“You go riding at tlewl! Tlewl riding, one, two, finish!” (Mongolia / 23.-27.8.2009)

Klikkaa otsikkoa, nae kuvat!

Ulan-Batorin rautatieasemalle saavuimme melkoisen pyörällä päästämme. Viisipäiväinen junamatka jätti tasapainoaistiin melkoisen pyörteisen olotilan, joten Ulan-Bator kaikessa kaoottisuudessaan tuntui ensinäkemältä todella vaikealta käsittää ja hahmottaa. Maa keinui ja heilui, Ulan-Bator hurisi ja pörisi.

Asemalla pyöri hostellien edustajia käyntikortteineen, eikä aikaakaan kun kourassa oli jo kaksi lupaavanoloisen hostellin korttia, niistä sitten valitsemaan. Siijer enoineen kaappasi meidät matkaansa, koska he halusivat ehdottomasti viedä meidät hostellillemme. Sitten yhtäkkiä istuttiin hyvin mongolialaisessa jeepissä matkalla halki kaoottisen kaupungin kaaoottisen liikenteen, Siijerin enon väistellessä ja kaarrellessa ja tottuneesti hoidellessa muutaman sellaisen tilanteen, joita Suomessa kutsuttaisiin “läheltä piti”-tilanteiksi, Mongoliassa vain normaaliksi liikenteeksi. Liikennesääntöjä Mongoliassa ei ole, yhdestä kaistasta voi tehdä kolme, miksei neljäkin kaistaa ja välillä kaistojen kulkusuuntakin saattaa vaihtua kesken ajon, kun joku huristelee vastaan. Autoja löytyy sekä vasemmanpuoleisina että oikeanpuoleisina, yhteistä autoille on oikeastan vain niiden ruosteisuus ja lommoisuus. Jalankulkijalla on kuitenkin aina etuajo-oikeus, ja kauheaa vauhtia ajavien autojen seassa käyskenteleekin välinpitämättömiä jalankulkijoita kaikessa rauhassa.

Kaupunkina Ulan-Bator on jotenkin suloisen sekamelskainen, sillä hienojen ja uusien rakennusten vieressä on yleensä romahtamaisillaan olevia tönöjä ja peltihökkeleitä. Ulan-Batorissa oleillessamme pääkatu oli suljettu remontoimisen takia. Huvitukseksemme huomasimme, että mongolialaiset eivät tosiaankaan taida olla mitään mestarirakentajia, sillä noin parinkymmenen metrin mittaisen kadunpätkän asfaltoimiseen meni neljä päivää.

Löydettyämme hostellin Siijerin eno halusi ehdottomasti kantaa rinkkamme ylös saakka, ja kieltäytyi ottamasta vastaan maksuja ja kiitoksia. Melkoisen ystävällistä porukkaa nämä mongolit!
Hostelli oli nuhruinen ja vino, mutta toimiva, vaikkakaan lämmintä vettä ei suihkusta tullut, joten kauan odotettu kokovartalopesu jäi melko hyiseksi kokemukseksi (mitä nyt meistä lähtevä vesi oli mustan-ruskeaa, tämän takia sitä ihmiset siis suihkussa käyvät..). Melkein heti saavuttuamme alkoikin sitten päätäkiristävä viisumirumba, koska totesimme seuraavan suoran yhteyden Pekingiin lähtevän liian myöhään ottaen huomioon viisipäiväisen oleskeluoikeutemme. Seuraavana päivänä lähdimme selvittämään viisumiongelmaamme “immigration officeen”, jossa saimme kuulla, että mongoliassa suomen lähetystön myöntämä transit-viisumi (transit viisumi on normaalisti tarkoitettu vain maan läpi matkustamiseen, mutta suomen lähetystö kauppaa sitä mongoliaan oleskeluoikeutena) on laiton. Meidän siis pitäisi maksaa rajalla sakkoja tai poistua maasta viimeistään 27. päivä, eikä viisumiimme ollut myönnettävissä jatkoa. (Netistä löysimme joidenkin suomalaisten blogin, joilla oli ollut Mongoliassa sama ongelma ja olivat vielä kaiken kukkuraksi olleet mongoliassa kaksi viikkoa ennen meitä, vieläpä samassa hostellissa!) Aikamme koluttuamme kaupunkia junalippuja metsästämässä, stressattuamme ja riideltyämme, saimme liput 26. päivä lähtevään paikallisjunaan Zamiin-Üüd´iin, joka on Mongolian ja Kiinan välinen rajakaupunki. Sitten oli vielä jäljellä kaksi päivää Ulan-Batorissa, joten ei muuta kuin hoplaa autoon ja auton nokan suunta Terelj´in erämaahan nomadileirille. (Lippu- ja viisumiasioita hoitaessa tuli melkein koko Ulan-Bator käveltyä ympäri, joten kaupunkia olimme nähneet tarpeeksi). Matkakavereiksemme saimme brasilialais-italialaisen Fabion ja alankomaalais-britannialaisen Cemalin.

