“Apocalypse. Now.” (Saigon [eli Ho Chi Minh] 16.- 20.10.)

(Kuvakansioon otsikkoa klikkaamalla)

Saigonissa se iski. Vasymys, ahdistus ja koti-ikava. Asiaa eivat yhtaan helpottaneet puhelinkopista kotiin soitetut puhelut (ensimmaiset talla matkalla) ja suomessa hoidossa olevien lemmikkielainten kuvien nakeminen. Eika liioin Saigonin hektisyys ja sen hektisyyden kuluttamat vahaisetkin voimavarat. Saigon ei ole laheskaan niin kaoottinen kuin Hanoi, mutta jotenkin enemman valveilla. Yo ei lopu koskaan, vaikka tuleekin uusi aamu.

Saigonissa on yli viisi miljoonaa ihmista, mutta niin kuin kaikissa miljoonakaupungeissa, ihmisten jarjeton maara katkeytyy mittavaan kaupunkikaavaan. Mita Saigonissa nakee viikossa tai kuukaudessakaan, on vain mitaton kymmenesosa. Niinpa me paatimme tyytya pariin kortteliin ja muutamaan sattumalta valittuun paikkaan. Kun kerran on nahnyt kaupungin, on nahnyt ne kaikki, joten me paatimme levata sen sijaan, etta juoksisimme kaikki kaupunginosat lapi kauhealla kiireella.

Uuteen kaupunkiin ei ole mitenkaan erityisen miellyttavaa saapua kuudelta aamulla, perunapeltoteiden lapi ajetun ja erittain huonosti nukutun yon jalkeen. Bussin ulkopuolella odottaa viisikymmenta taksi- ja motobikekuskia, joiden vaistelyyn taytyy kayttaa kauan aikaa, ennen kuin on valmis neuvottelemaan hinnoista. Mika sekaan ei ole erityisen helppoa, kun vasymys paistaa koko naamassa ja hinku hostellin paikallaan pysyvalle patjalle on kova. Kun vihdoin ja viimein loysimme hostellin (jota meille suositteli eras brittipariskunta Dalatissa) nukuimme melkein koko paivan. Ulos lahdimme vain mennaksemme syomaan, mutta harhailtuamme matkalla ehdimme sentaan nakemaan suurimman osan district 1:sta.

