“I don´t want to be old, I don´t want to be young, I want to be medium” (Phnom Penh/Kambodza 10.-15.11. ja 20.-22.11.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

Rajan jalkeen olimme hieman pettyneita. Ihan kuin Vietnam, mutta rakennukset ovat vahan matalampia, ihmiset vahan ruskeampia. Paakaupungissa enemman ja kalliimpia autoja. Mutta pianhan se ensivaikutelma todistettiin vaaraksi. Jos ruoka ja kadut ovatkin miltei samanlaiset, ihmiset eivat!

Bussista paastyamme ajeltiin tovi tuk-tukilla jonkun ruotsalaisen parin kanssa ympari kaupunkia majoitusta etsimassa. Ruotsalaiset jaivat joen varteen ja me saimme viimein kuskimme viemaan meidat keskustan ulkopuolelle “lakesidelle”. Meilla oli nimittain vakaana aikomuksenamme majailla tassa hippikortteerissa nyt kun se viela on pystyssa. (Obs: naille jarven paalle rakennetuille viihtyisille bambumajataloille koittavat kovat ajat kun vastarannalle rakennetaan loistohotelleja ja kasino. Kuka rikas turisti haluaa nahda moista vintage-slummia ikkunastaan? Rakentamista varten jarvi on jouduttu tayttamaan puoliksi siirtomaalla. Taydellista idiotismia tuhota kaupungin ainoa jarvi, mutta raha puhuu, kansa taipuu.) Siella paadyimme superystavallisten sisaanheittajapoikien taluttamana (melko lailla kyselematta kantoivat rinkkamme sisaan) Green Lake-nimiseen guesthouseen. Siella asuttiinkin sitten kahteen otteeseen, seka talon parhaassa “bungalowissa”, etta vahan huonommissa huoneissa (joista yksi jaettiin seinassa asuvan rotan kanssa, rotalla oli seinassa oma kurkistusreika josta se kavi meita valilla vakoilemassa) ja hyvin viihdyttiin.

Nimi on enne; siella possyteltiin ja paljon. Henkilokunta (plus lahestulkoon kaikki kadulla maleksivat paikalliset) diilasivat, asiakkaat ostivat ja avoimesti polttelivat. Kuulemamme mukaan (tieda sitten onko totta vai ei, ehka vain keino lohdutella mahdollisia vihrulaisen ostajia) paikan omistaa joku poliisipamppu, joten huumebisnes saa rauhassa kukoistaa, eika ratsioitakaan satu niin usein. No, ei ainakaan meidan siella asuessamme, eika niiden mahdollinen uhka nayttanyt ketaan pelottavankaan. Joten mikas siina, peace and love for every brother and sister!

Phnom Penhissa tehtiin vahan kaikenlaista eika mitaan. Kaytiin ties missa museoissa ja tappokentilla, kierreltiin kaupungilla, ostettiin uusia vaatteita, oleiltiin. Alkureissun paanpakotus alkaa viimein hellittamaan. Enaa ei ole “pakko” juosta uutta kaupunkia lapi korttelista kortteliin, tehda sita ja tuota ja tavata mahdollisimman monia ihmisia siina sivussa. Joskus saa ja taytyy vain olla. Ihan tarpeeksi nakee ja kokee sitenkin!

Phnom Penhiin jaivat meidan passit Laosin viisumien hakemisen ajaksi, ja siina valissa kavaistiin etalarannikolla. Asuimme molemmilla Phnom Penhin vierailuilla samassa paikassa, koska seka majatalomme, etta kyseinen “travellerikortteli” olivat todella viihtyisia paikkoja. Siella koettiin elamamme omituisin ravintolakokemus halutessamme intialaista ruokaa (kuin suoraan Lynchin elokuvasta, lahtien vajaa-alyisesta persettaan avoimesti raapivasta sisaanheittajasta, mykasta ja supertehokkaasta kokista, nurkassa televisiota tuijottavasta intialaisesta omistajasta, jolta hampaitaan narskuttava lansimaalainen narkki kavi kyselemassa “kamaa” ja minimaalisesta keittionurkkauksesta minijaakaappeineen, joissa kuitenkin pystyttiin loihtimaan 15 minuutissa mita vain paikan kattavalta ruokalistalta..) Kortteli on ehka turistien ymparille rakentunut, mutta sen varrella asuu myos ihan tavallisia kambodzalaisia perheita, ja kaduilla eletaan normaalia kambodzalaista elamaa. Seikka, mista varmasti johtuu suurin osa tuon alueen viihtyisyydestakin. Todella harmi, etta tama kaikki jyrataan rikkaiden tarpeiden alle. Kaikkialla sama vanha tarina. Viiden tahden superhotellit ja golfkentat tayttakoot maat!

