“In Normalation: The adventures in the Temple City with Thidar and Asian Prince” (Bagan 10.- 16.2.)

(Ei kuvia, kunnes toisin mainitaan...)

Yangonista Baganiin bussilla kestaa virallisen tiedon mukaan 12 tuntia, todellisuudessa 14. Tuo aika meni mukavasti tayteen ahdetussa bussissa eritteiden ja pierun hajua haistellen ja istumapaikoilla koko ilta ja yo nuokkuen. Perille saavuimme siis harvinaisen vahaunisina, nuutuneina ja kipein nivelin.

Bagan on nykyisellaan jaettu kolmeen osaan. Koyhempien reppureissaajien ja muiden pienempibudjettisten turistien aluetta on Nyaung Oo (missa mekin asustelimme). Lahimpana temppelialuetta sijaitsee taas Old Bagan, josta valtio 1990 pakkosiirsi (esteettisista syista, olisihan se liikaa jos turistit joutuisivat sietamaan paikallisia ja heidan asumuksiaan kauniin temppelinakymansa vieressa!) kaikki paikalliset asukkaat 20 kilometrin paahan taysin asumattomalle seudulle, jota nimitetaan nykyaan New Baganiksi. Old Baganissa ja New Baganissa vierailimme vain pikaisesti. Nyaung Oo:ssa taas viihdyimme sitakin paremmin; pieni ja hiljainen kyla, jossa yksi ravintolakatu ja paljon hevoskuskeja ja mukavia ihmisia. Asuimme majatalossa, jossa oli meidan lisaksemme vain myanmarilaisia turisteja. Aamuisin saimme perinteista myanmarilaista aamupalaa (hyvaa, nam!) ja saimme vallata ylakerran terassin omaan kayttoomme, paikallisilla kun ei temppelinahtavyyksien katselun lomassa ollut aikaa loikoilla hotellissa.

Meista tuli pian Nyaung Oo:n julkkiksia Pian tukan takia. Kuulemamme mukaan pikkuletit ovat myanmarissa “pop”, vaikka niita ei kellaan paikallisilla nakynytkaan. Niinpa kuulimme taman tasta tallaisia kommentteja: “Are you the girl from Finland? Yeah, I know, people are talking about you. You have a beautiful hair. I know where you live, the Prince Guesthouse, right?”. Mikas siina sitten. Jos suomessa voi nousta julkisuuteen tekotisseilla, niin taalla pain maailmaa se onnistuu naemma myos tekotukalla.

Tassa vinkki kolmonen Myanmariin ja etenkin Baganiin reissaaville:ottakaa mukaan kaikki lansimaalaiset tavarat, mita vain ikina jaksatte kantaa. Kaikki avatuista geelipurkeista kaytettyihin hajuvesiin ja tarpeettomiin kodinkoneisiin kay. Paikalliset kasityolaiset ja taidemaalarit suorastaan janoavat kaikkea lansimaalaista. Mita tahansa. Ja vaihtavat tavaraa ilomielin maalaamiinsa hienoihin hiekkamaalauksiin. Harmittelimme suuresti, ettei meilla ollut liiemmin ylimaaraista kamaa mukana. Vaihdoimme kuitenkin (jotkut maalauksista ostimme dollareilla, mutta automaattien puuttuessa maasta kokonaan, on kateisvarojen maara rajallinen) monen monta maalausta muun muassa avattuun geelipurkkiin, kaytettyyn hajuveteen, rannekoruun, aurinkolaiseihin ja vanhaan kameran muistikorttiin. Erityisesti paikalliset tuntuvat himoitsevan naita asioita: vieraan maan valuutta, kannykat (valtio valvoo matkapuhelinten myyntia ja hinnat ovat huimat. Mika tahansa vanha nokianluuska kay vaihdossa isoon hiekkamaalaukseen), digikamerat (tai filmikamerat), kauneustuotteet (huulipunat, maskarat, luomivarit, erittain kalliita taalla), tennarit ja lenkkarit, lansimaalaiset housut ja paidat, laukut ja takuuvarmasti korkokengat. Oikeastaan mika tahansa lansimaalainen on vaihtamisen arvoista tavaraa. Tilalle saa niin jarjettoman hienoja perinteisia hiekkamaalauksia, etta paa meinaa rajahtaa. Ja kaikki ovat tyytyvaisia.

Temppelit olivat tajunnanrajayttavan ja hekumaalisen hienoja. Otimme yhtena paivana polkupyorat ja pyorailimme koko paivan pitkin mittavaa temppelikenttaa. Aikoinaan temppeleita on ollut yli 5000, mutta lahimenneisyydessa sattuneen voimakkaan maanjaristyksen jalkeen useita tuhansia tuhoutui ja nyt jaljella on paalle 2000. Ei siina, ihan tarpeeksi niita on kahdelle turistille. Kiertelimme aikamme, kunnes auringonlaskun aikaan kiipesimme yhden temppelin katolle nakymia ihailemaan. Nakyma oli yksi mieleenpainuvimmista, vaikka paljon olemme kauneutta ja huikaisevia maisemia taman reissun aikana nahneet.

Meilla OLI naista vaikuttavista nakymista kuvia. Kuten Yangonista, tapaamistamme ihmisista (Thidar, Aasian Prinssi, Emma ja Jarno, lukuisia paikallisia, jotka halusivat poseerata kanssamme kuvassa, se mukava mies joka kiipesi kanssamme yhden pagodan paalle katsomaan Irrawaddy-jokea, jonka kanssa vaihdoimme kaksi hienoa hiekkamaalausta muistikorttiin ja aurinkolaseihin, plus monia muita) ja tietenkin meista. Hyvia kuvia.(Puhumattakaan Thaimaan kuvista, huokaus!) Mutta sitten kavi nain (ja tama on pitka tarina):

PIRLOCK HOLMES & TETSON
Kadonneen Samsungin mysteeri (eli seikkailut Thidarin ja Aasian Prinssin kanssa)

Kaikki merkit olivat jo pitkan aikaa ennen maahan saapumista viitanneet siihen, ettei maahan – syysta tai toisesta – pitaisi menna.

