“Pagodaview” (Yangon, Myanmar 7.2.-9.2.)

(Ei kuvia, kunnes toisin mainitaan..)

Selvittyamme aamuoisen Bangkokin lapi (Khaosan Roadilla viela bileet jatkuivat) lentokentalle (muistisaanto nro. 356: ala koskaan matkusta Thaimaassa kyydilla, jota mainostetaan sanalla express..) ja todettuamme, etta suomalaiset Jarno ja Emma ovat samalla lennolla, nousimme ensimmaista kertaa lentokoneeseen koko kuusikuukautisen reissun aikana. Pia hikoili, voi pahoin ja tarisi koko matkan ajan. Kuka olisi uskonut, etta lentopelko voi alkaa vain siita, etta tykkaa niin kovasti maasta.

Onneksi lento kesti vain tunnin. Yangonin lentokentalla (joka, kuten huvittuneina panimme merkille, on suurinpiirtein samaa kokoluokkaa kuin Tampereen Pirkkalan lentokentta) supervasyneita matkalaisia vastaan tuli heti miehia perinteisissa tuubihameissaan (Lon Gyi) ja naisia keltaisessa mutameikissaan (tanaka). Kerrankin maa, jossa vaalitaan perinteita muuallakin kuin maaseudulla tai turistikylissa! Muutoin ensivaikutelma oli kerrassaan mongoliamainen. Pakokaasuja, kaoottista liikennetta, vaaralta puolen (liikenteen kulkusuuntaan nahden) ohjattavia ikivanhoja autoja. Vaikea hengittaa, taivaalla ruskea savusumu. Otimme lentokentalta taksin yhdessa suomalaisten kanssa. Hittookos siina, jos niista (suomalaisista) ei paase eroon, niin parempi sitten olla niiden kanssa.

Yangonin kaupunkikuva on repsallaan, mutta silti erittain miellyttava. Brittien siirtomaa-aikana rakennuttamat, ikivanhat ja ransistyneet (mutta asutut) kivirakennukset tuijottelevat vinoine ikkunasilmineen ja minimetsiksi muuttuneine parvekkeineen helmoissaan kuhisevaa liikennetta: 50-luvun Aku Ankka-autoja (oh, niita pienia mini-mazdoja!) ja mita moninaisempaa ihmisjoukkoa. On buddhisteja, on hinduja ja on muslimeja. Silloin talloin, mutta yllattavan harvoin, myos muutama lansimaalainen. Paikalliset mutustelevat taukoamatta jokaisessa kadunkulmassa myytavaa betelnuttia, joka on lehteen kaarittavaa purutupakkaa kera jonkun mystisen ainesosan. Se varjaa hampaat ja suun pitka-aikaiskaytossa punaisenmustaksi, ei Teron (joka kyseista mallia kokeili) mukaan parjaa nuuskalle tai tupakalle ja aiheuttaa suunnatonta punaisten rakaklimppien rakimista. (Joskus kadunkulmat ovat klimppeja punaisenaan, pidemmilla bussimatkoilla betelnuttilaisilla on oma rakapussi mukana). Kadut ovat epamaaraisia eika avoviemareita ole laheskaan aina peitetty. Sahkojen mentya (mita tapahtuu joka ilta useaan otteeseen) on hyva olla taskulamppu mukana, ellei halua ottaa kakkakylpya. Katujen jokainen senttimetri on taynna myyntikojuja ja nurkissa piileskelevia rahanvaihtajia. Myyntikojuissa myydaan mita tahansa appelsiineista alushousuihin ja viagraan. On aanta, on hajua, on kuumaa ja hektista kaupunkielamaa. Kaikista parasta ovat ihmiset: voi niita hymyja! Ja sitten rakennukset. Romahtaneen imperiumin raunioissa on aina jotain kiehtovaa. (Taalla muuten paikalliset muistelevat brittien siirtomaa-aikaa lampimasti. Silloin ihmisten asiat olivat hyvin, nyt eivat. Joskus kansan suurin ja pahin alistaja ei olekaan iso ja paha siirtomaaisanta, vaan sen omat kansalaiset.) Koska valtio ei takaa jatkuvaa sahkontuloa (miksi, siinapa vasta kysymys!), taytyy taman tasta, sahkontulon katketessa, kaynnistaa generaattorit. Niiden puksutus kera entisestaan lisaantyvan pakokaasunhajun tayttaa oisen ja puolipimean kaupungin. Sahkoa riittaa kuitenkin (tietenkin) tarkeille bisnesrakennuksille, valtion hotelleille, temppeleille ja rikkaiden asuinrakennuksille. Koyhemmat korttelit tyytyvat siihen mita saavat.