Muuten Saigonin oleskelua tuntui varjostavan maaraton vasymys ja ahdistus. Edes kuvia ei jaksanut ottaa, ja miksi olisi jaksanutkaan, kun tuskin edes jaksoi nahda mitaan. Tasan kaksi kuukautta reissussa on jattanyt jalkensa. Enaa ei jaksaisi hokea “no thank you” sata kertaa paivassa sille tai talle kaupustelijalle, jonka lapsi on aina nalkainen, ja joka katsoo sinua halveksivasti kun istut syomassa euron aamupalasampylaasi (heidan paivan-parin toimeentulonsa) ja vaitat ettei ole rahaa tai et juuri nyt tarvitse muovista, tanssivaa kamelia. Ei jaksaisi nahda enaa yhtakaan backpackeria tigerbeer-paitoineen, kulkemassa laumassa samanlaisten toisten backpackereiden kanssa, Lonely Planetit aina kaden ulottuvilla (sielta pitaa muun muassa katsoa, minne voi menna syomaan, vaikka lahikortteli olisi pullollaan hyvia, paikallisia ravintoloita! Ennemmin kavellaan kolme kilometria kirjan ohjeiden mukaan kuin kaytetaan omaa arvostelukykya. Anteeksi, mutta mista tuolla avuttomuustasolla varustetut saavat edes toita saastaakseen rahaa matkustamiseen?) kommunikoimassa paikallisten kanssa vain ostaessaan jotain tai sanoessaan sen kuuluisan “no thank you”. Ei varsinkaan enaa yhtaan backpacker-korttelia, jonka varrella kaikki on raataloity tyydyttamaan lansimaisten mukakokijoiden piinallisen fakkiintuneet lansimaiset tarpeet, eika kukaan edes huomaa olevansa ennemminkin kotimaassaan kuin ulkomailla. Ei enaa jaksaisi edes vaivata paataan nailla asioilla, arsyyntya aina uudestaan ja uudestaan toisten ihmisten asenteesta muita ja maailmaa kohtaan. Miksi se arsyttaa taalla enemman kuin koskaan? Maailma, meidankin tuntemamme, on taynna ihmisia, jotka ammentavat elamansa ilon ja sisallon omasta (useimmiten valheellisesta) erinomaisuudestaan ennemmin kuin siita, mita voivat viela maailmasta ja itsestaan oppia. Joiden uskallus lahestya vieraita asioita on kaytannossa sita, etta kaydaan syomassa japanilaisessa ravintolassa, sekin vain osana buustaamaan omaa, erikoisuutta tihkuvaa imagoa. Miksi se taalla muuttuisi miksikaan? Miksi heidan maailmankatsomuksensa sitten kiusaa niin paljon? Ehka siksi, etta heihin tiivistyy niin paljon sita turhamaista egoismia, joka on niin yleisesti hyvaksyttya, mutta sitakin allottavampaa meidan kulttuurissamme. Kun se egoismi tuodaan kukkimaan jonnekin muualle, syntyy hyvin rumia vastakohtia.
Lisaksi tama “backbacker-skene”, kuten sita tuttavallisesti nimitetaan, aiheuttaa kaikessa keinotekoisuudessaan paniikinomaisen tarpeen irtisanoutua siita ja valttya itse leimaantumasta yhdeksi “niista”. Vaikka emme aina tietaisikaan, miksi matkaamme, tiedamme kiskoneemme ne rinkat selkaamme kuitenkin ihan muusta syysta, kuin vetaaksemme perskanneja joka paiva toisten suomalaisten (ja saksalaisten ja englantilaisten, lisataksemme joukkoon vahan eksotiikkaa) kanssa. Emme myoskaan koe mitaan erityista iloa siita, etta matkakohteestamme loytyy lansimaisia juttuja, jotka tekevat olon kotoisaksi, emme hihku ilosta nahdessamme pubin, jonka ovessa on kyltti “western music”. Monien matkalaisten kaipuu lansimaisia ilmioita ja ihmisia kohtaan on jotenkin absurdia, ottaen huomioon, etta he ovat tulleet matkailemaan Aasiaan. On kerta kaikkiaan kasittamatonta kohdata niin monia ihmisia, joita ei kiinnosta mikaan paikallisessa kulttuurissa, eivat edes ihmiset (ellei se sitten ole lahinna ylimielista ja lapsellista naureskelua sille, miten holmoja nuo paikalliset ovatkaan tapoineen). Nimenomaan ne pienet sattumukset, kun olemme joutuneet imaistuksi (eika se edes vaadi mitaan erityista ponnistelua, ottaen huomioon kuinka lamminta ja avointa porukkaa taalla maailmankolkassa asuu!) paikalliseen elamanmenoon, ovat ehdottomasti kaiken suola ja sielu. Jattaisimme viisi miljoonaa koysikiipeilya (ja muuta turistiekstremejuttua, joka eraille on koko matkustamisen perustarkoitus) vesiputouksilla valiin, kokeaksemme edes pienen palan sita, mika on meille vierasta ja uutta. Mutta vaikka asenteemme vieraita kulttuureja kohtaan olisi kuinka vastaanottavainen ja avoin, kuinka epakohdat ja kaikki asiaan kuuluvat asiaintilat huomioonottava, on valilla hyvin vaikea perustella itselleen, mita jarkea tassa koko matkustamisessa on, kun kaikki vaaryydet ja epakohdat ja huonot puolet painavat yhtakkia vaakakuppia negatiivisen puolelle. Ja sitten seuraavassa hetkessa siina taas on hyvin paljonkin jarkea, kun tapahtuu jotain hyvaa tai omituista, kun oppii taas vahan enemman tasta maailmasta ja sen ihmisista. Onko kukaan viela paatynyt mihinkaan lopputulokseen sen kysymyksen kanssa, onko turismi hyva vai paha asia? Me emme, ja uskokaa, hyvin paljon ajatuksia sille on uhrattu tassa matkan aikana, eritoten viime aikoina.
Erityisesti ei enaa jaksaisi kantaa harteillaan kollektiivista syyllisyytta siita, etta itsella on ja muilla ei. Joskus tekisi mieli menna tyhjentamaan pankkitili, jakaa kaikki vastaan tuleville koyhille ja lahtea kotiin. Mita me taalla teemme? Miksemme ole kotona, tekemassa jotain hyodyllista elamallamme? Vaikka sita tietaa, etteivat ne omat saalittavat roposet ole vastaus ongelmaan (saati, etta koyha opiskelija ja tyoton suomesta olisivat se “ongelma”), ja tietaa senkin, etta monella tapaa meidankin lasnaolomme taalla tuo tyota ja toimeentuloa niin monille, joilla ei sita ehka muuten olisi. Mutta silti sita syyllisyytta kantaa taalla mukanaan, enemman kuin koskaan kotimaassa. Taalla me olemme niita dollareita paskovia ja helppoa elamaa elavia rikkaita, ihan sama kuinka koyhia olisimme kotimaassamme. Meilla on etuoikeus olla taalla, me olemme onnekkaita. Ehka ihminen olisikin hirvio, jossei silloin talloin tuntisi syyllisyytta omasta onnestaan.