Taalla ensimmaisen kerran reissumme aikana tormasimme “travellaajiin” jotka muodostavat siis omat kategoriansa siina ryhmassa, jonka ylakasite on “turisti”. Travellaajat ovat yleistaen 20-70-vuotiaita independent-matkaajia, jotka tekevat kaiken itse, halvalla ja kokemusrikkaasti. (Tai nain me heidat nain nopeasti maarittelisimme, maaritelmia lienee monia). Vietnamissa suurin osa tapaamistamme muista reissaajista oli juurikin naita Lonely Planet-kourassa-tapauksia, jotka naennaisessa seikkailunhalussaan ovat kieltamatta melko kaukana todellisesta reissaajasta. Mutta travellaajia tai ei, asenne oli ihan yhta aito ja omintakeinen kuin katukaupustelijoiden “vaarini maalasi taman”-silkkikangasmaalaukset. Meidan kokemuksemme mukaan perustravellaajan piirteisiin kuuluvat muun muassa nama hurmaavat piirteet:
-Kilpailu siita, kuka maksaa vahiten. Jos joku on maksanut “holmoyksissaan” jostain esim. pari taalaa enemman, hanta piilohalveksutaan, koska han on kokematon tai typera. Tassa yhteydessa ei oteta huomioon sita, etta usein ei ole ehka ihan eettista pyrkia maksamaan asioista paikallisten hintoja tai muuten vain mahdollisimman vahan. Travellaajat (jotka, jalleen kerran yleistaen, kuuluttavat eettisyytta ja vihreita elamanarvoja) ovat ilmeisesti eettisia niin kauan, kuin se ei maksa mitaan.
-Liioitellut matkakertomukset, joiden tarkoitus on ponkittaa omaa hc-travellaajan statusta muiden silmissa. “Siis ne niinku laittaa sut vaan seisoon siihen ja sa oot et mita helvettia tapahtuu, ja sit ne laittaa sun kateen sellasen ihme puukepin ja sanoo et syo mato. Ei vittu ma olin ihan hei et taa ei oo todellista” Usein juttua kertova henkilo ei ole edes kokenut mitaan erikoista tai tutustunut henkilokohtaisesti kehenkaan, mutta antaa olettaa, etta nain on kaynyt. Parhaita olivat muun muassa kuulemamme tarinat kadulla jollekin toiselle miehelle huutavasta miehesta (tassa ei siis tapahtunut mitaan muuta, mutta se saatiin kuulostamaan tosi hurjalta) ja jostain ravintolassa tyoskentelevasta mummosta, jolle kukaan ei ollut loppujen lopuksi edes jutellut, mutta joka meidan “taytyi” tavata, koska han oli kylan “sielu ja selkaranka”. (Koska han kokkasi??) Tata taytyi vaan ihmetella. Mahtaa se reissaaminen joskus kayda tylsaksi, jos kaikesta kadulla nahdystakin riittaa dramatisoinnin kohteeksi.
-Ylipaataan olemattomilla tai mitattomilla asioilla kehuskelu. Moni muukin on ylittanyt maiden valisia rajoja. Jos ikaa on yli 40 ja ansiokkain elamassa tapahtunut asia on kahden maan valisen epavirallisen rajan ylittaminen, on jossain jotain mataa.
-Ylimielinen kautta vihamielinen asenne paikallisia ihmisia ja kulttuuria kohtaan. Tama tuntuu vaivaavan pelottavan monia. Guesthousessamme kuulimme pelottavan epatodellisen keskustelun, jota kavivat kaksi yli 50-v (!!!) miesta. Toinen kertoi ottaneensa kerran motobike-kyydin joltain paikalliselta, kun miehelta loppui bensa ja alkoi sataa. Han kehui (!!) huutaneensa kuskille paa punaisena, etta ei todellakaan aio seista sateessa. Kun kuski lahti hakemaan bensaa jostain talosta, tama lansimaalainen vatys hyppasi jonkun toisen kuskin kyytiin ja jatti maksamatta edelliselle (siis talle bensaa hakemaan lahteneelle). Olihan se juu, kehumisen arvoinen juttu, nain ne aikuiset miehet varmaan kotimaassaankin toimivat! Toinen siihen: “Damn right! You´ve gotta give these people just what they deserve!” Teki mieli menna oksentamaan miesten suuhun, niin kaunista kuunneltavaa heidan keskustelunsa oli. (Ja se jatkui, se jatkui...)
-Ylipaataan sen tosiasian ansiokkaana pitaminen, etta viimeiseen viiteen tai kymmeneen vuoteen ei ole tullut tehtya mitaan muuta kuin reissattua ympari maailmaa. Se ei ole erityisen ansiokasta, vaikkakin kokijalleen varmasti sita onkin. Aikuisen ihmisen olisi hyva saavuttaa elamassaan jotain muitakin paamaaria.
-Asioiden kokeminen ei itse kokemisen takia, vaan sen takia, etta siita voi kertoa jollekulle. Epa-aitous, joka paistaa naamasta kilometrien paahan. Kusipaa on kusipaa missa tahansa, mutta jostain syysta eraat kuvittelevat huijaavansa ihmisia, jotka eivat kay kouluja.
-Teeskennelty yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne toisia ihmisia kohtaan. Ihan tosi, kukaan ei voi tykata kaikista. Toisesta ihmisesta ei voi myoskaan tietaa kaikkea, jos on tuntenut hanet 2 paivaa. Ei ole myoskaan syyta teeskennella etta nain olisi, se ei tee elamasta yhtaan sen aidompaa tai syvallisempaa.
-Vieraan maan ja kulttuurin automaattinen “omaksuminen” ja kaduilla ylimielisen ja tietavaisen nakoisena kaveleminen. Besserwisseys. Kukaan, edes maassa jo vuosia asunut, ei todella tunne maan kulttuuria ja tapoja. Ei se asia miksikaan muutu, vaikka kyseessa onkin kehitysmaa.
-Asioiden liian pitkalle vieminen ja sen aiheuttamat naurettavat sivuilmiot (“kun mikaan ei riita”). Kuten esimerkiksi ilman passia matkustaminen, jota harrasti eras keski-ikainen mies. Huokaus.