1. Hakiessamme Myanmarin viisumeita jarjetonta byrokratiaa harjoittavasta (jonota ensin jonotusnumero tasta luukusta, jossa mies tarkastaa oletko tayttanyt kaikki hakemukset liitteineen oikein, ota vuoronumero ja jonota sitten viereiselle luukulle, jossa sama, paperit jo aiemmin tarkastanut mies ottaa ne vastaan) Bangkokin lahetystosta huomasimme, etta lahetyston mukaan viisumin voimassaoloaika alkaa sen myontamispaivasta. Hakiessamme myonnetyt viisumit paria paivaa myohemmin totesimme viisumissa olevan paivamaaran olevan sama, kuin se paiva jolloin passimme lahetystoon veimme. Meilla oli jo paluulento varattu, mutta pikaisten laskujen jalkeen totesimme tassa tapauksessa ylittavamme typerat viisumimme kahdella paivalla. Kuvittelimme Myanmarissa sakkojen siina tapauksessa olevan jotain miljardi dollaria tai vankila - valilla ja paatimme suosiolla vaihtaa paluulennon paivamaaraa. (Jarjettomasta byrokratiasta intoutuneet voivat nykyaan jopa pidentaa viisumiaan Myanmarissa kahdella viikolla, muuten. Mutta vain ja ainoastaan kahdella viikolla, hinta 50 dollaria).

2. Lentojen aikaistaminen maksoi 70 ekstrataalaa. Lentoja oli lisaksi aikaistettava jopa puolellatoista viikolla muiden lentojen ollessa jarjettoman kalliiita. Ensimmaisella yrityksella nettiyhteys kaatui kesken maksun varmistamisen. Emme voineet olla varmoja, onko maksu silti veloitettu tililta, joten meidan piti odottaa yksi paiva ja toivoa, ettei lentojen hinta silla valin muuttuisi.

3. Luulimme, etta Thaimaan bahtien vaihtaminen taaloiksi (jotka sitten Myanmarissa pitaa vaihtaa paikalliseksi rahaksi, koska maan valuutta on niin arvotonta ryonaa, ettei mikaan ulkomaalainen pankki sita suoraan myy) olisi helppoa, mutta ensimmainen pankki sanoi, ettei vaihda, toinen samaa, kolmas sanoi, etta vaihtaa, mutta heidan dollareissaan on leima, joka estaa niiden vaihtamisen Myanmarissa paikalliseen valuuttaan. Neuvoivat paikkaan, jossa EHKA vaihdetaan kaypia dollareita. Oli perjantai ja pankit menossa silta viikolta jo kiinni. Lievaa stressia, lento Myanmariin sunnuntaina.

4. Matkavakuutuksiemme jatkon hommaaminen (mita meidan ei vakuutusyhtion mukaan edes alunperin tarvinut ulkomailta kasin tehda, mutta kas kummaa, yhtakkia olikin elintarkeaa, etta jalleen kerran todistamme, ettei meilla vielakaan ole esimerkiksi MS-tautia) oli aarimmaisen hankalaa, stressaavaa ja aikaavievaa hommaa kaikkine faksi- ja puhelinkuluineen. Faksit eivat menneet lopulta edes perille ja vakuutusyhtion tati sossi sahkopostimme. Samaan aikaan Pialla oli aarimmaisen kivulias (jo toinen!) kainalotulehdus, joka olisi, huvittavaa kylla, vaatinut samaisena paivana laakarihoitoa, vaan taman sotkun takia emme laakariin koskaan ehtineet. Lento Myanmariin seuraavana paivana, eika mitaan tietoa miten siellapain yhteydet muuhun maailmaan toimivat (toisten matkalaisten raporteista tiesimme vain sen, etta joskus edes sahkopostiohjelmat eivat maassa toimi, fakseista puhumattakaan). Kylla ne vakuutusyhtiot vain ovat asiakkaidensa ystavia.

Kun viimein saavuimme maahan, huomasimme viisumin olevan voimassa sittenkin alkaen saapumispaivasta. Kaikki lentolippuihin liittyva sahlays olikin siis ollut taysin turhaa.

Seuraavassa muita lahestyvasta katastrofista kertovia ennusmerkkeja:

1. Olimme jo muutaman paivan ajan puhuneet, kuinka emme olleet kohdanneet matkallamme mitaan sen suurempia vastoinkaymisia – emmeka muistaneet koputtaa puuta, mita taikauskoisina ja universumin ennusmerkkeihin vakaasti uskovina teemme lahestulkoon poikkeuksetta kohtaloa manatessamme.

2. Kuvasimme Baganin temppeleilla Jarin ja Helenan laksiaislahjaksi antamaa pienta onnenukkelia ja vaikeiden kulkuolosuhteiden vuoksi ukkeli huomaamattamme unohtui temppelille. Ilmeisesti paatti jaada katselemaan upeita maisemia vietettyaan puoli vuotta rinkassa. Sinne jai.

3. Yksi Laosissa ranteisiimme sidotuista onnea tuottavista naruista irtosi eraana iltana Tetsonin kadesta. “Nyt meilla ei sitten ole niin paljoa enaa onnea matkassa”, ajatteli Tetson, eika – jalleen kerran – muistanut koputtaa puuta.

4. Joimme temppelilla alkoholia brittilaisten tuttaviemme kanssa. Ja sehan on kiellettya. “Nyt Buddha kostaa meille”, vitsaili Pirlock, eika jalleen kerran muistanut koputtaa puuta. Puuta ei temppeleilla tosin ollutkaan, ne on tehty tiilista.

Myohemmin riensimme tuttuun ravintolaan (jossa olimme tutustuneet sen mukavan oloiseen omistajaan (Ko Ko) jo paria iltaa aiemmin) ja viihdyimme jutustellen tovin jos toisenkin. Siella meille tarjottiin maisteltavaksi paikallista palmuviskia, kohtalokkain seurauksin.

Olimme koko paivan surkutelleet paikallisten huonoa kohtaloa ja sen mukaisesti tukeneet heidan maalausbisneksiaan ja lahjoittaneet nipun kynia sun muuta tarpeettomaksi kaynytta tavaraa vahaosaisille. Tapasimme mahtavia tyyppeja ja meita samanlaisiksi kehuttiin. Kuitenkaan tee hyvaa ja saat hyvaa- periaate ei seuraavana yona toteutunut. Mika lie menneisyyden paha karma meita Myanmarissa varjostanut, silla tuta tulimme saamaan.

