“Hello x 5,000,000” (Cá Mau ja ymparisto 4.- 7.11.)

(otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

Moni meille sanoikin, etta Cá Maussa ei sitten ole muita turisteja. Eika siella todellakaan ollut. Jos Buon Ma Thuot oli turistittomuudessaan taivaallinen, Cá Mau oli infernaalinen. Voi sita huutelun, tuijottelun ja koskettelun maaraa. Nyt todellakin tiedamme, milta tuntuu olla se elaintarhan eksoottisin apina! Kaupungin ainoina turisteina on kiva olla, mutta se on toisinaan myos suunnattoman rankkaa. Kun hymyilee ja sanoo hello sen miljoonannen kerran minuutissa, alkaa naamalihaksia kouristamaan ja pakokauhu valtaa mielen. Sitten tulee taas seuraava ja taas seuraava, jolle on erityisen riemastuttavaa sanoa hello ja saada vastaus. Kadulla lapset seuraavat, aikuiset tuijottavat herkeamatta jokaista liiketta ja eletta. Monet jattivat meidat nahdessaan puuhansa sikseen, juoksivat akkia jonnekin kulman taakse tai sisalle hakemaan koko suvun katsomaan kadulla purjehtivia kalkkilaivan kapteeneja (no okei, ihonvari alkaa olemaan sama kuin vietnamilaisilla, mutta muu osasto on edelleen ihan yhta eksoottista). Yksi pikkulikka sai jarjettoman riemuslaagin meidat nahdessaan, hoki henkea vetamatta “hello” minuutin verran ja kun viimein vastattiin, alkoi nauraa ja juosta hervottomasti ympariinsa ja tormasi poytaan. Se kuvaakin Cá Mauta oikein oivallisesti.

Cá Maussa ei englantia puhuttu missaan, varsinkaan meidan superlaavassa hotellissa. Mutta loistavasti kehittyneen pantomiimi-piirustuskielemme ansiosta onnistuimme hankkimaan yhdesta toisesta hotellista kaupungin kartan ja tunnin kavelyn (seka lukuisten ele-mumina-ahaa-kielella kaytyjen opastusten) jalkeen loysimme sataman, josta lahtee pikkupaatteja ymparoiviin kyliin. Meilla oli nimittain paamaarana paasta paikkaan nimelta U Minh, josta eras Cantholainen motobike-kuski meille kertoi olevan mahdollista vuokrata paikalliselta venekyyti jokea pitkin kohti rannikkoa. (Joen varrella on kuulema hienoja metsia ja muuta nahtavaa). Eras nuori autovuokraamon poika oli viela niin ystavallinen, etta vei meidat (kartalla 2 kilometria on usein todellisuudessa 7) loppumatkan satamaan vuokraamosta lainaamallaan upouudella bemarilla. Kun veneen aikataulu oli selvilla, poika viela hommasi meille motobike-kyydit takaisin keskustaan, paikallisten hintaan.

Seuraavana aamuna viidelta ryomimme silmat sirrissa satamaan, josta veneen piti lahtea kuudelta, mutta sepa lahtikin jo puoli kuusi. Onneksi osaamme jo varautua naihin yhtakkisiin aikataulun muutoksiin, koska se oli paivan ainoa sinne suuntaan lahteva vene. Muilta matkustajilta meinasivat tippua silmat paasta. Veikkaamme, etta ulkomaalaiset eivat ole naissa paateissa ihan tavanomainen naky.

Matkan varrella riitti kaikenlaista nahtavaa pikkukylista aina entisiin sotatantereisiin. Mutta lopulta kavikin sitten niin, etta lukuisien vaarinymmarrysten ja sekaannusten takia missasimme U Minhin pysakin (ei niita tietamatta toisistaan erota, pysahdytaan vain jossain paikallisen kuppilan venelaiturissa) ja niin ollen istuimme veneen miehiston kanssa koko paivan kiertelemassa pikkukylia ja pysakkeja. Pettymys kesti vain hetken, koska loppujen lopuksi reissu kavi vain aiottua mielenkiintoisemmaksi. Monien piirrustusten ja muminoiden kautta saimme tietaa, etta olimme matkalla pieneen kylaan (jossa pysahdyimme nelja tuntia ennen lahtoa takaisin Cá Mauhun) jota ei ole edes merkitty vietnamin karttaan. Emme tieda olemmeko ainoita turisteja, jotka siella ovat kayneet, mutta vahissa taitavat kohtalotoverimme olla. Jo pelkastaan matka oli mieleenpainuva, Pia paasi jopa paatin “ruoriin” ja voi nyt sanoa ohjanneensa vietnamissa matkustajia taynna olevaa jokipaattia keskella viidakkoa ja maaseutua.

