“Kem no can kill chicken, chicken sleep!” (Muang Ngoi & Ban Na 12.1.- 23.1.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon)

Keskella vuoria mutkittelee pieni joki. Maisemat ovat huikeat. Meidan suunnitelmamme oli edeta jokea pitkin kohti pohjoista aina lahelle Kiinan rajaa. Matkalla on paljon joenrantakylia, monta mahdollisuutta nahda sita mita tulimme nakemaankin. Pohjoinen jai kuitenkin nakematta, koska matkalla sattui ja tapahtui ja sitten loppui aika.
Ensimmainen pysakki oli Muang Ngoi. Ennen kuin lahdimme, eras islantilainen poika sanoi, ettei sinne kannata menna, koska siella on niin paljon turisteja. Me ihmettelimme, etta miten se voi olla mahdollista, kun siella ei ole sahkolinjoja, ei kuuluvuutta, ei teita, ja paikalle paasee vain pienilla veneilla jokea pitkin, pienten koskien yli, tyrskyjen lapi.

Mutta Muang Ngoissa on turisteja. Nimenomaan rikkaita turisteja. “Taalla??!!” me hammastelimme uskomatta silmiamme. Emme voisi kuvitellakaan, etta suomalaiset rikkaat turistit koskaan tulisivat paikkaan, jossa ei ole mitaan muuta kuin joki, muutama kauppa, polyinen katu ja koulu, vuorten ja viidakon ymparoimana. Paikkaan, missa kannykka ei kuulu, missa ei ole lansimaista ruokalistaa. Mutta siella ne olivat, lansimaiset vessanpontot ja lasisisilla liukuovilla varustetut luksusbungalowit. Niinpa me halusimme kauemmaksi, pois, pois. Me olemme nahneet jo liikaa rikkaita turisteja. Liikaa luksustason vaatimuksia ja tyhjia tarpeita, jotka tyontyvat sinnekin missa niihin ei kuuluisi vastata. Missa niihin ei ole aina edes resursseja vastata. Me koetamme tuntea empatiaa, ymmarrysta, joskus jopa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta; olemmehan me saman kulttuurin, saman hyvinvoipaisuuden, yltakyllaisyyden ja etuoikeuksien tuotteita. Me koetamme olla olematta ylimielisia, me olemme aivan yhta turhamaisia kuin he, raiskaamassa oman itsekkyytemme nimissa kulttuuria joka ei missaan nimessa meille kuulu. Ei edes uteliaisuuden nimissa.
Mutta sittenkin. Siina missa me kunnioitamme, he vaativat. Siina missa me olemme huomaavaisia, he ovat ylimielisia. Paikalliset voivat kertoa tuhat ja sata tarinaa valkoisesta miehesta, falangista, joka astelee heidan kaduillaan, ajaa heidan autoillaan ja asuu heidan kattojensa alla kuin omistaisi koko maan. Koko maailman. He voivat kertoa kauhutarinoita ylimielisesta falangista, joka royhkeasti epakunnioittaa heidan tapojaan, ihmisarvoaan ja uskontoaan. He voivat kertoa heidan vaimoistaan, joille jokainen paikallinen on palvelija. Niin voimme mekin, emmeka me voi valttaa tuntemasta suuttumusta, vastenmielisyyttakin. Totuus on se, etta ei se ole tama maa ja sen ihmiset, minka nama paasta varpaisiin goretexiin ja kalliiseen pellavaan kaariytyneet elintasomakkarat haluavat nahda, vaan heille rakennetun aikuisten disneylandin, jossa kaikki on helppoa, lansimaalaista, hygieenista. Kaikki on turvallista, kaikki on aarimmaisen tuttua ja valheellista.
Liioittelemmeko? Emme. Se siina on pahinta. Ja se on kaikkialla. Sita voi vain kysya, etta miksi, herran jumala, miksi, kaikkea ja eniten itse elamaa pelkaavat hemmotellut lansimaalaiset rikkaat tulevat laosilaiseen kylaan, jossa sahko tuotetaan generaattorilla kun muutakaan mahdollisuutta ei ole, ja odottavat saavansa viiden tahden kohtelua?
(Ja sitten ovat ne matkaopasmatkustajat, jotka eivat uskalla astua askeltakaan tarkastamatta suuntaansa matkaoppaasta. Ja sitten ovat ne ihmiset, joiden tulisi pysya ehdottomasti vain kotonaan, missa he tekevat mahdollisimman vahan tuhoa ymparistolleen.)

