“Niin Kiinassa kuin elämässäkin” (Peking / 28.8.-5.9.2009)

Klikkaa otsikkoa, nae kuvat!

Jeeppikuskimme jätti meidät Erlianin bussiasemalle, josta saimme kätevästi ostettua bussiliput samalle päivälle “makuubussiin” Pekingiin. Erlianissa kiinalainen elämänmeno näkyi jo hyvin: kaduille kantautuu kaupoissa soiva musiikki ja ihmiset ovat rentoja ja ystävällisiä. Paikalliset ihmettelivät kovasti Pian farkkujen revittyjä lahkeita, taisi muutama suunnitella omiensa repimistä, ilmeisesti ajatellen, että tämä on taas yksi näitä länsimaisten muotihapatuksia. Hintataso on ihmeellisen alhainen, eikä sitä voi aluksi edes käsittää miten vähän asiat maksavat. (Tupakka-aski maksaa keskimäärin 20-50 senttiä, ruoka taas on vielä halvempaa).
Kävimme tilaamassa paikallisesta ravintolasta ruokaa, eikä kukaan tietenkään ymmärtänyt, mitä “olen kasvissyöjä” tarkoittaa. (Kasvisruokavalion noudattaminen on täällä erittäin vaikeaa, Kiinassa kuitenkin helpompaa kuin Mongoliassa, jossa kaikkiin ruokiin laitetaan lihaa, vaikka niiden väitetään olevan “kasvisruokia”). Lopulta myyjä soitti jollekin tutulleen, joka osasi muutaman sanan englantia ja Pia joutui puhelimessa selittämään, mitä oli oikein tilaamassa. Sekään ei kuitenkaan tuntunut selventävän asiaa (kiinalaisille kana ei ilmeisesti ole lihaa, joten Pialle tarjottiin sinnikkäästi kanaruokia) joten viimein kävimme tarjoilupöydältä näyttämässä mitä haluamme. Noin kolmella eurolla irtosi annos, josta riitti kahdelle syötävää kahdeksi päiväksi. Ja hyvää oli, kuten kaikki kiinalainen ruoka!

Puoli neljältä lähti bussi Pekingiin, ja sehän sitten olikin molemmille ensimmäinen kerta makuubussissa. Mikäs siinä sitten maisemia katsellessa, paitsi että me molemmat nukahdimme melkein heti lähdettyämme. Bussissa oli meidän lisäksemme neljä muuta länsimaalaista, muuten pelkästään kiinalaisia ja mongolialaisia, joista yksi nuorten ryhmä oli hirveässä kännissä ja siksi muutama uskaltautui luoksemme motiivinaan “Teach me English, I want to improve my english!”. Itse matka kesti noin 10 mongolinuorukaisten kännipieruilta haisevaa tuntia ja matkan varrella pysähdeltiin todella “mielenkiintoisissa” paikoissa. Pissataukoja täällä ei oikein tunneta, eräänkin kerran passintarkastuksen (jostain syystä maantien varrella poliisit tarkastivat kaikkien passit ja kirjasivat matkustajien tiedot ja määränpäät ylös) yhteydessä ihmiset joutuivat käymään pissimässä tien varrella erämaassa. Toisen kerran pysähdyttiin yhdessä ruokapaikassa, jossa vessat olivat niin hurjassa kunnossa, että ennemmin kävi nurkan takana. (Mitä vain ihmiseritteitä voi mahdollisesti kuvitella olevan olemassa, niitä löytyi vessan lattialta, seinistä, katostakin. Osa sentään oli osunut oikeaan osoitteeseen. Ja ainiin, täälläpäin maailmaahan nuo vessat ovat niitä kuuluisia “reikiä lattiassa”. Itseasiassa varsinkin naisille moinen reikeli on jopa hyvin kätevä, silloin kun itse tuotokset ovat tosiaan osuneet reikään eikä sen viereen..) Loppumatka meni nukkuessa, bussikyyti makuuasennossa on melkoisen tuudittava!

