksi yoksi, koska pojat olivat niin suloisia ja kiltteja (sita kun ei taalla voi pitaa itsestaanselvyytena, bisnes on bisnesta ja turisti on dollari). Viimein bongasimme Lake Viewin pojan, joka sattui olemaan paikan omistaja. Ja kylla, edellisessa elamassaan kuvernoorin talona palvelleen majatalon seinat olivat homeiset. Mutta vain ulkoa. Sisalla oli olo kuin kotona, ja ravintolasta sai parhainta currya ikina.
Illalla ennen nukkumaanmenoa huomattiin, etta jotain tarkeaa oli kateissa. Kun tajusimme, etta se oli meidan ELINTARKEA muistivihkomme (repaleinen ja tayteen tuherrettu tiimarivihko), jossa oli muun muassa Teron biisien sanoitukset ja Pian elamaakin suuremmat (salaiset) muistiinpanot, oli paniikkikohtaus valmis. Tietokone, rahat ja passit olisivat saaneet kadota, mutta ei se vihko! Sehan oli tietenkin jaanyt bussin istuimessa olevaan taskuun, paikkaan, missa aina kannattaa sailyttaa kaikkea kallisarvoista. Pia juoksi valittomasti alakertaan omistajaparin ovea koputtelemaan (siella oltiin jo peiton alla nukkumassa, mutta hata ei lue lakia vai miten se nyt oli) ja mongertamaan jotain “erittain tarkeasta ja kalliista muistikirjasta”. Sophat (=omistaja) lupasi aamulla soittaa bussikuskille, joka sattui onneksi olemaan hanen hyva kaverinsa.
Aamulla selvisi, etta bussi oli lahtenyt jo takaisin Phnom Penhiin. Meita itketti. Siina vaiheessa Sophat taisi tajuta, etta se hemmetin vihko on kuin onkin elamaa tarkeampi, joten han paatti tehda viela yhden puhelun. Ilmeisesti bussikuski ei viela ensimmaisesta pyynnosta ollut viitsinyt kayda bussia lapi, mutta myontyi viimein moiseen projektiin. JA SE LOYTYI! Sophat oli sanonut kuskille, etta kyseessa on “kallisarvoinen muistikirja, joka on hanen asiakkailleen erittain tarkea” ja vannottanut kuskia laittamaan vihkon sinetoidyssa pahvilaatikossa tulemaan takaisin Banlungiin. Bussikuski oli todennut siihen hadissaan, etta ei ole pahvilaatikkoa, mutta kavisikohan sinetoity muovipussi?
Kun kuulimme armaan vihkomme olevan jo pian matkalla luoksemme, alkoi Pia ihan oikeasti kyynelehtimaan. Se viela entisestaan lisasi sen hetken koomisuutta, kun vihko viimein saapui. Kaikki keraantyivat kuikuilemaan, etta mikahan se mahtoi olla niin tarkeaa. On vaikea kuvailla niita ilmeita, kun tajusivat etta se Phnom Penhiin pienen visiitin tehnyt “kallisarvoinen muistikirja” oli vain repaleinen vihko taynna kasittamatonta tuherrusta. Paikallisille lisaa legendoja kerrottavaksi turistien omituisuuksista? Ehka?
Mutta siina kavi sitten niin, etta omituisista kommelluksistamme huolimatta, tai ehka niista johtuen, kaverustuimme omistajaparin (Sophat ja Mom) kanssa melko nopeasti. Ehka asiaa vauhditti myos se, etta heidan kaksi lastaan (8 ja 5 vee) olivat meihin aivan laapallaan. Kaikkialle minne menimme (usein yritimme paasta huoneeseemme piiloon, mutta silloinkin kersat tulivat ikkunan taakse kuikuilemaan) lapsukaiset tulivat perassa. Erityisesti pikkujatka oli aivan ihastunut Teroon, eika edes iltaisin malttanut menna nukkumaan, vaan halusi nukahtaa Teron viereen. Ja me tykkasimme penskoista kovasti, reippaita ja iloisia lapsia, jotka eivat koskaan valittaneet, vaikka olivat kaikki illat ravintolassa toissa. Perheen suosiossa oli tietenkin ihan katevaakin olla, koska siita seurasi ilmaisia retkia paikkakunnan nahtavyyksia katsomaan, ilmaista ruokaa (tosin eraan heimoruuan maistaminen oli melko kyseenalainen kunnia, kastike haisi ja maistui kirjaimellisesti ripulioksennukselta. Kulttuurierot ovat joskus kummallisia juttuja, koska Momin ja lasten mielesta soosi oli parhainta herkkua. Myohemmin Sophat sanoi, etta ruoka aiheuttaa voimakasta ripulia. Meitahan se ilahdutti, olimmehan seuraavana paivana lahdossa bussilla 10 tunnin matkalle Laosiin..) seka muutama mukava juopotteluilta ilmaisine kaljoineen. Ei silla, etta tallaisia “etuja” olisimme odottaneet (eika se varmaan muiden asukkaiden mielesta kauhean “reilua” ollut) mutta kieltaytyminen ei juuri ollut vaihtoehto.
Sophatin ja Momin lisaksi tutustuimme eraaseen aivan mielettoman mukavaan skotlantilais-filippiinilaiseen pariskuntaan, Myraan ja Richieen. Hauskaa oli, todella! Osaltaan naiden ihmisten takia Banlung oli niin mahtava kokemus.
Banlung on kaupunkina jotenkin aarimmaisen karu, mutta vanhaan lannenleffa-tyyliin tosi sympaattinen ja viihtyisa. Jotenkin meilla oli siella niin mukava ja kotoisa olo, etta teimme kuvitteellisia ostotarjouksia ja remonttisuunnitelmia kaupungilla nakemillemme autioille taloille. Kaupungilla emme kuitenkaan liikaa aikaamme kuluttaneet, koska heti saapumistamme seuraavana paivana paatimme lahtea “junkkeliin” (eli viidakkoon) vahan seikkailemaan. Vaihtoehtojen puuttuessa matkaseuraksemme (isommalla porukalla tuli halvemmaksi) valitsimme keski-ikaisen saksalaisen pariskunnan. Tama osoittautui myohemmin ihan helvetin isoksi virheeksi.
Jo trekkiretkea suunnitellessa totesimme, etta pariskunta ei taida olla kanssamme aivan samoilla aaltopituuksilla, mutta ajattelimme, ettei silla kolmen paivan retkella olisi sen suurempaa merkitysta. Little did we know.