Vietimme erittain hauskan illan ravintolassa X omistajansa Ko Kon ja ystavansa, nimea emme muista, mutta olkoon nyt vaikka Neungin, seka Emman ja Jarnon ja kolmen muun Ko Kon kaverin kanssa. Pinkki paholaisemme oli viela kehissa, kuvia otettiin todisteeksi hyvasta paivasta ja hauskasta illasta.

Silla kameralla ei kuvia meidan toimestamme enempaa otettu. Matkalla (jalkeen puolenyon) ravintolasta takaisin hotelliimme Pirlock huomasi, etta laukkunsa oli unohtunut ravintolaan. Olimme hetkea aiemmin kompastuneet (seka humalatilasta, etta pilkkopimeasta ja kuoppaisest kadusta johtuen) maahan ja siksi oitis tutkimme paikan huolellisesti taskulampun avulla. Ei tulosta. Riensimme siis takaisin noin 70 metrin paassa sijaitsevalle ravintolalle, jonka huomasimme olevan jo kiinni. Arvelimme laukun olevan sisalla, joten koputtelimme ja huhuilimme epatoivoisina naapureita, jotka viimein halyttivat paikalle omistajan siskon ovea avaamaan. Tutkimme ravintolan keittiota myoten, ei tulosta. Ehka omistaja oli kerannyt laukun mukaansa ja vienyt kotiinsa? Taman jalkeen tutkimme kotireittimme ojineen ja kuoppineen kolmeen kertaan. Kassista ei nakynyt jalkeakaan. Kadut olivat tyhjat ja autiot, emme tormanneet matkallamme kehenkaan, joka kassimme olisi mahdollisesti saattanut napata.

Pahaenteinen 13. paivan aamu valkeni, ja Tetson kiirehti toiveikkaana ravintolalle laukkua kyselemaan. Ravintola oli naapureistaan poiketen kiinni, joten ei auttanut kuin odotella Ko Kon saapumista. Kun viimein Ko Ko ystavansa Neungin kanssa saapui ravintolaa avaamaan, kiistivat he tietavansa laukusta yhtaan mitaan muuta kuin sen, etta Prilock oli takuuvarmasti ottanut laukun mukaansa.

Neung selitti katselleensa menoamme laheisessa risteyksessa ja muisti nahneensa kolmen taksin ajaneen ohi. Han arveli, etta jos laukkumme oli pudonnut, oli joku taksikuskeista sen loytanyt ja vienyt mennessaan. Me emme itse muistaneet mitaan takseja nahneemme (kaupunki oli sahkoton ja siten pilkkopimea, kadonnut laukku taasen pikimusta. Mikali se kadulle olisi tippunut (Pirlockin mielesta erittain epatodennakoista, han ei ole milloinkaan tiputtanut humalassa ollessaan edes kuulakarkikynaa, kokonaisesta kassista puhumattakaan) olisi sen paikantaminen ollut pimeydessa melko epatodennakoista, ellei sitten tiennyt mita etsia.) mutta toisaalta emme voineet olla varmoja, etteiko kauempana tiella joku olisi autolla mennytkin. Mita tulee laukun mahdolliseen putoamiseen, kumpikaan meista ei tata mahdollisuutta pitanyt todennakoisena. Laukku oli sita mallia, ettei se mitenkaan paalla ollessaan voi tippua – ja toisaalta, niin humalassa emme kuitenkaan olleet. Mutta tuossa vaiheessa emme voineet kuin uskoa, etta ehka kaikki on kuitenkin mahdollista, vaikka typertyneita kassimme katoamisesta (olimme aivan varmoja, etta se on jaanyt ravintolaan) olimmekin.

Ko Kon ja Neungin kiistaessa osallisuutensa laukun katoamiseen, oli meidan otettava ohjat omiin kasiimme. Kameraa tahi muuta laukun sisaltoa emme surreet, mutta kadonneet kuvat niissa esiintyvine ikimuistettavine ihmisineen kouristivat sydanalaa. Jotain oli tehtava. Vaikka tassa yhteydessa todettakoon, etta seka Ko Ko etta Neung kayttayivat molemmat erittain epailyttavasti:

a) saapuivat ravintolalle yhdessa ja myohassa, vaikka Neung on itse toissa kadun varrella toisessa ravintolassa

b) tiesivat heti selityksen kun laukusta alettiin kyselemaan eivatka tuntuneet olevan yhtaan yllattyneita, etta se oli kadonnut

c) myohemmin Pirlockin tullessa paikalle Ko Ko teeskenteli pitkaan, ettei muka ollut huomannut keittion ovella seisoskelevaa Pirlockia ja taman jalkeen vastaili kysymyksiin erittain epamaaraisesti ja hermostuneesti.

d) eivat tarjonneet minkaanlaista apua laukun etsimiseen saatika olleet yhtaan kiinnostuneita tahi huolestuneita, vaikka kadunvarren muut ravintolayrittajat kehottivat Pirlockia ja Tetsonia menemaan valittomasti poliisille.

Poliisille paatimme kuitenkin olla menematta, silla aasialainen poliisi on korruptoitunein sika maailmassa. Myanmarilainen sika niista pahimpia. Toivoimme loytavamme kameramme, joka varkaille ilman latauspiuhaa olisi taysin hyodyton (kyseista kameraa ei myyda Myanmarissa ja siihen sopiva latausjohto ei ole tavanomainen USB-kaapeli. Akun loppuessa kamera olisi varastajalleen kayttokelvoton) tarjoamalla siita kayvan loytopalkkion.

Taajaan Nyaung Oon kaduilla tapaamamme parikymppinen, pikkuisen “tarahtanyt”, mutta hauska, savikuppeja ja pyoraretkia turisteille kauppaava Thidar liittyi valittomasti partioomme. Paikalliskielen taitajana han oli korvaamaton apu etsintaoperaatiossamme. Thidar maalasi kasvoillemme tanakat (perinteiset kasvomaalaukset) ja paiva saattoi alkaa.