Erämaa oli melkoisen kaunista katseltavaa, vuorien ympäröimä avara laakso keskellä hiljaisuutta. Heti saavuttuamme saimme komennuksen hevosen selkään, eikä siinä sitten muu auttanut, vaikka Teroa ensikertalaisena hieman jännitti. (Ja täällähän ei tosiaan mistään “talutusratsastuksista” tai kypäristä ole koskaan kuultukaan..) Kohta paikalle saapuikin nuori poika neljän pienen konin kanssa (vastaavat suomessa keskikokoisia poneja). Poika jakoi hevoset meille melko epäloogisin perustein, koska Tero “isoimpana” sai toiseksi pienimmän hevosen ja Cemal pienenä miehenä sai kaikista isoimman hevosen. Vaikka “isosta” nyt ei näiden hevosten kohdalla voi pahemmin puhua, suomessa edes Piaa ei laitettaisi näin pienen hevosen selkään, täällä sinne istutetaan ties kuinka isoja korstoja. Sitkeitä heposia!

Pia sai sinisilmäisen pienen söpöläisen, mutta aikamme ratsastettuamme alkoi näyttämään siltä, että reppanalla taisi olla vähän ongelmia näkönsä kanssa, koska hepo kompasteli pienimmissäkin kuopissa. Yhdessä ryteikössä sitten mentiinkin jo polvilleen ja oli kaatuminen tosi lähellä. Siinä kyllä oli hyötyä vanhasta ratsastuskokemuksesta! Mongolipoika kävi jopa kehaisemassa, että oli hyvin hoidettu tilanne. Sepäs oli mukava kuulla, koska nämä tyypit syntyvät hevosen selkään ja taidot ovat sen mukaiset.

Muuten ratsastaminen oli todella hauskaa. Terokin oli alun jännityksestä huolimatta pelkkää hymyä, kun pääsi ensimmäisen kerran laukkaamaan hevosella keskellä aroa tuulen humistessa korvissa. Mongolialaiset hevoset vain eivät ole yhtä tottelevaisia kuin kotimaiset, ja niitä ohjataankin eksoottisilla “thuu”- ja “hooooijja”-huudoilla, mitä ne eivät kuitenkaan meidän suustamme kuultuina todellakaan totelleet. Kesken ratsastamisen Cemalin hevonen kaiken kukkuraksi päätti alkaa loikoilemaan ja laskeutui maaahan makaamaan hölmistynyt Cemal selässään. Kaikilla muilla ainakin oli tosi hauskaa, Cemalilla ei niinkään.
Ratsastamisen päätteeksi Pian hepo tuhisteli turvallaan Pian nenää ja laittoi päänsä kainaloon, Pia taisi löytää uuden kaverin! (Ja päätti entistä pontevammin, että jonain päivänä vielä se oma hevonen on saatava!)

