“If you don't give us the menu, we will go and eat the cook!” (Phu Quoc 22.10. - 1.11.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

Phu Quoc: henkilokohtainen paratiisi. Ei, Phu Quoc ei ollut lahellekaan niin hiljainen ja neitseellinen, mita olimme aiemmin useista lahteista lukeneet, mutta onneksemme matkasimme sinne low seasonin aikaan ja onneksemme paadyimme juuri siihen bungalowikylaan jonne lopulta paadyimme. Ja he elivat laiskotellen elamansa loppuun asti...tai ainakin puolitoista viikkoa loppuelamasta.

Phu Quocilla on turkoosia merivetta (tosin ei sadekauden aikaan, kun tulimme oli sadekausi juuri paattymaisillaan, joten veden vari ja puhtaus vain paranivat loppua kohden) ja vitivalkoista hiekkaa. Rannat olivat suhteellisen hiljaisia, vaikkakin puolet saksan vaestosta tuntuikin jostain kumman syysta valinneen saman matkakohteen. Silti porukkaa oli niin paljon, ettei todellakaan haluaisi tietaa, milta meno nayttaa high seasonilla, joka muuten oli alkamaisillaan juuri kun lahdimme saarelta pois.

Mutta Phu Quocilla saimme sita mita halusimmekin: totaalista lepoa 24/7. Matkoillamme ryvettyneet kehomme ja sielumme virkistyivat merivedessa ilakoidessa ja keksiessa uusia kayttotapoja hammockille. Iltaisin vetelimme kokin erikoisuuksia navat raikuen, tuijottelimme tahtia, joimme kaljaa, sitten sammuimme tai nukahdimme. Aamulla uimaan, vahan hammockiin makailemaan, ehka parit hieronnat johonkin valiin... Ja nain jatkuivat paivat!

Mutta ei makuuta mahan taydelta, joten tulihan sita tehtya jos mita. Heti saavuttuamme ystavystyimme bungalowikylan henkilokunnan kanssa (ihmettelimme, etta sehan kavi nopeasti kun jo muutaman tunnin paasta saavuttuamme naukkailimme riisiviinaa kokin kanssa, mutta myohemmin sanoivat, etta halusivat tutustua meihin, koska olemme niin onnellisia, ystavallisia ja iloisia ihmisia, jota ulkomaalaiset niin harvoin kuulema ovat) ja illalla posoteltiin tyyppien kanssa laulamaan karaokea vietnamilaistyyliselle karaoke-klubille. Siella saa kayttoonsa oman yksityisen huoneen karaokelaitteineen, joten laulaminen on entista hauskempaa, kun kukaan tosikko ei arvostele laulutaktiikkaa eika nurkkapoydassa kukaan buuaa. Siispa uskaltauduimme laulamaan jopa vietnamilaisia biiseja. Kas kummaa, kannissa osaamme myos vietnamia, totesivat vietnamilaiset toverimme!

Siita illasta lahtien puuhasteltiin henkilokunnan ihmisten kanssa vahan kaikenlaista. Oli diskoja ja yomarketteja, livekeikkoja ja ties mita. Tero vietti Phu Quocilla 32:tta syntymapaivaansa, jota juhlistettiin ostamalla leipomosta taytekakku, 2 pulloa viinia, juustoja, sipseja, karkkia ja oliiveja ja naita aarteita massaillen oman bungaloowimme rauhassa. Loppukakku syotettiin bungalowikylan raflassa istuville ihmisille plus tietenkin henkilokunnalle ja sitten taas posoteltiin henkilokunnan bilehirmujen kanssa jonnekin, ei enaa edes muisteta minne.
(Tassa yhteydessa taytyy sanoa, etta vietnamissa leivokset ja taytekakut ovat todella niin hyvia, kuin milta nayttavat! Slurps! Miksi se Suomen konditorioissa on muka niin hankalaa? Taalla se sanonta “moni kakku paalta kaunis..” ei todellakaan toimi. Koska ne nayttavat hyvalta ja maistuvat silta. Ooh niita kermahiiria ja kermakyyhkysia..suussa sulavaa..muhevaa kakkua ja makeaa suklaata...mmmnammm.)