Niinpa, tahan kaikkeen (odotamme paasyamme veneeseen kun takanamme goretex-asuun pukeutunut keski-ikainen ranskalaisnainen valittaa nyrpealla nasaalilla: what, don´t you have proper seats in this boat? Katsomme venetta, joka hadintuskin pysyy pystyssa ihmisten kivutessa siihen, huteroista laudoista kyhattya rotiskoa, jota parempaa kulkuvalinetta paikalliset eivat edes osaa kuvitella, jolla matkustamisesta maksamme kaksi dollaria. Vai etta viela istumapaikat? Sitten katsomme toisiamme: mista naita ihmisia oikein sikiaa?) kyllastyneina kavelemme eraana paivana kylakoulun ohi viidakkoon.

Siella kavelemme ja kavelemme. Kilometreja ja kilometreja, lapi vehreana levittaytyvan vuoriston, lapi peltojen, lapi jokien ja purojen. Vastaamme tulee viimein pienia, todella vaatimattomia kylia. Niita, joita nakee television dokumenteissa. Etaisia ja luonnon kanssa sopusoinnussa elavia, samalla seka nykypaivaa, etta historiaa. Joissakin majoissa on televisio ja musiikkisoitin, mutta siina onkin lahestulkoon kaikki, minka voi laskea “moderniksi”. Paitsi etta naissa kylissa mainostetaan bungaloweja. Eksymme eraaseen kylaan ja siella kaymme juomassa janoomme spritet eraan bungalowikylan “ravintolassa”. Siella tapaamme Kem´in (miten lie heidan nimensa kirjoitetaan, me kirjoitamme ne niin kuin ne sanotaan) ja hanen miehensa Punjangin. He ovat sydamellisimpia ihmisia mita olemme aikoihin tavanneet, ja se on paljon sanottu, koska lahes kaikki laosilaiset ovat erittain sydamellisia. Me juttelemme niin kauan, etta lopulta emme halua enaa lahtea pois. Niinpa kavelemme takaisin Muang Ngoihin, kaymme pakkaamassa rinkkamme ja lahdemme takaisin viidakkoon.
Tama kuulostaa melko helpolta, mutta todellisuus on tama: Muang Ngoista viidakon keskella sijaitsevaan maaranpaahamme kulkee ainoastaan ohut ja kiemurainen polku, joka mutkittelee purojen ja jokien yli, ohi peltojen ja niilla laiduntavien massiivisten vesipuhveleiden, lapi ryteikkojen ja kivikkojen. Kun lahdimme takaisin rinkkojamme hakemaan, olimme kavelleet jo koko paivan. Koska kuljimme kilpaa auringonlaskun kanssa (pimeassa reitilta on helppo eksya vaikka olisikin taskulamppu mukana) kavelimme hurjaa vauhtia selassamme koko omaisuutemme. Polku kulkee syvien sadevesiojien yli, jolloin joutuu tasapainottelemaan ohuilla puulankuilla. Valilla joutuu ylittamaan puron kiikkeria kivia pitkin, valilla taas kahlaamaan joessa. Mikaan tasta ei ole helppoa, kun selassa roikkuu 20 kiloa ylimaaraista painoa. Mutta meita se ei haitannut. Meista tuntui, etta nyt se on loytynyt, se mita olimme etsineetkin. Perille paasimme juuri ennen auringonlaskua. Tassa vaiheessa olimme kavelleet yhden paivan aikana 25 kilometria, joista viimeiset 6 tai 7 rinkat selassa. Olo oli poyristyttavan vasynyt, mutta tyytyvainen.

Useimmiten meita houkuttavat jaamaan enemman ihmiset kuin paikat. Mutta tassa kylassa oli sita kaikkea. Kem (joka pyysi kutsumaan itseaan Mamaksi, kuten hanen lapsensakin tekevat. Hanen kodissaan asuessamme me tavallaan olimmekin hanen lapsiaan, han meidan valiaikainen aitimme.) ja hanen miehensa Punjang kohtelivat meita alusta saakka kuin vanhoja tuttuja. “We are now one family” he vain totesivat. Eika tama vieraanvaraisuus rajoittunut vain heihin, vaan se koski koko kylaa.