Kylassa puhkesi kauhea myllakka kun tajusivat, etta paatissa on mukana kaksi eksynytta ulkomaalaista. Lapset ja mummot villiintyivat, koirat haukkuivat. Veneen miehisto halusi maistattaa meille paikallisia eksoottisia ruokia ja tietenkin asiaan kuului jonkinasteinen kaljanjuonti. Niinpa sitten soimme ensimmaista kertaa elamassamme ankeriasta ja kaarmetta. Ankerias ei maistunut miltaan, kaarme sen sijaan oli sitkeaa kuin mika, ja taynna luita. Vietnamilaisille se taitaa olla erityinen herkku vain sen takia, etta se mukamas tekee miehet vahvoiksi ja nostattaa mieskuntoa. Pyh, pahaa kuin mika. Onneksi Pia meni vessaan vasta ankeriaan syomisen jalkeen, koska vessakoppi (huojuva lautamaja) oli rakennettu “ravintolan” taakse pienen lammikon paalle, jossa kellui roskaa ja paskapokaleita. Tuotokset luonnollisesti tippuivat lammikkoon vessan lattiassa olevasta reiasta. Ja mitas siella lammikossa muuta uiskentelikaan? No tietenkin ankeriaita! Olemmekin aina tykanneet ruuassamme pienesta kolibakteerin tuomasta lisasavayksesta. Voi herran jumala sentaan, naiden ihmisten logiikan puutetta taytyy joskus ihan toden teolla ihmetella. Koska sita ei ole, ei vain ole. Taalla olemme ensimmaista kertaa tajunneet sen, miten tarkeaa koulutus ja sen tuoma tieto ja ajattelu oikeasti onkaan. Olisi helppoa sanoa, etta ihmiset taalla ovat tyhmia (kuulostaa ehka pahalta, mutta taman ymmartaa varmaan jokainen, joka on vietnamilaisen peruskansan kanssa ollut tekemisissa) mutta he ovat vain erittain tietamattomia. Nama ankeriaat olivat vain yksi esimerkki siita, mita ajattelemattomuus taalla teettaa, roskaaminen, paskaaminen ja kaikenlainen muu loogisen ajattelun puute kaikissa typerissa muodoissaan on (usein erittain arsyttavan ja vasyttavan) moninaista. Mutta vaikka se onkin usein todella tuskastuttavaa, ei siita voi ihmisia syyttaa. Monet taalla eivat kay koulua ollenkaan, ja ne jotka kayvat kayvat sita vain 12-vuotiaaksi, koska sitten taytyykin jo alkaa tekemaan toita ja elattamaan perhetta. Niinpa monet asiat jaavat oppimatta, ajattelumallit kehittymatta. Sen tajuaa parhaiten silloin, kun keskustelee paikallisen aikuisen kanssa ja tuntee puhuvansa kymmenvuotiaalle. Huumori, ajattelu, paattely ja kaikki tuntuu (kielimuurista huolimatta) olevan todella lapsenkengissa. Eika muutosta nayta olevan tulossa ihan lahivuosina. Joet paskaantuvat kayttokelvottomiksi, ihmiset koyhtyvat, turismi kasvaa ja ongelmat lisaantyvat. Yha useampi lapsi otetaan pois koulusta, koska turismi luo tuottavia lisabisneksia perheille aina kerjaamisesta kraasan kaupusteluun. Mutta mitapa turisti voi muuta kuin syoda sita kolibakteerilla massaillytta ankeriasta ja huokaista syvaan sen miljoonannen kerran.

Kylassa Teroa naitettiin kovasti paikallisille naisille ja aina Teron poistuttua vessaan yrittivat miehiston miehet houkutella Piaa karkaamaan kanssaan. Tiedossa oli rikkaat naimakaupat ja kilpailu kovaa. Ei miehia (eika naisiakaan) tosin onnistanut, mutta yrityksen puutetta ei voi ainakaan syyttaa. Syomisen jalkeen kierreltiin kylaa pikkulasten kanssa ja kaytiin vierailemassa kodissa jos toisessa. Huhu meidan lasnaolosta kiersi nopeasti, ja oli huvittavaa huomata, etta muutama paikallinen nuorimies tuli taustalle notkumaan parhaimmissa vaatteissaan, ikaan kuin normaalistikin kulkisivat kylan mutaisilla poluilla suorissa housuissa ja D&G:n piraattipaidoissa. Me katselimme vaatteita tietenkin ihailevasti ja miekkoset olivat tyytyvaisia.

Pikkupojat olivat innoissaan kun saivat ottaa meidan kameralla kuvia ja monet onnistuneet otokset ovatkin heidan kasialaansa. Pialle tarjottiin lukuisia vauvoja kotiinvietaviksi ja kylalaiset hinkusivat kaikenlaista muistoa matkalaisista itselleen. Kaikki halvoista rannekoruista ja sytkareista lahtien kiinnosti, vaikka ne olikin hankittu vietnamista. Melkoista melsketta koko paiva, Cá Maukin alkoi tuntumaan jo rauhalliselta turistikaupungilta tahan kylaan verrattuna.

Sitten olikin jo aika sanoa heippahei kylalle ja lahtea paluumatkalle Cá Mauhun. Jalleen kerran tuli huomattua, etta pitaa vain menna ja tehda, sita kautta ne parhaimmat seikkailut syntyvat. Voi niita, jotka vaittavat, ettei tasta maasta loydy enaa paikkoja, jotka eivat olisi taysin turismin tuhrimia. Kylla niita loytyy, vaikka kuinka, jos on vaan halukas luopumaan opaskirjojen neuvoista ja organisoiduista turistiretkista. Vaivannakoahan se tietenkin vaatii, mutta palkkiot ovat sitakin mieluisampia!

Cá Maussa viisumien paivat alkoivat nopeasti vahenemaan, joten piti suunnata speedboatilla takaisin Canthoon. Sielta otettiin viela samana paivana bussi kohti Chau Doc:ia ja Kampotzan rajaa.
Chau Doc:issa vietettavaksi jai kuitenkin viela muutama paiva, ennen kuin on pakko siirtya rajan tuolle puolen. Sitten Vietnamin kaksikuukautinen onkin jo ohi.

Mutta mitas sitten tapahtuikaan, no, siita myohemmin, uusien nettiyhteyksien paasta!