Me holmiskat lansimaalaiset kuvittelimme olevamme maan paakaupungissa. Meilta on mennyt taysin ohi uutinen siita, etta sotilasjuntta paatti pari vuotta sitten vaihtaa paakaupungin jonnekin keskelle ei mitaan. Emme muista nykyisen paakaupungin nimea, mutta huristelimme sen ohi matkalla Baganiin. Se on pelkkaa luksusta ja loistoa, sahkoa 24/7. Keskustaan ei huhupuheiden mukaan turisteilla ole asiaa. Nimeton Myanmarilainen tietolahteemme tiesi kertoa, etta nykyisen paakaupungin keskusta on sijaintinsa vuoksi tutkien nakymattomissa. Jostain mystisesta syysta rikkaat kiinalaiset ja japanilaiset liikemiehet viihtyvat siella. Paikalliset eivat tieda mita siella tapahtuu, mutta siella tapahtuu jotain.
Uuden paakaupungin ulkopuolella on overin luksusmaisia hotelleja, joista saa mita ilmeisimmin vuokrata kokonaisia luksustaloja omaan kayttoonsa. Nimeton tietolahteemme tiesi myos kertoa, etta Myanmar on rikas maa (on oljya, malmeja, jalokivia), mutta kansa niista rikkauksista ei nae vilaustakaan. Rikkaudet syydetaan niin averiaan valtionjohdon kuin kiinalaisten taskuihin. Osalla naemma rakennetaan luokattoman ylellinen paakaupunkikeskittyma keskelle-ei- mitaan. (Myanmarissa sanotaankin, etta jos olet puhtaalla ja hienolla asuinalueella, tiedat olevasi siella missa sotilashenkilosto ja muu valtionvaki asuu..)

Ulan-Batorimaiseen tapaan, mutta eri syista, Yangonkin on vastakohtien kaupunki. Kun tavallinen kansa varjottelee ilman sahkoa romahtamaisillaan olevissa kerrostaloissaan, rikas kansanosa nauttii ilmastointilaitteiden huminasta kaupungin paremmalla puolella. Nimeton tietolahteemme kertoi, etta jos Myanmarissa haluaa rikastua, pitaa noyristya hallitukselle. Nimeton tietolahteemme ei ole nain tehnyt, joten han tietaa olevansa koko ikansa koyha. Han on myoskin paattanyt olla tekematta lapsia, koska ei halua kasvattaa heita nykyisen hallinnon ikeessa. Kun vastarinta on tehty miltei mahdottomaksi, han on paattanyt kapinoida kaikessa hiljaisuudessa. On ihme, ettei han vaikuttanut ollenkaan katkeralta.