Jotta ei sattuisi vaarinkasityksia, niin pieni tasmennys: etaisesta ja vaikeakulkuisesta sijainnistaan huolimatta tama kyseinen kyla ei ole mikaan koskematon alkuasukasyhteiso. (Sellaiseen meilla ei tosin ole kerrassaan mitaan tarvetta paastakaan, turistit eivat kuulu kaikkialle.) Myohemmin saimme jalleen kerran tietaa, etta tamakin (!!) paikka on Lonely Planetissa. Me emme tasta tienneet mitaan, moiset homppaopukset jo aikoja sitten hylanneina. Niinpa loysimme sinne sattumalta, mika on, vaikkakin useimmiten tekee asioista vahan monimutkaisempia, huomattavasti suloisempaa kuin toisten ihmisten matkakertomusten noudattaminen. Mutta kaikeksi onneksi (niin, no meidan onneksemme, edistys ei kylan ihmisille ole mikaan huono asia) kyla on edelleen niin kuin kaikki eristyksissa sijaitsevat laosilaiset kylat: erittain vaatimaton. Me asuimme kuten paikalliset, soimme kuten he, peseydyimme kuten he. Bungalowimme ei ollut mitaan sen hienompaa kuin heidan omatkaan yksinkertaiset bambusta ja lankuista kyhatyt asumuksensa. Me nukuimme miniatyyrimaisilla patjoilla lattialla, petipunkkien tayteisten takkien alla. Iltaisin ja oisin oli niin kylma, etta puimme paallemme kaikki vaatteemme pysyaksemme lampimana. Sahkoa oli vain iltaisin “ravintolassa” (jonka valaistus yksi kappale sahkolamppuja). Sahko johdettiin laheisesta purosta yksinkertaisen generaattorin avulla ja toimi miten sattui. Suihku ja vessa olivat katottomassa pienessa rakennuksessa, suihkuna toimi puutarhaletku, johon jaakylma vesi tuli niin ikaan purosta. Siispa, ihan jokainen ohikulkeva turisti ei onneksi halua jaada. Kylassa asuessamme tapasimme kyllakin muutamia seikkailunhaluisia, joista naki jo kauas, etta ajatus keskella viidakkoa asumisesta todellisuudessa kauhistutti heita tai sitten he eivat viela olleet aivan ymmartaneet realiteetteja. On yllattavaa, kuinka suurelle osalle ihmisia modernit mukavuudet ovat enemmankin elinehto kuin ylellisyytta.

Jo seuraavana paivana tutustuimme muihin kylalaisiin (seka muihin kylassa asuviin lansimaalaisiin, joista eritoten yksi ruotsalainen pari oli todella mahtava tapaus) petankkipelin merkeissa. Petankki on laosilaisten kansallinen intohimo. Ja ainakin taallapain, naissa pienissa kylissa, sen yhteyteen kuuluu runsas paikallisen riisiviinan, lao-laon juominen. Me aloitimme pelaamisen aamulla ja illalla lopetimme. Kaikki olivat kannissa kuin kaet. Lao-lao on hyvin erikoinen viina. Se ei tee vihaiseksi, ei vasyneeksi, eika riidanhaluiseksi, vaikka sita joisi kuinka paljon. Se tekee hyvin onnelliseksi, avoimeksi, iloiseksi. Lao-laon parissa olemme kokeneet elamamme parhaimmat humalatilat. Eika siina viela kaikki, pullollinen lao-laoa maksaa alle euron. Sita ostetaan yksi pullo, jonka jalkeen tarvitaan yksi lasi. Yksi toimii kaatomestarina ja huolehtii siita, etta kaikki ottavat vuorollaan shotin. Jarjestys on tarkea. Ensin juo kaataja itse (khoi-khin-khon-tai jotain vastaavaa), sitten ryhman yhteisollisesti arvokkain jasen. Jos joukossa on esimerkiksi kylan vanhin, on han luonnollisesti ensimmainen juomavuorossa. Tama toistuu ainakin niin kauan, kunnes kaikki ovat liian kannissa muistaakseen kenen vuoro on juoda, joku juo pullon suusta, kaikkien silmat harottavat ja kaikilla on niin hauskaa, ettei kukaan enaa jaksa valittaa statuksista. Me saimme paljon uusia ystavia. Seuraavana aamuna herasimme ilman krapulaa Punjangin nikkarointiin. Han oli paattanyt rakentaa omalle pihalleen oman petankkiradan. Siispa kylalaisia alkoi saapua portista yksi kerrallaan, jostain ilmestyi pullo lao-laoa, toinen, kolmas, neljas. Loppu oli edellispaivan kaltainen. Saimme lisaa uusia ystavia.
Naapurissamme asui mukavia saksalaisia, muuten. Heidan kanssaan vietimme mukavia iltoja tahtitaivaan alla nuotion aaressa. Mukavia ihmisia kaikkialla.

Kahden paivan jalkeen Kem sanoi meille: “You stay with Mama Kem and Punjang half year. Or one year. Or forever.” He halusivat meidan jaavan opettamaan englantia kylakouluun, jolloin olisimme saaneet ilmaisen asuinsijan ja aikaa myoten epailematta kylalaisten ehdottoman kiintymyksen. Silloinen englanninopettaja, Jake nimeltaan, oli juuri lopettamassa. Kukaan ei halunnut hanen lahtevan. Eras vanhempi mies itki ja sanoi, ettei han kesta kun nama falangit aina lahtevat, mikseivat ne voisi jaada ikuisesti? Voiko naita ihmisia edes sanoin kuvailla, heidan lampoaan ja varauksettomuuttaan. Ei voi.