Monet varmasti ohittavat nama syyllisyydentunteet silkalla jarjella, jotkut eivat edes koskaan koe niita. Ja turhahan niita on kokea, varsinkaan ihmisen, jonka maallinen omaisuus ei ole edes murto-osa niiden luksushotelleissa asuvien ja luksustakseilla ajelevien turistien vastaavasta. (Joista muuten eras kerran keskustellessamme perusteli aasialaista prostituutiota ja viihdyttamiskulttuuria silla, etta “the girls are happy”. Millahan perusteella? Sen takia, etta he hymyilevat “viihdyttamilleen” vanhoille sedille? Onnellisia ovat he, joiden syyllisyydentunteet, mikali niita nyt on koskaan edes ollut, ovat ohitettavissa nain yksinkertaisin, tokeroin ja lapsellisin selityksin..) Mutta kun nakee taalla pienia lapsia kerjaamassa kadulla (rikkaiden lansimaalaisten pedofiilisetien kopeloitavana), vietnamilaisia nuoria tyttoja viihdyttamassa vanhoja miehia, vammaisia ja epamuodostuneita tekemassa temppuja parin dongin tahden, laihoja pappoja kuljettamassa riksalla ylipainoisia turisteja jne jne, alkaa se kaikki paivittain nahtyna oksettamaan siina maarin, etta alkaa vihaamaan jokaista vastaan tulevaa backbackeria niissa helvetin kaljamainos-paidoissaan ja flipflopeissaan, kuljeksimassa ylimielisen paamaarattomasti niin taalla kuin elamassaankin; alkaa vihaamaan itseaankin. Sitten haluaa vain hautautua siihen vaivalla tingittyyn hotellihuoneeseen (josta se hotellin respan lattialla yonsa nukkuva perhe maksaa viela paikalliselle poliisille melkein puolet huoneen hinnasta voitelurahaa, jotta saa majoittaa ulkomaalaisia) ja kuolla hiljaa katsellen maailmaa discovery channel:in ohjelmista. Hyvin pian kaikki alkaa tuntua niin lapitunkemattoman turhalta, varsinkin oma naiivi seikkailunhalu vastaan jarjeton maara inhimillista karsimysta. Eika mikaan matkailua puolustava vaitelause tunnu enaa kovin mielekkaalta. Vastuullista tai viisasta matkustamisen tapaa ei ole olemassakaan, on vain eri tapoja perustella itselleen se tosiasia, ettei matkustaminen ole valttamatonta, jos osaa elaa (eli ottaa elamasta ja itsestaan irti kaiken sen, mita siita saa) kotimaassaan ja siina todellisessa elamassaan. Jos osaa yhdistaa sen todellisen elaman siihen lomaelamaan, luonnollisesti naiden kahden pitaisi olla sama asia. Mutta meidan yhteiskunnassamme on normaalia pitaa arkipaivaa stressintayteisena karsimyksena, lomalla sitten eletaan, ollaan enemman kiinni hetkessa. Nelja viikkoa vuodessa, taytta elamaa! Jotain hirvittavaa tapahtuu, kun yhteiskunta alkaa nimittaa itseaan hyvinvointiyhteiskunnaksi, kun kaikilla on varaa ostaa omakotitalo ja kallista elektroniikkaa. Ihmiset alkavat jakaa elamaansa sektoreihin, ikaan kuin elamaa ei voisi elaa koko ajan, jos pistaa itse elamisen sen kaiken muun edelle. Mika, ironista kylla, usein tarkoittaa sita, etta pitaa olla koyha.