Heti ensimmaisen paivan aamuna se alkoi. Pariskunta, joiden ryhti ja fyysinen kunto olivat ehka huonoimpia, mita olimme hetkeen nahneet, kertoi moneen otteeseen olevansa molemmat fysioterapeutteja (!!!) ja kovia trekkailijoita (“in Germany, we do this everrry week!”) Siispa mies heti ensi toikseen ilmoitti meille, etta jos he kavelevat mielestamme liian lujaa ja jaamme jalkeen, meidan ei tarvitse kuin sanoa, ja voimme heidan siunauksellaan pitaa tauon. Kiitimme hieman narkastyneina, koska emme mielestamme nahneet aihetta moiseen kuntomme aliarviointiin (varsinkaan kahdelta ryhdittomalta elintasomahan kantajalta). Taman jalkeen saimme tietaa muunmuassa:
- Etta meidan kameramme on aivan paska (mita se onkin) ja on vahan noloa, etta meidan kamerassamme on vain kahdeksan eri kuvausmoodia heidan kameransa kahtakymmentakolmea vastaan (joista jokaisesta saimme yksityiskohtaisen selonteon)
Ottamamme kuvat olivat huonoja, koska meilla ei ollut mitaan kasitysta siita, mista saa hyvia kuvia.
- Etta meidan varusteemme olivat aivan paskoja, ja luonnollisesti meilla olisi kuulunut olla mukana kaikki mahdolliset erityisvarusteet, koska muuten trekkailu on vahan amatoorimaista. (“We have these mosquito trousers, they are very special, they prevent the mosquitos from biting you. We also have these headlights, they are very special and very expensive, umm, you only have that cheap flaschenlicht? We also have these very special sleepinbags, you see, we do this every week in Germany, we know everything about trekking!)
- Etta Pia on laski, mista tama ystavallinen mies huomautti ollessamme SYOMASSA! Mies sanoi saalivansa Teroa, koska mahtaa olla rankkaa kun vaimo on koko ajan nalkainen. (Voimme vain kuvitella, mita olisi tapahtunut jos Tero olisi lausunut vastaavan kohteliaisuuden hanen vaimolleen, jota jo joku saattaisikin nimittaa laskiksi...)
- Etta ylipaataan olemme koyhempia ja siten huonompia ihmisia kuin he. Tahan liittyivat ivalliset kommentit siita, kuinka “taiteilijat” ovat vahan sellaisia homppia eivatka osaa mitaan. Hyvaksi esimerkiksi kavi se, etta Pia kaveli flipflopeilla, vaikkakin kavelikin niilla ongelmitta. (Pia ja flipflopit, kun kiinanmuuri ei riittanyt, niilla piti lahtea myos trekkailemaan...)
- Etta Pian korkeanpaikankammo, joka aiheutti piinallisia hetkia eraan erittain jyrkan ja korkean seinaman kiipeamisessa (rinne taynna irtosoraa ja alhaalla varma kuolema teravien kivipaasien muodossa, siina sitten piti yrittaa roikkua seinamassa kiinni, kun kauhu veti lihakset vetelaksi) johtui vain siita, ettei Pia osaa kiiveta (ja miksi osaisikaan, kun ei osaa oikein mitaan muutakaan?).
- Etta olemme turhamaisia, koska halusimme kokeilla paikallisen kylan “bambusuihkua” (koskesta johdettiin vetta bambua pitkin ja alle saattoi menna ottamaan erittain viilean suihkun). Seuraavana paivana eraan rankan nousun jalkeen puuskutettiin ja hikoiltiin, jolloin oppaamme haisteli kainaloitaan ja totesi haisevansa. Siihen saksalaispari heti toteamaan, etta he kylla voivat olla kaymatta suihkussa jopa 9 paivaa! “Because we have this schpray!” Eika suihkuttomuus ole heille ongelma, mutta meille kyllakin, koska olemme niin kokemattomia trekkaajia. (“Maybe it is a prroblem für you, but it is not a prroblem für us!”)
Nalvimista kuuntelimme kolme paivaa yllattavan ansiokkaasti, mita nyt Pia (johon tama nalvinta jostain tuntemattomasta syysta erityisesti kohdistui..) lahti valilla ottamaan timeouttia pusikkoon, ettei kay saksalaisaijan kurkkuun tai sano jotain ilkeaa natseista (aija suhtautui paikallisiin kuin elaintarhan elaimiin ja kuvasi heita kiusallisen royhkeasti ja epakunnioittavasti*). Kavi hyvin nopeasti selvaksi, etta muserrettu miehinen (nainen oli tassa puuhassa hiljainen statisti) itsetunto se siella tuskaansa ulisi (aija kertoi, etta hanen aitinsa vielakin pyyhkii hanen naamastaan likaa omalla syljellaan), joten olisi ollut julmaa kayda vastaiskuun, plus etta viesti tuskin olisi mennyt perille.
Mutta nalvimisen lisaksi pariskunta myos VALITTI koko ajan. Siis k-o-k-o-a-j-a-n. He eivat suostuneet syomaan suolattua lihaa, eivatka juomaan keitettya vetta (mika on melko hassua, kun ottaa huomioon kuinka kokeneita trekkaajia he olivat; viidakossa ei useinkaan myyda pullovetta). Heita varten mukaan otettu kuivattu kala oli kamalan makuista ja “hankalaa syoda, koska Saksassa meilla ei ole mitaan tallaista”. Saksassa oli kuulema muutenkin asiat niin paljon paremmin, etta ihmetytti miksei pariskunta sitten pysynyt siella. (Ainiin, kuulimme myos, ettei Suomessa ole metsaa ollenkaan ja “vain muutama jarvi”, ei ei siis mitaan nahtavaa! Saksalaismies tiesi sen kuulema paremmin kuin me, vaikka ainakin viimeksi passejamme katsoessamme olimme viela Suomen kansalaisia).
(* Tasta hyvana esimerkkina se, kun kylassa, jossa vietimme yhden yon, oli eras mies tappanut ja nylkenyt ison kobran. Kun saksalaismies huomasi kobran, han melkein sekosi, kaivoi kameran akkia esiin ja sopersi: “It's a KOBRA, it's a KOBRRA! Can I take a picture (ja tassa vaiheessa vastausta kuulematta alkaa ottamaan kuvaa) jolloin paikallinen mies saikahti ja lahti juoksemaan karkuun. Saksalaismies juoksi perassa kameran kanssa ja huusi: “But it's a KOBBRRAAA!”)
Viimeisena paivana pariskunnalle tuli vielapa niin kiire hotellia varaamaan, etta meidan kaikkien (jopa supernalkaisten ja pienipalkkaisten oppaidemme) piti jattaa lounas valiin. “It is so difficult für us today, we have to book this hotel and then pack our schtuff!!!” Siina vaiheessa piiputti niin meilla kuin oppailla ja viimeinen paiva kuljettiin hurjaa vauhtia vittuuntuneen rangerimme perassa, joka tahallaan vei meidat (tarkemmin saksalaiset) mahdollisimman vaikeaa reittia takaisin.
