“38,5 asteen harharetki” (Siem Reap 25.-30.11. & Preah Vihear 30.11.- 1.12.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)
OBS: Battambang-kuvakansioon lisatty muutama kuva. Kaykoon tsekkaamassa, keta kiinnostaa! (Ja sinnehan paasee edellisen merkinnan otsikkoa kliksauttamalla, kliksklaks!)

Siem Reap oli paska mesta monessakin mielessa. Ei riittanyt, etta itse kaupunki oli taas yksi turistihelvetin esikartano, vaan sen lisaksi Battambangista mukaan tarttunut turistiripuli alkoi toimia taysteholla melkein heti saavuttuamme. Ensin sangyn pohjalle kuumetta (38,5) ja pahaa oloa voivottelemaan kellahti Tero, Pia herasi keskella yota huonoon oloon ja vietti lopun yosta vessan lattialle oksentaen. Seuraavat kolme paivaa kuluivatkin “rattoisasti” hotellihuoneessa televisiota katsellen, mita nyt valilla uskaltauduttiin horjua ripulia ja oksennusta pidatellen lahikauppaan limua ja muuta helposti nieltavaa hakemaan.

Mutta paljoa ei menetetty, silla Siem Reap ei todellakaan ole Kambodza. Kaduilla nakee useasti enemman turisteja kuin paikallisia asukkaita. Mikali ei lasketa mukaan kerjalaisia, jotka ripustautuvat vaatteisiin ja raahautuvat mukana sen toivossa, etta muutama dollari heltiaisi ihan siita ilosta, etta heista paasee eroon. Kadut ovat pullollaan eurooppalaistyylisia ravintoloita ja pubeja, ilotyttoja ja neonvalodiskoja. Yak.

Tervehdyttyamme kavaisimme eraana iltana yomarkkinoilla Dr. Fish-hieronnassa (joku paikallinen turistihoukute, pienet kalat, Garra Rufat, syovat jalkojen ihosta bakteereja ja “hierovat” siina samalla, oli kuitenkin kokeilun arvoista ja hauskaa!) ja taman seka muutaman kaljan jalkeen laheisessa yokerhossa karaokea laulamassa. Yokerhossa oli 15-vuotiaan nakoisia tanssityttoja, jotka heiluttelivat persettaan irvokkaasti (kuvitelkaa pieni lapsi leikkimassa aidin vaatteilla ja meikeilla, mutta silla erotuksella, etta hanta katselee himokkaasti kymmenen laskia lansimaalaismiesta..) . Ylakerrasta loytyi “massage”-huone, jonne sai valita seuralaisen nayteikkunassa esitteilla olevista n. 30 nuoresta tytosta. Harmi, etta ripuli oli jo tuossa vaiheessa ohi, koska vahemmastakin teki mieli ripuloida ja oksentaa paikan lattiat ja poydat tayteen. Olemme toistaiseksi onnistuneet valttymaan talta turistikaupunkien paskalta valttelemalla turistikaupunkeja (loyha kasite, koska yleensa kaikki kaupungit taallapain ovat turistikaupunkeja, mutta tassa yhteydessa tarkoitamme niita paikkoja, joissa turisteja on pauttiarallaa 50% paikan vaestosta..) ylipaataan ja varsinkin olemalla kaymatta yokerhoissa. Mutta kun sita nakee, niin ei voi olla tuntematta suunnatonta kuvotusta. Se ei todellakaan ole kaunista, kun kaikki on kaupan.

Olimme suunnitelleet lahtevamme temppeleille pyorilla, mutta kun viimein olimme siina kunnossa, etta jaksoimme hotellihuoneesta lahikauppaa pidemmalle, teki tuktuk-pysakille kaveleminenkin viela pahaa. Itse temppeleilla kiipeileminen oli sekin oma lukunsa. Siispa skippasimme niista monta, koska emme yksinkertaisesti jaksaneet nousta ylos tuk-tukista. Se mita naimme, oli toki varsin vaikuttavaa. Mutta kuvien ottaminen on usein toivotonta, koska paikalla parveilee sadoittain muita turisteja. Vaikuttavimpien nakymien eteen taas on rakennettu eraanlaisia korokkeita, joiden paalle voi menna poseeraamaan kuvaa varten. Nama kuitenkin enemman kuin turmelevat itse nakyman kauneuden ja autenttisuuden, joten on vahan vaikea ymmartaa, mita jarkea niissa on (paitsi etta turistin on helpompi poseerata siina edessa?) Angkor Watia Tero kunnioitti nojailemalla sen ikiaikaisiin kiviseiniin ja ripuloimalla samalla kovaan aaneen housuunsa. Ei tainnut olla oksutauti sittenkaan viela ohitse? Rutinaa reppana yritti peitella puristelemalla tyhjaa muovipulloa, mutta ohikulkijoille kavi melko selvaksi, mita siella housuissa tapahtuu. Ei muuta kuin housut vaihtoon ja matka jatkui! Sellaista se on, joskus on paskat housussa niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti.