Kun yhtena paivana huristelimme taksilla sen kuuluisan jarven ja Suu Kyin talon ohitse, mietimme koko tilanteen jarjettomyytta. Suu Kyi, eli taallapain “nimelta mainitsematon” on aikoinaan kehottanut turisteja olemaan tulematta Myanmariin, koska rahoillaan he vain tukevat nykyista hallintoa. Tama on helppo ymmartaa, kun nakee millaisia turisteja Myanmarissa suurimmaksi osaksi kay. Rikkaiden saksalaisten ja ranskalaisten keski-ikaisten ryhmat kansoittavat jokaista valtion omistamaa hienoa hotellia. He ajavat valtion supermoderneilla busseilla tai vastaavasti lentavat valtion omistamilla lentoyhtioilla. Niin Yangonissa kuin myohemmin muissa paikoissa itsenaiset ja ajattelevat reppureissaajat ovat ylivoimainen vahemmisto. Tata ei Suu Kyi tainnut tarkoittaa lausuessaan kommenttinsa. Tata rikkaiden turistien massaa ei voisi vahempaa kiinnostaa, mita tahoa he matkustaessaan tukevat. Vaikka heita kiinnostaisikin, niin he tuskin olisivat valmiita luopumaan uima-altaistaan, sahkosta, tai lampimasta vedesta. Yksityisilla hotelleilla tai majataloilla ei ole tarjota vastaavia ylellisyyksia. Lahes jokainen tapaamamme hotelli- tai ravintolayrittaja kertoikin samaa surullista tarinaa: viimeiset kolme vuotta ovat olleet aarimmaisen rankkoja, koska turistit ovat boikotoineet Myanmaria ankarasti. Lienee turha mainita, etta ne turistit, jotka maata boikotoivat, ovat myos niita, jotka maahan matkustaessaan valttaisivat valtion hotelleja. Niinpa yksityiset yrittajat, jotka muutenkin ovat lahestulkoon aina valtionvastaisia, maksavat kaksinkertaisesti valtion tekemisista.

Loppujen lopuksi turistin on mahdotonta oleilla Myanmarissa tukematta valtiota edes valillisesti. Kaikki turisteja majoittavat hotellit joutuvat maksamaan valtiolle vuosittain “turistilupaa”, josta syysta hotelliyosta joutuu maksamaan aina kaksinkertaisen hinnan (esimerkiksi Vietnamissa, jossa vastaavasti hotellit joutuvat maksamaan turisteista poliisille, sai 10 dollarilla lahes luksustason huoneen, taalla silla hinnalla saa sen ramppaisimman loukon) ja sama patee busseihin. Me matkustimme aina niilla kaikista huonoimmilla busseilla (ollaksemme varmoja, ettemme vahingossakaan astu valtion omistamaan kiesiin) mutta maksoimme matkoistamme kolminkertaisesti sen, mita muissa aasian maissa. Asuminen ja matkustaminen Myanmarissa koettelee budjettimatkaajan lompakkoa. Pakostikin mieleen tulee, etta ehka tama on tarkoituksellistakin. Ne, joilla on varaa maksaa olemisestaan ja matkoistaan “mita vaan”, ovat harvoin niita, joita kiinnostaa tavallisten myanmarilaisten asiat saatika hallituksen arvosteleminen. Valtio selvasti satsaa rikkaisiin: kuulema rannikon hiekkarannoilla on turha etsia asumusta alle 20 dollarin, silla siella on silkkaa ja pelkkaa luksusta.

Monet matkustavat Myanmariin siksi, etta sita ei ole viela kasvava turismi turmellut ja siten se tarjoaa enemman haastetta “tallatut polkunsa” kulkeneelle reissaajalle. Mutta tavallisille myanmarilaisille turistit ovat siunaus monellakin tapaa. Kun yleensa turistien lisaantyva maara tarkoittaa meidan seikkailunhaluisten kannalta vaistamatonta ja tylsaa lansimaalaistumista, saattaisi Myanmarin tapauksessa kasvava turismi olla yksi niista avaimista, joilla sen sulkeutunut pelon ilmapiiri voisi lievittya. Mita enemman ajattelevia ja fiksuja matkaajia maahan tulee, sen vahemman valtio voi heidan tekemisiaan (tai heidan kanssaan kontaktissa olevien paikallisten tekemisia) kontrolloida. Ja sen enemman jokainen matkalainen voi tuoda kotiintuomisinaan tietoutta siita, mita maassa oikeasti tapahtuu. Paikallisilla on kova tarve puhua (keskenaan he eivat kuulema useinkaan voi puhua, koska eivat voi koskaan luottaa siihen kenelle kuulijan korvat kuuluvat) ja yha useamman elinkeino on kiinni turisteista. Myanmarin boikotoiminen ei siis ole pitkalla kantamalla oikea keino vaikuttaa sen kansalaisten ahdinkoon. Siksipa siis meidan mielipiteemme on, etta jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi (nain tahtoessaan) reissata Myanmariin. Jokainen valtion tukemista valtteleva turisti on omanlaisensa vastalause, kuulee sen sitten joku tai ei (kieltamatta rikkaiden turistien massat ovat masentavaa nahtavaa, mutta sen parempi syy tulla tekemaan poikkeus). Lisaksi taalla on paljon yksityisia turistiyrittajia, jotka janoavat lisaa niita asiakkaita, joita kiinnostaa itse Myanmar enemman kuin hotellin uima-allas. Unohtakaa se kaikki propaganda ja muu homppa ja tulkaa itse katsomaan. Totuus on tarua ihmeellisempaa!