Kuten arvata saatoimme, tassa kuntovertailussa kavi jo ensimmaisena paivana niin, etta se oli saksalainen pariskunta, joka jai jalkeen ja jota taman tasta odotettiin. Aijalle se otti koville, taisi olla hankalaa joutua myontamaan, ettei olekaan ihan niin taitava eramaankulkija (vielapa kaikki ne erikoisvarusteet meidan flipfloppejamme ja tavallisia housujamme vastaan!) kun on antanut etukateen olettaa. Mutta onnekseen han pystyi kaantamaan asian niin, etta me olemme tyhmia kun kavelemme kovaa, han nimittain kayttaa aikaa luonnon ihailemiseen ja kuvien ottamiseen! Mita toki mekin teimme koko ajan kilometri heidan edellaan, plus etta kulkiessamme kiltisti ja hiljaa rangerin perassa naimme matkalla enemman villielaimia ja paasimme makustelemaan viidakon herkkuja..
Tama edella kerrottu on vain jaavuoren huippu, kolmen paivan aikana saimme totisesti tietaa, kuinka kyvyttomia ihmisia olemme tahan saksalaiseen superkuntoilija-superihmis-pariin verrattuna. Myohemmin kylla nauroimme koko reissulle, mutta siella paikan paalla oli kylla murhat mielessa. Mita tasta opimme? Ala milloinkaan, koskaan, ikina, tee mitaan ihmisten kanssa, joista et pida. Piste.
Viidakossa oli kuitenkin kivaa ja kaikkea jannaa. Kuolemanvaaroja ja kaikenlaisia ottiaisia, joiden sekaan mahtui pari kaarmetta (joista toinen, toivottavasti ei myrkyllinen, ui Pian jalkojen valissa kun kaytiin eraassa lammessa uimassa). Oli myos mahtavaa nukkua ulkona, kun pimeydessa kahisteli kaikenlaista. Harmi, etteivat kahistelijat tykanneet enemman saksalaisesta lihasta.
Otsikon teksti on kahdeksanvuotiaan Watain (omistajaparin lapsi) piirustuksesta, jossa on Tero ja Pia, jotka rakastavat, eli “lame” toisiaan.
Banlungiin taytyy paasta viela uudestaan, koska alempana sijaitseva Mondulkiri (jonka viidakot ja villielaimet ovat kuulema runsaammat kuin pohjoisempana Banlungissa) jai viela nakematta. Banlungista kuitenkin lahdettiin jo kohti Laosia ja uusia seikkailuja. Mitas sitten tapahtui, no senhan tulette tietamaan!
“I'm just thissing” (Phnom Penh part 3, 1.-3.12.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
Niinpa sitten yllatimme Green Laken henkilokunnan saapumalla rinkkoinemme sinne jo kolmannen kerran. Siella kaikki oli ennallaan, uudet asiakkaat mutta vanhat kuviot. Varsinkin Leag oli onnellinen meidat nahdessaan, ja kertoi ikavoineensa meita kovasti. Han kertoi, etta kun han naki meidan tulevan, hanen sydamessaan oli suuri ilo. Onko mikaan hammentavampaa, kuin se, etta joku taysin tuntematon oikeasti kaipaa ja odottaa? Me emme ainakaan ole tallaista koskaan kokeneet. Myohemmin Leag kertoi meille paljon elamastaan, kera kompuroivan (tai paremminkin jo maassa turvallaan makaavan) englantinsa ja elekielen. Ei tassa siita sen enempaa, mutta vaalimme tata tyyppia kylla muistoissamme koko loppuelamamme.
Talla reissulla paatimme yrittaa tukea Leagin koulunkayntia. Koulu maksaa Leagille 20 dollaria kuussa, joten hanella ei ole mitenkaan varaa kayda siella, vaikka kaykin toissa. Pienesta palkastaan han lahettaa joka kuukausi rahaa maalla asuville koyhille vanhemmilleen, joten saastaakaan han ei koulua varten voi. Meille Leagin koulunkaynnin tukeminen maksaa 15 euroa kuukaudessa, joten Suomeen palattuamme voimme koyhataskuinakin hanta avittaa. Han ei pyytanyt apuamme missaan vaiheessa, emmeka tasta aikeestamme hanelle mitaan sanoneet. Se tulkoon yllatyksena, mikali saamme mutkitta rahan hanelle kulkemaan (matkalla on useampiakin valikasia, joiden kynsiin raha saattaa joutua). Siina on kylla mahtava tyyppi! Jos maailmassa olisi enemman yhta viattomia ja kauniita ihmisia, me muut paatuneine ja syntisine sieluinemme emme pystyisi elamaan itsemme kanssa.
Tutustuimme pariin belgialaiseen ja itavaltalaiseen talla reissulla, ja Pia jarjesti koko poppoolle seuraavalle paivalle reissun kaupungin kaatopaikalle. Viimeksi bongasimme ilmoituksen eraan vapaaehtoisjarjeston avustustoiminnasta liian myohaan (olimme seuraavana paivana jo lahdossa) joten taisi olla jokin onnellinen sattuma koko Preah Vihearin sekoilu, koska nyt se kaatopaikkareissu saatiin onnistumaan. Kuuden hengen voimin lahjoitimme organisaatiolle (jonka puuhamiehena toimi elakkeelle jaanyt brittimies) 80 dollaria, jolla hankittiin ruokaa 200 ihmiselle ja loput saastettiin laakarikuluja ja muita menoja varten.
Organisaation puuhamies kertoi meille, etta kun han viitisen vuotta sitten tuli Kambodzaan elakepaivia viettamaan, ei kukaan (etenkaan Kambodzan valtio) tehnyt mitaan auttaakseen kaatopaikalla asuvia koyhia. Itse asiassa valtio oli ehdottomasti kieltanyt lansimaalaisia kaymasta siella, mutta tamakos brittiaijaa vain yllytti. Silloin tilanne oli ollut kuulema toivottoman kammottava, vapaaehtoisryhmien ja -organisaatioiden avulla muutoksia on onneksi saatu aikaan.