Ratsastamisen jälkeen kävimme vaeltelemassa vuorilla, ylhäältä alas laaksoon oli huikeat näkoalat. Illalla tehtiin joukolla puita jurtan kamiinaan ja loppuilta pelattiin Unoa ja juotiin vähän vodkaa.(Noin kymmenvuotias mongolipoika näytti aikamiehille, kuinka puita sahataan ja pilkotaan. Taisi olla poikien miehisyys vähän koetuksella! Oli huikeaa nähdä, kuinka omatoimisia ja iloisia nämä maaseudun lapset täällä ovat, valtava ero verrattuna pleikkaria pelaaviin suomalaispentuihin, jotka valittavat jos joutuvat kävelemään pidemmän matkan kuin kymmenen metriä. Tuli ihan sellainen olo, että niinpä, tuollaisiahan lasten kuuluu olla, eikä kalpeita ja vanuvia valittajia. Jännä, miten sitä tottuukin kaikkeen, mikä ei välttämättä sitten loppujen lopuksi ole ihan normaalia.)

Vaikka nämä turisteille myytävät reissut ovatkin juuri sitä itseään, eli turisteille myytäviä reissuja, jäi koko jutusta ihan hyvä mieli. Savuisten kaupunkien jälkeen erämaan puhdas ilma ja hiljaisuus olivat balsamia sielulle. Tulipa illalla nähtyä myös koko linnunrata tähtisumuineen! Milloin viimeksi? Ei kai koskaan. Myöhemmin tapasimme erään ranskalaisen tytön, joka oli viettänyt kaksi kuukautta nomadien kanssa erämaassa. Hän oli kuulema vain tehnyt “kävelyreissun maaseudulle” ja heti oli löytynyt joku, joka halusi kutsua luokseen asumaan. Tyttö oli autellut kotitöissä ruokansa eteen ja ratsastellut miesten kanssa aroilla, täysin ilmaiseksi. Täytyypä varmaan kokeilla tätä seuraavan kerran! (Ainiin, ja jos täältä haluaa ostaa hevosen, niin hintaa sille tulee jotakuinkin sata dollaria, eli noin seitsemän-kahdeksankymmentä euroa...) Keskiviikkona sitten suunnattiinkin takaisin ruuhkaiseen kaupunkiin ja istuttiin puolisen tuntia liikennejumissa, koska sattuipa olemaan Medvedev juuri valtiovierailulla ja siitä syystä katu kiinni. Pääsimme kuitenkin ajoissa hostellille ja suihkun kautta lähdimme kohti rautatieasemaa.

Mongoliasta jäi hyvä mieli. Kaikessa kaoottisuudessaan kaikki kuitenkin toimii jollain tavalla, kukaan ei pingota eikä kukaan kunnioita auktoriteetteja. Maa meidän makuumme! Jos jollakulla on ongelma, ilmestyy jostain parikymmentä englantia taitamatonta mongolia pällistelemään valmiina auttamaan tarvittaessa.

Köyhyyttä Mongoliassa on kuitenkin paljon, se näkyy hyvin vahvasti kaupunkikuvassa. Turistejakin on yllättävän paljon, mikä näkyy sekin hyvin vahvasti kaupunkinkuvassa, tämä oli meille itse asiassa pienoinen yllätys. Köyhyydestä ja turisteista johtuen on kaupungissa voimassa eräänlainen “ulkonaliikkumiskielto” keskiyön jälkeen, koska silloin kukaan ei voi mennä takuuseen turvallisuudesta. Me emme pahemmin iltaisin jaksaneet missään liikkuakaan, mutta liikkumalla vain siellä missä muutkin paikalliset, on ihan varmasti yölläkin turvassa.