Ajeltiin muutamana paivana saarta ympari mopoilla. Pohjoisessa seikkalimme mielenkiintoisilla lahonneista oksista kyhatyilla silloilla ja superkuoppaisilla pikkupoluilla (koska tie oli kadonnut sadevesien mukana jonnekin) ja eksyimme (kartassa ollutta siltaa ei ollut olemassakaan) ja harhailimme, etelassa yritimme loytaa yhta vesiputousta, kun siina matkalla sitten tulikin taas nalka.
No, kuten aika monesti ennenkin, hauskat sattumukset ja seikkailut alkavat usein siita kun tulee nalka. Niin nytkin. Tien vieressa oli pitkin matkaa pienia kojuja, joissa myytiin keittoa ja riisia ja sen sellaista. Kun sitten nalissamme bongasimme yhden paikan, jossa oli katettuja poytia ulkona ja paljon ilakoivia vietnamilaisia, menimme sinne reippaina osoittelemaan suutamme, etta nalka on ja myydaankos teilla ruokaa.
Eraassa poydassa istuvat iloiset veikot olivat heti kaikki kattelemassa ja tekemassa tilaa poytaan, jonne meidat kiskottiin ihmetyksestamme huolimatta. Siina vaiheessa olimme nimittain havainneet, ettei paikka mikaan tienvarsiravintola ollut, vaan jonkun ihmisen ihan tavallinen koti. (Vietnamissa kaikki kodit ja kaupat ja ravintolat vaan nayttavat samanlaisilta, kaikki ovet ja ikkunat auki kadulle).
Siella oli menossa eraan pikkulikan synttarijuhlat, joten koko suku oli paikalla juhlimassa. Kun ei ne meita poiskaan paastaneet, niin siella istuttiin syomassa ja juomassa (erityisesti juomassa). Tero laitettiin taas vaantamaan katta miesvaen kanssa ja Pian kaappasi kasipuoleensa 80-kymppinen mummeli, joka hopotti kovasti jotain ja halusi vuoroin esitella kotia ja vuoroin syottaa vieraalle jotain. Peseytymassakin olisi sopinut kayda sadevesisailiossa, koska mummelilla oli upouusia pyyhkeita, joita han esitteli mita suurimmalla ylpeydella.
Kun paiva alkoi kaantya kohti auringonlaskua, ilmaisimme muutaman kymmenisen kertaa, etta nyt pitaisi lahtea ja mitas me ollaan velkaa. Eivat suostuneet ottamaan rahaa vastaan, mutta saimme sentaan lahjoittaa muutaman kymmenen tuhatta dongia paivansankarille. Hauskaa oli, vaikkei sitten loppujen lopuksi paasty kovin pitkalle bungalowikylastamme.
Kun viimein istuimme mopojen selassa, tuli yksi aijista kovasti huitomaan, etta pitaisi lahtea hanen mukaansa. Jalleen kerran eita ei hyvaksytty vastaukseksi, joten eihan siina muu auttanut. Posoteltuamme johonkin ruppaiseen pieneen lahdelmaan tajusimme, etta aija haluaa vieda meidat kalastamaan veneellaan. Sinneppa sitten siis! Eihan sielta kalaa tullut, Pia sai jonkun syomakelvottoman sintin, mutta hauskaa oli kalastella auringonlaskussa. Sitten lahdettiin aijan kotiin syomaan (nimi oli Túañ tai jotain, mutta koska se on liian hankala kirjoittaa, olkoot han nyt tassa yhteydessa vietnamilainen aija) kalaa ja riisia. Syotyamme ja lahjukset vastaanotettuamme (saimme jotain kotitekoista salvaa hyttystenpistojen hoitoon) koko perhe saattoi meidat sokkeloisen kalastajakylan lapi ison tien varteen, josta sitten loysimme helposti takaisin bungalowillemme. Mietimme kauan, mita voisimme antaa talle perheelle vastalahjaksi, koska tuntui jotenkin liialliselta ottaa vastaan paivalliset ja kaikki perheelta, joka oli mita ilmeisimmin todella koyha (asuivat peltitonossa pienessa nuhjuisessa kylassa) mutta meille tuli hyvin selvaksi illan aikana, etta rahan tarjoaminen olisi ollut mita luultavimmin loukkaavaa, eika meilla muuta ollut mukanamme. Niinpa sitten kiittelimme tuhannesti ja tuhannesti, yritimme valittaa isantaperheelle kuinka kiitollisia ja onnellisia olimme, etta he kutsuivat meidat kotiinsa ja olivat niin suunnattoman ystavallisia ja anteliaita. Sita iltaa ja paivaa emme varmaan koskaan unohda. Ikimuistoiset kokemukset eivat koskaan maksa mitaan.