Toki meita kiinnosti suuresti jaaminen. Kyla ihmisineen on uskomattoman viihtyisa, enemman. Taalla me muistimme, miksi me haluamme matkustaa. Jonnekin kauaksi. Me haluamme nahda tata elamaa, tata onnea, tata raakaa ja puhdasta elamaniloa. Tata yhteisollisyytta iloineen ja suruineen, nauruineen ja riitoineen. Sita kun lapset syntyvat kylan lapsenpaastajan kasiin majojen lattioilla, ruoka metsastetaan tai itse teurastetaan (se kasvaa takapihalla, pelloilla, viidakossa ja kylan tomuisilla poluilla), kerataan ja viljellaan. Kaikki mita on, rakennetaan, kaikki mita ei voi rakentaa, haetaan kilometrien paasta (jonne se on ensin kuljetettu kilometreja busseissa ja veneessa jokea pitkin). Kun jonkun jalka katkeaa, se laitetaan paikoilleen kasin. Jos hammas pitaa vetaa, se vedetaan ulos niin kuin parhaiten taidetaan. Puolisot etsitaan naapurikylista. Naiset ovat naisia ja miehet miehia. Miehet kantavat jalkikasvuaan kantoliinassa selassaan kun naiset tekevat omia juttujaan. Tuoreet isat kiirehtivat kotiin vastasyntynytta hoitamaan, vaikka muut miehet jaavat viela ryyppaamaan. Taalla nakee isia, joiden kaltaisista on vain uneksinut. Punjang heista erinomaisena esimerkkina. Vaikka heissa on miehina omat vikansa, niin isia he osaavat olla, koska on pakko. Mies joka ei huolehdi perheestaan ei ole mies ollenkaan. Taalla nakee myos rehellisyytta, valittamista ja pyyteettomyytta, joka meidan kulttuurissamme on suurelta osin kuollut. Kem kutoi kylalaisille pyyhkeita ja koristeliinoja. Kun joku kysyi, paljonko han niista pyytaa rahaa, Kem ihmetteli, etta mita rahaa. Kem tietenkin antaa ne, miksi ihmeessa han pyytaisi niista rahaa? Tata me tulemme katsomaan, me onnea kaipaavat, me kadotetun ihmisyyden kulttuurissa kasvaneet, me luontomme kadottaneet, me suuuntamme menettaneet.

Mutta jos jonain paivana jaamme, emme viela. Kem oli surullinen. Punjang myos. Heidan koiransakin oppivat rakastamaan meita, jopa se, joka murisee koko ajan. Viikko on lyhyt aika, mutta myos pitka. Eraana paivana Kem ja Punjang halusivat vieda meidat naapurikylaan (tunnin kavelymatkan paahan) haihin. “We go one family, we and you” Punjang sanoi. Sen enempaa siita ei keskusteltu, etta haluaisivatko meille tuntemattomat ihmiset meidat haihinsa. Lahjaksi veimme kolme kaljapulloa, joka on taallapain jopa suhteellisen arvokas haalahja. Haapari oli ostanut haita varten vesipuhvelin, joka oli teurastettu samana aamuna. Ennen haaseremoniaa naiset kokkasivat yhdessa nurkassa, kylan miehet olivat korkanneet ensimmaisen lao-laon jo kahdeksan aikaan aamulla. He istuivat kova-aanisten vieressa kuuntelemassa musiikkia kovalla volyymilla ja puhuivat viela kovempaa. Tero otettiin heti miesten joukkoon, Pia lahti kokkaamaan naisten kanssa. Taallapain miehet tekevat miesten juttuja ja naiset naisten, eika kumpaakaan osapuolta edes kiinnosta toistensa tekemiset. Kun joku utelias mies tuli naisjoukon liepeille kuikuilemaan, hanet hatistettiin pilkkahuutojen saattelemana pois, kuin arsyttava karpanen. Naisjoukossa kiersi oma lao-lao-pullo, posket helottivat ja alkuhetkien ujous muukalaista kohtaan katosi nopeasti. Vauvat kiersivat sylista syliin, lihanpaloja karkkyvia koiria hatisteltiin kepein ja kivin loitommalle. Pia voi vain arvailla, etta naurusta ja eleista paatellen naiset puhuivat miehistaan ja siita mita tapahtuu valojen sammuessa pariskuntien vallyjen alla. Lapsista ja vanhoista kaunoista, ystavyydesta ja vihamiehista. Miesten jutuista on vaikea sanoa. Omassa kulttuurissakin kannisten miesten juttuja on joskus vaikea seurata. (Eras nuori mies yritti puhua Piaa lapsentekopuuhiin, koska luuli Teron olevan tuhkakikkeli. Taalla on kummallista, ettei 27-vuotiaalla naimisissa olevalla naisella ole lapsia. Silloin pitaa olla jossain vikaa. Mies: I can. Pia: What you can? Mies: I can, you can. Pia: Ummm, what you can? Mies (katsoo Teron suuntaan merkitsevasti): I CAN. I last.)