Hauskoja yksityiskohtia Ulan-Batorissa: jokaisessa kadunkulmassa istuu joku myymässä pienellä myyntipöydällä lankapuheluja, tikkaria ja tupakkaa. Mitä sitä ihminen muuta tarvitseekaan! Tuotteiden etiketeissä lukee kaikkia “hienolta kuulostavia” englanninkielisiä kuvauksia, kuten erään vesipullon kyljessä komeileva myyntilause: “Much deepest fresh”. Jos pyytää esimerkiksi kaupassa tai ravintolassa jotain neuvoa tai palvelusta, sanovat mongolialaiset aina “in ten minutes”, mikä voi tarkoittaa mitä vain välillä yhden minuutin päästä – ei koskaan.

Hauskaa oli muuten myös mongolian rajalle saapuminen venäjältä, sillä mongolian rajaviranomaisilla oli käynnissä rajan avaamisen 60-vuotisjuhlat. Pitkään aikaan ei junaan kuulunut yhtään viranomaista ja aikamme seurasimmekin auton lavalle kyhättyä karaokebändiä, joka hoilasi kännisen epävireisesti jotain kansallislaulua. Sitten joku äkkäsi asemalaiturille saapuneen junan ja johan tuli tyypeille kiire. Sitä seurasi ehkä mieleenpainuvin hytti- ja passintarkastus, koska kaikki rajaviranomaiset olivat TODELLA pahassa pierussa. (Meidän hyttiin tuli joku äijä, jonka ilmeisesti piti leimata maahantulokortit, mutta joka huojuen alkoikin tekemään hyttitarkastusta ja mukamas hyvin tiukkaan ja uskottavaan sävyyn halusi selvittää roskapussimme sisällön. Siinä sitten esittelimme tyhjiä vesipulloja ja nuudelipakkauksia ja yritimme pidätellä naurua..)

ERITYISEN mieleenpainuvaa oli kuitenkin Mongolian ja Kiinan välisen rajan ylitys. Juna Ulan-Batorista Zamiin-Üüdiin saapui seitsemän aikaan aamulla. Junasta ulos päästyämme tulikin jo aurinkolaisella ja hands free-korvanapilla varustettu, purkkaa jauhava mongolimies vastaan.
– Going to China?
– Yes. How much?
– 50 yens.
– Ok.
– Come, come, hurry!
Pia tietenkin lompsi kaikessa rauhassa eteenpäin, koska ei ymmärtänyt miksi äijä niin hoputti. Lopulta ukolta meni vähän hermo ja Piaankin tuli vauhtia, kun mieheltä irtosi parit ärräpäät. Kiireellä hypättiin erittäin lommoisen ja kuhmuraisen jeepin kyytiin (mikä vaikutti tosi lupaavalta, irronneita osia oli köytetty ja teipattu kiinni autoon ja kaikki kahvat olivat irronneet) ja pian ukko hommasi sinne myös pari kiinalaista, sitten ei muuta kuin menoksi. Äijä hurjasteli kauheaa kyytiä muutaman kymmenen metrin päähän valtavan pitkän jeeppijonon jatkoksi.

Jeeppijonossa on omat säännöt: aina kun jono liikahtaa, kaikki ajavat hetimiten ihan kiinni edellä ajavan perään, koska muuten jonon häntäpäässä olevat yrittävät ohittaa ja tunkea autollaan väliin. Joskus tätä estetään myös sillä, että sidotaan kahden jeepin väliin köysi. Samalla jälkimmäisen jeepin kuljettaja voi rauhassa juoruta rööki huulessa tien varressa, sillä auto raahautuu kätevästi etummaisen perässä. Jos ja kun jeeppi tuon tuosta on vähällä luisua ojaan, hoitavat matkustajat luonnollisesti ohjaamispuolen. Rajaviranomaiset yrittävät hillitä kaahailua jakamalla kuskeille vuoronumeroja ja estämällä ohittelun, mutta kukaan ei kuuntele heitä pätkääkään ja vuoronumeroissakin huijataan näyttämällä lapuskasta vain kääntöpuoli kun joku numeroa kysyy. Ohittelemalla ja huijaamalla kuskimme sai meidät jonossa noin kolmisenkymmentä paikkaa edemmäs, ei paha! Äijä oli melkoisen pahansisuinen ja kärttyinen, mutta lämpeni vähän kun Pia tarjosi suolapähkinöitä.