Tata seikkailua seurasi taas muutama uimisen ja sukeltelun ja lekottelun tayteinen paiva. Halauksista ja suukottelusta puhumattakaan, joita tarjosivat henkilokunnan naiset Pialle ja miehet Terolle. Erityisesti yksi jalkeenjaanyt parikymppinen tytto, jonka bungalowikylan omistaja perheineen oli ottanut hoiviinsa, oli innokas pussailija ja tykkasi kanniskella Piaa ympariinsa (melkoisesti voimaa tuossa pienessa pyoreassa tytossa!). Yksinkertaisuudestaan huolimatta tai siita juuri johtuen tytto hymyilee koko ajan ja osaa sanoa englanniksi “how are you” muttei vastata siihen kysymykseen itse. Noin tuhat kertaa paivassa kylassa siis raikaa tuo kysymys kikatteluineen.

Tapasimme toki saarella muita lansimaalaisiakin, ihan mukavia tuttavuuksia. Erityisen mielenkiintoinen tapaus oli tahtitaivasta tuijottelemasta yllattamamme “sotilas jenkki-dave”, vietnamilaisia poliiseja salaisiin huumeoperaatioihin kouluttava jenkki, joka oli siis sotilas ja kotoisin Texasista ja edusti naiden kaikkien ominaisuuksien puhtainta stereotyyppia, lahtien aina siita, etta hanen mielipuuhaansa on istua esi-isien haudoilla (kaikki sotilaita) ja katsella tahtia, miettia elamansa tarkoitusta. Daven enot menivat Vietnamin sodassa ja kaverit Irakissa. Dave kuljettaa mukanaan taskulamppua, veista ja kynaa ja selviaa niiden avulla kaikkialla. Dave ei sano pahaa sanaa George Bushista, eika usko etta mies, joka ei ole koskaan palvellut maataan sodassa, voi todella johtaa sita. Dave kay nykyaan huumeiden vastaista sotaa, mutta kayttaa itse marihuanaa. Dave on tappanut ihmisia, vaikkei pida tappamisesta. Naiden asioiden valilla ei ole mitaan ristiriitaa, koska “man´s got to do what man´s got to do to serve his country”. Dave ei ole todellakaan mikaan alykko, mutta silti han on mies, jolla on paljon vastuuta ja velvollisuuksia. Vietimme Daven kanssa erittain mielenkiintoisen aamuyon eraan rantapubin poydassa keskustellen sodasta, politiikasta ja kaikesta niiden valilla ja ulkopuolella. Opimme paljon, Dave sen sijaan ei. Hanen kaltaisilleen miehille on olemassa vain yksi totuus, sen ulkopuolella ei mitaan muuta kuin epamiesten haihatuksia.
Muuten, Dave oli vetanyt Phu Quocilla turpaan jotain suomalaista miesta. Voi sita reppanaa, kuka lieneekaan. Ja mistas muusta olisi ollutkaan kyse, kuin naisesta.