Tama kaikki pohdiskelu ja synnintunnustus kuulostaa ehka suuresti liioitellulta, ja varmasti osa onkin vain taman hetkisen akillisen ja yhtenaisen ahdistuksen (kuvitelkaa kaksi maailman painon musertamaa kuljeksimassa pitkin katuja itku kurkussa, tismalleen niin saalittavia olemme viime paivat olleet) mutta tamakin lienee niita asioita, jotka taytyy vain kayda lapi, osa kokemusta. Kun tata samaa rumbaa katselee muutaman kuukauden, alkaa vaistamatta kyseenalaistamaan erinaisia asioita, joita hyvinvointiyhteiskunnassa pullamosso kasvanut pitaa itsestaanselvyyksina.
Tietysti tasta ahdistavasta tiedostamisesta seuraa jotain hyvaakin. Sita kyseenalaistaa entista enemman kaikki omaan elamaan ja sen elamisen tapaan kohdistuvat odotukset. Taytyyko todellakin luoda ura, tehda rahaa, saavuttaa jokin maaratty hyvinvoinnin ja materian taso, elaakseen hyvaa elamaa? No ei todellakaan. Onnellisimmat ihmiset, joita olemme koskaan nahneet, loytyvat sielta, missa onnea rahassa ja materiassa mitattuna on kaikista vahiten.


Vaikka onhan meilla Saigonissa toki seikkailujakin ollut, vasymyksesta ja mittavasta ahdistuksesta huolimatta. Eraana iltana paatimme menna yokerhoon, ja kokea kerrankin (suurella rahalla, drinkkien hinnat suomen tasolla..) millaista on suurkaupungin yoelama. Yokerhon nimi oli Apocalypse Now ja se todellakin oli nimensa veroinen: lukematon maara rumia ja aaliomaisia lansimaalaisia poikia kauniiden aasialaisten tyttojen ymparoimana. Jalkimmaiset etsivat tietenkin menolippua parempaan elamaan, ensimmaiset elvistelivat ja paistattelivat huomion ja kohteliaisuuksien (aitojen, toki, tietenkin) paisteessa, ymmartamatta kuinka naurettavilta nayttivat. Omassa kotimaassaan nakemamme luuserit ovat tuskin edes istuneet tyton vieressa, mutta taalla he ovat kuninkaita. Satasia kylvettiin ympariinsa, rintakehia royhisteltiin, vaihdettiin tyttoja kuin paitaa, olihan siina valinnanvaraa. Istuimme ahdistuneina poydassamme pari tuntia, kunnes yokerho meni kiinni. Hedonismi on kammottava sairaus, joka on tartuttanut niin monia, etta se tuntuu lamauttavalta. Tama pitaa itse nahda, vaikea sita on selittaa. Ihmiset muuttuvat, naapurin kiva poika muuttuu kusipaaksi kun kaikki on ostettavissa, jopa toinen ihminen.
Mutta yokerhon sulkeuduttua ilta vasta alkoikin. Otettuamme mopokyydit toiselle luksusklubille, istuimme siella toiset pari tuntia katujen menoa katsellen. Mita observointia siina paasikaan harrastamaan! Naimme sellaisen osan ihmiskunnan nurjaa torkypuolta, ettei kylla vahaan aikaan. Rumat turistit eivat voisi olla rumempia, paitsi ehka Thaimaan Phuketissa. Oli pedofiilia, oli pervoa setaa, koko allottava kavalkaadi hyvaksikayttajia. Teki mieli lahtea kotiin, nukkua sata vuotta Ruususen unta ja herata taydelliseen maailmaan.