Vuokrasimme kadunkulmasta hevoskarryn kuskeineen ja lahdimme levittamaan sanaa keskeisimpiin pisteisiin (hyvin laajalla alueella), etta mikali joku tietaa jotakin pinkista Samsung digipokkarista, tietakoot samaan hengenvetoon, etta tuodessaan sen ravintolaan X tai Prince Guesthouseen saa kateensa 70 ameriikan dollaria (takalainen vuosipalkka) N.Q.A. (No Questions Asked). Moni paikallinen bussiasemalla oleilija toimeen heti tarttuikin (matkan varrella kuultua ja nahtya: “Seventy dollar? Really? Seventy dollar? Oh my God, I will go right now! (pui nyrkkia ilmaan) And I will find it, miss! I find it and I will bring it to you!) ja sana levisi kuin Myanmarilainen metsapalo. Pian kaikki tiesivat, etta pinkki Samsung on kuumaa kamaa ja sen loytaminen lottovoitto.

(Samaan aikaan me matkasimme hevoskarrylla pitkin poikin ja satimme itseamme. Vaikka Pirlock on hajamielisyyksissaan toki unohtanut kassinsa erinaisiin ravintoloihin (aina sen kuitenkin takaisin saaden) selvapaisenakin, on kieltamatta omaa tyhmyytta juoda paansa lahoksi paikallisella viskilla. Tassa tapauksessa tilaisuus teki varkaan. Vaikka rahassa mitattuna emme menettaneet paljon, menetimme paljon kultaakin kalliimpia muistoja. Niita me mietimme, keinuimme hevosvaunuissa edestakaisin, Pirlock, Tetson ja empaattisen tarmokas ystavamme Thidar).

PRINSSI ASTUU PELIIN

Eraalla temppelilla ensimmaisena Baganin paivanamme tapaamamme, varsinainen betelnut-poski-punahammas, taiteilija Min-Min (taiteilijanimeltaan Aasian Prinssi) ilmestyi yllattaen skootterillaan hevoskarryjemme kantaan. Kerroimme paivan polttavat uutiset ja niin Min-Min oli valittomasti osa tiimiamme.
– Have you been to the police yet? Prinssi kyseli.
– No, we decided not to do it at all. If we don´t find the camera we just go there and ask the document for our insurance. Many people told we should ask their help but you know..we really don´t trust them.
– But you have to go there! The one who speaks better english hops on my bike and we go to the police right now! I hate the police, but in this kind of things they are very good. Let´s go! Now!

Koska Aasian Prinssi on itse aikoinaan istunut erinaisia kuukausia putkassa vuodettuaan arkaluontoista tietoa norjalaiselle ja ranskalaiselle lehdistolle, arvelimme hanen tietavan paikallisen poliisin luotettavuudesta meita paremmin. Niinpa armoitettu Pirlock hyppasi mopon kyytiin ja huristeli Prinssin kanssa poliisiasemalle.

Pirlock halusi tehda poliisille vain ilmoituksen kadonneesta laukusta – etenkin kamerasta – vakuutusta silmalla pitaen, mutta Min-Min selitti poliisille kovasti jotakin. Ilmeisesti omia, selvaksi tulleita nakemyksiaan syyllisista: Ko Ko, Neung ja ravintolaa vastapaata infopistetta pyorittava tyyppi (alias “infopisteen vittupaa”, paikallisten mielesta huippuepaluotettava paskapaa, jota kaikki inhoavat) olivat Min-Minin mielesta ilmeisen eparehellisen oloisia. (Ennen poliisiasemalle menoa Min-Min halusi kayda haastelemassa asianosaisia. Han ei uskonut sanaakaan, mita Ko Ko ystavineen hanelle tapahtuneesa kertoi.)

Tuolloin meilla ei viela ollut kasitysta siita, minka hullunmyllyn Min-Min oli pistanyt aluille. Poliisivisiitin jalkeen Min-Min ja Thidar veivat meidat kadestaennustajan pakeille laheiseen kylaan. Lukija oli varpaaton ja sormeton, aarimmaisen ruma mies, joka piirtamansa Pirlockin kasikartan perusteella tiesi kertoa, etta Ko Ko tietaa laukkumme kohtalosta ja etta kameramme loytyy viela samana paivana. Ennustajamies ei suostunut ottamaan vastaan maksua, koska hanen mukaansa pitaa auttaa niita, jotka ovat ahdingossa. Tasta ja muiden paikallisten reaktioista paattelimme, etta myanmarilaiset eivat todellakaan pida varkaista. Jopa iso paha poliisi menee varkaiden edelle.

Pirlock kavi Min-Minin kanssa toistamiseen poliisiasemalla, jossa Pirlockille selvisi, etta edellisen visiitin jalkeen oli pantu toimeen mittava etsintaoperaatio. Poliisi oli kaynyt jututtamassa seka Ko Kota etta ystavaansa Neungia ja poliisin mukaan parivaljakko oli yhtakkia ilmoittanut meidan hypanneen yolla riksakuskin kyytiin. Silloin epailyksemme toden teolle herasivat, silla moinen vaite oli puhdas valhe (ja typera sellainen, hotellistamme ravintolaan oli noin 100 metrin matka) ja lisaksi se poikkesi taysin siita, mita kaverukset olivat aamulla meille puhuneet (joka jo sekin oli meista epailyttavaa).

Loppupaivan ajan ajelimme pitkin pitajaa Min-Minin ja Thidarin kanssa. Siina vaiheessa meille selvisi, etta tarmokas Min-Min oli halyttanyt tapauksen kimppuun jopa Myanmarin erikoispoliisin (SP), joka on paikallinen vastine ameriikan CIA:lle. Tassa vaiheessa totesimme epatoivoisina, etta koko kadonneen kameran mysteeri on lahtenyt lapasesta pahemman kerran. Kauhulla odottelimme, mita tuleman pitaa.