Lahtoa edeltavana iltana vietettiin bungalowikylassa Halloweenia. Talta illalta peraisin on otsikon lainaus. Hassuttelimme vahan ja leikasimme lakanoistamme (siis omistamme, jotka kulkevat meilla rinkassa mukana) aavepuvut. Ravintolassa istuvat britit mutisivat, etta nuo kaksi voisivat polttaa vahan vahemman pilvea. Jos vain olisivat tienneet, etta ihan selvinpain oltiin...Sitten lahdettiin taas vahan diskoilemaan, jopa kokki Anh tuli mukaan vaikkei tykkaa diskoista, koska oli meidan viimeinen ilta. Pelattiin biljardia aamukolmeen saakka jossain tienvarsipubissa ja sitten ajettiin nelistaan skootterilla takaisin, kaikki kannissa kuin kaet.

Seuraavana aamuna, kolmen tunnin younien jalkeen, oli aika sanoa heippahei Phu Quocille ja seilata takaisin mantereelle. Koska bungalowikylan muuten niin maanmainio henkilokunta oli saheltanyt jotain laivalippujemme kanssa, emme paassetkaan laivalla takaisin Rach Giaan, kuten olimme alunperin suunnitelleet, vaan jouduimme menemaan Hatieniin Kamputsean rajalle. Mutta ei se mitaan, pikamuutokset suunnitelmiin tuovat mukanaan aina mielenkiintoisia seikkailuja!

Jaahyvaiset olivat haikeat, kokki Anh varsinkin oli todella surullinen kun lahdimme, ja hoki vain, etta kova ikava tulee ja pyysi tulemaan joskus takaisin. Sanoivat toivovansa, etta kaikki ulkomaalaiset olisivat samanlaisia kuin me. “Same same but different”, totesi Dong (bungalowikylan kalastajapoika) haikeasti. Meista on aina jarkyttavaa huomata, miten mulkeroimaisia turistit sitten oikein mahtavatkaan olla, koska me olemme taalla, tuolla ja kaikkialla omia itsejamme, emme sen enempaa tai vahempaa. Jos emme kotimaassammekaan ole toykeita ravintolan tyontekijoille tai ylipaataan muille ihmisille, emme ole sita taallakaan. Mutta monetpa ovat, oman kuvitteellisen maailmankaikkeutensa paskamaisia kuninkaita. Helvetillisen vaarin se on. Saalittavaa ja rumaa katsottavaa, pistaa ajattelemaan, etta ainakin meissa lansimaalaisissa mukavia, aitoja ja kiltteja ihmisia on todella harvassa.
Oli todella liikuttavaa nahda Anh ja Dong ihan kyynelsilmin kun halasivat hyvastiksi. Ja toki meillakin oli haikea olo, puolessatoista viikossa on helppo kiintya mukaviin ihmisiin. Naita tyyppeja emme kylla hevilla unohda. Harvoin taalla pystyy muodostamaan paikallisiin ihmisiin aitoja, rehellisia ja pyyteettomia suhteita (koska aina on se raha, jota meilla on ja heilla ei niin paljoa), mutta talla kertaa nain kavi. Tata vaalimme.

Mutta uudet seikkailut odottivat levanneita matkalaisia, joten rinkat selkaan ja menoksi. Viisumeissa oli viela paalle viikko aikaa, joten mannervietnamissa paatimme seikkailla viela vahan syvemmalle etela-vietnamin uumeniin. Mitas sitten tapahtui?

(Pieni infoplajays Phu Quocista: turismi saarella kasvaa vuosi vuodelta ja uusia rantaresortteja ja hotelleja rakennetaan taytta hakaa. Muutaman vuoden kuluttua saari ei todellakaan ole niin viihtyisa kuin nykyisellaan, joten sinne kannattaa suunnata mahdollisimman pian jos rauhaa ja Vietnamia etsii.)