Kaatopaikalla jaoimme ostamamme ruuan siella asuville ihmisille (suurin osa aivan pienia lapsia), jotka keraavat sielta jatteita myymista tai muuta kayttoa varten. Nykyaan kaatopaikka on suljettu, joten ihmisten olot ja turvallisuus ovat senkin myota parantuneet. Aiemmin monia kuoli valinpitamattomien kuormurikuskien alle ja lapset saivat vakavia palovammoja (eraaltakin 4-vuotiaalta olivat palaneet jalkapohjat, ilman tata organisaatiota tytto ei olisi koskaan saanut sairaalahoitoa ja luultavasti kuollut tulehduksiin) kaatopaikan alla kytevasta kemiallisesta tulipalosta. Joillekin perheille on jopa rakennettu “taloja” (takapihalta aukeaa kauniit nakymat lietelammikoihin ja roskavuoristoon) ja suurin osa lapsista pystyy nykyaan kaymaan koulua. Kaatopaikan sulkemisen jalkeen monelta on kuitenkin loppunut elinkeino, joten ihmiset ovat nalkaisempia kuin milloinkaan. Siispa ruoka-apuamme jonottamaan tuli melkoinen liuta, ja ruoka loppui kesken ennen, kuin paasimme edes alkuun. Taalla jos missaan, saivat adoptioaikeemme taas uutta tulta alleen. Jonain paivana, toivottavasti ei-niin-kauhean-kaukana tulevaisuudessa, on meilla aasialais-suomalainen oma lapsi.
Mutta jalleen kerran: vaikka nailla kaatopaikan ihmisilla ei ole mitaan muuta kuin kamppailua ja karsímysta, naimme onnellisia hymyja ja sellaista elamaniloa, jota ei voi kuin kadehtia. Meille on edelleen suuri arvoitus, mista se elamanilo tulee. Kaava tuntuu kuitenkin olevan se, etta mita vahemman ihmisella on syyta onneen, sen palavammin han etsii onnea siita mita on. Ehka sitten meidan maailmassamme (“kun kaikki on mahdollista”) jatkuva “jonkin muun, toisenlaisen” odottaminen estaa nakemasta, etta tassa nykyhetkessakin, olkoon se kuinka paskamainen (mita se ei meille hyvinvointi-ihmisille koskaan todella ole, mutta aina loytyy jokin asia, mika ei ole just-niin-kuin-pitaisi-ja-se-on-niin-vaarin) on enemman onnea kuin yhdessakaan onnen kuvitelmassa.
Naimme kauheuksia ja karsimysta, mutta kaikille jai tuskallisen voimattomuuden tunteen lisaksi hyva mieli. On hyva tehda jotain konkreettista taman hedonistisen oleilun lomassa. Vaikka emme tehneet paljoa (esimerkiksi muuttaneet mitaan) niin talla pienellakin teolla oli juuri siina hetkessa paljon merkitysta. Samalla kuitenkin kirpaisi jostain syvalta sisalta, kun lahdimme ja jatimme kaatopaikan taaksemme. Siina me nyt sitten matkasimme joutilaaseen arkipaivaamme, kun nama ihmiset jaivat tonkimaan jatteita ja riitelemaan ylimaaraisista hedelmista. Ei syyllisyydentunteita voi valttaa, vaikka sita kuinka tiedostaisi oman apunsa rajallisuuden. Mutta kun sita koko maailmaa ei vain voi pelastaa, pitaa pelastaa tomuhiukkanen kerrallaan.
Siina sitten olikin tama (toistaiseksi?) viimeinen Phnom Penhin vierailumme, joka oli kylla kaikkinensa (loistavaa seuraa, loistavia juttuja, iloa ja lampimia hymyja) kaikista paras. Sitten suuntasimme 12 tunnin bussimatkalle kohti Rattanakiria eli Banlungia. Mitas sitten kavikaan, no siita seuraavassa!
(Otsikko: “I'm just thissing” oli joku typera vitsi, joka liittyi siihen, mita travellaajat tekevat reissuillaan. Eli ei mitaan: just doing this.)
Niinpa sitten yllatimme Green Laken henkilokunnan saapumalla rinkkoinemme sinne jo kolmannen kerran. Siella kaikki oli ennallaan, uudet asiakkaat mutta vanhat kuviot. Varsinkin Leag oli onnellinen meidat nahdessaan, ja kertoi ikavoineensa meita kovasti. Han kertoi, etta kun han naki meidan tulevan, hanen sydamessaan oli suuri ilo. Onko mikaan hammentavampaa, kuin se, etta joku taysin tuntematon oikeasti kaipaa ja odottaa? Me emme ainakaan ole tallaista koskaan kokeneet. Myohemmin Leag kertoi meille paljon elamastaan, kera kompuroivan (tai paremminkin jo maassa turvallaan makaavan) englantinsa ja elekielen. Ei tassa siita sen enempaa, mutta vaalimme tata tyyppia kylla muistoissamme koko loppuelamamme.
Talla reissulla paatimme yrittaa tukea Leagin koulunkayntia. Koulu maksaa Leagille 20 dollaria kuussa, joten hanella ei ole mitenkaan varaa kayda siella, vaikka kaykin toissa. Pienesta palkastaan han lahettaa joka kuukausi rahaa maalla asuville koyhille vanhemmilleen, joten saastaakaan han ei koulua varten voi. Meille Leagin koulunkaynnin tukeminen maksaa 15 euroa kuukaudessa, joten Suomeen palattuamme voimme koyhataskuinakin hanta avittaa. Han ei pyytanyt apuamme missaan vaiheessa, emmeka tasta aikeestamme hanelle mitaan sanoneet. Se tulkoon yllatyksena, mikali saamme mutkitta rahan hanelle kulkemaan (matkalla on useampiakin valikasia, joiden kynsiin raha saattaa joutua). Siina on kylla mahtava tyyppi! Jos maailmassa olisi enemman yhta viattomia ja kauniita ihmisia, me muut paatuneine ja syntisine sieluinemme emme pystyisi elamaan itsemme kanssa.
Tutustuimme pariin belgialaiseen ja itavaltalaiseen talla reissulla, ja Pia jarjesti koko poppoolle seuraavalle paivalle reissun kaupungin kaatopaikalle. Viimeksi bongasimme ilmoituksen eraan vapaaehtoisjarjeston avustustoiminnasta liian myohaan (olimme seuraavana paivana jo lahdossa) joten taisi olla jokin onnellinen sattuma koko Preah Vihearin sekoilu, koska nyt se kaatopaikkareissu saatiin onnistumaan. Kuuden hengen voimin lahjoitimme organisaatiolle (jonka puuhamiehena toimi elakkeelle jaanyt brittimies) 80 dollaria, jolla hankittiin ruokaa 200 ihmiselle ja loput saastettiin laakarikuluja ja muita menoja varten.
Organisaation puuhamies kertoi meille, etta kun han viitisen vuotta sitten tuli Kambodzaan elakepaivia viettamaan, ei kukaan (etenkaan Kambodzan valtio) tehnyt mitaan auttaakseen kaatopaikalla asuvia koyhia. Itse asiassa valtio oli ehdottomasti kieltanyt lansimaalaisia kaymasta siella, mutta tamakos brittiaijaa vain yllytti. Silloin tilanne oli ollut kuulema toivottoman kammottava, vapaaehtoisryhmien ja -organisaatioiden avulla muutoksia on onneksi saatu aikaan.