Kontrolli maassa on ehka suhteellisen nakymatonta, mutta siella se on, kun tarkkailee. Valtion nuuskijoita on jokaisella kadulla, ja jokaisella nuuskijalla on oma vastuualueensa. Yhtena paivana tapasimme kadulla meille tuntemattoman miehen, joka tiesi missa asumme. Han vaitti nahneensa meidat lentokentalla, jossa mukamas kuuli meidan sanovan taksikuskille majapaikkamme osoitteen. Nain ei ollut. Ajelimme taksilla keskustaan, jossa etsiydyimme sattumalta samaan hotelliin, jonka laitoimme Bangkokissa viisumihakemukseemme. (Vieressamme oleva ranskalaismies sen nimen meille vinkkasi, kun huomasimme hakemukseen moisen tiedon tarvittavan..) Epailyttavaako? Ei liioin. Hotellissamme myos menemisemme ja tulemisemme kellonaikoineen merkittiin tarkoin muistiin. Tama kyttaaminen ei ollut ahdistavaa, mutta ei se sen liiemmin turvallisuudentunnetta tuonut. Myanmarissa kannattaa miettia tarkoin mita tekee. Jokaisella kadulla ja rakennuksella on korvat ja silmat, ja ne rekisteroivat kaiken.

Entas sitten se turvallisuus? Meilla lansimaissa Myanmarista lietsotaan jos minkamoisia uhkakuvia. Tavallisen ihmisen mielessa maassa on aina vakivaltaisia kapinoita ja turistien ei ole turvallista oleskella, koska valtio suorastaan etsii syyta laittaa turisti vankilaan. Nain ei ole. Turisti voi jopa melko vapaasti puhua valtiosta arvostelevaan savyyn kenenkaan siihen puuttumatta. Turisti voi matkustaa kielletyille alueille kenenkaan koskaan turistia uhkailematta. Vaarassa ovat lahes aina vain paikalliset. Jos paikallinen vuotaa arkoja tietoja turistille ja jaa kiinni, han joutuu vankilaan. Turisti ei tasta usein saa tietaa mitaan, vaan jatkaa huoletonta ekskursiotaan. Nimeton tietolahteemme oli aikoinaan taksikuskina ollessaan kuljettanut brittituristia (taman omasta tahdosta) turisteilta suljetulle alueelle. Armeija oli pysayttanyt heidat ja tivannut kuskilta, miksi tama kuljettaa turistia suljetulle alueelle. Turisti takapenkilla ei tiennyt, mista oli kyse, eika kukaan edes lahestynyt hanta. Vasta kun kuskia alettiin uhkailla vankilalla, han oli kaantynyt turistin puoleen ja pyytanyt apua. Myanmarissa kaikki poliisit ja armeijan henkilosto pelkaavat turisteja. Valtion maarayksesta turistien olot on tehtava mahdollisimman mukaviksi, jottei Myanmarin jo ennestaan kolhiintunut imago karsisi enaa enempaa (taalla nakee, etta Myanmarissa on satsattu yllattavan paljon turismiin, yksikin ilman painavaa syyta ahdisteltu turisti on nykyisessa tilanteessa liikaa). Turistin kanssa kahnauksiin joutunut poliisi tai sotilas menettaa helposti natsansa. Natsansa menettanyt sika on yhteisossaan heittio, koska kaikki vihaavat poliisia ja armeijaa lahes poikkeuksetta. Niinpa, kun brittimies meni tivaamaan sotilailta heidan nimiaan ja arvojaan ja uhkasi ottaa yhteytta lahetystoonsa, katosi ongelma samantien ja taksi paasi jatkamaan matkaansa. Mekin naureskelimme jokaisen poliisiaseman portissa komeilevaa kylttia: “May I help you?” tai “ How can I help you?” kunnes myohemmin Baganissa hymy hyytyi. Jos Myanmarissa tekee jotain todella typeraa, on aivan varma, etta ongelmia siita tulee. Mutta turistilla on tassa maassa myos ennen kuulumattoman paljon valtaa. On kaksi sanaa, jota kaikki pienenkin valtahitusen kahvassa olevat taalla pelkaavat: lahetysto ja media.
Meista tama kaikki kuulosti aluksi ristiriitaiselta. Meillehan on aina tolkutettu vallan jotain muuta! Aluksi pelkasimme, etta pelkka “juntta” sanan lausuminen saattaisi meidat ennenkuulumattomiin vaikeuksiin. Suu Kyista puhumattakaan. Toki varovainen tulee olla, aivan kaikkialla ei kannata kuuluttaa, kuinka paljon Myanmarin vallanpitajia vihaakaan. Mutta jos jotain tamansuuntaista joskus suusta lipsahtaa, niin melko epatodennakoisesti siita kukaan mitaan raipparangaistusta tulee antamaan. Paikallisten kanssa poliittisesta tilanteesta puhuessa tulee kuitenkin ehdottomasti olla varuillaan: jos puheet kantautuvat vaariin korviin, rangaistuksen kantaja on aina paikallinen, ei turisti.

