“Happy Bar” (Bangkok part 1, 1.- 7. 2.)

(Otsikkoa klikkaamalla kuvakansioon, johon tulossa myohemmin lisaa..)

Emme ottaaneet Bangkokista juurikaan kuvia. Kun yritimme miettia, mista otettu ja minkalainen kuva kuvaisi kaupunkia parhaiten, totesimme, ettei sellaista ole. Kaupunki on liian monikasvoinen, liian taynna vastakohtia, liian liikkeessa. On pilvenpiirtajia, on autobaanoja, on slummeja, on hikisia oisia katuja. On kerjalaisia, on kadulle sammuneita turisteja. On koyhyytta, on aaretonta vaurautta. Naimme Bangkokin pilvenpiirtajat ja lasiseinaiset kiiltelevat bisnespankit. Naimme sen haisevat ja roskaiset lahiot ja minimaaliset, sokkeloiset kujat. Soittelimme kitaraa kadunmiesten kanssa aamuyolla ja katselimme ahkeraan katuja partioivia huoria. Ajelimme taksilla kaupunkia ristiin rastiin, katselimme kuinka korkeimmat tornit kohosivat ylos taivaisiin katseiltamme pakoon. Kaupunki on suuri ja se elaa. Se haisee ja siella on kuuma.

Ensimmaisena Bangkokin paivana kavelimme Khaosan Roadin (alias “kaaostie”, yksi aasian huonomaineisimmista travellerighetoista) valittomassa laheisyydessa pahkailemassa, minne asettuisimme viikoksi asustelemaan (no, emme ainakaan kaaostielle, totesimme menon nahtyamme). Matkallamme eksyimme eraalle minimaaliselle sivukujalle, jonka eraassa minimaalisessa nurkassa sijaitsi minimaalinen baari nimeltaan “Happy bar”. Rastatukkainen omistajansa siella oli seinaa maalaamassa. Totesimme, etta paikkahan nayttaa hyvinkin viihtyisalta ja paatimme viela samana iltana tulla takaisin ensimmaista Bangkokin iltaamme juhlistamaan.

Viimein tallusteluun kyllastyneina hyppasimme tuktukin kyytiin ja pyysimme kuskia viemaan jonnekin, missa ei ole niin aanekasta ja kiireista. Mies sanoi vain, etta okei, ja kuskasi meidat tuotapikaa muutaman kilometrin kauemmaksi joen aareen. Sielta loytyi pikkuruiselta sivukujalta joen varresta mukava guesthouse, jota pyoritti mukava tati. Sinne jaimme.

Olimme jo aiemmin pohtineet, mika Thaimaassa on niin kertakaikkisen viehattavaa. Ennen Thaimaahan tuloa olimme kuvitelleet sen ilmiselvan lansimaalaisuuden ja ylipaisuneen turismin olevan joko arsyttavaa tai tylsaa tai molempia. Nain ei kuitenkaan ollut. Lansimaalaistuminen kun ei ole yksiselitteisesti pelkastaan hirvittavaa ja perinteisia traditioita raiskaavaa. Kahden kulttuurin yhteentormayksesta syntyy myos jotain uutta, olkoonkin, etta McDonalds ja Sedu Koskinen voisivat olla laajentamatta yrityksiaan aivan kaikkialle ja erailta turisteilta voisi evata matkustusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.
Mutta mika Thaimaasta tekee meidan kannaltamme niin viehattavan, ovat ihmiset. Me emme ole poikenneet matkustamisemme alkuperaisesta periaatteesta, joka on ensisijaisesti ihmisten tapaaminen. Rakennukset tai vesiputoukset jaavat kirkkaasti kakkoseksi sen rinnalla, etta paasee tutustumaan ihmiseen, jonka syntypera ja kulttuuri on meille vieras.
Kaikissa muissa maissa kohtaamamme ihmiset ovat olleet lahestulkoon poikkeuksetta meihin verrattuna eriarvoisessa elamantilanteessa, kaikilla tasoilla. Keskustelujen kayminen on ollut hankalaa, johtuen niin kielimuurista kuin toisen osapuolen tietamattomyydesta. Ja tietenkin lasna on aina ollut raha. Vain hyvin harvoin olemme voineet unohtaa olevamme kanssaihmisiimme verrattuna rikkaita, mika meille, koko elamamme suomessa virallisesti koyhina elaneille ja sita statusta sitten loppujen lopuksi kovasti arvostaville, ei ole mikaan kovin miellyttava olotila. Naiden maiden rikkaisiin ihmisiin tutustuminen taas on ollut hankalaa muista syista; heita ei juuri nae niissa paikoissa, joihin me menemme. (Sitapaitsi, naissa maissa rikkaat todellakin ovat rikkaita. Heidan seuraansa me olemme liian koyhia, ironista kyllakin..)