Eettiselle (tai sille, joka uskoo kaymatta jattamalla tekevansa jonkunlaisen kannanoton, me suhtaudumme turistimassat nahtyamme tahan vahan skeptisesti) turistille temppelit eivat ole ehka paras vierailuvaihtoehto, koska tuktuk-kuskimme kertoi valtion myyneen kohteen yksityiselle yritykselle. Siispa tuotot menevat liikemiesten taskuun, eika esimerkiksi kambodzalaisten hyvinvoinnin tai koulutusjarjestelman kehittamiseen. Vuodessa temppeleita kay katsomassa noin miljoona turistia, ja kun paivalippu maksaa 20 dollaria, voi jokainen laskea, mika rahallinen menetys vuosittain on kyseessa. Ainoa ilo, mita tama kansallinen ylpeydenaihe itse kambodzan kansalle tuottaa on se, etta he voivat sanoa esi-isiensa rakentaneen sen.
Ja niinpa me jalleen kerran totesimme, jo ensimmaisen temppelin jalkeen varsin kyllastyneina (ei silla, arvostamme kovasti sita kasityotaitoa ja rankkaa tyota, jota naiden rakennusten rakentaminen on vaatinut) ja turistimassoista ahdistuneina, etta tama ei vaan ole meidan juttumme. Paiva missa tahansa pikkukylassa kaupungin ulkopuolella olisi varmasti ollut miljoona kertaa mukavampi. Mutta, tulipahan kaytya ja nyt voi sitten sanoa nahneensa nekin kivenmurikat. Ihan hyva, etta tulikin, koska ilmansaasteiden takia namakin (jotka aiemmin ovat jo kokeneet kovia thaimaalaisten ja Pol Potin kynsissa) muinaismuistot ovat lahitulevaisuudessa pelkkia rapautuneita kivipaaseja. So, go before it's too late!


Siem Reapista paatimme lahtea Preah Viheariin katsomaan Pol Potin hautaa. Noh, siinahan kavi sitten vahan kopelosti. Matkasimme ensin bussilla eraaseen toiseen kaupunkiin matkan varrella ja sielta otimme pickup-kyydin Preah Viheariin, jonne johtaa varsin kuoppainen ja tomuinen (“kambodzalainen lumi”, kuten paikalliset sita kutsuvat, on hienonhienoa punaista hiekkaa ja tomua, joka tunkeutuu kaikkialle, jopa bussien sisalle) tie. Istuimme koko neljan tunnin matkan ulkona auton takaosassa kaiken sinne kasatun tavaran (pahvilaatikoita, sakkeja, jne) paalla. Se oli hauskaa, vaikka valilla vahan jannitti, kun auto jurrasi puulankuista vastikaan kyhattyjen siltojen yli ja vieressa nokotti luhistuneena se alkuperainen, jossa sentaan oli terastukia. Perille kuitenkin paastiin ehjina.
Preah Vihearissa ei ole kerrassaan mitaan, se on kambodzan koyhimpia alueita ja ilmeisesti vielakin odottaa kukoistuskauttaan sinne vaeltavien turistien muodossa (150 km kaupungista Thaimaan rajalle sijaitsee koko Kambodzan hienoimpiin lukeutuva temppeli). Viela tasta ei nay merkkiakaan, autioilla kaduilla lentelee roskia ja tuulenpesia, oisin moni paikka kay generaattorilla.

Kamat guesthouseen heitettyamme kiirehdimme nettiin selvittamaan, miten taman suurhirvion hautapaikka seuraavana paivana loydettaisiin. Silloin meille selvisi, etta UUPS! Tero oli aikoinaan lukenut netista Pol Potin haudasta ja ajan saatossa sekoittanut kaksi kaupunkia keskenaan. Piakaan ei asiaa vaivautunut enaa myohemmin selvittamaan, vaikka yhteinen historia osoittaa, ettei Teron tiedonhankintataitoihin saati muistiin ole aina luottamista. Pol Potin hautapaikka sijaitsee itse asiassa lahempana Siem Reapia, joten olimme matkanneet 8 polyista tuntia ihan turhaan. UUPS! Nolo moka, mutta kaiketi oli jo sen aikakin. Meilla ei ole hirveammin taipumusta suunnitella mitaan loppuun saakka ja tahan mennessa se on toiminut tosi hyvin. Aina ei olla saatu sita mita on alunperin lahdetty hakemaan, mutta sen sijasta sattuman kautta useasti jotain vielakin parempaa. Ensin harmitti, mutta sitten nauratti. Jotenkin niin tyypillista, etta me kaksi tyhjapaata haihattelijaa suunnittelemme kuukauden ajan matkaa vaaraan kaupunkiin. Onneksi se ei ole niin vakavaa, eika paljoa menetetty, olimmehan alunperinkin paattaneet lahtea haudalle tekemaan jotain niinkin ylevaa kuin rakimaan salaa (alkaa kysyko miksi, jostain saimme paahamme, etta jokin nainkin lapsellinen idea olisi tarpeeksi mielekas toteutettavaksi. Emme kyllakaan mene takuuseen siita, etta olisimme oikeasti paasseet haudanhapaisypuuhiin, siella takamailla asuu kuulema vielakin Pol Pot-mielisia veteraaneja..)
Lisaksi meista molemmat muistelevat aikoinaan katselleensa maailmankartalta, etta tamankin niminen paikka on olemassa. Nyt siella on sitten kayty! Koko homma olisi tietenkin pelastunut reissulla sinne temppelille, mutta se oli kerta kaikkiaan liian kallista. Omatoimisesti mopoilla sinne on kaikkien lukemiemme lahteiden mukaan melko haasteellista menna, joten Siem Reapin temppeleista kylliksi saatuamme paatimme jattaa valiin. Seuraavana aamuna laksimme bussilla pois. Koska bussilippujen hinnoissa taalla pain ei ole juuri mitaan logiikkaa (joskus matka koko maan halki maksaa saman verran kuin kolmen tunnin matka kaupungista toiseen, erot eri bussifirmojen lippujen hinnoissa ovat jarjettomia) tuli halvemmaksi matkata saman tien takaisin Phnom Penhiin ja sielta Banlungiin. Joten, kolmas kerta toden sanoo. Sama kaupunki, sama guesthouse, eri kuviot. Mitas siella, siita seuraavassa!