Kun poliisista ei auringonlaskuun mennessa ollut kuulunut, paristelimme kaikki kolme yhdella mopolla poliisiasemalle, Pirlock, Tetson ja Aasian Prinssi, tuo kohtalokas kolmikko. Poliisi oli syomassa ja katsomassa jalkapalloa poliisiparakissaan, mutta suostui kuuntelemaan meita hetkisen. Min-Min oli jalleen kerran kovassa aanessa, mita lie puhui, siita ei tietoa. Ihmettelimme Ko Kon ja Neungin muuttuneita tarinoita, jolloin meille selvisi, etta he itse asiassa olivat kertoneet poliisille kolmenlaista tarinaa. Siitakos soppa syntyi, emmeka mekaan voineet kuin ihmetella. Poliisiseta ilmoitti kutsuvansa kaikki asianosaiset seuraavana paivana kello 16 kuulusteluun.

Tassa vaiheessa meita alkoi huolettamaan. Ei kadonneen omaisuutemme takia, vaan valheita laskettelevien Ko Kon ja Neungin. Heidan valehdeltuaan poliisille, oli jaljella enaa hyvin vahan, mita voisimme tehda saastaaksemme heidat vaikeuksilta. Myanmarissa rangaistukset turistilta varastamisesta ovat erittain ankarat, kuten on asia myos kaikissa muissa aasian maissa. Tavanomaisin rangaistus on 7 vuotta pakkotyota, ja pakkotyota nimenomaan sen orjamaisimmassa merkityksessa. Meista moinen rangaistus halvan kameran takia ei kuulostanut kovin mieltaylentavalta. Lisaksi tiesimme, etta taannoisen maanjaristyksen yhteydessa kadonneiden temppeliaarteiden tapauksessa oli paikallisella poliisiasemalla kidutettu kuoliaaksi syyton mies. Tasta oli nauru kaukana. Koska keissi tuntui meista harvinaisen selvalta (miksi lasketella tyhmia valeita, jos ei ole mitaan salattavaa?) paatimme jalleen kerran ottaa ohjat omiin kasiimme ja yrittaa pelastaa katastrofiksi muuttuneen pinkin karkkikameran mysteeri.

Suuntasimme siis ravintolaan X, jossa hermostunut Ko Ko yritti teeskennella kovinkin kiireista. Melko painavin aanenpainoin ilmoitimme kuitenkin haluavamme keskustella. Kerroimme Ko Ko:lle, etta poliisi on kutsunut meidat kaikki kuulusteluun parivaljakon vaihtuvien tarinoiden vuoksi. Kerroimme haluavamme valttaa taman tapaamisen keinolla milla hyvansa. Koska Neung oli se, joka oli tarinoitaan jatkuvalla syotolla vaihtanut, sanoimme Ko Ko:lle (tata mahdollisuutta olimme tarjonneet toistuvasti aiemminkin, ilman tulosta), etta mikali kamera ilmestyy meille viela taman illan aikana, voimme seuraavan paivana ilmoittaa poliisille, etta joku meille tuntematon palautti kameran meille ja asia on silla selva, sitten poliisikin voisi haudata koko jarjettomaksi paisuneen tutkintansa unholaan. Epailyksemme oikeiksi osoitti se, ettei Ko Ko kertaakaan puolustaunut tai sanonut meidan olevan vaarassa. Niinpa Ko Ko tepsutti kaverinsa Neungin luokse neuvonpitoon. Ja viipyi todella kauan. Lieko hioivat strategiaansa? Ehka paattivat, etteivat voi kuitenkaan luottaa siihen, ettemme kerro poliisille heidan olleen varkaita? Ehka paattivat luottaa hyvantahtoisuuteemme ja uskoa, ettemme seuraavana paivana toimittaisi heita vankilaan?

Neung oli siis tahan mennessa kertonut poliisille ja/tai meille tallaiset versiot tapahtuneesta:
a) kolme taksia oli ohittanut meidat risteyksessa
b)olimme jutelleet riksakuskin kanssa
c)olimme hypanneet riksan kyytiin

Mikaan naista, varsinkaan kaksi viimeisinta, ei pitanyt paikkaansa. Olimme (kuten muuten moni muukin paikallinen) 99% varmoja, etta nama kaverit olivat tehneet elamansa typerimman mokan. Kaiketi se on jossain ravintolanpitajan kasikirjassa, etta ala milloinkaan varasta asiakkailtasi, varsinkin jos nama ovat illan viimeisia.

Oli miten oli, Ko Ko saapui takaisin typerryttavan lauseen kera:
“Neung is very busy now. He doesn´t know anything about the camera. We can go there and try to talk to him.”

Olimme erittain pettyneita, mutta sitten we go there and try to talk to him. Neung hymyineen kaikkineen oli vituttavan viaton ilmestys. Tuo saatanan huolettoman oloinen hymykone senkun vain kiisti Ko Kon tulkkauksen avulla kaiken ja soitteli (jopa ehka liiankin) rennosti kitaraansa.
“No no, this is misunderstanding, Neung never said anything about any rikshawdrivers, he said all the time that three taxis went by customers already inside!”
Olimme jo vahalla uskoa (ei meidan ollut poliisin sanaankaan sen kummemmin luottaminen, epavarmuustekijoita oli tassa vyyhdissa miljoonia) kun yhtakkia Neung jalleen kerran molaytti jotain uutta ja arvaamatonta:
“Maybe you were fighting on the ground and then the bag got lost.”
Siis: vastahan meidan ohitsemme oli ajanut kolme taksia, olimme jutelleet riksakuskin kanssa eikun hypanneet riksan kyytiin ja nyt viela tapelleet fyysisesti (voi herra jumala) pitkin maita ja mantuja. KYLLA SITA VARMAAN VAHEMMASTAKIN LAUKKU JOS TOINENKIN KATOAA, eikos vaan!
(Taman tappeluidean saivat varmaan siita, etta Pirlockilla ja Tetsonilla oli ollut aiemmin illalla joku suukopu. Niin humalassa emme kuitenkaan olleet, ettako olisimme unohtaneet nyrkkitapelleemme..).

Me olimme lopen uupuneita. Paatimme, etta mikali kaverukset valttamatta haluavat poliisiasemalle niin eikait siina sitten muu auta. Meidan hallinnassamme koko tapahtumaketju ei enaa ollut. Sita pyorittivat kaverukset valheineen, Min-Min ja muut hyvaa tarkoittavat paikalliset mielipiteineen ja tapauksen yli-innokkaasti ratkaisemaan pyrkiva paha poliisi. Eikun nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan paivan koitoksiin...

