“Tanne pilvet karkaavat” (Oudom Xai & Nong Khiew 6.1.- 12.1.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

Me halusimme nahda Laosin. Sen oikean Laosin. Niinpa matkamme kavi kohti pohjoista. Luang Prabangista ajelimme bussilla Oudom Xaihin. Oudom Xaissa vietimme kaksi paivaa pyykkia pesten ja mopoa etsien. Oudom Xai on ruma kaupunki, jossa on liikaa kiinalaisia (miksi kiinalaiset roskaavat niin paljon?) ja liikaa..rumuutta. Se on luotaantyontava paikka, kuin joku loskaisen moottiritien varrella nokottava harmaa suomalainen huoltoasema. Emmeka me sieltakaan loytaneen mopoa. Koko kaupungissa oli yksi mies, joka niita vuokrasi. Hanella oli vain yksi ruostunut ja lahoillut kiinalainen halpatuotantomopo, josta han halusi vuokraa kymmenen dollaria paivalta. Kaupungin ainoan vuokramopon omistajan ei tarvitse tinkia, joten mopoilusuunnitelmamme kaatuivat siihen. (Ei silla, etta kyseinen menopeli olisi allamme kahta viikkoa kestanytkaan..)

Niinpa sitten, kun viimein saimme pyykkimme (pyykinpesu voi joskus olla monimutkainen ja aikaavieva prosessi), nukuimme eraana aamuna pommiin ja lampsimme paamaarattomina bussiasemalle. Siella oli busseja rivissa odottamassa ja nimia taulussa. Valitsimme arpapelilla taululta ja kartalta yhden, joka kuulosti hyvalta: Nong Khiew. Bussi vei meidat vuoriston lapi, ylos, alas, ylos, alas. Pian emme tienneet, olemmeko ylhaalla vai alhaalla, vuoria oli kaikkialla ja me ajelimme niiden rinteilla kapeata tieta pitkin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hidas vauhti oli kuitenkin ihan mukava juttu, rinteilta oli valilla hurjat pudotukset alas laaksoon.

Me luulimme paatyvamme jonnekin piskuiseen kylaan, jossa saattoi olla korkeintaan (jos sitakaan) yksi guesthouse. Little did we know, again. Kartalla se oli vain pienella printilla painettu nimi, mutta kaunista ja vuoristoista jokivartta kuvittivat kymmenet bungalowit. Katuja taas varittivat kymmenet turistit. Eika aikaakaan, kun meille selvisi, etta tamakin pieni joenvarsikyla on jo vuosikausia komeillut Lonely Planetin (ja muiden vastaavien) sivuilla. Kirosimme taman paholaisen kasikirjaksi nimeamamme opuksen miljoonanteen kertaan (avautunemme joskus tasta Lonely Planet-aiheesta taas kerran hieman lisaa) ja hyvaksyimme kohtalomme. Maailmassa tuntuu olevan enaa hyvin harvoja paikkoja, jotka voi loytaa sattumalta.

Mutta kuinkas ollakaan, ei itse paikka ollut aivan niin suuri pettymys kuin aluksi luulimme. (Ei edelleenkaan silla, etta me metsastaisimme niita "koskemattomia seutuja", mutta me halusimme paasta sinne, minne opaskirjaturisti ei mene, sinne missa opaskirjaturistin kunniaksi ei ole pystytetty yhtakaan lansimaista vessanponttoa, sinne siis, missa on Laos). Huokailimme pitkalla sillalla hyvan aikaa kaunista joenvarsimaisemaa jylhine vuorineen. Pilvet roikkuivat vuoren rinteilla, totesimme olevamme korkealla. Loysimme tien varresta miellyttavan majatalon mukavine omistajineen ja mukavine asukkaineen. Pienella takapihalla paloi iltaisin nuotio ja Teron hanoilainen kitara soi. Emanta kokkasi meille ilmaiseksi ruokaa ja isanta vieraili tietokoneellamme pelaamassa peleja. Paikalliset ihmiset olivat erittain mukavia, eika turistien kasvavalla maaralla ole ainakaan viela ollut kauhean negatiivisia seurauksia. Eraalla pyoraretkella tapasimme paikallisia koululaisia. Pieni laopoika kirjoitti Pialle rakkauskirjeen ja piirsi viela kukkia kaupan paalle. Toiset pikkupojat toisaalla pitelivat sydamiaan ja voihkivat, huusivat peraan: “can I do something for you, miss!??!!”. Pia totesi mielissaan, etta seuraavassa kuussa kasvava ika ei taida niin nakyakaan, jos viela saattaa vedota itseaan melkein 20 vuotta nuorempiin. Vierailimme myos yhdessa lahistolla sijaitsevassa pienessa kylassa, jossa niin ikaan tapasimme lisaa mukavia paikallisia, jotka kutsuivat meidat koteihinsa ja juhliinsa.

Guesthousessamme asuvien asukkaiden kanssa joimme muutamana iltana lao-laoa (paikallista riisiviinaa, jota paikalliset kutsuvat viskiksi) ja paadyimme keskelle siltaa, kylan pimeimpaan paikkaan, soittamaan kitaraa ja laulelemaan kirkkaan tahtitaivaan alle. Keksimme hyvia lauluja ja vakoilimme sillalle salaa suutelemaan tullutta nuorta pariskuntaa.
Seuraavana iltana me istuimme kauan eraassa ravintolassa ja kerroimme kummitusjuttuja. Nama olivat hauskimmat iltamme aikoihin, ei siksi etta jotain valtavan mullistavaa olisi tapahtunut, vaan etta pitkasta aikaa oikeasti viihdyimme jonkun (tai tassa tapauksessa joidenkin) seurassa. Hyvia paivia, hyvia hetkia. Molempina iltoina tulimme takaisin “kotiin” melko myohaan, mielestamme hiljaa, isantamme mielesta emme. Han on luontainen jarkahtamaton ja rakastava, mutta ankara isahahmo. Hanen taytyi vain ilmestya portaiden paahan ja katsoa meita tuimasti silmalasiensa ali (tuo pieni mies, ja niin valtava auktoriteetti!) kun me kaikki, aikuiset ihmiset yllattaen pikkulapsiksi taantuneina, aloimme liikehtia levottomasti: “pitaisi varmaan tasta menna jo nukkumaan...”. Han oli aina oikeassa.

Mutta sitten seuralaisemme lahtivat ja meidankin menojalkamme alkoi vipattaa. Me mielimme kauemmas pohjoiseen. Ja viela kauemmaksi. Sinne, missa ei ole rikkaita lansimaalaisia ja heidan vessanponttojaan, pizzojaan, kalliita, lasiliukuovilla ja ilmanlammittimilla varustettuja luksusbungalowejaan. Ja viela kauemmaksi. Niinpa me otimme veneen ja lahdimme jokea ylavirtaan. Siella on paikka nimelta Muang Ngoi, jonne ei vie yhtakaan tieta. Sinne voi paasta vain veneella. Siella ei ole yhtakaan moottoriajoneuvoa. Sinne me mielimme.
Ja mitas sitten tapahtuikaan? No siita seuraavassa!

Otsikko: ensimmaista kertaa me olimme paikassa, jossa pilvet liikkuvat lahella maanpintaa. Melkein tuntui silta, etta voisi vaan vahan kurottaa ja haukata palan pilvihattaraa. Rousk!