Kaatopaikalla jaoimme ostamamme ruuan siella asuville ihmisille (suurin osa aivan pienia lapsia), jotka keraavat sielta jatteita myymista tai muuta kayttoa varten. Nykyaan kaatopaikka on suljettu, joten ihmisten olot ja turvallisuus ovat senkin myota parantuneet. Aiemmin monia kuoli valinpitamattomien kuormurikuskien alle ja lapset saivat vakavia palovammoja (eraaltakin 4-vuotiaalta olivat palaneet jalkapohjat, ilman tata organisaatiota tytto ei olisi koskaan saanut sairaalahoitoa ja luultavasti kuollut tulehduksiin) kaatopaikan alla kytevasta kemiallisesta tulipalosta. Joillekin perheille on jopa rakennettu “taloja” (takapihalta aukeaa kauniit nakymat lietelammikoihin ja roskavuoristoon) ja suurin osa lapsista pystyy nykyaan kaymaan koulua. Kaatopaikan sulkemisen jalkeen monelta on kuitenkin loppunut elinkeino, joten ihmiset ovat nalkaisempia kuin milloinkaan. Siispa ruoka-apuamme jonottamaan tuli melkoinen liuta, ja ruoka loppui kesken ennen, kuin paasimme edes alkuun. Taalla jos missaan, saivat adoptioaikeemme taas uutta tulta alleen. Jonain paivana, toivottavasti ei-niin-kauhean-kaukana tulevaisuudessa, on meilla aasialais-suomalainen oma lapsi.
Mutta jalleen kerran: vaikka nailla kaatopaikan ihmisilla ei ole mitaan muuta kuin kamppailua ja karsímysta, naimme onnellisia hymyja ja sellaista elamaniloa, jota ei voi kuin kadehtia. Meille on edelleen suuri arvoitus, mista se elamanilo tulee. Kaava tuntuu kuitenkin olevan se, etta mita vahemman ihmisella on syyta onneen, sen palavammin han etsii onnea siita mita on. Ehka sitten meidan maailmassamme (“kun kaikki on mahdollista”) jatkuva “jonkin muun, toisenlaisen” odottaminen estaa nakemasta, etta tassa nykyhetkessakin, olkoon se kuinka paskamainen (mita se ei meille hyvinvointi-ihmisille koskaan todella ole, mutta aina loytyy jokin asia, mika ei ole just-niin-kuin-pitaisi-ja-se-on-niin-vaarin) on enemman onnea kuin yhdessakaan onnen kuvitelmassa.
Naimme kauheuksia ja karsimysta, mutta kaikille jai tuskallisen voimattomuuden tunteen lisaksi hyva mieli. On hyva tehda jotain konkreettista taman hedonistisen oleilun lomassa. Vaikka emme tehneet paljoa (esimerkiksi muuttaneet mitaan) niin talla pienellakin teolla oli juuri siina hetkessa paljon merkitysta. Samalla kuitenkin kirpaisi jostain syvalta sisalta, kun lahdimme ja jatimme kaatopaikan taaksemme. Siina me nyt sitten matkasimme joutilaaseen arkipaivaamme, kun nama ihmiset jaivat tonkimaan jatteita ja riitelemaan ylimaaraisista hedelmista. Ei syyllisyydentunteita voi valttaa, vaikka sita kuinka tiedostaisi oman apunsa rajallisuuden. Mutta kun sita koko maailmaa ei vain voi pelastaa, pitaa pelastaa tomuhiukkanen kerrallaan.
Siina sitten olikin tama (toistaiseksi?) viimeinen Phnom Penhin vierailumme, joka oli kylla kaikkinensa (loistavaa seuraa, loistavia juttuja, iloa ja lampimia hymyja) kaikista paras. Sitten suuntasimme 12 tunnin bussimatkalle kohti Rattanakiria eli Banlungia. Mitas sitten kavikaan, no siita seuraavassa!
(Otsikko: “I'm just thissing” oli joku typera vitsi, joka liittyi siihen, mita travellaajat tekevat reissuillaan. Eli ei mitaan: just doing this.)
“38,5 asteen harharetki” (Siem Reap 25.-30.11. & Preah Vihear 30.11.- 1.12.)
(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
OBS: Battambang-kuvakansioon lisatty muutama kuva. Kaykoon tsekkaamassa, keta kiinnostaa! (Ja sinnehan paasee edellisen merkinnan otsikkoa kliksauttamalla, kliksklaks!)
Siem Reap oli paska mesta monessakin mielessa. Ei riittanyt, etta itse kaupunki oli taas yksi turistihelvetin esikartano, vaan sen lisaksi Battambangista mukaan tarttunut turistiripuli alkoi toimia taysteholla melkein heti saavuttuamme. Ensin sangyn pohjalle kuumetta (38,5) ja pahaa oloa voivottelemaan kellahti Tero, Pia herasi keskella yota huonoon oloon ja vietti lopun yosta vessan lattialle oksentaen. Seuraavat kolme paivaa kuluivatkin “rattoisasti” hotellihuoneessa televisiota katsellen, mita nyt valilla uskaltauduttiin horjua ripulia ja oksennusta pidatellen lahikauppaan limua ja muuta helposti nieltavaa hakemaan.
Mutta paljoa ei menetetty, silla Siem Reap ei todellakaan ole Kambodza. Kaduilla nakee useasti enemman turisteja kuin paikallisia asukkaita. Mikali ei lasketa mukaan kerjalaisia, jotka ripustautuvat vaatteisiin ja raahautuvat mukana sen toivossa, etta muutama dollari heltiaisi ihan siita ilosta, etta heista paasee eroon. Kadut ovat pullollaan eurooppalaistyylisia ravintoloita ja pubeja, ilotyttoja ja neonvalodiskoja. Yak.