Juotuamme muutaman tunnin lao-laoa ja puhvelinosien kypsyttya tulella, oli haaseremonian aika. Keraannyimme yhden majan lattialle isoon rinkiin. Keskella lattiaa oli kultainen malja, johon oli rakennettu massiivinen kukka-asetelma. Kukkien seassa paloi kynttiloita ja aivan juurelle oli aseteltu keitettya riisia ja lihanpaloja. Joku papintapainen (kylanvanhin?) luki rukouksia monotonisella aanella. Taustalla liian kanniset kylan miehet meuhkasivat ja saivat osakseen tuimia katseita. Meille oli aiemmin sanottu, etta tanaan “vanhempi pariskunta menee naimisiin”. Niinpa meita huvitti huomata, etta nainen oli huomattavasti nuorempi kuin Pia ja mies nuorempi kuin Tero. Seremonian lopuksi kaikki vieraat antoivat haaparin kateen lihanpaloja ja riisia. “Pappi” sitoi haaparin kadet narulla yhteen, jonka jalkeen kaikki vieraat sitoivat heidan molempiin kasiinsa lisaa onnea tuovia valkoisia naruja. Haapari vastaavasti sitoi naita naruja vieraiden kasiin. Sitten seremonia oli ohi ja haapari naimisissa.

Taman jalkeen juotiin lisaa. Paljon. Tanssittiin (Pia oli niin kannissa, etta osasi yhtakkia tanssia perinteisia laotansseja, joihin kuuluu paljon hienovaraisia ja pienia kasiliikkeita. Alkaa kysyko miten tai miksi, mutta kylalaiset olivat tasta innoissaan). Sitten syotiin puhvelia. Falangeille jokainen kylalainen halusi antaa omasta keitostaan ne parhaimmat osat, jotka useimmiten sisalsivat paljon rustoja ja janteita tai olivat osa jotain epamaaraista sisaelinta. Entiselle kasvissyojalle (Pia) teki todella tiukkaa. Tero kyynelehti pidatellessaan oksennusta karvainen (mustia, paksuja karvoja..) elaimenkimpale suussaan. Tasta huolimatta piti teeskennella, etta hyvaa on, aijai. Kylan koirilla oli onnenpaivat poydan alla.

Laosilaiset muistuttavat paljon suomalaisia siina mielessa, etta julkiset tunteidenosoitukset ovat tabu. Hellyytta tai suuttumusta ei ole hyvaksyttavaa nayttaa julkisesti. Mutta tama kaikki muuttuu, kun ollaan vahan humalassa. Kuin kotimaassa olisi. Kem ja Pia vannoivat rakastavansa toisiaan ikuisesti. Kemin vanhempi siskokin halusi yhtya tahan ja itkikin vahan. Sitten halailtiin ja pussailtiin paljon. Valilla joku ohikulkevista naisista halusi liittya seuraan ja tuli kanssa halailemaan, vaikkei tiennyt mista on kyse. Punjang (joka ei tosin ollut humalassa, koska hanella on silmavaivoja ja paansarkya, joita viinanjuonti pahentaa) sanoi, ettei halua meidan lahtevan. Haakylan ihmiset kysyivat, voisivatko Pia ja Tero tulla asumaan heidan kylaansa myos? Ikuisesti? “Te voisitte rakentaa talon tanne. Ja me auttaisimme. Me kantaisimme lautoja. Ja sitten me pitaisimme juhlat ja te asuisitte taalla aina ja teilla olisi lapsia, jotka syntyvat taalla.” Tallaisen varauksettoman kyvyn kiintya ventovieraisiin me olemme kadottaneet. Me olemme kasvaneet hapeamaan kiintymysta tai valittamista, jopa niin pitkalle, etta kiintymysta on vaikea osoittaa jopa omille perheenjasenille. Piti tulla melko kauaksi todetakseen, etta teeskentelemattomyys tuntuu hyvalta. Se, etta valittaa, varauksetta ja aidosti, toisista ihmisista. Kun Kem naytti Pialle, etta hanen sydameensa sattuu kun lahdemme, sita halusi vain itkea. Pia naytti myos omaa sydantaan ja sanoi, etta niin minunkin. Ja voi aivan rehellisesti sanoa tarkoittaneensa sita.