Pekingiin saavuttiin kello neljältä aamuyöllä. Unenpöpperöisinä ja tietämättä missä olimme, olimme melkoisen hämmentyneitä kun bussikuski savusti meidät bussista ulos keskellä pientä ja roskaista sivukujaa, jonka varrella notkui kännisiä kiinalaisia. “Beijing, beijing!” kuski vain tiuski, kun yritimme kysellä bussiaseman perään (luulimme tosiaan pääsevämme loppuyöksi notkumaan jonkin aseman halliin). Eipä siis auttanut kuin ryömiä bussista ulos ja kaivaa rinkat tavarasäilöstä. Kun rinkat olivat löytyneet, alkoikin tapahtua: bussissa olleet mongolinuoret ja kujalla notkuneet kiinalaiset alkoivat tappelemaan. (Kiinalaisilla ja mongolialaisilla on ilmeisesti melkoinen vihasuhde, kuitenkin niin päin, että mongolialaisilla ei tunnu olevan mitään kiinalaisia vastaan, mutta kiinalaisilla kyllä mongoleja vastaan.) Nyrkit heiluivat ja taisi siinä muutama silmäkulmakin aueta. Aikansa tyypit ajoivat toisiaan kujalla takaa, kunnes yksi kiinalaisista haki autostaan ison metalliputken ja alkoi huitomaan sillä. Tyyppi kävi riehumassa bussissakin, ja tässä vaiheessa päätimme Teron kanssa siirtyä pikku hiljaa takavasemmalle. Hyppäsimme parin ranskalaisen reissaajan kanssa taksiin (joka oli itse asiassa pimeä taksi, mutta tuossa vaiheessa kelpasi taksi kuin taksi) ja huristelimme heidän hotellinsa aulaan istuksimaan loppuaamuksi. Melkoinen tervetulotoivotus Pekingiin siis!

Kahdeksan maissa lähdimme lompsimaan hotellin aulasta ulos ja taas kerran hetken ihmeteltyämme (yksikään taksikuski ei ymmärtänyt englantia, eikä meillä tietenkään ollut hostellimme osoitetta kiinaksi) ja harhailtuamme löysimme metroaseman ja siitä huristelimme metrolla hostellille. (Pekingin metro on aivan älyttömän helppokäyttöinen ja koko kaupunki on suunniteltu niin, että täällä on kertakaikkiaan mahdoton eksyä, meillä ei ole ollut karttaa käytössä Pekingissä ollenkaan ja aina on löydetty sinne minne on haluttu.)

Hostelli osoittautuikin melko mukavaksi yllätykseksi, sillä tämä on tosi siisti ja viihtyisä, huone maksaa noin 4,5e/yö/hlö ja sillä saa oman suihkun ja vessan sekä huipputoimivan ilmastoinnin. Lämpöisen suihkun (niin, ja täällä saa LÄMMINTÄ vettä, mikä on hostelleissa melko harvinaista) ja vaatteiden vaihdon jälkeen oli olo taas ihmismäinen, sitten jo jaksoikin lähteä tutkailemaan kaupunkia.

Peking on miljoonamiljoonakaupungiksi yllättävän viihtyisä, eikä täällä haise pakokaasu ollenkaan niin pahasti kuin on mainostettu. Taivaalla tosin roikkuu harmaan-keltainen matto. Mustaa räkää tuppaa täälläkin valumaan, mutta hengittäminen on kyllä huomattavan paljon miellyttävämpää kuin esimerkiksi Moskovassa. Muuten Pekingistä on niin hankala kertoa mitään erityistä, koska täällä on niin paljon kaikenlaista nähtävää ja koettavaa. Hinnat ovat edelleen ihan naurettavia, siksi onkin vähän pakko välillä hillitä itseänsä, ettei joudu shoppailukuumeen valtaan. (No, Pia kyllä osti hameen ja topin eräänä päivänä, mutta maksoi niistä yhteensä vain noin 4e..) Kaduilla on illallakin turvallisen oloista liikuskella, eikä ainakaan vielä ole tullut vastaan mitään saapumisyön kaltaisia tilanteita.

Hostellimme sijaitsee viihtyisällä hutong-alueella, ja tässä on yhden kadun varrella kaikki, mitä voi vain kuvitella tarvitsevansa. Täällä on helppo ymmärtää, miksi Pekingistä sanotaankin, että mihin tahansa menetkin, olet kaupungin keskustassa. Käynti kaupungin “suurkaupunkimaisemmassa” osassa kuitenkin osoitti, että nämä hutong-alueet ovat ehdottomasti paljon viihtyisämpiä.