Mutta sitten saapuivat yon valot, kaksi koditonta miesta, jotka kiertelivat kadulla klubin edessa myymassa rihkamaa. Etenkin toinen heista oli luultavasti lamminsydamisin, kiltein ja herttaisin ihminen, mita olemme koskaan tavanneet. Olimme tilanneet ruokaa, jota oli todellakin liikaa meille kahdelle, joten kutsuimme herrat poytaamme syomaan ja juomaan. Henkilokunta (saati toiset (turisti)asiakkaat) ei oikein pitanyt ajatuksesta, mutta mita turisti taalla haluaa, sen turisti saa, joten kodittomat jaivat. Joskus raha puhuu taalla hyvaakin kielta. Kodittomat olivat onnensa kukkuloilla, huikkalivat muille kadunjampoille, etta kattokaa kaverit, missa me ollaan! Saimme vastalahjaksi vilkkuvan muovisormuksen ja suurimmat hymyt, mita olimme hetkeen nahneet. Lisaksi tyypit olivat mainiota seuraa, vaikkeivat englantia juuri puhuneetkaan. Eika nailla kavereilla ollut muuta kuin vaatteet paallaan, mutta iloisempia ja elamanmyonteisempia ihmisia saa kylla hakea kauan. Varsinkin heidan ilonsa tasta odottamattomasta tilaisuudesta istua luksusklubin yltiotyylikkaalla terassilla tarttui meihinkin ja pelasti muuten niin kammottavia kokemuksia taynna olleen illan. Sita hammastelimme itsekin, miten mitattomilla teoilla (ei edes ajateltu, etta parien ranskalaisten ja lampimien kaljojen tarjoaminen voisi olla niin iso juttu) voi tehda toisen niin onnelliseksi. Vaikka kaikille kerjalaisille ei voi antaa rahaa tai ostaa jokaiselta katumyyjalta sita yhtakaan purkkapakettia, on kaikessa kyse kuitenkin niista satunnaisista hyvista teoista. Niita voi harrastaa ihan jokainen, eika se ole liikaa eika mistaan pois. Lahtiessamme yksi klubin tarjoilijoista tuli kattelemaan ja sanoi, etta “you are good tourists”. Se oli neljas kerta, kun meille tallainen kohteliaisuus suodaan (ja ei, aina ei ole ollut kyse rahallisista asioista, joskus pelkka kuulumisten kysyminen ja ihmisen huomioon ottaminen, oli tama sitten haiseva koditon tai postikortteja kauppaava katumyyja, riittaa) ja aina erityisen mielta lammittavaa. Varsinkin taman kaiken ahdistuksen ja kyseenalaistamisen jalkeen oli hyva kuulla, ettei ainakaan aivan kaikkien (jos omissaankin) silmissa ole taysin turhamaisuutensa ja itsekkyytensa turmelema lansimaalainen allotys.

Saigonin yo jatkui viela, vaikka aurinko oli jo noussut. Paadyimme toisen kodittoman seurassa viela yhteen pubiin, jossa tapasimme paikallisen indie-bandin jasenet ja eraan australialaisen englanninopettajan. Hostellille saavuimme vasta kymmenen aikaan aamulla, mika epatodellinen olo olikaan kavella aamua taysilla elavilla kaduilla. Yon elaimet nukkuivatkin koko seuraavan paivan, heraten vasta kun aurinko oli jo laskenut.

Saigonissa kavaisimme viela sotamuseossa, joka ei sekaan ollut omiaan vahentamaan ahdistusta. On sinansa hassua, etta vietnamilaisten elamanilo ja elamanhalu on niin nakyvaa ja melkein kasinkosketeltavaa, vaikka sodan aiheuttamien hirveyksien kanssa eletaan taalla koko ajan tanakin paivana, eivatka asiat nykyisellaankaan tassa valtiossa niin kovin hyvin ole. Verrattuna siihen, etta suomessa piehtaroidaan vielakin sotien jalkeisessa ahdistuksessa ja noin yleisesti vellotaan kaikessa mika on negatiivista, vaikka asiat ovat niin monella ihmisella ihan helvetin hyvin. Naimme taalla kadulla norsutautisen tyton kerjaamassa, ja hanellakin oli enemman iloa elamassaan (koska taisi sen itse siita etsia) kuin monella suomalaisella keskiluokan tallaajalla niine volvoineen ja omakotitaloineen.

Saigon oli siis melko monessa mielessa apocalypse now. Vaikka on se silti hyva kaupunki, alkaa kasittako vaarin. Saigon on viihtyisa, eloisa ja paljon mukavampi kaupunki kuin Hanoi, tosiaankin vierailun arvoinen. Alkaa vain menko sinne (tai minnekaan, missa on mahdollista nahda maailman epareiluus hyvin paljastavassa valossa) henkiset sensorit yliviritettyina.

Saigonista paatimme tehda pikavisiitin My Thoon matkallamme kohti Rach Giaa ja Phu Quocia. Mitas sitten tapahtuikaan, no ei se ainakaan kovin paljon paremmaksi muuttunut...