Kun ei muuta, niin yrittivat saada jaamaan yoksi. Kem oli niin kannissa, etta unohti pihallaan asuvan joukon saksalaisia (he olivat myos kavaisseet haissa, mutta lahtivat aiemmin). Hanet piti vakuuttaa siita, etta kylla nyt oli parempi lahtea kotiin. Taivuttelu oli kovaa, mutta lopulta paasimme lahtemaan. Pia oli siina vaiheessa jo niin kannissa, etta oli hetkea aiemmin laulanut mikkiin niin kauan, etta jonkun piti sammuttaa se. Lisaksi leukaan oli ilmestynyt haava (johon kylalaiset kilvan tunkivat tuhkaa nuotiosta) ja paidan likaisuudesta paatellen jossain oli jo ryvetty. Noloa kylla, mutta lahkeillekin oli tullut kustua. Onneksi se naytti vedelta ja onneksi kaikki muutkin olivat siina kunnossa, ettei tasta tullut taas yksi “huonosti kayttaytyvat kanniset suomalaiset ulkomailla”-tapaus. Kotimatkalla oli jo pimeaa ja Pian entista vaikeampi pysya pystyssa piskuisella polulla viidakon katveessa. Tero pysyi paremmin tasapainossa, mutta ei ollut yhtaan sen vahemman kannissa. Matkan alkaessa Punjang sanoi Terolle: “You are a good man”, otti kadesta ja piti kiinni koko tunnin kestavan kotimatkan ajan.

Aamulla totuus valkeni jomottavassa krapulassa ja kipuilevissa jasenissa. Tero oli kutakuinkin ehja, mutta Pian saldo oli tama: kaksi vaantynytta varvasta, yksi haljennut kynsi. Yksi vaantynyt ja musta pikkurilli, haava leauassa, haava polvessa. Kolme ruhjetta takapuolelessa, lukuisia mustelmia ja revennyt paita. Voisi sanoa, etta siina oli kylla yksi elamamme kauheimmista kanneista. Mutta hauskaa oli, superhauskaa. Naita muistoja vaalitaan koko loppuelama.

Valitettavasti kameramme hajosi jonkun lao-lao-huuruisen petankkipelin tiimellyksessa. Niinpa meilla ei ole kovinkaan paljon kuvia kylien elamasta, elaimista, ihmisista. Upeista nakymista eraan kukkulan laelta, jonne kiipesimme yhtena paivana maisemia katselemaan. Alapuolella avautui nakyma kumpuilevaan vuoristoon, jonka valiin laaksoihin pilvet laskeutuvat syleilemaan maata. Kaukana oli kyla, jonka bambumajojen kaislakatot nokottavat maassa kuin olisivat aina sinne kuuluneetkin. Vesipuhvelit (aluksi pelkasimme niita, ne ovat valtavia teravine ja massiivisine sarvineen, mutta nopeasti huomasimme etta lempeampia otuksia saa hakea) ja lehmat laidunsivat sangelle niitetyilla pelloilla. Matkalla naimme ison vihrean kaarmeen, joka katosi pusikkoon askeleemme kuultuaan. Se oli varmasti myrkyllinen, mutta ei meita pelottanut. Maailmassa on hyvin vahan elaimia, jos ollenkaan, jotka pahasta tahdostaan haluaisivat ihmisia vahingoittaa. Eraana paivana Punjang vei Teron ja koirat lintumetsalle. Tastakaan ei ole kuvia. He saivat pienen linnun, jonka Punjang valittomasti nylki ja paistoi. Se maistui luiselta ja pienelta, mutta Terosta oli mahtavaa maistella otusta, jonka on itse pyytanyt.
Myohemmin saatamme saada lisaa kuvia naapurissamme asuneilta saksalaisilta, siihen saakka on tyytyminen siihen mita on.)