Thaimaassa kohtaamamme ihmiset olivat kuitenkin jotain muuta. On hankala kuvailla sita tunnetta, joka tulee kun kohtaa baarissa thaimaalaisen insinoorin, joka puhuu luonnostaan brittiaksentilla ja pitaa samoista kirjailijoista kuin me. Tai sita olotilaa, kun ohimennen tavatun paikallisen kanssa voi jutella David Lynchin elokuvien taiteellisista ansioista tai USA:n ulkopolitiikasta. Tai sita tunnetta, kun voi kiistella jonkun kanssa maailman uskonnoista ja huomata, etta tuo toinenhan tietaa naista asioista paljon enemman kuin me. Kun muualla on pelkkia koyhia tai rikkaita, tuntuu thaimaasta loytyvan myos keskiluokka eri muotoineen. Eika tuttavuuksiemme koyhyyskaan tarkoittanut automaattisesti tietamattomyytta ja kielitaidottomuutta, kuten on ollut asian laita muualla.
Tassa emme vaita, etta kaikki Thaimaassa olisivat niin onnekkaita, etta voivat saada hyvan koulutuksen tai tarpeeksi rahaa kaydakseen baareissa dokailemassa turistien kanssa. Kun katselee aamuoista bangkokia likaisine, roskia keraavine kerjalaisineen, purkkapaketteja (aamu yhdelta!) turisteille myyvine pikkulapsineen, huorineen ja kaduille sammuneine alkoholisteineen, ei voi olla huomaamatta, etta aivan kaikki eivat valitettavasti ehdi sivistamaan itseaan maailmankirjallisuudella. Puhumattakaan siita, etta tietaa itse olevansa yksi niista syista miksi 7 vuotias pikkupoika myy kadulla purkkaa pedofiilisetien ahdisteltavana eika ole kotona nukkumassa niin kuin ne onnekkaammat pikkuveijarit.

Mutta ensimmaista kertaa aikoihin me tapasimme myos paikallisia ihmisia, joiden kanssa meilla oli ihan oikeasti yhteisia keskustelunaiheita, ja oikea, samanarvoisten ihmisten valinen kontakti. Tuntuu omituiselta tiedostaa, etta taalla kolmannessa maailmassa meidan ja “niiden” valinen ero on useimmiten niin suuri, ettei paikallisten kanssa voi jakaa yhteista kokemusta, tietoa tai yhteisia ajatuksia. Kyse ei ole pelkasta rahasta, vaan ennen kaikkea koulutuksesta. Se tietovarasto, jonka me suomessa omaksumme jo peruskoulussa on jotain sellaista, joka erottaa meidat ihmisina ikuisesti (niin kauan, kunnes se tietotaito kuuluu myos naille ihmisille, mutta me emme naiden valtioiden ja hallitusten toimintatavat nahtyamme uneksisi siita ihan hetkeen...) Onneksi ihmisyyteen kuuluu muutakin, sen ansiosta olemme kokeneet hyvia hetkia ja kokemuksia paikallisten ihmisten kanssa maassa kuin maassa.
Kieltamatta me kuitenkin odotamme aikaa, jolloin me voimme keskustella yleissivistavista asioista (tai edes, herran tahden, saasta!) ihmisten kanssa kaikkialla. Silla nyt, kuuden kuukauden jalkeen me nautimme siita taysin siemauksin, ettei meidan ja “niiden” valilla ole valttamatta niin suurta kuilua. Etta toinen ymmartaa mita sanon, vaikka puhunkin asioista abstraktisti. Etta se toinen vielapa puhuu ihan helvetin paljon parempaa englantia.
Niille ihmisille, jotka ovat Thaimaansa jo moneen otteeseen reissanneet, tama on varmaan normaalia. Ja niinhan sen pitaisi ollakin, kaikkialla. Vaan ei ole.