Seuraavana paivana halusimme unohtaa koko jupakan hetkeksi ja suuntasimme Min-Minin seka parin ranskalaisen kanssa Mt. Popalle, tasankomaasta puskevalle vuorelle ja sen paalle rakennetulle temppelille. Turha toivo, spekulointiahan se oli koko paiva ja tasta aiheutunutta ankaraa huonovointisuutta. Toki valtavan, palmuoljya myllyavan lehman silittaminen oli mukavaa.

Saavuttuamme takaisin hotellille, oli heilla iloisia uutisia. SAMSUNG OLI LOYTYNYT!
Alkaamme nuolaisko, ennen kuin tipahtaa, tolkutimme itsellemme, mutta olimme siita huolimatta helpottuneen varmoja, etta edellisiltainen kovistelumme oli tuottanut sittenkin tulosta.

Riensimme paatapahkaa ravintolalle X. Siella Ko Ko oli olevinaan iloinen ja helpottunut (mika mulkku!), kunnes sanoi: “but it´s black”. Voihan vittu sentaan...
Ravintolan edusta oli taynna tapauksesta kiinnostuneita naapuriyrittajia, joille Ko Ko selitti pokkana kameran olevan oranssi, vaikka jo miljoonaan kertaan sen hyvin tunnistettava vari oli tullut kylla selvaksi
Voi vittu, Ko Ko, totesimme. Kylla sina tiedat varsin hyvin, etta se kamera on pinkki.
(ja taman Ko Ko oli jopa kirjannut ravintolansa edessa olevaan kylttiin, jossa luvattiin loytopalkkio pinkista Samsungista [turha luulla, etta Ko Ko olisi sen siihen omatoimisesti laittanut, poliisiseta oli kaskenyt]).

Pitihan Tetsonin silti kayda Ko Kon kanssa tarkastamassa se musta kamera, joka oli sentaan merkiltaan Samsung (olihan joku saattanut epatoivoissaan maalata kameran, kirkas pinkki kun oli tassa tilanteessa turhan tunnistettava vari..) Matkalla laukesi mopo eika kamera tietenkaan kuulunut meille. Se siita toivonpilkahduksesta.

Talla valin vastapaisen infopisteen vittumainen mies tuli kertomaan Pirlockille, etta Pirlock valehtelee, heidan kylassaan ei kukaan varasta. Pirlock siihen kysymaan, etta mikas miehen teoria sitten mahtaa olla, huvikseenko tassa juostaan kadonneen kameran perassa? Vittumaisen infomiehen mukaan kaikki turistit valehtelevat, myos kolme vuotta sitten joltain pariskunnalta oli kadonnut kamera ja hekin olivat valehdelleet ja aiheuttaneet paljon ongelmia poliisin kanssa. Vai niin. Kun Pia perasi miehelta, miksi tama tulee tallaisia torkeyksia latelemaan vailla mitaan perusteita, mies totesi, etta Pirlock on kuin kakkapokale ja poistui paikalta.
(Mm. infopisteen miehen osallisuudesta tapahtumiin oli Min-Min ehdottoman 100% varma. Han totesi miehesta, kuten myos Ko Kosta ja Neungista: “ I know when myanmar-face is lying – and this face was definitely lying”).

Mutta pelottava poliisikuulustelu lahestyi. Me, Pirlock ja Tetson, olimme voimattomia ja eksyneita kuin kaarnalastut virran vietavana. Milloin tama koko homma paisui tallaiseksi sotkuksi? Mehan halusimme vain yrittaa etsia rakkaat kuvamme ja korkeintaan tehda rikosilmoituksen. Nyt olimme matkalla passittamaan paikalliset yrittajat seitsemaksi vuodeksi pakkotyohon!
Loppujen lopuksi saatoimme olla Ko Kon ja Neungin syyllisyydesta vain 99% varmoja. Ja vaikka olisimme olleet taysin varmojakin, emme missaan nimessa tahtoneet heille mitaan hankaluuksia. Emme kameran tahden, emmeka kuvienkaan, joiden tunnearvo oli kieltamatta siltikin korvaamaton. Mutta ei niin korvaamaton. Tahtomme saada kuvat takaisin alkoi kokea vaajaamatonta inflaatiota.

Poliisiaseman seta oli julma mies. Kuin ahdistavimmasta elokuvasta se hirvein ja sadistisin kiduttaja. Tunnekylma kalansilma. (“Tuo on varmasti se, joka kidutti sen syyttoman miehen kuoliaaksi”, ajatteli Pirlock ja nielaisi pari kertaa. Uskalsi kuitenkin rohkeasti katsoa niihin kylmiin kalansilmiin. Tassa oltiin pelastamassa miehia, jotka varastivat meilta ja aiheuttivat meille suunnatonta mielipahaa, mutta tuon julman miehen edessa mikaan ei enaa ollut sen tarkeampaa, kuin saastaa Ko Ko kavereineen kauhealta kohtalolta.) Paha poliisiseta kuulusteli Ko Kota tiukkaan savyyn. Ko Ko (ja myohemmin Min-Min taydensi) itse meille keskustelun tulkkasi jattimainen luu kurkussaan:

“Sina olet muuttanut tarinaasi moneen otteeseen. Mita sina kuvittelet meidan ajattelevan, senkin idiootti? Sita paitsi, se laukku oli olkalaukku ja sita pidetaan niin, ettei se idiootiltakaan vahingossa putoa! Sina tiedat missa se on! Sina tiedat missa se on! Sinun ravintola, sinun syy! Turistien ei tarvitse kuin allekirjoittaa tama lappu ja menetat bisneksesi ja joudut vankilaan, idiootti! Tunnusta! Tunnusta! Sinun ravintola, sinun syy!”