Tata kritiikkia kanssaturistejamme kohtaan ei tule kasittaa vaarin: emme pida itseamme sen parempina, fiksumpina tai minaan muunakaan. Kaikki me taalla maailmalla olemme ihan taystorspoja, kuin liikennevaloista hammentyneet maalaiset suurkaupungissa. Mutta ainakin voimme rehellisesti sanoa, ettemme yrita teeskennella olevamme mitaan muuta. Miksi matkaajalla pitaa olla joku helvetin imago? Eihan taalla kukaan meita tunne! Lisaksi moinen olemattoman statuksen ponkittaminen on taysin turhaa ja vie huomion itse paa-asiasta.

Mutta yleistykset yleistyksina, joukossa on aina niita jyviakin, kivoja ihmisia tavataan tosi usein. Valitettavasti naita ei-niin-kivoja enemman.

Guesthousessamme oli toissa kaksi nuorta poikaa, jotka olivat ehka viattomimmat ihmiset, joita olemme koskaan tavanneet. Heidan rinnallaan olo oli syntinen ja likainen, vaikka sita kuitenkin tahtoo itseaan pitaa hyvana ja kilttina ihmisena. Kun palattiin Phnom Penhiin toisen kerran, pojat olivat siella hymyilevaisina vastassa. Kielimuurista johtuen emme juuri olleet heidan kanssaan tekemisissa, mita nyt pojat tykkasivat kayda halailemassa Teroa ja muuten vaan hengailemassa seurassamme. Lahtoamme edeltavana iltana erityisesti toinen pojista, Leag nimeltaan, istuskeli pitkat ajat seurassamme jutustelemassa, vaikkei englantia juuri puhunutkaan. Meille kuitenkin selvisi, etta Leag rakastaa meita ja aikoo opetella lisaa englantia ja saastaa rahaa kannykan ostamiseen, jotta voi soittaa meille suomeen. Meille ei ihan taysin selvinnyt, miksi Leag meita rakastaa, mutta olimme otettuja yhta kaikki. Leag lahjoitti meille kuvansa ja me hanelle postikortti Lapista (jatimme Leagin siihen uskoon, etta postikortissa esiintyva mies on Tero, koska se tuntui Leagia niin ilahduttavan..) yhteystietoineen. Se oli mieleenpainuva ilta. Jos joku niinkin viaton ihminen rakastaa meita ilman syyta, emme voi olla ihan taysin pahoja ihmisia.

Phnom Penhin vierailujen jalkeen kavaisimme Janissaarella ja Sihanoukvillessa merimaisemissa. Mitas siella, no naista seuraavissa!

(Otsikko on eraan guesthousen tyontekijan suusta. Oivallisesti ajateltu!)