Tietenkin me ihastuimme Thaimaahan myos siksi, etta Thaimaa on mahtava. Ei ole vaikea ymmartaa, miksi lomaa ja rentoutumista kaipaavat palaavat Thaimaahan vuosi vuoden jalkeen. Matkustaminen on helppoa, kaikki on tuttua, kaikki on toimivaa. Emme tieda, etta onko noloa myontaa tama, mutta kylla matkaamisen helppoutta osaa arvostaa etenkin sen jalkeen, kun on rampinyt laoslaisessa viidakossa paastakseen sahkottomaan bungalowiin ja ollut melkein viikon syomatta, koska kaikkeen ruokaan laitetaan kielloista huolimatta korianteria.* (Ei silla, se oli mahtava kokemus, mutta lomailua moinen ei kylla ole sen perinteisessa merkityksessa..) Ja siltikin: kaikista niista McDonaldseista huolimatta Thaimaa tuntuisi silti olevan Thaimaa. Eivat paikalliset ihmiset ole omaa kulttuuriaan menettaneet, ja muuttuneet esimerkiksi amerikkalaisiksi huolimatta siita, etta katukuva ei niin thaimaalainen enaa olekaan. Eiko kulttuurissa ole kuitenkin kyse ensisijaisesti ihmisista? Perinteiset tavat kalastaa saattavat kuolla ja kuolevatkin, mutta kaikki se vanha kulttuuri sailyy silti ihmisissa, jotka eivat meneta kansallisuuttaan vaikka katsoisivat kuinka paljon lansimaalaisia televisio-ohjelmia.
(Ja sita paitsi: eiko turismi ja lansimaalaistuminen kuitenkin tarkoita paikallisille ensisijaisesti bisnesta ja sen kautta kohenevaa elintasoa? Eiko ole taysin ymmarrettavaa ja ilmiselvaa, etta kaikkialla ihmiset haluavat sita mita meilla on? Materiaa, elintasoa, hyvinvointia? Pitaisiko heidan siis kuopsuttaa niita riisiviljelmiaan ikuisesti vain koska me hyvinvoivat pidamme sita mielenkiintoisena ja eksoottisena? Eiko ole lievasti egoistista ja itsekasta yhdenkaan reppureissaajan kitista “autenttisen” peraan, kun meista jokainen on joka tapauksessa sita autenttista taalla vaajaamatta muuttamassa? Onko se sitten huono asia? Ei ja on. Ei meidan suomalainenkaan kulttuurimme ole enaa sama, kuin 50 vuotta sitten. Nykysuomalaiset enaa harvemmin syovat kalakukkoa ja karjalanpaistia tukinuittamisen lomassa. Mekin olemme lansimaalaistuneet, mutta harvemmin sita kenenkaan kuulee surkuttelevan. Meidan Lappimme rovaniemineen on ihan yhtalainen turistirysa (ehka vahan pienemmassa mittakaavassa) kuin vastaavat kohteet muualla. Oli se sitten jatkuvien turistivirtojen aiheuttamaa tai tietoisesti omaksuttua, kulttuurien muutos on kaikkialla, eika sita voi estaa muutoin kuin pysayttamalla kehityksen. Ja sehan olisi epareilua. Vaikka me kuinka ihannoimme esimerkiksi sen laoslaisen viidakkokylan yksinkertaista elamaa, emme ikimaailmassa voisi kieltaa heilta kehitysta. Emme siinakaan tapauksessa, ettei kehitys ole pelkastaan hyva asia.)

(* Korianteri on yksi aasian kestoinhokkimme. Sita laitetaan aivan kaikkeen ja runsain maarin. Sen maku on karmaiseva. Korianteri jakaa ihmiset niihin, jotka rakastavat sita ja niihin, jotka vihaavat sita. Me emme usko makunystyroidemme ikina tottuvan korianterin makuun, jonka hirveytta ei voi sanoin kuvailla. Toinen kestoinhokkimme on huoneraikastin, jonka olemme nimenneet “rehtorin hengitykseksi”. Muistattehan sen, kun pienena ope tuli neuvomaan laskutehtavissa ja sen hengitys haisi kahvilta, tupakalta ja hampaan valissa matanevalta ruualta? Me muistamme. Rehtorin hengitys haisee tismalleen samalta. Aasialaiset kuitenkin rakastavat tata “tuoksua” ja valilla onkin mukavaa matkustaa bussissa, jonka sisalle on ripustettu naita rehtorin hengitys-raikastimia kymmenittain. Aijai, nena siihen sielua riipivaan hajuun ei vain totu!)