Sitten poliiseta kiinnitti huomiomme meihin ja sanoi, etta nyt voisimme allekirjoittaa. Seurasi muutama piinaava ja hikoiluttava hetki, kunnes Pirlock yllattavan tyynesti ja itsevarmasti sai suunsa auki ja piti jarkahtamattoman monologin tapahtumien kulusta. Siina Pirlock vakuutti, etta meilla ei ole epailystakaan siita, etteiko kyseessa olisi pelkka vaarinkasitys. Alunperin emme halunneet muuta kuin todistuksen rikosilmoituksesta vakuutustamme varten, eika meilla ollut mitaan syyta epailla ravintolanomistajaa mistaan. Koska tapauksessa oli ollut mukana niin monta ihmista omine mielipiteineen, oli koko sotku ja vaarinkasitys paassyt syntymaan. Luultavasti olimme olleet niin humalassa, etta olimme pudottaneet laukkumme tielle. Emme missaan nimessa allekirjoittaisi mitaan lappuja emmeka tahtoneet, etta kukaan muukaan epailisi herra Ko Kota mistaan. Piste. Tahan Tetson viela lisaamaan, etta herra Ko Ko on ainoastaan ollut meille avuksi (haha, ainakin han avusti meita kassimme menettamisessa) ja han on meidan hyva ystavamme. Haluamme siis ehdottomasti, ettei hanta epailla mistaan. Vakuutimme talla puheella jopa itsemme, mutta emme pahaa poliisisetaa. Han vain naurahti pilkallisen tietavaisesti. Arvasi meidan vain pelastavan Ko Kon ja Neungin selkanahan.

Onneksemme ilman allekirjoituksiamme ei poliisilla myoskaan ollut juttua. Koko kauhea katastrofi laukesi siis tahan antikliimaksiin. Koska emme osoittaneet syyllista, emme myoskaan saaneet mitaan lappua toimitettavaksi vakuutusyhtiollemme. Koko homma osoittautui yhdeksi helvetin turhaksi spektaakkeliksi. Ystavamme Min-Min, koko tapauksen paa-arkkitehti, oli kuitenkin varmasti tarkoittanut hyvaa. Kuten ne kaikki muutkin paikalliset, jotka olivat vakuuttuneita Ko Kon ja Neungin syyllisyydesta ja ehka kertoneet myos omat versionsa poliisille. Min-Min ei suostunut ottamaan kahden paivan avustaan mitaan korvausta. Han vain sanoi, etta halusi auttaa meita, koska tehdessaan hyvia tekoja han saa myos itse hyvaa elamaansa. Me emme raaskineet oikaista hanta. Uskoimmehan me ennen itsekin nain.

Viela samaisena iltana palasimme ravintolaan X. Kirjoitimme Ko Kolle mahdollisimman virallisen oloisen ja allekirjoitetun dokumentin, jossa viela toistimme uskomme hanen syyttomyyteensa ja plaa plaa. Silta varalta, etta hanen syyllisyydestaan (syystakin) vakuuttuunut poliisi kavisi viela Ko Kota kavereineen lahtomme jalkeen kovistelemassa. Kun Ko Ko myohemmin naki meidan vaihtavan sahkopostiosoitteita Min-Minin kanssa, han silminnahden hermostui ja puhkesi kummalliseen monologiin koskien sita, etta jos olisi halunnut, han olisi voinut tehda meista poliisille valituksen. Kun kysyimme, etta minkahan takia han nain olisi halunnut tehda tai miksi halusi tasta nyt mainita, Ko Ko pyorsi puheensa ja vakuutteli, ettei koskaan tekisi nain, koska me olemme ystavia. Ikaan kuin tuossa tilanteessa kukaan hanen valituksiaan olisi edes kuunnellut...Lisaksi viiteen eri kertaan Ko Ko selitti, kuinka kaikki hanen englantia puhumattomat ystavansa olivat olleet hanen puolellaan tassa tapauksessa, mutta kaikki englantia puhuvat olivat puhuneet hanesta pahaa. Ko Ko halusi myos lahjoittaa Tetsonille t-paidan, muttei voinut antaa sita lahjana, etteivat ihmiset ja poliisi ala epailemaan hanta lisaa. Kootut selitykset sen kuin vain jatkuivat ja tayttyihan se viimeinenkin epavarma prosentti epailyslukemassa. Voi Ko Ko, sina idiootti. Muutaman dollarin tahden jarjeton riski. Niin epatoivoinen ei voi olla edes synkimpina taloudellisina aikoina. ( Jos joku on ihmetellyt, miksi ravintolanomistajan tarvitsisi muka varastaa, niin selvennyksena, etta paikallisilla ravintoloilla menee kuulemamme mukaan erittain huonosti. Vahaisen turistimaaran vuoksi monen elanto on kovassa ja bisneksen menettaminen lahella. Lisaksi kesalla on tulossa vaalit, jolloin valtio ei paasta kolmeen kuukauteen maahan yhtakaan turistia. Ahdingossa kalliin nakoinen kamera on varmasti vastustamaton houkutin..)

Kun kerroimme Ko Kolle kameramme ladattavasta lithium-akusta ja hotellihuoneessamme sijaitsevasta, ainoasta kameraan sopivasta laturista, Ko Kon ilme venahti. Eivat varmaan olleet kaverukset viela ehtineet tutkimaan kameraa sen tarkemmin, vaan olivat olettaneet sen toimivan normaaliin tapaan pattereilla. Vinoilimme aikamme siita, kuinka varkaat voivat akun simahtaessa ripustaa kameran vaikka seinalle koristeeksi, silla myyntiinkaan siita ei olisi, mutta syysta tai toisesta Ko Ko ei osallistunut vahingoniloomme.

Ja nain paattyi tama epaonninen seikkailu. Pinkki paholainen, missa oletkaan, me kaipaamme edelleen karkkimaista hipiaasi ja sisalla kantamiasi kauniita muistoja. Voi hyvin, toivovat Pirlock Holmes ja Tetson.