Koska kaikki kylassa myytavat tuotteet tuodaan Muang Ngoista (jonne ne edelleen tuodaan muualta jokea pitkin) kylassa ei ole esimerkiksi apteekkia tai edes laakevarastoa. Punjangin mysteeriseen silma-ja paakipuun annoimme sarkylaakkeita. Muutamaa kylalaista vaivaavaan yskaan annoimme yskanlaaketta. Naapurikylassa oli pieni poika, joka oli polttanut kyynarpaansa pahasti kiehuvaan veteen. Hanelle Pia vei yhtena aamuna Basibactia tulehdusta lievittamaan ja paranemista edistamaan. Jotkut halusivat jotain laaketta, vaikkei ollut mitaan vaivojakaan. Annoimme vahistamme, mehan saamme niita taas lisaa seuraavasta isommasta kaupungista. Kem´in ja Punjangin nuorimmalle pojalle annoimme jouluksi hankkimamme holmot, soivat tonttulakit. Poika oli niin onnellinen, etta melkein itki. Han meni peiton alle tonttulakkien kanssa ja kuunteli niiden soittoa lakkaamatta. Ajatella, etta suomalaiset lapset eivat ole tyytyvaisia, jos saavat edellisvuoden mallin playstationista. Siina taas vahan kontrastia ja onnellisuuden ydinta. Se ei todellakaan loydy yltakyllaisyyden keskelta. Vaikka lahjoitimme lahtiessamme, laskunmaksun yhteydessa, vahistamme (meilla alkoi rahat loppua, lahin automaatti on Oudom Xaissa) vahan ylimaaraista rahaa Punjangin laakarikayntiin (han joutuu menemaan viikoksi sairaalaan tutkimuksiin ja tama viikko maksaa hanelle saman verran kuin hanen vanhemman poikansa kuukausi koulussa Nong Khiewissa, eli erittain paljon), elimme kylassa taysin minimaalisella budjetilla. Bungalowi maksoi 75 eurosenttia yolta, ruoka dollarin per annos. Maksamamme muutama ylimaarainen apudollari mukaanlukien paivabudjettimme oli ruhtinaalliset 6 dollaria nokka. Ja silti avustuksemme kattoi yli 20% sairaalakaynnin kuluista.

Meita on jo pitkaan vaivannut eras matkailun filosofiaan liittyva asia. Kun kerromme naista satunnaisista hyvantekevaisyysteoistamme (useinhan niita ei voi tehda, tietenkaan, jos mielii olla tarpeeksi itsekas matkustaakseen) kohtaamme muissa matkaajissa uskomatonta vaivaantuneisuutta. Aivan kuin siina olisi jotain havettavaa, etta nakee vaivaa auttaakseen jotakuta jossain, sen verran kun kykenee. Ja mita vaivaa se on meilta vaatinut, ei mitaan. Kun kohtaamme ihmisen josta pidamme ja jota arvostamme, me autamme jos han apua tarvitsee. Ei siina sen kummempaa. Joskus se on rahaa, joskus se on jotain muuta. Uskomme, etta jokaisen matkailijan velvollisuus on auttaa jotakuta, jotain, jossain. Ainakin kerran jokaisessa maassa, jossa vierailee. Emme ymmarra budjettimatkailijoita, jotka hokevat olevansa liian koyhia maksamaan kahta dollaria paivassa asumisestaan, mutta heilla on varaa lentaa viiteen maahan kuukauden aikana. Meilla ei ole vastuuta koko maailman epaonnesta, mutta meilla on vastuu omasta etuoikeutetusta asemastamme. Jotain on pystyttava tehda, jotakuta on voitava auttaa. Muuten on pysyttava kotona ja katsottava itseaan kauan peilista. Rastat, pellavahousut ja vihreat elamanarvot eivat tee viela kenestakaan hyvaa ihmista. Niin monet, itseaan tiedostavina pitavat, matkaajat puhuvat kritisoiden maidensa ihmisia vaivaasta rahanhimosta, mutteivat nae itseaan vaivaavaa toisenlaista itsekkyytta ja sokeutta. He kulkevat maailmaa ristiin rastiin selassaan rinkka, jonka arvo on paikallisen bungalowiyrittajan kahden vuoden tulot, mutta tinkivat kahden dollarin yohinnasta. Illalla marihuanaa poltellessaan he puhuvat siita, kuinka he haluaisivat pelastaa maailman, vaikka he pelastaisivat siita jo osan luopumalla muutamasta ylimaaraisesta kaljasta voidakseen maksaa sen huiman kaksi dollaria asumisestaan. Kotimaassaan he ehka puhuvat koyhien ja epaonnisten puolesta, mutta taalla niista koyhista tulee heidan vastustajiaan. Jokainen paikallinen haluaa vain heidan rahansa, niilla on tuhat metkua veloittaa dollari enemman kuin pitaisi. “Kaikki halvalla minulle tanne nyt, jos en saa sita paikallisten hintaan en osta ollenkaan!” he kitisevat ja miettivat jo seuraavaa jointtiaan. Mutta ainakin heilla on valittavan ihmisen imago. Se kai siina lopulta eniten merkitsee.
Me emme (todellakaan) kuvittele olevamme mitaan laupiaita samarialaisia. Kuten eraassa iltanuotiokeskustelussa (ja eraassa Frendien jaksossa) todettiin: maailmassa ei ole olemassa ainuttakaan taysin epaitsekasta tekoa. Mutta se ei tarkoita sita, etteiko jokaisen olisi yritettava parhaansa mukaan olla hyva ihminen. Oli miten oli, tasta matkailu vs. hyvantekevaisyys-asiasta me ajattelemme nain: jos me saamme matkata paivan vahemman kun autamme jotakuta huomattavasti itseamme epaonnekkaampaa ja koyhempaa hyvaa ihmista silloin kun han sita apua tarvitsee, me emme meneta mitaan. Painvastoin, kun nakee onnen ja helpotuksen pyyhkivan sen ihmisen kasvoja, josta on oppinut pitamaan, jopa valittamaan, menee ilomielin kotiin vahan aikaisemmin, montaa arvokasta muistoa rikkaampana.