Mielenkiintoisen jeeppireissusta teki myös se, että vessoja ei tietenkään ollut muualla kuin hiekka-aron kitukasvuisten puskien takana, ja Pian maha se alkoi taas muistutella ailahtelevasta luonteestaan. Siinä sitten oli käytävä kakkimassa autojonon vieressä rutikuivan “puskan” takana. Kaikkea sitä, mutta täällä ei hätä lue lakia tai muitakaan sopivaisuussääntöjä. (Kävivätpä siellä puskien takana kaikki muutkin).

Vaikka yhteistä kieltä ei ollut kellään ja kaikki olivat täysin ventovieraita toisilleen, pitivät kaikki kuitenkin toisistaan huolta (että kukaan ei jää autosta, jne.) ja auttoivat keinolla jos toisella vieraskielisten lomakkeiden täyttämisessä (me autoimme kiinalaisia englanninkielisten kanssa ja he meitä kiinan-ja mongoliankielisten kanssa). Välillä joku törmäsi jeepillään meidän jeeppiin sivusta tai takaa, jolloin kaikki pitivät toisiaan kädestä tai muuten tukivat, ettei kukaan lentele autossa mukkelismakkelis. Melkoista kyytiä, vaikkakin loppujen lopuksi tosi hauskaa!

Rajaa lähestyttäessä autoon hyppäsi lisää porukkaa ja loppujen lopuksi jeepissä oli yhdessä vaiheessa yhteensä 10 ihmistä päällekkäin ja sivuttain ja väärinpäin, 7 takapenkillä ja 3 edessä. Täytyyhän jeeppikuskin elantonsa tienata!

Rajavelvollisuudet hoidettiin kiireellä ja tohinassa, kukaan ei tiennyt missä pitäisi jonottaa ja mikä lappu antaa minnekin. Mongolian rajalta hypättiin takaisin jeepin kyytiin ja kiireellä kaahattiin Kiinan rajalle, jossa käytiin läpi sama lappu- ja jonotusrumba, plus että ulkomaalaisina jouduimme täyttämään sikainfluenssa-kyselyn ja täti mittasi meiltä kuumeen.

Kiinan rajalla meni em. syistä kauemmin, joten olimme melko varmoja, että kiireinen ja äksy kuskimme on lähtenyt ja jättänyt meidät sinne, mukanaan takakonttiin unohtunut pussi vesineen ja eväineen. Mutta siellähän äijä meitä odotti, turhaan epäilimme. Pari (heidän bussinsa oli lähtenyt ilman heitä) ranskalaista hyppäsi jeeppiin mukaan ja sitten huristelimmekin jo Kiinan puolella kohti Erlianin bussiasemaa.

Melkoinen kokemus, mutta kannatti ehdottomasti kokea. Tuli myös halvemmaksi kuin suora juna Mongoliasta Kiinaan, vaikkakaan tietenkään ei ollut yhtä mukavaa ja kätevää. Mutta tähän menoon verrattuna juna olisi ollut tylsä, näköjään kannattaa vähän seikkailla.

Sitten oltiinkin Kiinassa, ja maan vaihtumisen huomasi kyllä jo rajan tuntumassa. Siitä lisää seuraavassa!

Otsikon lainaus on nomadileirimme pääjehun suusta, hänen esitellessään meille huonolla englannilla päivän aikataulua. Tlewl siis tarkoittaa kahtatoista, eli twelve. Sitä on hankala kuvailla, miten hassulta tuo tlewl ukkelin suusta kuulosti!