Tervehdyttyamme kavaisimme eraana iltana yomarkkinoilla Dr. Fish-hieronnassa (joku paikallinen turistihoukute, pienet kalat, Garra Rufat, syovat jalkojen ihosta bakteereja ja “hierovat” siina samalla, oli kuitenkin kokeilun arvoista ja hauskaa!) ja taman seka muutaman kaljan jalkeen laheisessa yokerhossa karaokea laulamassa. Yokerhossa oli 15-vuotiaan nakoisia tanssityttoja, jotka heiluttelivat persettaan irvokkaasti (kuvitelkaa pieni lapsi leikkimassa aidin vaatteilla ja meikeilla, mutta silla erotuksella, etta hanta katselee himokkaasti kymmenen laskia lansimaalaismiesta..) . Ylakerrasta loytyi “massage”-huone, jonne sai valita seuralaisen nayteikkunassa esitteilla olevista n. 30 nuoresta tytosta. Harmi, etta ripuli oli jo tuossa vaiheessa ohi, koska vahemmastakin teki mieli ripuloida ja oksentaa paikan lattiat ja poydat tayteen. Olemme toistaiseksi onnistuneet valttymaan talta turistikaupunkien paskalta valttelemalla turistikaupunkeja (loyha kasite, koska yleensa kaikki kaupungit taallapain ovat turistikaupunkeja, mutta tassa yhteydessa tarkoitamme niita paikkoja, joissa turisteja on pauttiarallaa 50% paikan vaestosta..) ylipaataan ja varsinkin olemalla kaymatta yokerhoissa. Mutta kun sita nakee, niin ei voi olla tuntematta suunnatonta kuvotusta. Se ei todellakaan ole kaunista, kun kaikki on kaupan.
Olimme suunnitelleet lahtevamme temppeleille pyorilla, mutta kun viimein olimme siina kunnossa, etta jaksoimme hotellihuoneesta lahikauppaa pidemmalle, teki tuktuk-pysakille kaveleminenkin viela pahaa. Itse temppeleilla kiipeileminen oli sekin oma lukunsa. Siispa skippasimme niista monta, koska emme yksinkertaisesti jaksaneet nousta ylos tuk-tukista. Se mita naimme, oli toki varsin vaikuttavaa. Mutta kuvien ottaminen on usein toivotonta, koska paikalla parveilee sadoittain muita turisteja. Vaikuttavimpien nakymien eteen taas on rakennettu eraanlaisia korokkeita, joiden paalle voi menna poseeraamaan kuvaa varten. Nama kuitenkin enemman kuin turmelevat itse nakyman kauneuden ja autenttisuuden, joten on vahan vaikea ymmartaa, mita jarkea niissa on (paitsi etta turistin on helpompi poseerata siina edessa?) Angkor Watia Tero kunnioitti nojailemalla sen ikiaikaisiin kiviseiniin ja ripuloimalla samalla kovaan aaneen housuunsa. Ei tainnut olla oksutauti sittenkaan viela ohitse? Rutinaa reppana yritti peitella puristelemalla tyhjaa muovipulloa, mutta ohikulkijoille kavi melko selvaksi, mita siella housuissa tapahtuu. Ei muuta kuin housut vaihtoon ja matka jatkui! Sellaista se on, joskus on paskat housussa niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti.
Eettiselle (tai sille, joka uskoo kaymatta jattamalla tekevansa jonkunlaisen kannanoton, me suhtaudumme turistimassat nahtyamme tahan vahan skeptisesti) turistille temppelit eivat ole ehka paras vierailuvaihtoehto, koska tuktuk-kuskimme kertoi valtion myyneen kohteen yksityiselle yritykselle. Siispa tuotot menevat liikemiesten taskuun, eika esimerkiksi kambodzalaisten hyvinvoinnin tai koulutusjarjestelman kehittamiseen. Vuodessa temppeleita kay katsomassa noin miljoona turistia, ja kun paivalippu maksaa 20 dollaria, voi jokainen laskea, mika rahallinen menetys vuosittain on kyseessa. Ainoa ilo, mita tama kansallinen ylpeydenaihe itse kambodzan kansalle tuottaa on se, etta he voivat sanoa esi-isiensa rakentaneen sen.
Ja niinpa me jalleen kerran totesimme, jo ensimmaisen temppelin jalkeen varsin kyllastyneina (ei silla, arvostamme kovasti sita kasityotaitoa ja rankkaa tyota, jota naiden rakennusten rakentaminen on vaatinut) ja turistimassoista ahdistuneina, etta tama ei vaan ole meidan juttumme. Paiva missa tahansa pikkukylassa kaupungin ulkopuolella olisi varmasti ollut miljoona kertaa mukavampi. Mutta, tulipahan kaytya ja nyt voi sitten sanoa nahneensa nekin kivenmurikat. Ihan hyva, etta tulikin, koska ilmansaasteiden takia namakin (jotka aiemmin ovat jo kokeneet kovia thaimaalaisten ja Pol Potin kynsissa) muinaismuistot ovat lahitulevaisuudessa pelkkia rapautuneita kivipaaseja. So, go before it's too late!
Siem Reapista paatimme lahtea Preah Viheariin katsomaan Pol Potin hautaa. Noh, siinahan kavi sitten vahan kopelosti. Matkasimme ensin bussilla eraaseen toiseen kaupunkiin matkan varrella ja sielta otimme pickup-kyydin Preah Viheariin, jonne johtaa varsin kuoppainen ja tomuinen (“kambodzalainen lumi”, kuten paikalliset sita kutsuvat, on hienonhienoa punaista hiekkaa ja tomua, joka tunkeutuu kaikkialle, jopa bussien sisalle) tie. Istuimme koko neljan tunnin matkan ulkona auton takaosassa kaiken sinne kasatun tavaran (pahvilaatikoita, sakkeja, jne) paalla. Se oli hauskaa, vaikka valilla vahan jannitti, kun auto jurrasi puulankuista vastikaan kyhattyjen siltojen yli ja vieressa nokotti luhistuneena se alkuperainen, jossa sentaan oli terastukia. Perille kuitenkin paastiin ehjina.
Preah Vihearissa ei ole kerrassaan mitaan, se on kambodzan koyhimpia alueita ja ilmeisesti vielakin odottaa kukoistuskauttaan sinne vaeltavien turistien muodossa (150 km kaupungista Thaimaan rajalle sijaitsee koko Kambodzan hienoimpiin lukeutuva temppeli). Viela tasta ei nay merkkiakaan, autioilla kaduilla lentelee roskia ja tuulenpesia, oisin moni paikka kay generaattorilla.