Vaikka edellinen on esitetty suhteellisen keveaan savyyn, haluamme huomauttaa etta koko tapahtumasarja oli lievimmillaankin vain erittain ahdistava. Eika sen ahdistavuutta yhtaan vahentanyt se, ettemme itse missaan vaiheessa tahtoneet jutusta tallaista vyyhtia. Kun emme kielta ymmartaneet, on mahdotonta tietaa mita Aasian Prinssi ja muut paikalliset olivat poliisille puhuneet. Kaikki nuo hyvaa tarkoittavat myanmarilaiset hoppanat vain saattoivat meidat hirveyksien ryonaisimpaan ahdinkoon. (Esimerkiksi Min-Minin mielesta oli ihan oikein, etta varkaudesta joutuu tekemaan pakkotyota. Varastaminen on Buddhan mukaan vaarin, ja sen vuoksi paikalliset tuomitsevat sen erittain ankarasti. Meille rikkaille lansimaalaisille ei ole kuitenkaan ihan OK, etta paikallinen koyha joutuu tien varrelle sementtia lappamaan seitsemaksi vuodeksi yhden halvan kameran takia. Tata paikalliset eivat kuitenkaan tuntuneet ymmartavan. Heille kyse on uskosta, ei saalista.)
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Jatkoahdistusta valtellaksemme emme halua kuitenkaan enaa muistella noita kauheita pelon ja kauhunsekaisia hetkia poliisiasemalla. Joten, muistoissamme juttu sailykoon seikkailuna, jota emme koskaan takuulla unohda.

Tapahtuneen johdosta paasimme siis ihan perstuntumalta tarkastelemaan, miten toimii Myanmarin poliisi. Turistien tyytyvaisyys on ykkonen tavallisten paikallisten kustannuksella. Tavallisella turistilla nayttaa olevan suhteettoman paljon valtaa. Nimi paperiin ja tyyppi lahtee pakkotyoleirille, oli todisteita tai ei. Myanmarilaiset saavat siis pelata niin poliisia kuin turistia. Miten epamukavaksi sen tiedostaminen olon tekeekaan. Sita alkoi punnitsemaan uudemman kerran, onko sittenkaan hyva, etta tallaisella systeemilla pelaavaan maahan tulee yhdenyhtakaan turistia. Tietamattaan tai huolimattomuuttaan kuka tahansa saattaa aiheuttaa paikallisille suunnattomia vaikeuksia.
Mitaan paperia vakuutustamme varten emme saaneet, koska poliisi olisi voinut kirjoittaa sellaisen vain siina tapauksessa, etta olisimme osoittaneet syyllisen (melko jarjetonta sinansa). Jos olisimme taman tienneet (tallaisista asioista ei lue mitaan missaan opuksissa eika kukaan paikallisistakaan asiasta mitaan meille sanonut) emme olisi missaan vaiheessa kaantyneet poliisin puoleen. Kaikkialla aasian maissa rangaistukset turisteihin kohdistuneissa rikoksissa ovat erittain ankarat. Muun muassa Vietnamissa varastamisesta seuraa kymmenien vuosien vankilatuomio. Myanmar lienee kuitenkin ainoa maa, jossa ei voi tehda edes rikosilmoitusta saattamatta jotakuta vankilaan. Mita tasta opimme? Jos sinulta varastetaan Myanmarissa jotain, ala odota saavasi mitaan takaisin edes vakuutuksestasi. Alaka missaan nimessa mene poliisin pakeille. Se “May I help you”-kyltti on ehka turistin eduksi, mutta joku siita avusta joutuu melko varmasti karsimaan.

Myohemmin Thidar perheineen kutsui meidat lounaalle. Perhe asuu pienessa bambumajassa New Baganissa, aarimmaisessa koyhyydessa. Parikymppinen Thidar ei voi menna naimisiin, koska hanen pitaa elattaa perhetta myymalla turisteille savikippoja ja opastettuja pyoraretkia. Meilla oli omat epailyksemme siita, mita kaikkea lapsenkasvoinen Thidar rikkaille turistisedille myy, koska kertomansa mukaan han tienasi eraanakin iltana eraalta saksalaismiehelta 70 dollaria. Mutta hadassa keinot ovat monet. Kun perheessa on kaksi pienta lasta ja mielenvikainen mummo, on raha otettava niilla keinoilla kun sen vain saa. Thidarin veli antoi meille lohdutukseksi vuonna 95 otettuja kuvia temppeleista. Han kirjoitti meille Yangonin poliisiaseman osoitteen ylos, ja sanoi etta meidan pitaisi menna viela siella tekemaan ilmoitus varastetusta kassistamme. (Eikohan nama poliisiseikkailut riittaneet kuitenkin taman kameran osalta..) Mielenvikainen mummo taas oli sita mielta, etta meidan pitaisi vetaa ravintolanomistajaa turpaan ja demonstroi miten se pitaisi tehda.

Vaikka kuvia ei nyt Myanmarista ole ainuttakaan (myohemmin kavimme etsimassa uutta kameraa niin Baganista kuin Mandalaystakin ja totesimme, etta koko maassa myydaan ilmeisesti vain patterikayttoisia kameroita hurjaan hintaan) niin muistoja sitakin enemman. Jotkut hyvia, jotkut erittain huonoja. On huvittavaa, etta olemme selvinneet esimerkiksi Vietnamissa kaksi kuukautta ilman yhtakaan varkautta (olemme tavanneet matkallamme niin monia omaisuutensa Vietnamissa menettaneita) ja Myanmarissa olemme joutuneet varkauden kohteeksi kaksi kertaa kahden viikon aikana. Ehka tama oli vain varastossa. Jokaiseen reissuun kuuluu muutama kunnon vastoinkayminen. Myanmaria ei kuitenkaan kay tasta syyttaminen. Huono tuuri on huonoa tuuria, maassa kuin maassa..

Baganista lahdimme eteenpain vahan nuutunein mielin. Jo kameraepisodia ennen olimme alkaneet karsia suunnattomasta tahdottomuudesta ja vasymyksesta. Tuntui, etta nyt on matkattu jo liian kauan, mikaan ei enaa kiinnosta eika eteenpain jaksa enaa liikkua. Myanmar 18 tuntisine bussimatkoineen ja muine hankaluuksineen ei tata olotilaa juuri helpottanut.. Pian hyva ystava sen sanoikin, etta sitten kun mikaan ei enaa tunnu miltaan tai kaikki tuntuu samalta, on aika tulla kotiin.

Kotiinpaluuta pohtiessa kului siis matkamme Baganista kohti Mandalayta. Mitas siella, siita seuraavassa!

(Otsikko: In normalation oli Ko Kon ahkerasti kayttama ilmaus. Ilmeisesti vastine sanalle “normally”.)