Mutta takaisin Yangoniin. Paadyimme viettamaan koko Yangonin aikamme suomalaisten kanssa ja mukavaa aikaahan tuo oli! Hotellimme oli korkea talo, jonka katolla oli pieni kattoterassi. Sielta naki koko kaupungin ja etaalla kimaltelevan kultaisen jattipagodan, jonne teimme pienen pyhiinvaellusmatkan yhtena paivana. (Temppeli on pelkkaa kultaa ja jalokivia. Huhupuheiden mukaan temppelissa on enemman kultaa kuin Britannian keskuspankilla ja jossain sen kultalohkareen sisalla lepaa Buddhan hiussuortuva. Tata hiussuortuvaa rukoilemaan saapuvat sadat pyhiinvaeltajat kaukaa pienista kylista, koko elamansa rahaa siihen saastaneina). Huoneidemme ikkunoista oli mahtavat nakoalat ja aamuisin keittiossa tarjoiltiin maittava buffetaamiainen. Jotain etua naista korkeista huonehinnoista! Taman lisaksi kuljeskelimme pitkin kaupunkia, soimme superhyvaa intialaista ruokaa, vaihdoimme rahaa kadulla (toisella kerralla tulimme vaihtajien huijaamiksi, helvetin taitavia ja nopeita ovat, emme vielakaan tieda kuinka ja missa valissa paasivat kaantamaan meilta rahaa. Onneksi ei ollut iso summa!) ja ihmettelimme. Katsoa tata maata on kuin katsoa suoraan historiaan. Missaan muussa maassa tahan mennessa ei suurissa kaupungeissa ole vallinnut sama kehittymaton elintaso. Mutta tietenkin tama kaikki kuuluu vain keinoihin pitaa kansa polvillaan. Tietamattomat ja vahaosaiset kapinoivat vahiten.

Yangonissa teimme matkustussuunnitelman, johon ei nain nopealla rykayksella mahtunut kuin nelja paikkaa. Paatimme tehda sen tavanomaisen turistiluupin, koska se oli yksinkertaisinta eika aikaa muunlaiseen seikkailuun oikein ollut. Bussimatka mihin tahansa paikkaan mista tahansa paikasta tuntuu aina vievan vahintaan vuorokauden (joka pitaa istua uuvuttavasti istumapaikoilla toyssyissa hypahtelevassa bussissa), joten seikkailut tutkimattomampaan Myanmariin saavat jaada seuraavaan kertaan. Mutta tulipahan sita seikkailtua siltikin. Yangonista Baganiin ja mitas siella, siita seuraavassa!