Kamat guesthouseen heitettyamme kiirehdimme nettiin selvittamaan, miten taman suurhirvion hautapaikka seuraavana paivana loydettaisiin. Silloin meille selvisi, etta UUPS! Tero oli aikoinaan lukenut netista Pol Potin haudasta ja ajan saatossa sekoittanut kaksi kaupunkia keskenaan. Piakaan ei asiaa vaivautunut enaa myohemmin selvittamaan, vaikka yhteinen historia osoittaa, ettei Teron tiedonhankintataitoihin saati muistiin ole aina luottamista. Pol Potin hautapaikka sijaitsee itse asiassa lahempana Siem Reapia, joten olimme matkanneet 8 polyista tuntia ihan turhaan. UUPS! Nolo moka, mutta kaiketi oli jo sen aikakin. Meilla ei ole hirveammin taipumusta suunnitella mitaan loppuun saakka ja tahan mennessa se on toiminut tosi hyvin. Aina ei olla saatu sita mita on alunperin lahdetty hakemaan, mutta sen sijasta sattuman kautta useasti jotain vielakin parempaa. Ensin harmitti, mutta sitten nauratti. Jotenkin niin tyypillista, etta me kaksi tyhjapaata haihattelijaa suunnittelemme kuukauden ajan matkaa vaaraan kaupunkiin. Onneksi se ei ole niin vakavaa, eika paljoa menetetty, olimmehan alunperinkin paattaneet lahtea haudalle tekemaan jotain niinkin ylevaa kuin rakimaan salaa (alkaa kysyko miksi, jostain saimme paahamme, etta jokin nainkin lapsellinen idea olisi tarpeeksi mielekas toteutettavaksi. Emme kyllakaan mene takuuseen siita, etta olisimme oikeasti paasseet haudanhapaisypuuhiin, siella takamailla asuu kuulema vielakin Pol Pot-mielisia veteraaneja..)
Lisaksi meista molemmat muistelevat aikoinaan katselleensa maailmankartalta, etta tamankin niminen paikka on olemassa. Nyt siella on sitten kayty! Koko homma olisi tietenkin pelastunut reissulla sinne temppelille, mutta se oli kerta kaikkiaan liian kallista. Omatoimisesti mopoilla sinne on kaikkien lukemiemme lahteiden mukaan melko haasteellista menna, joten Siem Reapin temppeleista kylliksi saatuamme paatimme jattaa valiin. Seuraavana aamuna laksimme bussilla pois. Koska bussilippujen hinnoissa taalla pain ei ole juuri mitaan logiikkaa (joskus matka koko maan halki maksaa saman verran kuin kolmen tunnin matka kaupungista toiseen, erot eri bussifirmojen lippujen hinnoissa ovat jarjettomia) tuli halvemmaksi matkata saman tien takaisin Phnom Penhiin ja sielta Banlungiin. Joten, kolmas kerta toden sanoo. Sama kaupunki, sama guesthouse, eri kuviot. Mitas siella, siita seuraavassa!
OBS: Battambang-kuvakansioon lisatty muutama kuva. Kaykoon tsekkaamassa, keta kiinnostaa! (Ja sinnehan paasee edellisen merkinnan otsikkoa kliksauttamalla, kliksklaks!)
Siem Reap oli paska mesta monessakin mielessa. Ei riittanyt, etta itse kaupunki oli taas yksi turistihelvetin esikartano, vaan sen lisaksi Battambangista mukaan tarttunut turistiripuli alkoi toimia taysteholla melkein heti saavuttuamme. Ensin sangyn pohjalle kuumetta (38,5) ja pahaa oloa voivottelemaan kellahti Tero, Pia herasi keskella yota huonoon oloon ja vietti lopun yosta vessan lattialle oksentaen. Seuraavat kolme paivaa kuluivatkin “rattoisasti” hotellihuoneessa televisiota katsellen, mita nyt valilla uskaltauduttiin horjua ripulia ja oksennusta pidatellen lahikauppaan limua ja muuta helposti nieltavaa hakemaan.
Mutta paljoa ei menetetty, silla Siem Reap ei todellakaan ole Kambodza. Kaduilla nakee useasti enemman turisteja kuin paikallisia asukkaita. Mikali ei lasketa mukaan kerjalaisia, jotka ripustautuvat vaatteisiin ja raahautuvat mukana sen toivossa, etta muutama dollari heltiaisi ihan siita ilosta, etta heista paasee eroon. Kadut ovat pullollaan eurooppalaistyylisia ravintoloita ja pubeja, ilotyttoja ja neonvalodiskoja. Yak.
Tervehdyttyamme kavaisimme eraana iltana yomarkkinoilla Dr. Fish-hieronnassa (joku paikallinen turistihoukute, pienet kalat, Garra Rufat, syovat jalkojen ihosta bakteereja ja “hierovat” siina samalla, oli kuitenkin kokeilun arvoista ja hauskaa!) ja taman seka muutaman kaljan jalkeen laheisessa yokerhossa karaokea laulamassa. Yokerhossa oli 15-vuotiaan nakoisia tanssityttoja, jotka heiluttelivat persettaan irvokkaasti (kuvitelkaa pieni lapsi leikkimassa aidin vaatteilla ja meikeilla, mutta silla erotuksella, etta hanta katselee himokkaasti kymmenen laskia lansimaalaismiesta..) . Ylakerrasta loytyi “massage”-huone, jonne sai valita seuralaisen nayteikkunassa esitteilla olevista n. 30 nuoresta tytosta. Harmi, etta ripuli oli jo tuossa vaiheessa ohi, koska vahemmastakin teki mieli ripuloida ja oksentaa paikan lattiat ja poydat tayteen. Olemme toistaiseksi onnistuneet valttymaan talta turistikaupunkien paskalta valttelemalla turistikaupunkeja (loyha kasite, koska yleensa kaikki kaupungit taallapain ovat turistikaupunkeja, mutta tassa yhteydessa tarkoitamme niita paikkoja, joissa turisteja on pauttiarallaa 50% paikan vaestosta..) ylipaataan ja varsinkin olemalla kaymatta yokerhoissa. Mutta kun sita nakee, niin ei voi olla tuntematta suunnatonta kuvotusta. Se ei todellakaan ole kaunista, kun kaikki on kaupan.
Olimme suunnitelleet lahtevamme temppeleille pyorilla, mutta kun viimein olimme siina kunnossa, etta jaksoimme hotellihuoneesta lahikauppaa pidemmalle, teki tuktuk-pysakille kaveleminenkin viela pahaa. Itse temppeleilla kiipeileminen oli sekin oma lukunsa. Siispa skippasimme niista monta, koska emme yksinkertaisesti jaksaneet nousta ylos tuk-tukista. Se mita naimme, oli toki varsin vaikuttavaa. Mutta kuvien ottaminen on usein toivotonta, koska paikalla parveilee sadoittain muita turisteja. Vaikuttavimpien nakymien eteen taas on rakennettu eraanlaisia korokkeita, joiden paalle voi menna poseeraamaan kuvaa varten. Nama kuitenkin enemman kuin turmelevat itse nakyman kauneuden ja autenttisuuden, joten on vahan vaikea ymmartaa, mita jarkea niissa on (paitsi etta turistin on helpompi poseerata siina edessa?) Angkor Watia Tero kunnioitti nojailemalla sen ikiaikaisiin kiviseiniin ja ripuloimalla samalla kovaan aaneen housuunsa. Ei tainnut olla oksutauti sittenkaan viela ohitse? Rutinaa reppana yritti peitella puristelemalla tyhjaa muovipulloa, mutta ohikulkijoille kavi melko selvaksi, mita siella housuissa tapahtuu. Ei muuta kuin housut vaihtoon ja matka jatkui! Sellaista se on, joskus on paskat housussa niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti.