Päivät ovat menneen vaellellessa pitkin kaupungin katuja. Suunnitelma on yleensä seuraava: 1. otetaan metro, 2. jäädään pois kivan kuuloisella asemalla, 3. seikkaillaan. Olemme päätyneet moneen otteeseen ravintoloihin ja kauppoihin, joissa ei mitä ilmeisimmin kovin paljoa turisteja käy. Mikäs sen mukavampaa, vaikkakin ravintoloissa ruuan tilaaminen on aina yhtä jännittävää, ei koskaan voi olla varma mitä saa (englanninkieliset menut ovat ainoastaan turistikatujen ylellisyys, muualla täytyy selvitä kanan tai kasvisten matkimisella, täysin sekopäiseltä näyttävällä pantomiimilla, jota kiinalaiset katsovat yleensä vähän hämmentyneinä, eivätkä lopulta ymmärrä yhtään mitään siitä, mitä yrität sanoa..) Meistä pelkkä vaeltelu pitkin poikin voittaa nähtävyyksillä ravaamisen mennen tullen; vaikka jos mitä ihmeellistä ja mielenkiintoista on tullut nähtyä ihan vain tavallisilla pikkukujilla.

Mukavia ihmisiä tapaa täällä joka päivä, ja sattuipa niinkin, että mongoliassa tapaamamme Fabio ja Cemal tulivat samaan hostelliin asumaan. Heidän kanssaan käytiin “nightmarketissa” tutkailemassa grillattuja skorpioneja, torakoita, heinäsirkkoja ja muita kavereita, joita pitää kaiketi vielä maistella jossain vaiheessa. (Tero maistoi uppopaistettua mustekalaa, mutta Pia oli valitettavasti vatsapöpön kourissa, siihen tuskin olisi grillattu heinäsirkka auttanut..)

Tiananmenillä on jo käyty ja tiistaina lienee vuorossa kiinanmuuri, mutta siinäpä varmaan onkin ihan tarpeeksi “turistinähtävyyksiä” meille. Käytiin tutkailemassa kielletyn kaupungin portilla menoa, ja totesimme, että 6 euron sisäänpääsymaksukin on jo liikaa moisesta turistimassojen keskittymästä. (Ruuhka oli aivan mieletön, olivatpa paikan nähtävyydet millaisia tahansa niin katsomme niitä mieluummin televisiosta kuin kahden sadan japanilaisen saartamana..) Matkalla Tiananmenille yksi kiinalainen taideopiskelija nappasi meidät matkaansa ja vei katsomaan koulunsa taidenäyttelyä, josta mukaan lähti “mittatilaustyönä” tehty maalaus. (Ostopäätöksellä ei tietenkään ollut mitään tekemistä sen kanssa, että tyttö kilvan kehui Pian kauneutta ja loistavaa persoonallisuutta, haha! No ei vaan, oli varsin taitava tyttö tuo taiteilijatyttönen!) Kiinalainen taide on kyllä yksinkertaisuudessaan todella hienoa, ja mieli olisi tehnyt ostaa yhtä jos toista (30 eurolla olisi saanut todella hienon puumaalauksen) mutta valitettavasti meillä ei ole matkabudjetissa tilaa noinkaan suurille hankinnoille. No, tulipa nyt ostettua kuitenkin jotakin, josta jää uniikki muisto tästä osasta matkaa!

Yksi hassu juttu täällä on se, että kiinassa on paljon turisteja muista aasian maista, ja eräille olemme ilmeisesti melkoisen eksoottinen nähtävyys, koska nyt esiinnymme jo melko monen valokuva-albumin sivuilla. Melkein on olo kuin julkkiksella, kun tyypit jonottavat vuoroansa, että saavat perheenjäsenensä samaan kuvaan meidän kanssa. (Hehe) Teroa on jopa salaa kuvattu muutamaan otteeseen ja ihan tavalliset paikallisetkin kyllä tuijottavat kovasti, mikä on melko omituista kun ottaa huomioon, kuinka paljon täällä käy länsimaalaisia turisteja. Voihan tietysti olla, että vaeltelemme sitten niin paljon sellaisilla alueilla, jotka eivät suurinta osaa turisteista kiinnosta. Eilen paikallisessa ravintolassa tarjoilijatyttö nappasi salaa nurkan takaa valokuvan. Maaseudulla tai pienemmissä paikoissa sen tuijottelun ja valokuvauksen kyllä ymmärtää, mutta että täällä. Olo on kuin eksoottisella eläimellä eläintarhassa. (Tunnustettakoon, että Pia on sortunut täällä Kiinassa jo kaksi kertaa kanan syömiseen, koska se on kerta kaikkiaan liian herkullista vastustettavaksi. Vähän toista meinaan kuin jotkut Saarioisten hornetit tai edes parhaat suomesta saatavat chickenwingsit, täällä kanastakin tehdään jonkinsortin taidetta. Anteeksi pienet kanaset, lausuu katuvainen Pia joka ilta iltarukouksessaan...No, söimme eilen sellaista Kung Pao- kanaa, ettei koskaan! Niin tulista, että Tero hikoili päänsä märäksi ja jälkeenpäin oli olo kuin olisi huumeita vetänyt. Ensimmäistä kertaa sitä tajuaa, mikä on tulisen ruuan (tai ylipäätään ruuan, nämä makukokemukset ovat kyllä huikeita!) tarkoitus. Haluaako sitä enää muuta sitten syödäkään, tuskin!) Tulisuus on kipua, tulisen ruuan syöminen on masokismista nauttimista.