Mutta viimein, tuskallisen pitkan jaarittelun kautta takaisin Bangkokiin: niinpa siis ensimmaisena iltana suuntasimme kaaostien humuun ja etsimme aikamme Happy Bariin johtavaa kujaa. Ennen kuin sinne saakka ehdittiin, sai joku Pian houkuteltua ottamaan pikkuletit. Kun hintaa 4 tunnin tyolle tekotukkineen tuli vahan paalle 20 euroa, niin mikas siina. Siina istuessa saikin hyvan nakoalan kaaostien tapahtumiin. Se on oma tarinansa ja tie sinansa aivan oma ilmionsa. Jos Thaimaa onkin loistava, sinne saapuvat turistit, noin karkeasti yleistaen, eivat. (Oli hauska kuunnella, kuinka paikalliset tyonsa lomassa haukkuivat turisteja. Aivan oikein, silla suurin osa on joka tapauksessa ihan lansimaalaisenkin silmin taysia mulkeroita.)

Kun sitten viimein paasimme Happy Bariin, kului siella amparidrinkki jos toinenkin. Kujalla baarin ohittaneista osa jai koko illaksi tiskille notkumaan. Jostain kumman syysta kaikki ne, jotka jaivat, olivat aivan erikoisen mukavia ihmisia. Baarin omistaja veljineen olivat aika vekkuleita tapauksia, useimmiten enemman kannissa kuin asiakkaansa. Mutta kylla asiakkaillakin virtaa riitti. Paadyimme baaritiskille heilumaan useampanakin iltana (oli yksinkertaisesti niin hauskaa, ettei malttanut pysya poissa) ja eraana iltana Pia ihmetteli kanadalais-taiwanilaiselle tuttavalleen, etta on se kumma kun virtaa ja juttua riittaa naiden paukkujen jalkeen vaikka muille jakaa. Tuttava siihen, etta etkos tyttokulta tiennyt etta naissa ampareissa on mausteena amfetamiinia? No eipa ihme sitten, Pia totesi. Ei kait siina.

Samaisessa baarissa Tero tapasi tulevan tatuointinsa taiteilijan, kuulimme kymmenia erikoisia elamantarinoita ja ajauduimme omituisiin tilanteisiin. Baarissa viihtyi jostain syysta myos joukko etelasta saapuneita baarin omistajia, joten tulimme myoskin kutsutuiksi erityisasiakkaina eraille Etela-Thaimaan saarille Myanmarista palattuamme. Hetken suunnittelun jalkeen Teron tatuointi toteutettiin niin ikaan Happy Barin edustalla pienella kujalla. Paikalle keraantyi yleisoa, osa kauhistelemaan (kuja ei kaiketi ole se hygieenisin tatuointipaikka?) ja osa ihastelemaan. Tatuoinnista tuli hieno, eika edes sattunut! (Bangkokin parhaaksi freehandiksi kyseista tatuointitaiteilijaa tituleeraavat. Ei ole miehen toita kuitenkaan hinnalla pilattu, Teron tatuointi tuli maksamaan 50 euroa). Pia seikkaili pariin otteeseen yksin tuktukilla aamuyolla (Tero oli jo mennyt nukkumaan) pitkin Bangkokia, kun ei muistanut missa asuu. Happy times in Happy Bar!

Muutoin Bangkokisssa oloamme varitti asioiden hoitaminen, Pian, jarjestyksessaan toinen kainalorutto (joka kasvoi ihan naurettaviin mittasuhteisiin ja aiheutti suunnatonta kipua), lepaily ja paamaaraton kuljeskelu pitkin poikin. Eraana paivana veimme passimme bisnespuolelle Bangkokia Myanmarin suurlahetystoon. Tiukoista lomakkeista ja hassunhauskasta byrokratiasta huolimatta saimme kuin saimme viisumimme (vaikka Pia, aivan muissa maailmoissa, kirjoitti viisumihakemukseensa opiskelevansa “cultural politics” sen kummemmin tuon sanayhdistelman aiheuttamia assosiaatioita miettimatta..). Lahetystossa tormasimme, kuinkas ollakaan, suomalaiseen pariskuntaan Emmaan ja Jarnoon, joiden kanssa, meidan sita viela tietamatta, tulisimme seikkailemaan seuraavat paivat Myanmarissa. Selvittyamme myos muista viikon aikana eteen tulleista hankaluuksista (joista lisaa myohemmin..) olikin aika heittaa heipat Thaimaalle vahaksi aikaa.

Ja mitas sitten tapahtuikaan...