Yhta erinomaista viikkoa onnellisempina me sitten viimein lahdimme, aamuvarhain, viidakon lapi kohti Muang Ngoita ja meidat pois kuljettavaa venetta. Kem teki meille matkalle evaaksi sticky ricea (talle emme tieda suomenkielista nimea) ja pari keitettya, omien kanojen munimaa kananmunaa. Edellisena iltana han ja Punjang pitivat meille hyvanonnen seremonian, kokkasivat ruokaa ja sitoivat lisaa onnea tuovia naruja kasiimme. Tunnelma oli haikea. Omituista, miten jotkut ihmiset ja paikat vievat paloja mennessaan, siten, etta sitten kotiin palatessaan on hajallaan pitkin maailmaa, paikoissa ja ihmisissa, muistoissa ja kokemuksissa. Mutta silti enemman koossa. Tanne meidan pitaa viela palata. Nain me lupasimme. Emme sanoneet hyvasti, vaan: nahdaan taas.

Palasimme veneella Nong Khiewiin ja samaan bungalowikylaan tuimanlampiman isantamme huomaan. Lahtoamme edeltavana iltana omistajapari kyseli, etta milloin te lahdette. Me vastasimme, etta huomenna. He hataantyivat kovasti. He olivat suunnitelleet pitavansa meille hyvanonnenseremonian myos. Me ihmettelimme, koska edellisella kerralla naimme monen lahtevan, eika ketaan erikseen seremonioitu, ei edes sita islantilaista poikaa, joka asui heilla viikon. He sanoivat, etta vaikka taalla kulkee koko ajan niin paljon turisteja, niin meita he eivat unohda. Syy jaakoon ainaiseksi mysteeriksi, koska tietaaksemme me emme olleet tehneet mitaan muuta kuin elamoineet yolla. Me vakuuttelimme (ja naytimme ranteidemme nauhoja) etta meilla on nyt hyvaa onnea kotiin asti. Seuraavana aamuna olivat kuitenkin kokanneet meille runsaan aamupalan, joka piti tulla nauttimaan “perheen kesken”. Meilla on laosissa naemma jo muutamakin perhe talla seudulla. Takaisinpaluuta ei tarvitse enaa edes harkita, koska se on luvattu jo niin monelle.

Otsikko: eraana iltana Pia meni kyselemaan Kem´ilta, etta olisiko hanella grillattua lihaa. Kem katsoi huolestuneena kanalaa (pienta majaa pihan nurkassa) ja totesi pahoillaan: “Kem no can kill chicken, chicken sleep”. Taalla jokainen tehotuotantolihansyonnin rampauttama saa tehoterapiaa: jos lihaa haluaa, se tapetaan siina silmien edessa. Mutta sita lihaa on ilo syoda. Sen on nahnyt tepastelevan pihalla elamansa tunnossa, niin kuin kanan, possun, hanhen, koiran (tata emme kyllakaan maistaneet) tai lehman tai minka tahansa muun kuuluukin. Jonain paivana ne sitten syodaan, eika syojan tarvitse tuntea syyllisyytta siita, ettei kunnioittaisi sita mista hanen lihapullansa on kotoisin.

Tahan alkoivat paattya paivamme Laosissa. Hyvia paivia ne olivatkin. Mutta taas pitaa lahtea tuulta pain. Ja jonain paivana tuulen mukana takaisin. Jos Laosia voi mitenkaan yhdella lauseella kuvailla (ei voi) niin voisi sanoa, etta se on hyvien, vilpittomien ja kauniiden ihmisten maa.

(Taman jalkeen seurasi taas yksi paiva masentavassa Oudom Xaissa ja muutama paiva rajalla Huey Xaissa, niista ei varmaan sen enempaa. Seuraavalla kerralla kuulumisia kertoillaankin sitten Thaimaasta. Heippahei siihen saakka!)