Sellaista olemme täällä matkan päällä miettineet, ettei meille kummallekaan ole tullut missään vaiheessa minkäänlaista kulttuurishokkia. Olemme tavallaan odottaneet, että tuntuisi ainakin aluksi jotenkin omituiselta tai ainakin vähän hämmentävältä olla yhtäkkiä jossain Pekingin metrossa tai Mongolian arolla, mutta ei. Sitä vain menee jonnekin ja sitten on siellä, melkein kuin kotonaan. Ainoa vierauden tunne, jota kokee on joskus vieraus itseään kohtaan. Irti kaikesta totutusta ja vanhasta ei oikein aina tunnista itseään. Maat ja kulttuurit vaihtuvat ja siihen sitten vain sopeutuu kuin naps vaan. (Onko sitä sitten kuitenkin ennen ajatellut, että muunmaalaiset ihmiset olisivat jotenkin vieraita ja erilaisia, sitten tulee tänne katsomaan ja huomaa, että joitakin poikkeavuuksia lukuunottamatta kaikki ovat lopulta ihan samanlaisia. Sitä voi siis tuntea paikan kodikseen vaikkei olisi koskaan ennen siellä käynytkään.)

Pekingissä oleilemme ainakin siihen saakka, että saamme Vietnamin viisumit. Sitten kutsuu Shanghai! (Fabio pyyteli meitä matkaseurakseen sisämaahan, mutta koska Kiina ei ole meidän tämänkertaisen matkamme pääkohde, kieltäydymme kunniasta ja pysymme alkuperäisessä suunnitelmassa). Shanghain jälkeen aikonemme pysähtyä jossakin pienemmässä rannikon kaupungissa ja sitten matkata Vietnamin rajalle.
Nyt kuitenkin vielä jatkamme Kiinan ja Pekingin tutkailua ja valmistaudumme henkisesti grillattujen ötököiden syömiseen.
(Ainiin, täällä saa maailman parasta mehujäätä, jonka nimi on “Tobest bar ice”. Se on ilmeisesti tämän kesän hitti, koska kaikki makustelevat sitä minne ikinä meneekin. Eikä suotta, se on todellakin aivan ihmeellisen hyvää! Vaikka se on pääasiassa pelkkää jäätä, joka on kevyesti maustettu jollain epämääräisellä meloni-hedelmäpurkkamaisella makuaineella. Pakko saada joka päivä yksi tai kaksi sellaista, mikäs niitä makustellessa kun hintaakin on vain 1 jeni, eli köyhänmiehen laskukoneella pyöristäen n. 10 senttiä kappale.)

Olemme molemmat melkoisen ihastuneita tähän aasialaiseen kulttuuriin ja elämänasenteeseen. Tätä jos saisi annoksen suomalaisillekin, niin johan alkaisi asiat sujumaan. Ei Kiina ihan suotta ole kohtapian maailman johtava suurvalta. Nämä ihmiset eivät suomalaisten tapaan keskity valittamiseen vaan elämiseen ja tekemiseen, hyvän elämän luomiseen. Kiinassa on toki paljon vikoja noin valtiona (kauheuksiahan täällä tapahtuu ihmisoikeustasolla ja muutenkin) mutta ihmiset, he ovat kyllä ihmeellisiä! Mitä kauemmas matkustaa, sen elävämmin sen tajuaa, miten köyhä meidän länsimaalainen kulttuurimme lopulta onkaan.