Eettiselle (tai sille, joka uskoo kaymatta jattamalla tekevansa jonkunlaisen kannanoton, me suhtaudumme turistimassat nahtyamme tahan vahan skeptisesti) turistille temppelit eivat ole ehka paras vierailuvaihtoehto, koska tuktuk-kuskimme kertoi valtion myyneen kohteen yksityiselle yritykselle. Siispa tuotot menevat liikemiesten taskuun, eika esimerkiksi kambodzalaisten hyvinvoinnin tai koulutusjarjestelman kehittamiseen. Vuodessa temppeleita kay katsomassa noin miljoona turistia, ja kun paivalippu maksaa 20 dollaria, voi jokainen laskea, mika rahallinen menetys vuosittain on kyseessa. Ainoa ilo, mita tama kansallinen ylpeydenaihe itse kambodzan kansalle tuottaa on se, etta he voivat sanoa esi-isiensa rakentaneen sen.
Ja niinpa me jalleen kerran totesimme, jo ensimmaisen temppelin jalkeen varsin kyllastyneina (ei silla, arvostamme kovasti sita kasityotaitoa ja rankkaa tyota, jota naiden rakennusten rakentaminen on vaatinut) ja turistimassoista ahdistuneina, etta tama ei vaan ole meidan juttumme. Paiva missa tahansa pikkukylassa kaupungin ulkopuolella olisi varmasti ollut miljoona kertaa mukavampi. Mutta, tulipahan kaytya ja nyt voi sitten sanoa nahneensa nekin kivenmurikat. Ihan hyva, etta tulikin, koska ilmansaasteiden takia namakin (jotka aiemmin ovat jo kokeneet kovia thaimaalaisten ja Pol Potin kynsissa) muinaismuistot ovat lahitulevaisuudessa pelkkia rapautuneita kivipaaseja. So, go before it's too late!
Siem Reapista paatimme lahtea Preah Viheariin katsomaan Pol Potin hautaa. Noh, siinahan kavi sitten vahan kopelosti. Matkasimme ensin bussilla eraaseen toiseen kaupunkiin matkan varrella ja sielta otimme pickup-kyydin Preah Viheariin, jonne johtaa varsin kuoppainen ja tomuinen (“kambodzalainen lumi”, kuten paikalliset sita kutsuvat, on hienonhienoa punaista hiekkaa ja tomua, joka tunkeutuu kaikkialle, jopa bussien sisalle) tie. Istuimme koko neljan tunnin matkan ulkona auton takaosassa kaiken sinne kasatun tavaran (pahvilaatikoita, sakkeja, jne) paalla. Se oli hauskaa, vaikka valilla vahan jannitti, kun auto jurrasi puulankuista vastikaan kyhattyjen siltojen yli ja vieressa nokotti luhistuneena se alkuperainen, jossa sentaan oli terastukia. Perille kuitenkin paastiin ehjina.
Preah Vihearissa ei ole kerrassaan mitaan, se on kambodzan koyhimpia alueita ja ilmeisesti vielakin odottaa kukoistuskauttaan sinne vaeltavien turistien muodossa (150 km kaupungista Thaimaan rajalle sijaitsee koko Kambodzan hienoimpiin lukeutuva temppeli). Viela tasta ei nay merkkiakaan, autioilla kaduilla lentelee roskia ja tuulenpesia, oisin moni paikka kay generaattorilla.
Kamat guesthouseen heitettyamme kiirehdimme nettiin selvittamaan, miten taman suurhirvion hautapaikka seuraavana paivana loydettaisiin. Silloin meille selvisi, etta UUPS! Tero oli aikoinaan lukenut netista Pol Potin haudasta ja ajan saatossa sekoittanut kaksi kaupunkia keskenaan. Piakaan ei asiaa vaivautunut enaa myohemmin selvittamaan, vaikka yhteinen historia osoittaa, ettei Teron tiedonhankintataitoihin saati muistiin ole aina luottamista. Pol Potin hautapaikka sijaitsee itse asiassa lahempana Siem Reapia, joten olimme matkanneet 8 polyista tuntia ihan turhaan. UUPS! Nolo moka, mutta kaiketi oli jo sen aikakin. Meilla ei ole hirveammin taipumusta suunnitella mitaan loppuun saakka ja tahan mennessa se on toiminut tosi hyvin. Aina ei olla saatu sita mita on alunperin lahdetty hakemaan, mutta sen sijasta sattuman kautta useasti jotain vielakin parempaa. Ensin harmitti, mutta sitten nauratti. Jotenkin niin tyypillista, etta me kaksi tyhjapaata haihattelijaa suunnittelemme kuukauden ajan matkaa vaaraan kaupunkiin. Onneksi se ei ole niin vakavaa, eika paljoa menetetty, olimmehan alunperinkin paattaneet lahtea haudalle tekemaan jotain niinkin ylevaa kuin rakimaan salaa (alkaa kysyko miksi, jostain saimme paahamme, etta jokin nainkin lapsellinen idea olisi tarpeeksi mielekas toteutettavaksi. Emme kyllakaan mene takuuseen siita, etta olisimme oikeasti paasseet haudanhapaisypuuhiin, siella takamailla asuu kuulema vielakin Pol Pot-mielisia veteraaneja..)
Lisaksi meista molemmat muistelevat aikoinaan katselleensa maailmankartalta, etta tamankin niminen paikka on olemassa. Nyt siella on sitten kayty! Koko homma olisi tietenkin pelastunut reissulla sinne temppelille, mutta se oli kerta kaikkiaan liian kallista. Omatoimisesti mopoilla sinne on kaikkien lukemiemme lahteiden mukaan melko haasteellista menna, joten Siem Reapin temppeleista kylliksi saatuamme paatimme jattaa valiin. Seuraavana aamuna laksimme bussilla pois. Koska bussilippujen hinnoissa taalla pain ei ole juuri mitaan logiikkaa (joskus matka koko maan halki maksaa saman verran kuin kolmen tunnin matka kaupungista toiseen, erot eri bussifirmojen lippujen hinnoissa ovat jarjettomia) tuli halvemmaksi matkata saman tien takaisin Phnom Penhiin ja sielta Banlungiin. Joten, kolmas kerta toden sanoo. Sama kaupunki, sama guesthouse, eri kuviot. Mitas siella, siita seuraavassa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)