“Niin Kiinassa kuin elämässäkin” oli Teron keksimä sanonta, joka liittyi siihen, että sitä on aina vähän eksynyt ja vieraalla maalla, oli sitten missä päin maailmaa tai elämää tahansa

Edit. Kiinanmuurilla kaytiin tiistaina, olihan se hieno paikka! Hostellin tai muiden tahojen tarjoamien pakettimatkojen sijaan paatimme lahtea omatoimimatkalle ja otimme paikallisbussin Pekingista johonkin toiseen kaupunkiin (on silla nimikin, mutta kun emme niita karttoja pahemmin harrasta niin eipa ole missaan muistissa...). Tallakin valilla turistien “kusetus” rehottaa, silla ennen kaupunkia eraalla pysakilla joku virallisen nakoinen naikkonen tuli hatistamaan kaikki lansimaalaiset (joita oli bussissa 6) ulos. Tietamatta missa olimme (vaikka toki kaikki olivat kuulleet naista paikallisten jarjestamista pikku “ansoista”) lompsimme ulos bussista ahnaiden taksikuskien armoille (turistit siis savustetaan ulos johonkin motarin varteen pysakille, jotta naiden olisi pakko ottaa ylihintainen taksi kiinanmuurille. Mukana on usein monia eri valikasia ja homma on niin tuottoisaa, etta kaikille irtoaa siivu holmojen turistien pulittamista naurettavista summista). Halpaan on helppo menna keskella ei mitaan moottoritien varrella, mutta hyvin pian taalla oppii ja karaistuu, talla kertaa taksikuskit eivat paasseetkaan niin vahalla. Meilla oli lisaksi mukana Fabio, joka on eraanlainen tinkimisen mestari. (Tinkaamiseen kuuluu se, etta useaan kertaan lahdetaan kavelemaan paikalta pois, jolloin myyja yleensa alentaa hintaa, koska alhaisinkin myyjalle sopiva summa tuottaa viela voittoa). Aikamme hinnasta vaannettyamme (ja hinnathan ovat tietenkin aina “sopivan alhaiset”, jotta lansimaalaiset menisivat halpaan, mutta paikalliseen hintatasoon verrattuna usein jopa kymmenkertaiset) saimme parin taksikuskin kanssa suht edullisen diilin, sitten ei kun romuautojen kyytiin ja posoteltiin 80 km muurille.

Muurilla rahastaminen jatkui, silla jouduimme maksamaan 10 kilometrin patikoinnistamme kaksi paasymaksua, ensimmaisen kerran portilla ja toisen kerran sitten, kun olimme jo melkein uloskaynnilla. Ovelaa, silla kukaan tuskin kaantyy takaisin noustuaan ja laskeuduttuaan kymmen kilometrin verran jyrkkia “portaita”. Parasta oli kuitenkin “riippusiltamaksu”, jonka joutui maksamaan jo ylitettyaan riippusillan (joka piti ylittaa joka tapauksessa, koska alhaalla virtasi joki). Koko matkan ajan meita seurasivat paikalliset koyhat maanviljelijat, jotka sinnikkaasti myivat meille “cokabeeria”, t-paitoja ja postikortteja, valttikorttinaan muutaman kilometrin vaivalloinen seuraaminen, jotta tuntisimme syyllisyytta ja ostaisimme jotain. Cemal lopulta lampeni seitsenkymppiselle mongolipapalle ja osti pari jaavetta.

Itse kipuaminen ja alas tuleminen oli melkoista hikijumppaa, varsinkin kun aurinko paistoi ja lampotila oli kolmenkymmen paremmalla puolella. Pia oli lisaksi aamulla huolimattomuuksissaan laittanut jalkaansa pelkat varvastossut, lieko ensimmainen turisti, joka taittaa kyseisen matkan sellaisilla kengilla..mutta hyvin meni kuitenkin! Lisaksi saastimme omatoimireissullamme ihan mukavan summan (kaikesta rahastuksesta huolimatta) verrattuna siihen, etta olisimme ottaneet jonkun valmiin reissun, joiden hinnat eivat nekaan mitaan hirvean isoja ole. Maisemat olivat toki hienot, mutta inho naita turistirysia kohtaan kasvoi kylla taas piirun verran (vaikkakin kiinan muuri nyt on vain sellainen paikka, etta pakkohan sinne on menna jos kerran on seuduille eksynyt). Taalla ainakin oppii sen, ettei koskaan pida uskoa mitaan, mita sinulle turistina vaitetaan. Vaikka sen hyvin ymmartaa, etta naiden koyhien paikallisten on saatava elantonsa, niin hermojaraastavaahan tama touhu joka tapauksessa on, pahemmaksi lienee kay mita etelammaksi liikutaan. Mutta hyvaa oppia tama on ainakin, suomeen kun tullaan takaisin, tingataan varmaan kaupan kassallakin muovipussin hinnasta!